Part 16

Kaamea ääni uudistui taas, ja sitä seurasi melkein heti samanlainen vastausääni leiristä. Vartijat astuivat lähemmäksi toisiaan, tarkaten mustaa täplää, josta ääni näytti tulevan.

Juuri siinä kohdassa -- se oli vastakkaisella puolella leiriä -- kaartuivat puut boman yli. He eivät uskaltaneet mennä likemmäs. Heidän kauhunsa esti heitä herättämästä tovereitaan -- he vain seisoivat pelosta jähmettyneinä ja tähystivät kamalaa ilmestystä, joka millä hetkellä tahansa voisi syöksyä viidakosta.

Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hämärä, kookas hahmo pudottautui keveästi puun oksilta leiriin. Sen nähdessään toinen vartijoista kykeni taas käyttämään lihaksiaan ja ääntään. Hän kirkaisi kovasti herättääkseen nukkuvan leirin, syöksyi lepattavan vartiotulen luo ja heitti siihen kasan risuja.

Valkoinen upseeri ja mustat sotilaat hyppäsivät vuoteiltaan. Uudestaan elpyneet tulen liekit leimahtivat korkealle valaisten koko leirin, ja heränneet miehet hätkähtivät taikauskoisen kauhun valtaamina näkyä, joka kohtasi heidän pelästynyttä ja hämmästynyttä katsettaan.

Noin kaksitoista suurta, karvaista hahmoa häämötti mahtavina puiden alla aitauksen toisessa päässä. Valkoinen jättiläinen, jonka toinen käsi oli vapaana, oli ponnistautunut polvilleen ja kutsui hirveitä yöllisiä vieraita luokseen, päästellen kurkustaan kaameana sekasotkuna eläimellisiä kurkkuääniä, haukuntaa ja murinaa.

Werperin oli onnistunut päästä istualleen. Hänkin näki lähestyvien ihmisapinoiden villit naamat ja tiesi tuskin, pitikö hänen tuntea helpotusta vai kauhua.

Suuret apinat loikkivat muristen Tarzania ja Werperiä kohti. Tshulk johti heitä. Belgialainen upseeri komensi miehiä ampumaan tunkeilijoita, mutta neekerit vitkastelivat, taikauskoisesti peläten karvaisia metsäihmisiä ja ollen varmoja, että valkoinen jättiläinen, joka tällä tavoin kykeni kutsumaan viidakon petoja avukseen, oli yli-inhimillinen olento.

Vetäen esiin oman aseensa upseeri ampui, ja Tarzan, joka pelkäsi, että pamaus vaikuttaisi hänen itse asiassa pelokkaisiin ystäviinsä, käski heitä kiiruhtamaan ja täyttämään hänen käskynsä.

Pari apinaa kääntyi pakoon paukauksen kuullessaan, mutta Tshulk ja puolisen tusinaa toisia kiiruhti vaappuen eteenpäin, ja apinamiehen käskyjä seuraten he tarttuivat sekä häneen että Werperiin ja kantoivat heitä viidakkoa kohti.

Belgialaisen upseerin onnistui uhkauksilla, herjauksilla ja kirouksilla saada vapisevat miehensä ampumaan yhteislaukauksen peräytyvien apinoiden jälkeen. Laukaus oli hajanainen ja huonosti tähdätty, mutta ainakin yksi luodeista osui maaliinsa, sillä kun viidakko sulkeutui karvaisten auttajain suojaksi, alkoi Tshulk, joka kantoi Werperiä leveällä olkapäällään, hoiperrella ja kaatui.

Hän oli samalla hetkellä taas pystyssä, mutta belgialainen arvasi apinan epävarmasta käynnistä, että se oli pahasti loukkaantunut. Hän jäi kauas jälkeen toisista, ja vasta monta minuuttia myöhemmin kun apinat olivat Tarzanin käskystä pysähtyneet, tuli Tshulk hitaasti heidän luokseen, hoippuen puolelta toiselle ja kaatuen lopuksi uudelleen taakkansa painon ja haavansa tuskan uuvuttamana.

Tuupertuessaan maahan Tshulk pudotti Werperin, niin että tämä kaatui kasvot alaspäin, apinan ruumiin ollessa puolittain hänen päällään. Tässä asennossa belgialainen tunsi jotakin puristuvan käsiään vasten, jotka yhä olivat sidottuina selkään -- jotakin, mikä ei kuulunut apinan karvaiseen ruumiiseen.

Miehen sormet tunnustelivat koneellisesti esinettä, joka oli melkein niiden ulottuvilla -- siinä oli pehmeä pussi täynnä pieniä kovia palasia. Werper äännähti kummastuksesta, kun hänen epäuskoinen mielensä vähitellen käsitti, miten asian laita oli. Tämä oli mahdotonta, mutta kuitenkin totta!

Hän ponnisteli hätäisesti riistääkseen pussin apinalta ja saadakseen sen omaan haltuunsa, mutta hänen sidottujen käsiensä rajoitettu liikkuma-ala esti sen. Hänen onnistui kuitenkin tunkea pussi kalliine sisältöineen housujensa vyötärön sisään.

Tarzan, joka istui vähän matkan päässä, irrotteli kahlehtivien nuorien jäljellä olevia solmuja. Pian hän heitti viimeisenkin nuoran syrjään ja nousi pystyyn. Lähestyen Werperiä hän polvistui tämän viereen. Hän tutki hetken ajan apinaa.

"Epäämättömästi kuollut", hän lausui. "Kovin paha asia -- hän oli mainio miekkonen." Sitten hän kääntyi vapauttamaan belgialaista.

Hän vapautti ensin miehen ranteet ja kävi sitten käsiksi hänen nilkkojaan sitovien köysien solmuihin.

"Voin kyllä suoriutua lopusta", sanoi belgialainen. "Minulla on pieni taskuveitsi, jota he eivät huomanneet tarkastaessaan minua." Tällä tavoin hänen onnistui välttää apinamiehen tarkkaavaisuus; hän etsi pikku veitsensä, avasi sen ja leikkasi poikki pussin nahkahihnan, joka kulki Tshulkin olkapään yli. Sitten hän siirsi pussin housunkauluksesta paitansa rintamuksen alle, nousi ja lähestyi Tarzania.

Ahneus oli jälleen saanut hänet valtoihinsa. Unohtuneet olivat kaikki hyvät tarkoitukset, jotka Jane Claytonin luottamus hänen kunniaansa oli nostattanut. Mitä Jane oli saanut aikaan, sen oli pikku pussi hävittänyt. Werper ei voinut kuvitella, kuinka se oli tullut suuren apinan haltuun, jollei eläin mahdollisesti ollut nähnyt hänen taisteluaan Ahmet Zekin kanssa, huomannut pussia arabialaisella ja ottanut sitä pois häneltä. Mutta Werper oli varma, että Oparin jalokivet olivat tässä pussissa, ja vain se seikka häntä nyt innostutti.

"Nyt", sanoi apinamies, "pitäkää lupauksenne minulle. Viekää minut siihen paikkaan, jossa viimeksi näitte vaimoni."

Viidakon läpi tunkeutuminen vitkalleen liikkuvan belgialaisen jäljessä oli näin sydänyöllä hidasta hommaa. Apinamies oli äkeissään viivytyksestä, mutta eurooppalainen ei voinut heilautella itseään puusta puuhun kuten hänen ketterämmät ja voimakkaammat toverinsa, ja näin ollen kaikkien täytyi edetä samaa vauhtia kuin hitaimman.

Apinat maleksivat valkoisten miesten perässä muutamia kilometrejä, mutta pian heidän mielenkiintonsa laimeni, etummainen seisahtui pienelle aukeamalle, ja muut pysähtyivät hänen viereensä. Siinä he istuivat kurkistellen pörröisten kulmakarvojensa alta miehiä, jotka yhtä mittaa ponnistelivat eteenpäin ja vihdoin katosivat kumpikin lehväiselle polulle aukeaman laidassa. Sitten eräs apina etsi mukavan lepopaikan puun alta ja toiset seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään, niin että Werper ja Tarzan lopulta jatkoivat yksin matkaansa; Tarzan ei ollut tästä hämmästynyt eikä huolissaankaan.

Miehet olivat edenneet vain vähän matkaa aukeamalta, jossa apinat olivat karanneet, kun heidän korviinsa kuului kaukaista leijonan kiljuntaa. Apinamies ei välittänyt näistä tutuista äänistä, ennenkuin samalta suunnalta kuului heikosti kiväärin laukaus. Ja kun sitten kuului kimeätä hevosten hirnumista ja melkein yhtämittaista ammuntaa, johon lisäksi sekaantui suuren leijonajoukon yltynyttä, villiä karjuntaa, kävi hän heti levottomaksi.

"Siellä on joku pulassa", hän sanoi kääntyen Werperiin päin. "Minun on mentävä sinne -- siellä voi olla ystäviä."

"Vaimonne voi olla siellä", arveli belgialainen, sillä nyt kun hän taas oli saanut pussin haltuunsa, oli hän alkanut pelätä ja epäillä apinamiestä, ja hän oli mielessään miettinyt monenlaisia suunnitelmia päästäkseen irti tästä jättimäisestä englantilaisesta, joka oli sekä hänen pelastajansa että vangitsijansa.

Tarzan vavahti belgialaisen sanoista, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskanisku.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "hän voi olla siellä ja leijonat käyvät heidän kimppuunsa -- ne ovat jo leirissä. Voin hevosten kiljunnasta päättää -- kuulkaa! se oli kuolintuskissa olevan ihmisen huuto. Pysykää täällä, mies -- tulen kyllä hakemaan teitä. Minun pitää ensin mennä heidän luokseen." Ja puuhun ponnahtaen solakka hahmo katosi äkkiä yöhön, nopeasti ja hiljaa kuin ruumiiton henki.

Hetken ajan Werper seisoi siinä, mihin apinamies oli jättänyt hänet. Sitten ilmestyi viekas hymy hänen huulilleen. -- Pysyisinkö täällä? -- hän kysyi itseltään. -- Pysyisinkö täällä odottaakseni, kunnes palaisit ottamaan nämä jalokivet minulta? Ei, ystäväiseni, ei.

Kääntyen suoraan itäänpäin Albert Werper tunkeutui riippuvan viiniköynnöksen lehvistön läpi ja katosi lähimmäistensä näkyvistä -- ainiaaksi.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kotiin

Kun Apinain Tarzan syöksyi eteenpäin pitkin puita, kuului abessinialaisten ja leijonain välisen taistelun melskeinen ääni yhä selvemmin hänen herkkiin korviinsa, vahvistaen hänen vakaumustaan, että ihmiset olivat hyvinkin tukalassa ottelussa.

Lopulta paistoi leiritulen loimu välillä olevien puiden keskitse selvästi, ja hetkeä myöhemmin jättimäinen apinamies pysähtyi eräälle leirin yli riippuvalle oksalle katselemaan alhaalla näkyvää kaameata verilöylyä.

Hän loi yhden ainoan kaikki käsittävän silmäyksen taistelunäyttämölle, ja sitten hänen katseensa kiintyi naisen hahmoon, joka oli suurta leijonaa vastapäätä; välillä oli vain hevosen raato.

Peto kyyristyi juuri hyppyyn, kun Tarzan sai hirveän näyn silmiinsä. Numa oli melkein sen oksan alla, jolla apinamies seisoi alastomana ja aseettomana. Tarzan ei epäillyt hetkeäkään -- näytti siltä kuin hän ei olisi edes pysähtynyt joutuisassa kulussaan pitkin puita, niin salamannopeasti hän näki ja käsitti näyn alapuolellaan -- niin välittömästi hän ryhtyi toimeen.

Jane Claytonista oli tilanne tuntunut niin toivottomalta, että hän vain seisoi välinpitämättömän toivottomana odottaen ison ruhon tölmäystä, joka viskaisi hänet maahan -- odottaen sitä hetken kestävää tuskaa, jonka julmat kynnet ja kamalat torahampaat tuottaisivat, ennenkuin tulisi lempeä unohdus, joka lopettaisi hänen surunsa ja kärsimyksensä.

Mitä hyödyttäisi yrittää pakoon? Yhtä hyvä oli katsella kauheata loppua silmästä silmään kuin tulla turhan paon aikana takaapäin isketyksi maahan. Hän ei edes sulkenut silmiään poistaakseen kauhean, murisevan kidan näkyvistään. Niinpä hän nähdessään leijonan valmistautuvan hyökkäämään näki myöskin pronssinvärisen mahtavan hahmon loikkaavan yläpuoleltaan puusta samalla hetkellä, jolloin Numa nousi hypätäkseen.

Janen silmät kävivät ihmetyksestä ja epäuskoisuudesta suuriksi, kun hän näki tuon hahmon, joka tuntui kuolleista nousseelta. Leijona oli unohdettu -- samoin hänen oma vaaransa -- kaikki oli merkityksetöntä, paitsi tämän merkillisen kuolleistaheräämisen ihme. Huulet raolla ja kädet lujasti puristettuina kohoilevaa rintaa vasten Jane kurottautui silmät suurina eteenpäin kuolleen puolisonsa näkemisestä lumoutuneena.

Hän näki jäntevän hahmon solahtavan leijonan viereen ja syöksyvän loikkaavaa petoa vastaan valtavan, elävän muurinsärkijän tapaisena. Hän näki pedon suistuvan sivulle, kun se oli jo melkein hänen kimpussaan, ja samalla hetkellä hän käsitti, ettei pelkkä aineeton aave voinut tällä tavoin tehdä tyhjäksi mielettömän leijonan hyökkäystä -- tuossa oli todellinen, elävä voima, joka oli suurempi kuin eläimen.

Tarzan, hänen Tarzaninsa eli! Sanomattoman ilon huuto puhkesi hänen huuliltaan, mutta kauhu keskeytti sen, kun hän näki puolisonsa täydelleen suojattoman aseman ja käsitti, että leijona oli tointunut ja kääntynyt Tarzania vastaan mielettömän kostonhimon vallassa.

Apinamiehen jalkojen juuressa oli kuolleen abessinialaisen hyljätty kivääri, hänen, jonka raadeltu ruumis oli raajat levällään siinä, mihin Numa oli sen jättänyt. Nopea katse, joka oli tähystellyt maasta jotakin puolustusasetta, huomasi pyssyn, ja kun leijona nousi takajaloilleen käydäkseen kiinni uhkarohkeaan ihmisolentoon, joka oli uskaltanut pikkuruisine voimineen asettua sen saaliin väliin, suhahti raskas pyssynperä ilmassa ja pirstoutui pedon leveään otsaan.

Samalla hetkellä kun leijona vaipui hengetönnä maahan, heittäytyi Jane Clayton innokkaasti odottavan miehensä syliin. Lyhyen hetken ajan Tarzan puristi puolisoaan hellästi rintaansa vasten, sitten pikainen silmäys ympärille herätti apinamiehen huomaamaan vaarat, jotka yhä ympäröivät heitä.

Joka taholla leijonat yhä loikkivat uusien uhrien kimppuun. Pelosta hullut hevoset uhkasivat heitä yhä, syöksyessään umpimähkään aitauksen toiselta laidalta toiselle. Eloonjääneiden soturien pyssyjen luodit lisäsivät vain heidän tilanteensa vaarallisuutta.

Paikoilleen jääminen oli kuoleman tavoittelua. Tarzan tarttui Jane Claytoniin ja nosti hänet leveälle olkapäälleen. Mustat, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, katselivat kummastuneina, kuinka alaston jättiläinen helposti hyppäsi puun oksille, josta oli kuin aave pudottautunut leiriin, ja katosi kuten oli tullutkin, vieden heidän vankinsa mukanaan.

Ja niin pääsi Tarzan kenenkään ahdistamatta abessinialaisten leiristä, josta taistelun melske seurasi häntä syvälle viidakkoon, kunnes lisääntyvä välimatka vähitellen vaimensi sen kokonaan.

Apinamies lähti takaisin siihen paikkaan, johon oli jättänyt Werperin. Nyt oli hänen sydämessään iloa äsken vallinneen pelon ja surun sijasta, ja hän oli päättänyt antaa belgialaiselle anteeksi ja auttaa häntä pakenemaan. Mutta kun hän tuli sinne, oli Werper poissa, ja vaikka Tarzan huuteli häntä monta kertaa, ei hän saanut vastausta. Varmana siitä, että mies oli omia suunnitelmia seuraten tahallaan välttänyt häntä, tunsi hän, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta panna vaimoaan taaskin vaaroille ja rasituksille alttiiksi, ryhtymällä perusteellisemmin etsimään kadonnutta belgialaista.

"Hän on paollaan tunnustanut syyllisyytensä, Jane", hän sanoi. "Me annamme hänen nyt niittää, mitä on kylvänyt."

He suuntasivat matkansa suoraan kuin kirjekyyhkyset raunioita ja hävitystä kohti sille paikalle, joka kerran oli ollut heidän onnellisen elämänsä keskuksena. Pian pystyttäisivät avuliaat mustat kädet heidän kotinsa taas kuntoon uskollisten wazirien ahertaessa jälleen iloisina ja onnellisina siitä, että kuolleena murehdittu isäntäväki oli palannut.

Heidän tiensä sivuuttivat Ahmet Zekin kylän, ja siellä he tapasivat paalutuksesta ja alkuasukasmajoista vain hiiltyneitä, yhä savuavia jäännöksiä mykkänä todistuksena voimakkaan vihollisen vihasta ja kostosta.

"Wazirit", huomautti Tarzan synkästi hymyillen.

"Jumala heitä siunatkoon!" huudahti Jane Clayton.

"He eivät voi olla kaukana meistä", sanoi Tarzan, "Busuli ja muut. Kulta on mennyttä ja samoin Oparin jalokivet, Jane, mutta meillä on toisemme ja wazirit -- meillä on rakkautta, rehellisyyttä, ja ystävyyttä. Ja mitä ovat kulta ja jalokivet näihin verrattuina?"

"Jospa vain Mugambi eläisi", vastasi Jane, "ja ne muut urheat miehet, jotka uhrasivat henkensä turhaan koettaessaan suojella minua!"

Tuntien sekä iloa että surua he menivät ääneti kotoisen viidakon läpi ja päivän muuttuessa illaksi tuli apinamiehen korviin etäisten äänien epäselviä sointuja.

"Me lähestymme wazireja, Jane", hän sanoi. "Voin kuulla heidät edessämme. Luullakseni he aikovat leiriytyä yöksi."

Puoli tuntia myöhemmin puolisot kohtasivat joukon mustia sotureita, jotka Busuli oli koonnut ryhtyäkseen kostosotaansa rosvoja vastaan. Heidän mukanaan olivat heimon vangitut naiset, jotka he olivat löytäneet Ahmet Zekin kylästä, ja Busulin sivulla häämötti tuttu musta hahmo, joka oli jättimäisiin wazireihin verrattuna hyvin kookas. Siinä oli Mugambi, jonka Jane oli luullut kuolleen hiiltyneitten raunioitten keskelle.

Ah, sellaista jälleennäkemistä! Tanssi, laulu ja nauru herätti synkän metsän kaiut myöhään yöhön. Wazirit kertoivat yhä uudestaan erilaisista seikkailuistaan. Yhä uudelleen he toistelivat taistelunsa villejä petoja ja villejä miehiä vastaan, ja päivä sarasti jo, kun Busuli ainakin neljännenkymmenennen kerran selosti, kuinka hän, mukanaan kourallinen sotureitaan, oli katsellut taistelua kultaharkoista, johon Abdul Murakin abessinialaiset olivat ryhtyneet Ahmet Zekin arabialaisia rosvoja vastaan, ja kuinka he, voittajien ratsastettua pois, olivat hiipineet esiin joen kaisloista ja lähteneet tiehensä kalliit harkot mukanaan, kätkeäkseen ne sellaiseen paikkaan, josta rosvon silmä ei niitä milloinkaan voisi huomata.

Kun vertailtiin belgialaisesta saatuja kokemuksia, tultiin täysin selville hänen pahanilkisestä toiminnastaan. Vain lady Greystoke näki myös jotakin kiitettävää miehen käytöksessä, mutta hänenkin oli vaikea sovittaa toisiinsa Werperin monia inhottavia tekoja ja tätä yhtä ritarillisuuden ja kunnian ilmausta.

"Syvällä jokaisen ihmisen sielussa", sanoi Tarzan, "piilee varmaankin kunnollisuuden siemen. Sinun oma viattomuutesi, Jane, se pikemminkin kuin avuttomuutesi herätti hetken ajaksi sen syvälle vajonneen miehen uinuvan kunniantunnon. Tämän yhden teon kautta hän ilmaisi paremman puolensa; ja korvatkoon se kaikki hänen tekemänsä synnit, kun hänet kutsutaan Luojansa eteen."

Ja Jane Clayton kuiskasi lämpimästi: "Amen!"

* * * * *

Oli kulunut kuukausia. Wazirien työ ja Oparin kulta oli uudelleen rakentanut ja pannut kuntoon Greystoken hävitetyn kodin. Suuren afrikkalaisen maatilan yksinkertainen elämä jatkui taas samaan tapaan kuin ennen belgialaisen ja arabialaisten tuloa. Eilispäivän surut ja vaarat oli unohdettu.

Ensi kerran moneen kuukauteen loordi Greystoke tunsi voivansa saada vapaapäivän itselleen ja wazireilleen. Järjestettiin suuri metsästysretki, jotta uskolliset työntekijät voisivat juhlallisesti viettää työnsä lopettajaisia.

Pyyntimatka onnistui kaikissa suhteissa hyvin, ja kymmenen päivän kuluttua sen alkamisesta lähti runsaasti kuormattu safari paluumatkalle waziri-tasankoa kohti. Loordi ja lady Greystoke ratsastivat Busulin ja Mugambin kanssa matkueen etunenässä, ja heidän naurunsa ja puhelunsa ilmaisi sitä teeskentelemätöntä tuttavallisuutta, jonka yhteiset harrastukset ja molemminpuolinen kunnioitus synnyttää erirotuistenkin kunnollisten ja älykkäiden ihmisten kesken.

Jane Claytonin hevonen kavahti äkkiä jotakin esinettä, joka oli pitkän ruohikon piilossa avoimella paikalla viidakossa. Tarzanin terävät silmät tähystivät nopeasti selitystä eläimen vauhkouteen.

"Mikä tuossa on?" huudahti hän hypäten satulasta ja hetkeä myöhemmin olivat kaikki neljä kehässä ihmisen pääkallon ja pienen vaalenneen luukasan ympärillä.

Tarzan kumartui ja nosti nahkapussin ihmisen kaameiden jäännösten vierestä. Pussin sisällä tuntui olevan jotakin kovaa, ja häneltä pääsi hämmästyksen äännähdys.

"Oparin jalokivet!" hän huudahti kohottaen pussia korkealle ja jatkoi: "Tässä on siis belgialaisen Werperin jäännökset."

Mugambi nauroi. "Katsohan pussin sisään, bwana", huudahti hän, "niin näet minkälaisia Oparin jalokivet ovat -- näet, minkä puolesta belgialainen antoi henkensä." Ja neekeri nauroi ääneen.

"Miksi naurat?" kysyi Tarzan.

"Koska", vastasi Mugambi, "täytin belgialaisen pussin joen soralla ennenkuin pakenin abessinialaisten leiristä, jossa olimme vankina. Jätin belgialaiselle ainoastaan arvottomia kiviä ja vein mukanani jalokivet, jotka hän oli varastanut sinulta. Minun ikuiseksi häpeäkseni jää, että ne jälkeenpäin varastettiin minulta, kun nukuin viidakossa, mutta belgialainen ainakin menetti ne -- avaa hänen pussinsa, niin saat nähdä."

Tarzan irrotti hihnan, joka piti nahkapussin suuta suljettuna, ja antoi sisällön hitaasti valua kämmenelleen. Mugambin silmät kävivät näystä suuriksi, ja toisilta pääsi hämmästyksen ja epäuskoisuuden huudahduksia, sillä homehtuneesta ja hauraaksi käyneestä pussista juoksi virtanaan loistavia ja säkenöiviä jalokiviä.

"Oparin jalokivet!" huudahti Tarzan. "Mutta kuinka Werper sai ne jälleen haltuunsa?"

Ei kukaan osannut vastata, sillä Tshulk että Werper olivat kuolleet, eikä kukaan muu tiennyt asiasta.

"Mies parka!" sanoi apinamies heilauttaen itsensä taas satulaan. "Kuolemassaankin hän on sovittanut rikkomuksiaan -- saakoot hänen pahat tekonsa unohtua samalla kun hänen luunsa pääsevät rauhaan."