Part 15

Ja kun hän saapui sinne, oli hänen hämmästyksensä ja tyrmistyksensä suuri, sillä keltainen metalli oli kadonnut. Maakamara, jota miesten ja hevosten jalat olivat tallanneet, ei antanut mitään osviittaa. Tuntui siltä kuin harkot olisivat haihtuneet ilmaan.

Apinamies ei käsittänyt ollenkaan, minne kääntyä tai mitä tehdä. Ei ollut merkkiäkään mistään ladusta, joka olisi ilmaissut, että naaras oli ollut siellä. Metalli oli poissa, ja jos naaraalla ja metallilla oli jotakin yhteyttä, näytti hyödyttömältä odottaa häntä nyt, kun jälkimmäinen oli viety muualle.

Kaikki näytti Tarzanin mielestä häviävän häneltä -- sievät piikivet, keltainen metalli, naaras, jopa muistikin. Hän oli pahalla tuulella. Hän päätti mennä takaisin viidakkoon hakemaan Tshulkia, ja niin hän kääntyikin taas metsää kohti. Hän matkasi nopeasti, harppoen tasangon poikki pitkin, kevein askelin, ja metsän reunassa hän kiipesi puihin ketterästi ja joustavasti kuin pikku marakatti.

Hänen matkallaan ei ollut mitään päämäärää -- hän vain samosi eteenpäin viidakon halki. Esteettömän liikunnon tuottama ilo oli hänen pääasiallinen kiihoittimensa, ja toivo saada sattumalta jotakin selvää Tshulkista ja naaraasta oli toisarvoisena kannustimena.

Kahden päivän ajan hän kuljeskeli sinne tänne tappaen, syöden, juoden ja nukkuen, missä milloinkin parhaiten sopi. Kolmannen päivän aamuna hänen sieraimiinsa tuli miehen ja hevosen tuskin huomattava haju. Hän muutti heti suuntaansa ja liukui ääneti oksia pitkin sinne päin, mistä haju tuntui.

Ei kulunut kauan, ennenkuin hän tapasi yksinäisen ratsastajan matkalla itää kohti. Hän sai heti silmiensä avulla vahvistuksen siitä, mitä hänen nenänsä oli jo aavistanut -- ratsastaja oli se, joka oli varastanut hänen sievät piikivensä. Raivon välähdys leimahti äkkiä harmaissa silmissä, kun apinamies laskeutui alemmille oksille, kunnes oli melkein suoraan pahaa aavistamattoman Werperin yläpuolella.

Vain nopea loikkaus, ja belgialainen tunsi raskaan ruumiin syöksyvän hänen kauhistuneen ratsunsa selkään. Hevonen hypähti korskuen eteenpäin. Jättiläiskäsivarret kietoutuivat ratsastajan ympäri, hänet raastettiin silmänräpäyksessä satulasta, ja hän huomasi lopulta makaavansa kapealla polulla alastoman valkoisen jättiläisen ollessa polvillaan hänen rintansa päällä.

Werper tunsi vangitsijansa heti, nähdessään miehen kasvot, ja hänen piirteilleen levisi pelon kalpeus. Vahvat sormet tarttuivat hänen kurkkuunsa, oikeat terässormet. Hän yritti huutaa, rukoilla henkensä puolesta, mutta julmat sormet riistivät häneltä puhekyvyn yhtä varmasti kuin ne aikoivat riistää hengenkin.

"Koreat piikivet?" huudahti hänen rintaansa rutistava mies. "Mitä olet tehnyt koreilla piikivillä -- Tarzanin koreilla piikivillä?"

Tarzanin sormet höltyivät vastauksen antamista varten. Kotvan aikaa saattoi Werper vain tavoitella henkeään ja yskiä. Lopulta hän kykeni taas puhumaan.

"Ahmet Zek, arabialainen, varasti ne minulta", hän huusi, "hän pakotti minut antamaan pussin ja piikivet".

"Näin kaiken sen", vastasi Tarzan, "mutta pussin piikivet eivät olleet Tarzanin piikiviä -- ne olivat vain sellaisia kiviä, joita on yllinkyllin jokien pohjalla ja niiden viettävillä rannoilla. Arabialainenkaan ei huolinut niistä, sillä hän viskasi ne vihaisena pois, kun oli nähnyt ne. Minä tahdon takaisin koreat piikiveni -- missä ne ovat?"

"En tiedä, en tiedä", huudahti Werper. "Annoinhan ne Ahmet Zekille, muutoin hän olisi tappanut minut. Muutamia minuutteja myöhemmin hän seurasi minua polkua pitkin surmatakseen minut, vaikka oli luvannut olla häiritsemättä minua ja minä ammuin ja tapoin hänet, mutta pussia ei hänellä ollut, ja vaikka etsin jonkun aikaa viidakosta, en voinut löytää sitä."

"Minä löysin sen, kuuletko", murisi Tarzan, "ja löysin myös piikivet, jotka Ahmet Zek oli kiukuissaan heittänyt menemään. Ne eivät olleet Tarzanin piikiviä. Sinä olet kätkenyt ne! Sano minulle, missä ne ovat, muutoin tapan sinut." Ja apinamiehen ruskeat sormet sulkeutuivat hieman lujemmin uhrin kurkun ympäri.

Werper ponnisti päästäkseen vapaaksi. "Hyvä Jumala, loordi Greystoke", onnistui hänen huudahtaa, "tekisittekö murhan saadaksenne kourallisen kiviä?"

Sormet höltyivät hänen kurkultaan, ja hämmästynyt, hajamielinen ilme lievensi harmaiden silmien ankaruutta.

"Loordi Greystoke!" kertasi apinamies. "Loordi Greystoke! Kuka on loordi Greystoke? Missä olen kuullut tuon nimen ennen."

"Mutta, mies, tehän olette loordi Greystoke", huudahti belgialainen. "Putoava kallionlohkare iski päähänne, kun maanjäristys luhistutti siihen maanalaiseen kammioon johtavan käytävän, johon te ja teidän mustat wazirinne olitte tulleet hakemaan kultaharkkoja. Isku hävitti muistinne. Te olette John Clayton, Greystoken loordi, -- ettekö todellakaan muista sitä?"

"John Clayton, Greystoken loordi!" kertasi Tarzan. Sitten hän oli hetken vaiti. Pian hänen kätensä nousi epäröiden otsalle, kummastuksen ilme tuli hänen silmiinsä -- kummastuksen ja äkillisen selviämisen. Unohdettu nimi oli herättänyt palaavan muistin, joka oli ponnistellut päästäkseen esille. Apinamies hellitti otteensa belgialaisen kurkusta ja hypähti pystyyn.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Jane!" Hän kääntyi äkkiä Werperiin päin. "Vaimoni?" hän kysyi. "Miten hänen on käynyt? Maatila on raunioina. Te tiedätte sen. Te olette jossakin yhteydessä kaiken tämän kanssa. Te seurasitte minua Opariin, te varastitte jalokivet, joita luulin sieviksi piikiviksi. Te olette veijari. Älkää koettakokaan sanoa minulle, ettette ole."

"Hän on pahempi kuin veijari", lausui rauhallinen ääni ihan heidän takanaan.

Tarzan kääntyi hämmästyneenä ja näki pitkän virkapukuisen miehen seisovan tiellä muutaman askeleen päässä, ja taempana oli joukko mustia sotureita Kongon vapaavaltion univormuissa.

"Hän on murhaaja", jatkoi upseeri. "Olen tavoittanut häntä pitkän aikaa, viedäkseni hänet tutkittavaksi ylemmän upseerin tappamisesta."

Werper oli nyt seisaallaan ja tuijotti kalpeana ja vavisten sitä kohtaloa, joka oli saavuttanut hänet sokkeloisen viidakon kätköistäkin. Hän kääntyi vaistomaisesti paetakseen, mutta Apinain Tarzan ojensi voimakkaan kätensä ja tarttui hänen olkaansa.

"Odottakaa!" sanoi apinamies vangilleen. "Tämä herra haluaa puhutella teitä, samoin minäkin. Kun välimme tulevat selviksi, saakoon hän teidät. Sanokaa minulle, kuinka vaimoni on käynyt."

Belgialainen upseeri katseli uteliaana melkein alastonta valkoista miestä. Hän huomasi omituisen vastakohdan miehen alkeellisten aseiden ja varusteiden ja hänen puhumansa sujuvan ja luontevan ranskankielen välillä. Edelliset edustivat alhaisinta, jälkimmäinen korkeinta sivistysmuotoa. Hän ei voinut täsmälleen määritellä tämän omituisen olennon yhteiskunnallista asemaa, mutta ainakaan hän ei pitänyt siitä rauhallisesta varmuudesta, jota mies osoitti uskaltaessaan määrätä, milloin hän saisi vangin haltuunsa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi astuen esiin ja laskien kätensä Werperin toiselle olalle, "tämä herra on minun vankini. Hänen pitää tulla minun kanssani."

"Kun olen selvittänyt välini hänen kanssaan", vastasi Tarzan rauhallisesti.

Upseeri kääntyi ja viittasi sotilaille, jotka olivat polulla hänen takanaan. Osasto aseistettuja mustia astui nopeasti esiin. Kiiruhtaen kolmen miehen taitse sotilaat ympäröivät apinamiehen ja hänen vankinsa.

"Minun puolellani on sekä laki että voima lain täytäntöönpanemiseksi", ilmoitti upseeri. "Älkäämme ryhtykö kiistelemään. Jos teillä on jotain valittamista tätä miestä vastaan voitte tulla kanssani ja esittää säännönmukaisesti syytöksenne täysivaltaisen tuomioistuimen edessä."

"Teidän lailliset oikeutenne eivät ole kaiken epäilyn yläpuolella, ystäväiseni", vastasi Tarzan, "ja teidän voimanne panna käskynne täytäntöön on vain näennäinen -- ei todellinen. Te olette uskaltanut aseistetun joukon kanssa tulla brittiläiselle alueelle. Missä teillä on valtuus, joka oikeuttaa tällaiseen maahantunkeutumiseen? Missä on luovutuskirja, jonka nojalla voitte pidättää tämän miehen? Ja mitä takeita teillä on, että minä en voi hankkia aseistettua joukkoa, joka ympäröi teidät ja estää palaamasta Kongon vapaavaltioon?"

Belgialainen menetti malttinsa. "Minulla ei ole halua väitellä alastoman villin kanssa", hän huudahti. "Jollette tahdo kärsiä väkivaltaista kohtelua, ette saa sekaantua minun asioihini. Kersantti, ottakaa vanki."

Werper kurotti huulensa Tarzanin korvan kohdalle. "Varjelkaa minua heiltä, niin voin näyttää teille sen paikan, jossa näin vaimonne eilen illalla", hän kuiskasi. "Nyt juuri hän ei voi olla kaukana tästä paikasta."

Sotilaat, seuraten kersanttinsa merkkiä, sulkivat piirinsä ottaakseen Werperin kiinni. Tarzan tarttui belgialaisen vyötäisiin ja kantaen häntä kuin jauhosäkkiä loikkasi eteenpäin, koettaen murtaa itselleen tien ketjun läpi. Hänen oikea nyrkkinsä osui lähimmän soturin leukaan ja lennätti hänet taaksepäin tovereittensa päälle. Iskuun kohotetut kiväärit riistettiin niiden käsistä, jotka salpasivat hänen tiensä, ja mustat sotilaat keikahtelivat oikeaan ja vasempaan, kun apinamies taisteli rajuna vapautensa puolesta.

Mustat ympäröivät niin täydellisesti molemmat miehet, etteivät uskaltaneet ampua, peläten luotien osuvan tovereihin, ja Tarzan oli jo tunkeutunut heidän lävitseen ja aikoi juuri livahtaa viidakon sokkeloisiin kätköihin, kun muuan mies, joka oli takaa hiipinyt hänen luokseen, iski häntä pyssyllään raskaasti päähän.

Samalla hetkellä apinamies oli maassa, ja hänen selässään oli tusinan verran mustia sotureita. Tultuaan jälleen tuntoihinsa hän huomasi olevansa lujasti sidottu, ja samoin oli Werperkin. Saatuaan ponnistuksensa päättymään hyvin oli belgialainen upseeri hyvällä tuulella ja halukas ivailemaan vankejaan siitä, kuinka helposti heidät oli saatu kiinni, mutta hän ei saanut Apinain Tarzanilta yhtäkään vastausta. Werper taas oli hyvin liukaskielinen esittäessään vastalauseitaan. Hän selitti, että Tarzan oli englantilainen loordi, mutta upseeri vain nauroi tätä vakuutusta ja neuvoi vankiaan säästämään sanojaan, jotta voisi puolustaa itseään oikeudessa.

Kohta kun Tarzan tuli jälleen tajuihinsa ja huomattiin, ettei hän ollut pahasti loukkaantunut, sidottiin vangit sotilaiden keskelle ja alettiin marssia takaisin Kongon vapaavaltion rajaa kohti.

Illansuussa matkue pysähtyi erään virran varrelle; sotilaat tekivät leirin ja valmistivat illallisen. Läheisen viidakon tiheästä lehviköstä tarkkasi villi silmäpari hiljaisen innokkaasti ja uteliaasti mustien sotilaiden toimia. Olento katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta, kuinka rakennettiin boma, tehtiin tulia ja valmistettiin ruokaa.

Tarzan ja Werper olivat komppanian pysähdyttyä maanneet sidottuina pienen rensselikasan takana, mutta kun ateria oli saatu valmiiksi, käski heidän vartijansa heitä nousemaan ja tulemaan valkean ääreen missä heidän kätensä irroitettaisiin, jotta he voisivat syödä.

Kun jättimäinen apinamies nousi, näkyi viidakossa katselevan olennon silmissä hämmästynyt jälleentuntemisen ilme, ja villeiltä huulilta kuului matala kurkkuääni. Tarzan kävi heti tarkkaavaiseksi, mutta vastausmurina kuoli hänen huulilleen, koska hän pelkäsi, että se herättäisi sotilaiden epäluuloa.

Äkkiä hän sai erään ajatuksen. Hän kääntyi Werperiin päin.

"Aion puhua teille kovalla äänellä ja sellaista kieltä, jota ette ymmärrä. Olkaa kuuntelevinanne tarkasti, mitä sanon, ja mumiskaa silloin tällöin jotakin ikäänkuin vastaukseksi samalla kielellä -- pakoonpääsymme voi riippua ponnistustenne menestymisestä."

Werper nyökkäsi suostumuksen ja ymmärtämyksen merkiksi, ja silloin alkoi hänen toverinsa huulilta kuulua merkillistä mongerrusta, jota voi yhtä sopivasti verrata koiran haukuntaan ja murinaan kuin marakattien rupatukseenkin.

Lähinnä olevat sotilaat katsoivat ällistyneinä apinamieheen. Jotkut heistä nauroivat, toiset taas vetäytyivät pois, ollen ilmeisesti taikauskoisen pelon vallassa. Upseeri lähestyi vankeja Tarzanin yhä rupatellessa ja pysähtyi heidän taakseen kuunnellen häntä hämmästyneenä ja mielenkiintoa osoittaen. Kun Werper mutisi jotakin naurettavaa sekamelskaa vastaukseksi, nousi hänen uteliaisuutensa ylimmilleen ja hän astui eteenpäin pyytäen saada tietää, mitä kieltä he haastelivat.

Tarzan oli tämän miehen puhetavan ja käytöksen nojalla tehnyt matkan aikana päätelmiä hänen sivistysmäärästään. Nyt hänen vastauksensa onnistuminen riippui hänen arviointinsa paikkansapitävyydestä.

"Kreikkaa", hän selitti.

"Oh, minäkin ajattelin, että se oli kreikkaa", vastasi upseeri, "mutta siitä on niin monta vuotta kun olen lukenut sitä, etten ollut enää varma. Mutta olisin kiitollinen, jos vastedes puhuisitte kieltä, johon olen paremmin perehtynyt."

Werper käänsi päänsä salatakseen irvistyksen ja kuiskasi Tarzanille: "Hänelle se kyllä oli kreikkaa, ja minulle myöskin."

Mutta eräs musta sotilas jupisi tovereilleen matalalla äänellä: "Olen kuullut näitä ääniä ennen, -- kerran yöllä, kun olin eksynyt viidakkoon, kuulin karvaisten mustien keskustelevan puissa, ja heidän sanansa muistuttivat tämän valkoisen miehen sanoja. Toivon, ettemme olisi löytäneet häntä. Hän ei ole ollenkaan ihminen, -- hän on paha henki, ja meille tulee huono onni, jollemme päästä häntä menemään." Näin sanoen mies vilkui pelokkaasti viidakkoon päin.

Hänen toverinsa nauroi hermostuneesti ja poistui kertoakseen keskustelun muuteltuna ja liioiteltuna mustille sotilastovereilleen, niin että ennen pitkää jättiläisvangista oli sepitetty kaamea juttu, joka oli täynnä noituutta ja äkillisiä kuolemantapauksia, ja se oli levinnyt pitkin leiriä.

Ja syvässä pimeässä viidakossa, laskeutuvan yön tummien varjojen keskellä, heilautteli karvainen, ihmisen kaltainen olento itseään nopeasti puusta puuhun, matkaten etelään päin jossakin salaperäisessä tarkoituksessa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Kauhun yö

Jane Claytonista, joka odotti puussa Werperin lähdettyä hänen luotaan, tuntui kuin ei pitkä yö milloinkaan loppuisi. Mutta se loppui kuitenkin vihdoinkin, ja tunnin kuluttua sarastuksesta hänen rohkeutensa elpyi ja hän sai uutta toivoa nähdessään yksinäisen ratsumiehen lähestyvän polkua pitkin.

Liehuva burnusi peitti laajoine päähineineen ratsastajan kasvot ja vartalon, mutta nuori nainen tiesi hyvin, että hänen edessään oli Frecoult, sillä tämä oli ollut arabialaisen puvussa ja ainoastaan hänen voi odottaa etsivän piilopaikkaa.

Se, mitä hän näki, lievensi pitkän yövalvonnan tuottamaa jännitystä. Mutta oli myöskin paljon sellaista, mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt tummia kasvoja valkoisen päähineen alla eikä kiiltävän mustien ratsumiesten jonoa, joka tien mutkan takana matkasi hitaasti johtajansa jäljessä. Tätä kaikkea hän ei tiennyt alussa, ja siksi hän kumartui alaspäin, lähestyvää ratsastajaa kohti, ja hänen suustaan pääsi tervetuliaishuudahdus.

Ensi sanan kuullessaan mies katseli puuhun pidättäen hämmästyneenä hevostaan, ja kun Jane näki abessinialaisen Abdul Murakin mustan naaman, vetäytyi hän kauhistuneena oksien taa, mutta liian myöhään. Mies oli nähnyt hänet ja kehotti häntä laskeutumaan maahan. Aluksi hän kieltäytyi, mutta kun tusinan verran mustia ratsumiehiä ilmestyi johtajansa taakse ja Abdul Murakin käskystä eräs heistä alkoi kiivetä puuhun hakemaan häntä, käsitti hän vastarinnan turhaksi, laskeutui hitaasti alas ja pysähtyi uuden vangitsijansa eteen rukoillen armoa oikeuden ja ihmisyyden nimessä.

Suuttuneena äskeisestä tappiosta ja kullan, jalokivien ja vankiensa menettämisestä Abdul Murak ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että häneen olisi vaikuttanut vetoaminen lempeämpiin tunteisiin, jotka itse asiassa olivat hänelle melkein outoja suosituimmissakin oloissa.

Kun hän palaisi synnyinmaahansa ja kertoisi retkestään Menelikille, olisi hänellä odotettavana arvonalennus ja mahdollisesti kuolemakin rangaistuksena epäonnistumisestaan ja vastoinkäymisestään. Mutta mieluinen lahja lohduttaisi ehkä keisarin vihaa, ja musta hallitsija ottaisi varmasti suosiollisena vastaan tämän vierasrotuisen kauniin olennon.

Jane Claytonin lopetettua puheensa vastasi Abdul Murak lyhyesti ottavansa hänet suojelukseensa; hänen täytyi kuitenkin viedä suojattinsa keisarin luo. Nuoren naisen ei tarvinnut kysyä syytä, ja toivo sammui taas hänen rinnassaan. Kohtaloonsa alistuen hän salli nostaa itsensä erään ratsumiehen taakse ja ryhtyi taas uusien käskijöiden alaisena matkaamaan sitä kohtaloa kohti, jota hän nyt alkoi pitää välttämättömänä.

Menetettyään oppaansa taistelussa rosvoja vastaan ja ollen itse perehtymätön tähän maahan oli Abdul Murak harhautunut kauas siltä polulta, jota hänen olisi pitänyt kulkea. Seurauksena oli, että hän oli edennyt vain vähän matkaa pohjoista kohti sitten kun oli aloittanut pakonsa. Tänään hän pyrki länteen päin, toivoen osuvansa johonkin kylään, josta saisi oppaita. Mutta yön tullessa hän oli yhtä etäällä toiveittensa toteutumisesta kuin auringon noustessakin.

Näin ollen oli koko joukko alakuloisuuden vallassa, leiriytyessään tiheään viidakkoon ilman vettä ja nälkäisenä. Hevosten houkuttelemina leijonat kiljuivat boman ympärillä, ja niiden kaameaan meteliin sekaantuivat vainottujen, kauhistuneiden eläinten kimeät kiljaisut. Ihmiset ja eläimet saivat tuskin unta silmiinsä, ja vartijoita asetettiin kaksinkertainen määrä, jotta heitä olisi tarpeeksi paljon torjumaan liian rohkean tai liian nälkäisen leijonan äkillistä hyökkäystä ja pitämään vireillä tulta, joka oli vielä tehokkaampi sulku leijonia vastaan kuin okainen boma.

Keskiyö oli jo ohi, ja Jane Clayton oli vain vähän torkahtanut siitä huolimatta, että oli viettänyt edellisen yön unta saamatta. Uhkaavan vaaran tunne näytti mustan käärinliinan tavoin levinneen leirin yli. Mustan keisarin vanhat tottuneet ratsumiehet olivat hermostuneita ja pahalla tuulella. Abdul Murak lähti vuoteeltaan ainakin kymmenen kertaa ja asteli rauhatonna edestakaisin liekaan pantujen hevosten ja rätisevän tulen välillä. Nuori nainen näki hänen suuren hahmonsa kuvastuvan liekkien kalpeata hohdetta vasten ja arvasi miehen nopeista, hermostuneista liikkeistä, että hän oli peloissaan.

Leijonien kiljunta kohosi äkilliseen raivoon, niin että maa lopulta tärisi niiden hirveästä äänestä. Hevoset hirnuivat kauhuissaan kimeästi ja tempoivat pidätysköysiään, mielettömästi yrittäessään päästä irti. Muuan ratsumies, joka oli tovereitaan uljaampi, kiiruhti potkivien, pystyyn syöksevien ja pelon hullaannuttamien eläinten joukkoon, koettaen turhaan niitä rauhoittaa. Eräs suuri, raju ja rohkea leijona loikkasi melkein boman luo, näkyen selvästi tulen kirkkaassa loisteessa. Vartija nosti aseensa ja ampui, ja pieni lyijyluoti päästi kaikki helvetin voimat kauhistuneen leirin kimppuun.

Luoti uursi syvän ja tuskallisen vaon leijonan kylkeen ja nostatti samalla kaiken pikku aivoissa piilevän eläimellisen raivon ilmiliekkiin, mutta ei vähentänyt pienimmässäkään määrässä pedon voimaa tai ketteryyttä.

Jollei leijona olisi haavoittunut, olisivat boma ja liekit käännyttäneet sen pois, mutta nyt haihdutti tuska ja raivo varovaisuuden sen mielestä. Päästäen äänekkään ja vihaisen kiljahduksen se selviytyi keveällä loikkauksella aidasta ja oli hevosten joukossa.

Jos leirissä tähänkin asti oli vallinnut hirveä melu, nousi nyt suorastaan kuvaamaton kaameiden äänien sekasorto. Se hevonen, jonka päälle leijona hyppäsi, kiljaisi kauhuissaan ja tuskissaan. Useat sen toverit katkaisivat kiinnitysköytensä ja syöksyivät mielettöminä pitkin leiriä. Miehet kavahtivat vuoteiltaan ja juoksivat pyssyt valmiina aitauksen luo, ja sitten hyökkäsi viidakosta boman takaa noin tusinan verran leijonia pelottomasti leiriin toverinsa esimerkin rohkaisemina.

Yksitellen, kaksin ja kolmittain ne hyppäsivät boman yli, kunnes pieni aitaus oli täynnä kiroilevia miehiä ja kiljuvia hevosia, jotka tappelivat henkensä edestä viidakon vihreäsilmäisten paholaisten kanssa.

Ensimmäisen leijonan hyökätessä oli Jane Clayton vaivaloisesti noussut pystyyn ja seisoi nyt kauhun lamaamana nähdessään villin verilöylyn, joka kohisi ja ryöppysi hänen ympärillään. Kerran muuan pillastunut hevonen tölmäsi hänet maahan, ja hetkeä myöhemmin eräs leijona, joka ajoi takaa toista kauhistunutta ratsua, pyyhälsi niin likeltä hänen ohitseen, että hän taas meni kumoon.

Pyssyjen räiskeen ja petojen kiljunnan keskeltä kohosi haavoittuneiden miesten ja hevosten kuolinhuutoja, kun verestä hullaantuneet leijonat iskivät ne maahan. Loikkivat pedot ja hyppivät hevoset estivät abessinialaisia toimimasta yhdenmukaisesti -- joka mies sai itse pitää huolta itsestään -- ja taistelun tuoksinassa mustat vangitsijat joko unohtivat suojattoman naisen tai eivät välittäneet hänestä. Parikymmentä kertaa oli hänen henkensä vaarassa -- sitä uhkasivat hyökkäävät leijonat, potkivat hevoset ja kauhistuneiden ratsumiesten umpimähkään ammutut luodit, eikä vieläkään näkynyt pelastuksen mahdollisuutta, sillä nyt alkoivat ruskeankeltaiset metsästäjät, ilmaisten sukunsa pirullista viekkautta, kierrellä saaliinsa ympärillä, saartaen sen mahtavien, keltaisten torahampaiden ja terävien, pitkien kynsien piiriin. Yhä uudestaan syöksähti yksityinen leijona äkkiä pelästyneiden hevosten ja miesten keskelle, ja silloin tällöin jonkun hevosen onnistui tuskasta ja kauhusta hulluna kiitää ehein nahoin ympäröivien leijonien keskitse, hypätä boman yli ja pelastua viidakkoon, mutta miehet ja nainen eivät voineet sillä tavoin päästä pakoon.

Harhautuneen luodin satuttama hevonen kaatui Jane Claytonin viereen, ja muuan leijona loikkasi kuolevan eläimen yli suoraan toiselle puolelle mustan ratsumiehen päälle. Mies kohotti kiväärinsä ja iski tuloksetta leveään päähän; sitten hän tuupertui maahan, ja peto kumartui hänen ylitseen.

Kauhusta kiljaisten sotilas tarttui voimattomilla sormillaan pörröiseen rintaan, koettaen turhaan työntää irvistäviä leukoja poispäin. Leijona laski päänsä alas, kuului yksi ainoa kaamea rusahdus, kun uhkaavat torahampaat iskivät pelon vääristämiin kasvoihin, ja sitten peto lähti taas kuolleen hevosen ruumiin yli, raahaten hervotonta ja veristä taakkaa perässään.

Nuori nainen tarkkasi näytelmää silmät suurina. Hän näki pedon astuvan kompastellen hevosen raadolle, kaamean möhkäleen heiluessa sen leuoista alas etukäpäliin asti, ja hänen silmänsä tuijottivat lumoutuneina leijonaan, tämän mennessä hänen ohitseen muutaman askeleen päästä.

Ruumiin tuottama rasitus näytti raivostuttavan leijonaa, joka pudisteli elotonta uhriaan kiukkuisesti. Se murisi ja karjui hirveästi kuolleelle, tunnottomalle olennolle ja sitten pudotti sen, nosti päänsä ja katseli ympärilleen etsien jotakin elävää uhria, jolle saisi purkaa pahaa tuultaan. Leijonan keltaiset silmät kiintyivät pahaa ennustavina nuoren naisen hahmoon, ja pörröinen huuli kohosi paljastaen irvistävät torahampaat. Puistattava karjunta puhkesi villistä kurkusta ja peto kyyristyi hypätäkseen tämän uuden, avuttoman uhrin kimppuun.

* * * * *

Hiljaisuus oli jo aikaisin laskeutunut siihen leiriin, jossa Tarzan ja Werper makasivat lujasti sidottuina. Kaksi hermostunutta vartijaa asteli kierroksellaan ja heidän silmänsä vilkuilivat usein synkän viidakon läpitunkemattomiin vartijoihin päin. Muut nukkuivat tai koettivat nukkua -- kaikki paitsi apinamies. Hän ponnisteli hiljaa ja voimakkaasti, katkaistakseen ranteitaan kahlehtivat siteet.

Lihakset pyöristyivät käsivarsien ja hartioiden sileän, ruskean nahan alla, suonet pullistuivat hänen ohimoillaan ponnistusten rajuudesta -- nyt katkesi yksi säie ja sitten yhä useampia, kunnes toinen käsi oli vapaa. Viidakosta kuului matala kurkkuääni, ja apinamies kävi äkkiä hiljaiseksi ja jäykäksi kuin patsas; hän koetti korvin ja sieraimin saada selvää mustasta tyhjyydestä, jonka läpi hänen katseensa ei tunkeutunut.

Taas kuului kaamea ääni tiheästä, vihreästä syvyydestä leirin takaa. Vartija pysähtyi äkkiä ja pinnisti silmiään nähdäkseen pimeyteen. Kähärä villatukka hänen päässään jäykistyi ja nousi pystyyn. Hän kutsui toveriaan käheästi kuiskaten.

"Kuulitko sitä?" hän kysyi.

Toinen tuli vavisten lähemmäksi.

"Mitä niin?"