Part 2

Hän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen läpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti ammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja kiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille oksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset kävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne hän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi käsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi kuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän herransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.

Ja sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin, sillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti likekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen pimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle maata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen sieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu vettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus. Hänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin jäännös -- hän oli taas alkuajan metsästäjä -- ensimmäinen ihminen -- ihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän seurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka oli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme voi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän vastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian suloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä -- kauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.

Pian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen saaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin -- alatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan ja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa kanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran seisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi äänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella. Apinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja hänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi hän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti sitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin polvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi käynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin viereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli hänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten siihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä myöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona tuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat kiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja tuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei ollut tänä yönä ollut menestystä.

Apinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi siihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan heilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan saaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili häntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin välillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut milloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli nyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa oli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut kaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta omituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita vastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän lihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi leijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa liikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa voinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa hetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin, mitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan hyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä painavanakin.

Tarzanin peräytyminen ei ollut mikään pelon merkki. Viidakon elämä on järjestynyt eri suuntaan kuin meidän elämämme, ja siellä on käytännössä erilainen mittapuu. Jos Tarzan olisi ollut nälissään, olisi hän epäilemättä jäänyt paikalleen ja ottanut vastaan leijonan hyökkäyksen. Hän oli ennenkin niin tehnyt useamminkin kuin kerran, samoin kuin hän menneinä aikoina oli itse käynyt leijonan kimppuun. Mutta tänä yönä hän ei ollut nälissään, ja hänen mukaansa ottamassaan reidessä oli enemmän raakaa lihaa kuin hän jaksoi syödä.

Silti hän ei katsellut lainkaan tyynin mielin, kuinka Numa repeli hänen saaliinsa lihaa. Tämän vieraan Numan röyhkeyttä täytyi rangaista! Ja heti Tarzan alkoi katkeroittaa suuren kissaeläimen oloa. Likellä oli monta puuta, joissa oli suuria, kovia hedelmiä, ja apinamies heilautti itsensä erääseen niistä ketteränä kuin orava. Sitten alkoi pommitus, joka sai Numan karjumaan maatajärisyttävästi. Tarzan viskeli kovia hedelmiä leijonan niskaan toisen toisensa perästä niin nopeasti kuin vain ehti koota ja singota niitä. Keltaisenruskean kissaeläimen oli mahdotonta syödä sellaisessa raekuurossa -- se voi ainoastaan karjua, murista ja vältellä uhkaavia hedelmiä, ja lopuksi sen oli pakko kokonaan paeta Bara-kauriin ruumiin luota. Se lähti karjuen ja kostonhimoisena, mutta aukeaman keskellä kiljunta loppui äkkiä, ja Tarzan näki, kuinka suuri pää painui ja kallistui maahan, ruumis meni kyyryyn ja pitkä, häntä värisi eläimen hiipiessä varovasti puita kohti aukeaman toiselle puolelle.

Tarzanin mielenkiinto heräsi heti. Hän nosti päätään ja nuuski viidakon hiljaista tuulenhenkeä. Mikä oli kiinnittänyt itseensä Numan huomion ja vienyt sen kevyin askelin ja vaiteliaana pois tappionsa näyttämöltä? Juuri kuin leijona katosi puiden joukkoon aukeaman toiselle puolelle, pääsi Tarzan sieltä puhaltavan tuulen avulla selville, mikä oli uudestaan herättänyt sen mielenkiintoa -- apinamiehen herkkiin sieraimiin tuli voimakkaana ihmisen haju. Laskien kauriin reiden jäännökset oksan haarukkaan Tarzan pyyhki tahraiset kämmenensä alastonta lonkkaansa vasten ja heilautti itsensä oksalta, lähtien vainoamaan Numaa.

Leveä, hyvin tallattu norsun polku vei aukeamalta metsään. Numa hiipi polun suuntaan, ja Tarzan eteni sen yläpuolella puissa aaveentapaisena varjona. Villi kissaeläin ja villi mies näkivät saaliin melkein yhtaikaa, vaikka kumpikin oli tietänyt jo ennenkuin se tuli heidän silmiensä näkyviin, että siellä oli musta mies. Heidän herkät sieraimensa olivat sen sanoneet, ja Tarzan tiesi lisäksi, että haju tuli vieraasta ihmisestä -- miespuolisesta ja vanhasta, sillä joka rodulla, sukupuolella ja ikäkaudella on oma erikoinen hajunsa. Vanha mies marssi yksin synkän viidakon läpi, ryppyinen ja kuivettunut pieni vanha mies, kauhean arpinen, tatuoitu ja omituisissa pukineissa -- hänellä oli hyenan talja hartioillaan ja sen kuivattu päänahka harmaalla päälaellaan, Tarzan havaitsi miehellä poppamiehen korvamerkit ja odotti Numan hyökkäystä mielihyvän tuntein, sillä apinamies ei pitänyt poppamiehistä. Mutta samalla hetkellä kun Numa hyökkäsi, muisti valkoinen mies äkkiä, että leijona oli varastanut hänen otuksensa muutamia minuutteja aikaisemmin ja että kosto on suloinen.

Ensi tiedon uhkaavasta vaarasta sai musta mies silloin, kun oksat räiskyivät Numan syöksyessä pensaiden läpi riistapolulle vain kahdenkymmenen metrin päässä hänestä. Silloin hän kääntyi ja näki suunnattoman, mustaharjaisen leijonan syöksähtävän ihan kohti, ja juuri hänen kääntyessään Numa tavoitti hänet. Samalla hetkellä apinamies pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta suoraan leijonan selkään ja päästyään siihen survaisi veitsensä keltaisenruskeaan kylkeen oikean lavan taakse, tarrautui oikealla kädellään pitkään harjaan, iski hampaansa Numan niskaan ja kiersi voimakkaat jalkansa eläimen vartalon ympäri. Tuskasta ja raivosta karjuen Numa nousi takajaloilleen ja kaatui taaksepäin apinamiehen päälle. Mutta mahtava ihmisolento piti yhä kiinni, ja pitkä veitsi upposi nopeasti tavan takaa eläimen kylkeen.

Numa-leijona vieritteli itseään puolelta toiselle, raapien ja haukkoen ilmaa, karjuen ja muristen kammottavasti, koettaessaan rajulla tavallaan päästä kiinni selkäänsä takertuneeseen olentoon. Useammin kuin kerran oli Tarzan vähällä luiskahtaa irti. Hän sai kuhmuja ja haavoja, ja oli kauttaaltaan Numan veren ja polun lian tahraama, mutta hän ei vähentänyt hetkeksikään raivoisan hyökkäyksensä hillittömyyttä eikä hellittänyt puristavaa otettaan vastustajansa selästä. Jos hän olisi tuokioksikin irrottanut kätensä, olisi hän samassa joutunut raatelevien kynsien ja torahampaiden ulottuville, ja viidakossa syntyneen englantilaisen loordin vaivaloinen elämänjuoksu olisi päättynyt ainiaaksi. Poppamies makasi nyt siinä, mihin oli kaatunut leijonan hypätessä. Kykenemättä laahautumaan pois hän katseli raadeltuna ja verta vuotavana viidakon kahden herran kauhistavaa ottelua. Hänen kuoppaiset silmänsä kimaltelivat, ja hänen ryppyiset huulensa liikkuivat hampaattomien ikenien kohdalla, kun hän mumisi aaveellisia rukouksia palvomilleen henkiolennoille.

Jonkun aikaa hän oli varma taistelun tuloksesta -- vieraan valkoisen miehen täytyi varmasti sortua taistelussa hirmuista Numaa vastaan -- kuka oli kuullut, että yksinäinen mies olisi pelkästään veitsellä aseistettuna voittanut niin mahtavan pedon! Mutta pian vanhan neekerin silmät kävivät suuremmiksi, ja hänen mielessään heräsi epäilyksiä ja aavistuksia. Mikä ihmeellinen olento olikaan tämä, joka taisteli Numaa vastaan ja piti puolensa välittämättä eläinten kuninkaan mahtavista lihaksista! Syvissä silmissä, jotka loistivat niin kirkkaina arpisesta ja ryppyisestä naamasta, sarasti hiljalleen heräävän muiston valo. Muisto etsi haparoiden menneitä vaikutelmia ja sai vihdoin esiin heikon kuvan, joka vuosien vieriessä oli haalistunut ja kellastunut. Kuvassa näkyi notkea, valkoinen nuorukainen, joka heilautti itseään puusta toiseen, mukanaan joukko mahtavia apinoita. Vanhat silmät räpyttelivät ja niissä kuvastui suurta pelkoa -- taikauskoista pelkoa, kun ihminen uskoo aaveisiin, henkiin ja paholaisiin.

Vihdoin tuli hetki, jolloin poppamies ei enää epäillyt taistelun tulosta. Hänen ensi arvostelunsa muuttui, sillä nyt hän tiesi, että viidakon jumala tappaisi Numan. Vanha neekeri kauhistui vielä enemmän sitä kohtaloa, joka häntä uhkaisi voittajan puolelta, kuin varmaa ja äkillistä kuolemaa, jonka voitokas leijona olisi hänelle suonut. Hän näki leijonan heikontuvan verenvuodosta, mahtavien jäsenten värisevän ja horjuvan ja lopulta eläimen vaipuvan maahan, josta se ei enää noussut. Hän näki metsänjumalan tai -haltian nousevan voitetun vastustajansa äärestä, painavan jalkansa yhä värisevälle raadolle, kohottavan kasvonsa kuuhun päin ja päästävän ilmoille kaamean huudon, joka suorastaan hyyti veren poppamiehen suonissa.

NELJÄS LUKU

Ennustus ja sen täyttyminen

Sitten Tarzan käänsi huomionsa mieheen. Hän ei ollut tappanut Numaa pelastaakseen neekerin -- hän oli tehnyt sen vain kostaakseen leijonalle; mutta nyt, kun hän näki vanhan miehen makaavan avuttomana ja nääntyvänä edessään, kosketti hänen villiä sydäntään jokin säälintapainen tunne. Nuoruudessaan hän olisi tappanut poppamiehen ilman pienintäkään tunnonvaivaa, mutta sivistys oli vaikuttanut hillitsevästi häneen samoin kuin niihin kansoihin ja rotuihin, jotka tulevat sen piiriin, vaikka se ei ollut vielä muuttanut Tarzania niin paljon, että hän olisi käynyt pelkurimaiseksi tai veltostuneeksi. Hän näki vanhan miehen kärsivän ja tekevän kuolemaa, kumartui, tunnusteli hänen haavojaan ja pysäytti verenvuodon.

"Kuka olet?" kysyi vanha mies vapisevalla äänellä.

"Olen Tarzan -- Apinain Tarzan", vastasi apinamies, äänessä yhtäläinen ylpeyden sävy kuin jos hän olisi sanonut: "Olen John Clayton, Greystoken loordi."

Noitalääkäri vavahteli kouristuksentapaisesti ja sulki silmänsä. Kun hän avasi ne taas, kuvastui niissä alistumista kaikkeen siihen kauheaan, mitä hänellä oli odotettavissa tämän pelätyn metsänhaltian puolelta. "Miksi et tapa minua?" hän kysyi.

"Miksi tappaisin sinut?" kysyi Tarzan puolestaan. "Et ole tehnyt minulle pahaa, ja joka tapauksessa olet jo kuolemaisillasi. Numa-leijona ehti iskeä sinua pahasti."

"Sinä et tahtoisi tappaa minua?" Vanhassa vapisevassa äänessä oli hämmästystä ja epäuskoa.

"Minä pelastaisin sinut, jos voisin", vastasi Tarzan, "mutta se on mahdotonta. Miksi luulet, että tappaisin sinut?"

Vanha mies oli hetken vaiti. Kun hän alkoi puhua, täytyi hänen ilmeisesti hieman ponnistaa kootakseen rohkeutta. "Tunsin sinut vanhastaan", hän sanoi, "kun vaeltelit pitkin viidakkoa Mbonga-päällikön maassa. Olin poppamiehenä jo silloin kun surmasit Kulongan ja muut ja ryöstit majamme ja myrkkypatamme. Ensin en muistanut sinua, mutta lopulta sain sinut mieleeni -- valkeaihoisen apinan, joka oli karvaisten apinoiden joukossa ja teki elämän sietämättömäksi Mbongan-päällikön kylässä -- muistin metsänjumalan -- Munango-Kiwatin, jolle me veimme ruokaa porttimme ulkopuolelle ja joka tuli sen syömään. Sano minulle ennenkuin kuolen -- oletko ihminen vai paholainen?"

Tarzan nauroi. "Olen ihminen", hän sanoi.

Vanha mies huokasi ja pudisti päätänsä. "Olet koettanut pelastaa minut Numalta", hän sanoi. "Siitä minä palkitsen sinua. Kuule minua, valkoinen mies! Näen pahoja päiviä edessäsi. Se on kirjoitettu omaan vereeni, jota olen sivellyt kämmenelleni. Sinuakin suurempi jumala nousee ja kukistaa sinut. Käänny, Munango-Kiwati! Käänny, ennenkuin on myöhäistä. Vaara on edessäsi, ja vaara väijyy takanasi, mutta edessäpäin on suurempi vaara. Näen --". Hän pysähtyi, hengähti syvään ja läähätti. Sitten hän lysähti pieneksi ryppyiseksi mykkyräksi ja kuoli. Tarzan ihmetteli, mitä hän vielä oli nähnyt.

Oli hyvin myöhä, kun apinamies palasi bomaan ja asettui makuulle mustien soturiensa joukkoon. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän eikä kukaan nähnyt hänen palaavan. Hän ajatteli vanhan poppamiehen varoitusta ennen uneen vaipumistaan ja ajatteli sitä taas herättyään. Mutta hän ei kääntynyt takaisin, sillä hän ei pelännyt. Kuitenkin, jos hän olisi tiennyt, mikä kohtalo uhkasi sitä olentoa, jota hän rakasti eniten maailmassa, olisi hän lentäen rientänyt puiden välitse hänen suojakseen ja antanut Oparin kullan jäädä ikuisiksi ajoiksi unohdetun varastohuoneen kätköön.

Hänen jäljessään samoava toinen valkoinen mies punnitsi samana aamuna mielessään jotakin, mitä oli kuullut yöllä, ja hän oli vähällä luopua suunnitelmastaan ja lähteä pois. Tämä mies oli Werper, murhaaja, joka oli yön hiljaisuudessa kuullut edestäpäin tieltä kaukaisen äänen. Se oli täyttänyt hänen raukkamaisen mielensä kauhulla -- hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista ääntä eikä uneksinutkaan, että niin kaamea huuto voi tulla Jumalan luoman olennon keuhkoista. Hän oli kuullut urosapinan voittohuudon, jonka Tarzan oli kohottanut Goroa, kuuta, kohden, ja silloin hän oli vavissut ja kätkenyt kasvonsa. Nyt, uuden päivän kirkkaassa valossa, hän vapisi taas sitä muistellessaan ja olisi paennut sitä nimetöntä vaaraa, jota kammottavan äänen kaiku tuntui ennustavan, jollei olisi vielä enemmän pelännyt Ahmet Zekiä, herraansa.

Ja niin Apinain Tarzan ponnisteli tarmokkaasti Oparin raunioisia valleja kohti, ja hänen takanaan hiipi Werper sakaalin tavoin; Jumala yksin tiesi, mitä kummallakin oli edessään.

Tarzan pysähtyi aution laakson reunaan katsellakseen Oparin kultaisia kupukattoja ja minaretteja. Yöllä hän menisi yksinään aarreholviin tiedustelumatkalle, sillä hän oli päättänyt noudattaa retkellään varovaisuutta kaikissa toimissaan.

Yön tullessa hän lähti liikkeelle, ja Werper, joka oli yksin kiipeillyt kallioita apinamiehen seurueen takana ja piileksinyt päivisin vuorenhuipun korkeiden onkaloiden suojassa, hiipi varovasti hänen jälkeensä. Kalliojärkäleiden peittämä tasanko laakson reunan ja kaupungin muurien ulkopuolella kohoavan mahtavan graniittikummun välillä, jossa oli aarreholviin vievän käytävän suu, antoi belgialaiselle mainiota turvaa hänen seuratessaan Tarzania Opariin päin.

Hän näki jättiläiskokoisen apinamiehen kapuavan reippaasti suuren kallion laelle. Werper tarrautui pelokkaasti kiviseinämään vaarallisen nousun aikana ja hikoili kauhun valtaamana ja pelosta miltei lamautuneena, mutta seurasi yhä ahneuden kannustaessa kunnes oli lopulta kallionkummun huipulla.

Tarzania ei näkynyt missään. Hetken ajan Werper piili erään sellaisen pienehkön järkäleen takana, joita oli hajallaan kukkulalla, mutta kun hän ei nähnyt eikä kuullut englantilaista, ryömi hän piilopaikastaan ja ryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan ympäristöä siinä toivossa, että keksisi aarrekätkön kyllin ajoissa päästäkseen pakoon ennen Tarzanin paluuta. Belgialainen halusi näet vain saada selville kullan säilytyspaikan, jotta Tarzanin lähdettyä voisi tulla rauhassa seuralaisineen ja viedä pois niin paljon kuin jaksaisi kuljettaa.

Hän huomasi kapean halkeaman, jossa oli kallion sisäosaan vievät kuluneet graniittiportaat. Hän meni tunnelin mustalle suuaukolle asti, jonne hänen takaa-ajettavansa oli kadonnut. Mutta siihen hän pysähtyi, peläten astua sisään, ettei kohtaisi Tarzania tämän palatessa.

Apinamies oli kaukana hänen edellään ja tunnusteli tietään kalliokäytävässä, kunnes tuli vanhalle puuovelle. Hetkeä myöhemmin hän oli aarrekammiossa. Ammoin kuolleet ihmiset olivat aikoja sitten latoneet sinne korkeiksi riveiksi kallisarvoisia harkkoja sen suuren mantereen hallitsijoiden käytettäväksi, joka nyt on uponneena Atlantin laineiden alla.

Yksikään ääni ei häirinnyt maanalaisen holvin hiljaisuutta. Ei näkynyt mitään merkkiä, että joku toinen olisi löytänyt unohdetun aarteen sen jälkeen kun apinamies viimeksi oli käynyt sen kätköpaikalla.

Tarzan kääntyi hyvillään ja lähti taas kummun huipulle. Werper tarkkasi esiinpistävän graniittilohkareen kätköstä, kuinka hän tuli portaitten varjosta ja eteni laaksonreunassa olevan kukkulan juurelle, missä wazirit odottivat herransa merkkiä. Sitten Werper livahti varovasti piilopaikastaan, pujahti sisäänkäytävän synkkään pimeyteen ja hävisi.

Pysähtyen kukkulan reunalle Tarzan kohotti äänensä, päästäen leijonan jyrisevän kiljunnan. Hän uudisti huudon kahdesti, säännöllisen väliajan päästä, seisoen tarkkaavan hiljaisena useita minuutteja sen jälkeen kun kolmannen huudon kaiku oli häipynyt. Ja sitten kuului kaukaa laakson toiselta puolen heikko vastaushuuto -- kerran, kahdesti, kolmasti. Busuli, wazirien päällikkö, oli kuullut ja vastasi.

Tarzan kääntyi taas aarreholvia kohti tietäen, että muutamassa tunnissa hänen mustansa tulisivat hänen luokseen valmiina jälleen viemään kokonaisen omaisuuden Oparin omituisen muotoisina kultaharkkoina. Sillä välin hän kuljettaisi kummun huipulle niin paljon kallisarvoista metallia kuin voisi.

Hän suoritti tämän matkan kuudesti viiden tunnin aikana, ennenkuin Busuli ehti kummulle, ja siihen mennessä hän oli tuonut kahdeksanviidettä harkkoa suuren vierinkiven reunalle, kantaen joka kerta taakan, joka olisi pannut kaksikin tavallista miestä horjumaan. Mutta hänen jättiläisvoimissaan ei näkynyt väsymyksen merkkiäkään hänen auttaessaan mustia sotureitaan kummulle köyden avulla, jonka oli sitä varten tuonut.

Kuusi kertaa hän oli mennyt aarrekammioon ja kuusi kertaa belgialainen Werper oli kyyristynyt mustiin varjoihin pitkän holvin kaukaisimmassa päässä. Taas tuli apinamies, ja tällä kertaa oli hänen mukanaan viisikymmentä soturia. Nämä olivat ryhtyneet kantajiksi rakkaudesta siihen ainoaan olentoon, joka voi vaatia heidän rajua ja ylpeätä luonnettaan alistumaan sellaiseen halpaan tehtävään. Holvista ilmestyi vielä kaksikuudetta harkkoa, ja kaikkiaan niitä oli sata, jonka määrän Tarzan aikoi viedä mukanaan.

Kun viimeiset wazirit olivat tulleet kammiosta, kääntyi Tarzan viime kerran katsomaan satumaisia rikkauksia, joita hänen kaksi ryöstöretkeänsä ei ollut paljonkaan vähentänyt. Ennenkuin hän sammutti sen kynttilän, jonka oli tuonut mukanaan ja jonka lepattava valo oli luonut umpinaisen kammion läpitunkemattomaan pimeyteen ensimmäiset vienot säteet sen jälkeen kun ihmiset ammoin olivat sen unohtaneet, muistui hänen mieleensä se kerta, jolloin hän ensin oli tullut aarreholviin; hänhän oli joutunut sinne sattumalta silloin kun pakeni temppelinalaisista holveista, minne hänet oli kätkenyt La, auringonpalvelijain ylipapitar.

Hän muisti kohtauksen temppelissä, jolloin hän oli ollut pitkällään uhrialttarilla ja La seisonut tikari koholla hänen vieressään, pappien ja papitarten rivien odottaessa kiihkoisan ja hysteerisen hurmion vallassa uhrinsa lämpimän veren ensi pulpahdusta, täyttääkseen sillä kultaiset maljansa ja juodakseen liekehtivän jumalansa kunniaksi.

Than, hullun papin, törkeä ja verinen keskeytys kuvastui eloisana apinamiehen muistissa, samoin toisten pappien pako kauhean olennon mielettömän verenhimon tieltä, raaka hyökkäys Lan kimppuun ja hänen oma osansa synkässä murhenäytelmässä, kun hän oli tapellut raivostuneen oparilaisen kanssa ja jättänyt hänet kuolleena sen papittaren jalkojen juureen, jota mies oli tahtonut häväistä.

Tämä ja moni muu seikka muistui Tarzanin mieleen hänen tuijottaessaan tummankeltaisten metallilaattojen pitkiin riveihin. Hän aprikoitsi, hallitsiko La vielä temppeliä tässä raunioituneessa kaupungissa, jonka murenevat muurit kohosivat niin lähellä. Oliko La lopuksi pakotettu suostumaan avioliittoon jonkun eriskummaisen papin kanssa? Se oli tosiaan katkera kohtalo niin kauniille naiselle. Tarzan astui päätänsä pudistaen lepattavan kynttilän luo, sammutti sen heikon valon ja kääntyi ovea kohti.

Hänen takanaan odotti vakoilija hänen menoaan. Werper oli nyt päässyt selville salaisuudesta, jota varten oli tullut, ja voisi sopivassa tilaisuudessa palata odottavien seuralaistensa luo, tuoda heidät aarreholviin ja kuljettaa pois kaiken kullan, minkä he suinkin jaksoivat kantaa.

Wazirit olivat ehtineet käytävän toiseen päähän ja astuivat jo kiemurtelevaa tietä pitkin raitista ilmaa ja kummun huipulta näkyvää tervetullutta tähtien valoa kohti, ennenkuin Tarzan riistäytyi unelmien pidättävistä siteistä ja lähti hitaasti heidän jälkeensä.

Vielä kerran ja -- niin hän ajatteli -- viimeisen kerran hän sulki aarreaitan tukevan oven. Werper nousi pimeässä hänen takanaan ja ojenteli turtuneita lihaksiaan. Hän kurotti kättään ja hyväili lempeästi kultaharkkoa lähimmässä rivissä. Hän nosti sen pitkälliseltä lepopaikaltaan ja punnitsi sitä käsissään. Hän puristi sitä rintaansa vasten ahneuden huumassa.

Tarzan uneksi edessään olevasta onnellisesta kotiintulosta, rakkaista käsivarsista kaulansa ympärillä ja pehmeästä poskesta, joka painuisi hänen poskeaan vasten. Mutta sitten hänen mieleensä nousi muisto vanhasta poppamiehestä ja hänen varoituksestaan ja hävitti unelman. Ja silloin, muutaman lyhyen sekunnin kuluessa, kummankin miehen toiveet menivät pirstaksi. Toinen unohti ahneutensakin silmittömässä kauhussaan -- toinen unohti menneisyyden kokonaan, kun särmikäs kallionlohkare iski syvän haavan hänen päähänsä.

VIIDES LUKU

Liekehtivän jumalan alttari