Part 14

Toiveissaan pettynyt intohimo sumensi belgialaisen silmät, saaden kaikki näyttämään punaiselta. Ei, tuo mies ei saisi Janea! Jane oli hänen ja yksinään hänen. Hän ei sallisi riistää itseltään omaansa.

Hän juoksi nopeasti teltan poikki ja heittäytyi Mohammed Beydin selkään. Vaikka tämä hämmästyi äkillisestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä, ei hän kuitenkaan ollut valmis luopumaan aikeestaan ilman tappelua. Belgialaisen sormet hapuilivat hänen kurkkuaan, mutta arabialainen tempasi ne pois ja nousten pystyyn kääntyi vihollistaan vastaan. Kun he olivat vastatusten, iski Werper arabialaista raskaasti kasvoihin, saaden hänet hoiperrellen perääntymään. Jos hän olisi käyttänyt hyväkseen näin saamaansa suotuisaa asemaa, olisi hän seuraavalla hetkellä nujertanut Mohammed Beydin, mutta sen sijaan hän tempoi revolveriaan, vetääkseen sen kotelostaan, ja kohtalo sovitti niin, että juuri tällä hetkellä ase oli tarttunut kiinni nahkasuojukseensa.

Ennenkuin hän ehti sitä irrottaa, oli Mohammed Beyd tointunut ja syöksyi taas hänen kimppuunsa. Werper iski miestä uudelleen kasvoihin, ja arabialainen vastasi lyöntiin. Lyöden toinen toistaan ja lakkaamatta koettaen saada tukevaa otetta he tappelivat pienessä teltassa, samalla kun nuori nainen, silmät suurina kauhusta ja hämmästyksestä, katseli kaksintaistelua liikkumatta ja ääneti.

Yhä uudestaan Werper koetti vetää asettaan esiin. Mohammed Beyd, joka ei ollut odottanut alhaisten pyyteittensä kohtaavan tällaista vastustusta, oli tullut telttaan aseettomana, lukuunottamatta pitkää veistä, jonka hän nyt tempasi, seisoessaan huohottaen ottelun ensimmäisellä lyhyellä väliajalla.

"Kristitty koira", hän kuiskasi, "katso tätä veistä Mohammed Beydin kädessä! Katso sitä tarkkaan, uskoton, sillä se on viimeinen esine, jonka elämässäsi saat nähdä tai tuntea. Sen avulla Mohammed Beyd raastaa mustan sydämesi ruumiistasi. Jos sinulla on Jumala, niin rukoile häntä nyt -- minuutin kuluttua olet kuollut." Näin sanoen hän hyökkäsi villisti belgialaisen kimppuun, veitsi kohotettuna korkealle pään yläpuolelle.

Werper tempoi yhä turhaan asettansa esiin. Arabialainen oli melkein hänen kimpussaan. Eurooppalainen odotti epätoivossaan, kunnes Mohammed Beyd oli melkein hänessä kiinni, ja heittäytyi sitten syrjään teltan lattialle pitkäkseen, pannen toisen jalkansa poikittain arabialaisen tielle.

Temppu onnistui. Mohammed Beyd suistui hyökkäyksensä voimasta tähän esteeseen ja jysähti maahan. Hän oli heti taas pystyssä ja kääntyi ympäri uudistaakseen tappelun, mutta Werper oli jalkeilla ennen häntä, ja nyt hänen revolverinsa, joka oli irtautunut kotelostaan, vilahti hänen kädessään.

Arabialainen hyökkäsi pää kumarassa, käydäkseen häneen kiinni. Kajahti terävä laukaus, ja pimeässä näkyi vaalea liekki. Sitten Mohammed Beyd vierähti nurin niskoin lattialle ja pysähtyi lopulta sen naisen vuoteen viereen, jota oli koettanut häväistä.

Melkein heti laukauksen jälkeen kuului ulkoa leiristä kiihtyneitä ääniä. Miehet huutelivat toisilleen, kysellen laukauksen tarkoitusta. Werper kuuli heidän etsiskellen juoksevan sinne tänne.

Jane Clayton oli noussut pystyyn arabialaisen kuollessa ja tuli nyt kädet ojennettuina Werperiä kohti.

"Kuinka voinkaan kiittää teitä, ystäväni?" hän lausui. "Ja ajatelkaahan, että juuri tänään olin vähällä uskoa sitä häpeällistä juttua, jonka tuo roisto kertoi petollisuudestanne ja menneisyydestänne. Antakaa minulle anteeksi, herra Frecoult! Minun olisi pitänyt tietää, että valkoinen, sivistynyt mies ei voisi muuta kuin suojella oman rotunsa naista tämän villin maan vaarojen keskellä."

Werperin kädet valahtivat hervottomina sivulle. Hän seisoi katsellen nuorta naista, mutta ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Kun Jane viattomuudessaan ilmaisi hänen oikeat tarkoitusperänsä, täytyi hänen olla vaiti.

Ulkopuolella etsivät arabialaiset häiriötä tuottaneen laukauksen ampujaa. Vartijat, jotka Mohammed Beyd oli päästänyt pois ja lähettänyt vuoteilleen, esittivät ensimmäisinä, että mentäisiin vangin telttaan. Heidän mieleensä juolahti, että nainen ehkä oli jaksanut puolustautua heidän johtajaansa vastaan.

Werper kuuli miesten tulevan. Jos häntä pidettäisiin Mohammed Beydin surmaajana, olisi hänen kuolemantuomionsa heti varma. Villit ja raa'at rosvot repisivät palasiksi kristityn, joka oli uskaltanut vuodattaa heidän päällikkönsä verta. Hänen täytyi keksiä jokin syy viivyttääkseen Mohammed Beydin hengettömän ruumiin löytämistä.

Pistäen revolverin taas koteloon hän astui nopeasti teltan oviaukolle. Vetäen verhot syrjään hän meni ulos ja pysähtyi vastapäätä miehiä, jotka lähestyivät nopeasti. Hän sai jollakin tavoin tarpeellisen määrän rohkeutta pakottaakseen huulensa hymyyn, kun nosti kätensä ja sillä tavoin esti heitä etenemästä.

"Nainen teki vastarintaa", hän sanoi, "ja Mohammed Beydin oli pakko ampua häntä. Hän ei ollut kuollut -- ainoastaan vähäpätöisesti haavoittunut. Voitte mennä takaisin vuoteellenne. Mohammed Beyd ja minä pidämme silmällä vankia." Sitten hän kääntyi ja palasi telttaan ja rosvot, joita tämä selitys tyydytti, palasivat ilomielin jatkamaan keskeytynyttä untansa.

Kun Werper taas tuli Jane Claytonin luo, tunsi hän, että häntä nyt ohjasivat toiset tarkoitukset kuin ne, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat houkutelleet hänet vuoteeltaan. Kiihtymys, joka johtui ottelusta Mohammed Beydin kanssa, samoin kuin vaarat, jotka nyt uhkasivat rosvojen puolelta, kun aamu välttämättä paljastaisi, mitä vangin teltassa oli tänä yönä tapahtunut, olivat luonnollisesti hillinneet rajua intohimoa, jonka vallassa hän oli ollut telttaan astuessaan.

Mutta toinenkin, mahtavampi voima vaikutti nuoren naisen hyväksi. Vajotkoon mies kuinka syvälle tahansa, kunnia ja ritarillisuus eivät milloinkaan tyystin häviä hänen luonteestaan, jos hänellä on näitä ominaisuuksia ollut. Ja vaikka Albert Werperissä ei ollut enää pitkään aikaan näkynyt vähääkään olevan tällaisia piirteitä, olivat ne kumpikin heränneet hänessä eloon nuoren naisen vilpittömän kiitoksen vaikutuksesta.

Nyt vasta hän käsitti kauniin vangin melkein toivottoman ja kauhistavan aseman ja myöskin sen häpeän kuilun, johon hän itse oli vajonnut; hänen alennustilastaanhan oli johtunut, että hän, jalosyntyinen eurooppalainen, oli voinut näytellä sellaista osaa Jane Claytonin kodin, onnen ja hänen itsensä tuhoamisessa.

Hänen omallatunnollaan oli jo niin paljon alhaisia ja rikollisia tekoja, ettei hän voinut enää toivoa täydellistä sovitusta, mutta ensimmäisessä äkillisessä itsesyytösten puuskassa hän teki rehellisen päätöksen yrittää voimiensa mukaan korvata sen pahan, mitä hänen rikollinen ahneutensa oli tuottanut tälle suloiselle ja viattomalle naiselle.

Kun hän seisoi paikallaan, näennäisesti kuunnellen arabialaisten poistuvia askeleita, mutta todellisuudessa kuitenkin ajatuksiinsa syventyneenä, lähestyi Jane Clayton häntä.

"Mitä meidän pitää nyt tehdä?" hän kysyi. "Aamulla tämä tulee ilmi", ja hän osoitti Mohammed Beydin liikkumatonta ruumista. "He tappavat teidät, kun löytävät hänet."

Werper ei vastannut heti ja kääntyi sitten äkkiä naista kohti.

"Minulla on eräs suunnitelma", hän huudahti. "Siinä tarvitaan malttia ja rohkeutta teidän puoleltanne, mutta te olette jo osoittanut kumpaakin. Voitteko kestää vielä lisää?"

"Voin kestää mitä tahansa", vastasi Jane rohkeasti hymyillen, "kunhan se vain tarjoaa meille edes vähäisen pelastuksen mahdollisuuden".

"Teidän pitää tekeytyä kuolleeksi", selitti Werper, "ja sitten vien teidät leiristä pois. Ilmoitan vartiolle, että Mohammed Beyd on käskenyt minun viedä teidän ruumiinne viidakkoon. Tämän näennäisesti tarpeettoman toimenpiteen selitän siten, että Mohammed Beydissä oli syttynyt raju intohimo teitä kohtaan ja että hän siinä määrin katui tekoa, jonka kautta hänestä tuli teidän surmaajanne, ettei hän voinut kestää teidän elottoman ruumiinne sanatonta moitetta."

Jane nosti kätensä pysähdyttääkseen Werperin puheen. Hänen huulillaan väreili hymy.

"Oletteko ihan hullu?" hän kysyi. "Kuvitteletteko, että vartijat uskovat sellaista naurettavaa juttua?"

"Te ette tunne heitä", vastasi toinen. "Heidän karun ulkomuotonsa alla on paatuneesta ja rikollisesta luonteesta huolimatta selvästi havaittavissa romanttista tunteellisuutta, te tapaatte sen ominaisuuden tällaisilla ihmisillä kautta koko maailman. Romanttisuus se houkuttelee ihmisiä viettämään villiä lainsuojattoman ja rikollisen elämää. Se juoni onnistuu -- älkää pelätkö."

Jane Clayton kohautti hartioitaan. "Voimme ainakin koettaa -- ja mitä teemme sitten?"

"Kätken teidät viidakkoon", jatkoi belgialainen, "ja tulen teitä huomenna yksin hakemaan kahden hevosen kanssa".

"Mutta kuinka selitätte Mohammed Beydin kuoleman?" kysyi Jane. "Se huomataan ennenkuin te huomenna pääsette leiristä!"

"En selitä sitä", vastasi Werper. "Mohammed Beyd saa itse selittää sen -- meidän täytyy jättää se hänen huolekseen. Oletteko valmis yrittämään?"

"Kyllä."

"Mutta odottakaa, minun pitää hankkia teille ase ja ammuksia." Niin sanoen Werper lähti nopeasti teltasta.

Hän palasi hyvin pian ja hänen vyölleen oli ilmestynyt revolveri ja patruunavyö entisten lisäksi.

"Oletteko valmis?" hän kysyi.

"Aivan valmis", vastasi Jane.

"Tulkaa sitten ja heittäytykää hervottomana minun vasemman olkani yli." Ja Werper polvistui ottaakseen hänet vastaan.

"Kas niin", hän sanoi nousten pystyyn. "Antakaa nyt käsivarsienne, jalkojenne ja päänne riippua hervottomina. Muistakaa olevanne kuollut."

Hetkeä myöhemmin mies astui ulos leiriin, ja hänen olkapäällään oli naisen ruumis.

Leirin ympäri oli rakennettu okainen boma torjumaan liian rohkeiksi käyneitä nälkäisiä petoja. Pari vartijaa asteli edestakaisin tulen valossa, jota he hoitelivat hyvin. Lähinnä oleva vartija katsahti hämmästyneenä nähdessään Werperin lähestyvän.

"Kuka sinä olet?" hän huudahti. "Mikä sinulla on siinä?"

Werper kohotti burnusinsa päähinettä, jotta mies näkisi hänen kasvonsa.

"Tässä on naisen ruumis", hän selitti. "Mohammed Beyd on käskenyt minun viedä sen viidakkoon, sillä hän ei voi katsella rakastamansa naisen kasvoja, jonka hän välttämättömyyden pakottamana surmasi. Hän kärsii suuresti, hän on ihan lohduton. Töintuskin sain hänet estetyksi riistämästä omaa henkeään."

Puhujan olalla odotti nuori nainen hervottomana ja säikähtyneenä arabialaisen vastausta. Hän oli varma, että mies nauraisi näin typerää juttua. Arabialainen paljastaisi seuraavalla hetkellä petoksen, jota Frecoult yritti, ja he olisivat kumpikin hukassa. Jane koetti ajatella, miten hän parhaiten voisi auttaa otaksuttua pelastajaansa siinä ottelussa, joka varmasti tulisi hetken parin päästä.

Sitten hän kuuli arabialaisen äänen, kun hän vastasi Frecoultille.

"Menettekö yksin vai haluatteko, että herätän jonkun, joka seuraisi teitä"? hän kysyi, eikä hänen äänensävynsä ilmaissut pienintäkään hämmästystä sen johdosta, että Mohammed Beyd oli osoittanut niin herkkää mieltä.

"Menen yksin", vastasi Werper ja katosi boman kapeasta aukosta, jonka vieressä vartija oli.

Hetkeä myöhemmin hän oli tullut taakkoineen puunrunkojen keskelle, ja ollessaan täydesti piilossa vartijan katseelta hän laski Janen maahan, kuiskaten matalasti: "Sh-sh".

Sitten hän vei suojattinsa hiukan kauemmaksi metsään, pysähtyi suuren puun alle, jossa oli laajalle leviävät oksat kiinnitti patruunavyön ja revolverin Janen vyötäisille ja auttoi häntä kiipeämään alaoksille.

"Huomenna", hän kuiskasi, "niin pian kuin voin päästä heistä, palaan teidän luoksenne. Olkaa miehuullinen, lady Greystoke, -- me voimme vielä päästä pakoon."

"Kiitos", vastasi Jane matalalla äänellä. "Olette ollut hyvin ystävällinen ja urhoollinen."

Werper ei vastannut, ja yön pimeys kätki häpeän punan, joka kohosi hänen kasvoilleen. Hän kääntyi nopeasti ja riensi takaisin leiriin. Vartija näki paikaltaan hänen menevän omaan telttaansa, mutta ei nähnyt hänen ryömivän teltan takaosasta ulos kangasseinän alitse ja varovasti hiipivän siihen telttaan, jossa vanki oli ollut ja jossa nyt oli Mohammed Beydin ruumis.

Kohottaen takaseinän alakulmaa Werper ryömi sisään ja lähestyi ruumista. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui kuolleen ranteisiin ja laahasi ruumiin siihen paikkaan, josta hän oli tullut sisään. Kontaten käsin ja jaloin hän tuli ulos samoin kuin oli mennyt sisään ja veti ruumista perässään. Päästyään teltasta hän hiipi sen sivulle ja tarkasti leiriä niin pitkälle kuin näki -- kukaan ei ollut katselemassa.

Hän palasi ruumiin luo ja nosti sen olkapäälleen. Pannen koko yrityksensä menestymisen yhden kortin varaan juoksi hän nopeasti kapean aukon yli, joka erotti vangin teltan kuolleen teltasta. Hän pysähtyi silkkiseinän taakse, laski taakkansa maahan ja jäi siihen, kuunnellen monta minuuttia liikkumatta.

Saatuaan lopulta varmuuden, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, hän kumartui ja kohotti telttaseinän alareunaa, meni selkä edellä sisään ja raahasi Mohammed Beydin ruumista jäljessään. Hän veti sitä perässään kuolleen rosvon vuodematoille saakka ja hapuili sitten pimeässä, kunnes löysi Mohammed Beydin revolverin. Hän palasi ase kädessä kuolleen miehen luo, polvistui vuoteen viereen ja pujottaen oikean kätensä aseineen mattojen alle kasasi vasemmalla kädellään joukon paksuja huopia revolverin yläpuolelle ja ympärille. Sitten hän veti liipasimesta ja yskäisi samalla hetkellä.

Joku teltan ulkopuolella seisova ei olisi hänen yskinnältään voinut kuulla tukahdutettua laukausta. Werper oli tyytyväinen. Synkkä hymy väreili hänen huulillaan, kun hän veti aseen matoista ja sovitti sen huolellisesti kuolleen miehen oikeaan käteen, taivuttaen kolme sormea kädensijan ympäri ja etusormi liipasimen suojuksen sisäpuolelle.

Hän viipyi vielä hetken järjestelläkseen sekaisia mattoja, ja lähti sitten, kuten oli tullutkin, kiinnittäen teltan takaseinän maahan, niinkuin se oli ollut, ennenkuin hän oli sitä kohottanut.

Mennen vangin telttaan hän poisti sieltäkin kaikki, mikä olisi osoittanut, että joku olisi kulkenut takaseinän alitse. Sitten hän palasi omaan telttaansa, astui sisään, kiinnitti telttansa takaseinän maahan ja ryömi vuoteelleen.

Seuraavana aamuna hän heräsi, kun Mohammed Beydin orja kiihtyneenä kutsui häntä oviaukolta.

"Pian! Pian!" huudahti musta kauhistuneella äänellä. "Tulkaa! Mohammed Beyd on kuolleena teltassaan -- hän on kuollut oman kätensä kautta."

Werper nousi nopeasti vuoteellaan istumaan, kuultuaan ensi hälytyksen, ja hänen kasvoillaan oli hämmästyksen ilme. Mutta mustan viime sanat houkuttivat hänen huuliltaan helpotuksen huokauksen, ja kasvojen jännittyneet piirteet lientyivät vinoksi hymyksi.

"Minä tulen", hän huudahti orjalle, ja vetäen saappaat jalkaansa hän nousi ja lähti teltastaan.

Leirin kaikilta puolilta juoksi kiihtyneitä arabialaisia ja mustia Mohammed Beydin silkkitelttaa kohti, ja sisään astuessaan Werper näki joukon rosvoja kokoontuneina ruumiin ympärille, joka nyt oli kylmä ja jäykkä.

Tunkien heidän keskitseen belgialainen pysähtyi kuolleen rosvon viereen. Hetken ajan hän katseli ääneti hiljaisia kasvoja ja kääntyi sitten arabialaisiin päin.

"Kuka on tämän tehnyt?" huudahti hän, ja hänen äänensä oli sekä uhkaava että syyttävä. "Kuka on murhannut Mohammed Beydin?"

Koko joukko puhkesi äkkiä sekasortoisesti väittämään häntä vastaan.

"Mohammed Beydiä ei ole murhattu", huusivat miehet. "Hän on saanut omasta kädestään surmansa. Tämä ja Allah ovat todistajamme." Ja he osoittivat revolveria kuolleen miehen kädessä.

Werper teeskenteli hetken ajan epäuskoisuutta, mutta näytti lopulta käsittävän, että Mohammed Beyd oli tosiaan tappanut itsensä surren sen valkoisen naisen kuolemaa, jota hän kaikkien miestensä tietämättä oli rakastanut niin hellästi.

Werper itse kääri kuolleen miehen huovat ruumiin ympäri, sovittaen huolellisesti sisäpuolelle kärventyneen ja luodin lävistämän kankaan, joka oli vaimentanut edellisenä yönä ammutun laukauksen äänen. Sitten kuusi neekeriä kantoi ruumiin aukeamalle, jossa leiri oli, ja siellä he panivat sen matalaan hautaan. Kun löyhä multa putosi hiljaiselle hahmolle, joka oli pahaa kielivien huopien alla, pääsi Albert Werperiltä toinen helpotuksen huokaus -- hänen suunnitelmansa oli onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.

Ahmet Zekin ja Mohammed Beydin kuoltua olivat rosvot ilman johtajaa, ja lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät palata pohjoiseen niiden heimojen luo, joihin kuuluivat. Saatuaan tietää, mihin suuntaan he aikoivat mennä, ilmoitti Werper, että hän puolestaan lähtisi itäänpäin rannikkoa kohti, ja kun he eivät tienneet hänellä olevan mitään, mitä olisivat halunneet, sanoivat he olevansa suostuvaisia päästämään hänet tiehensä.

Kun he ratsastivat pois, istui hän hevosellaan keskellä aukeamaa, katsellen, kuinka he toinen toisensa jälkeen hävisivät viidakkoon, ja kiitti jumalaansa, että vihdoinkin oli päässyt noiden roistojen kynsistä.

Kun hän ei enää kuullut ääntäkään heistä, kääntyi hän oikealle ja ratsasti metsään sitä puuta kohti, johon oli kätkenyt lady Greystoken. Pidättäen hevostaan sen alla hän huusi iloisella ja toivehikkaalla äänellä: "Hyvää huomenta!"

Vastausta ei kuulunut, ja vaikka hänen silmänsä tutkivat tiheätä lehvistöä, ei hän voinut nähdä merkkiäkään nuoresta naisesta. Laskeutuen ratsailta hän kiipesi nopeasti puuhun, niin että saattoi nähdä sen kaikki oksat. Puu oli tyhjä -- Jane Clayton oli hävinnyt viidakkoyön hiljaisten hetkien aikana.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Tarzanin muisti elpyy

Kun Tarzan juoksutteli sormiensa välitse piikiviä jälleenlöydetystä pussista, palasivat hänen ajatuksensa keltaiseen harkkopinoon, josta arabialaiset ja abessinialaiset olivat niin leppymättömästi taistelleet.

Mitä yhteyttä oli likaisella metallipinolla ja kauniilla kimaltelevilla piikivillä, joita aikaisemmin oli ollut hänen pussissaan? Mitä tuo metalli oli? Mistä se oli tullut? Mikä oli tämä kiduttava, epämääräinen tunne, joka näytti vaativan hänen muistiaan tunnustamaan, että keltainen pino, jonka puolesta nämä miehet olivat taistelleet ja kuolleet, oli ollut likeisessä yhteydessä hänen menneisyytensä kanssa -- että se oli ollut hänen?

Millainen oli hänen menneisyytensä ollut? Hän pudisti päätään. Hänen muistiinsa kohosi hitaasti ja epämääräisenä kuva lapsuudesta apinain keskuudessa -- sitten tuli merkillisen sekasotkuinen joukko kasvoja, hahmoja ja tapahtumia, jotka eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä Apinain Tarzanin kanssa ja jotka kuitenkin katkonaisessa muodossaankin olivat tuttuja.

Muisti pyrki hitaasti ja vaivaloisesti palautumaan, ja vahingoittuneet aivot alkoivat toipua, kun terveen verenkierron parantava vaikutus vähitellen poisti ja hävitti niiden äskeisen toimintahäiriön.

Ihmisillä, jotka kuvastuivat hänen sielunsa silmissä, oli nyt vasta viikkojen kuluttua taaskin tutut piirteet, mutta hän ei kuitenkaan voinut panna heitä niihin lokeroihin, joissa he kerran olivat olleet hänen menneessä elämässään, eikä hän myöskään voinut sanoa heidän nimiään. Heidän joukossaan oli muuan kaunis naaras, ja juuri hänen kasvonsa useimmin liikkuivatkin elpyvien aivojen sekavissa muisteloissa. Kuka tämä naaras oli? Mitä hän oli merkinnyt Apinain Tarzanille? Tarzanista tuntui kuin hän näkisi hänet juuri sillä paikalla, missä abessinialaiset olivat kaivaneet kultapinon maasta, mutta ympäristö oli toinen kuin nykyään -- hän näki rakennuksen -- hän näki monia rakennuksia -- ja pensaikkoja, pensasaitoja ja kukkia. Tarzan rypisti otsaansa miettien mieli ymmällä tätä ihmeellistä ongelmaa. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän osaisi selittää kaikki, ja sitten, juuri kun hän oli onnistumaisillaan, häipyi koko taulu viidakkonäyksi, jossa alaston valkoinen nuorukainen tanssi alkuajan karvaisen apinajoukon kanssa.

Tarzan pudisti päätänsä ja huokasi. Miksi hän ei voinut muistaa kaikkea? Ainakin hän oli varma, että kultapino, paikka, jossa se oli, hänen takaa-ajamansa vaikeasti tavoiteltavan naaraan hieno tuoksu, valkoisen naisen muistikuva ja hän itse, Tarzan, olivat jollakin tavoin erottamattomasti liittyneet toisiinsa unohtuneen menneisyyden siteillä.

Jos nainen kuului hänen näkemäänsä paikkaan, niin mistä häntä olisi parempi etsiä tai missä odottaa kuin juuri sillä seudulla, joka hänen, Tarzanin, katkonaisten muistelmain mukaan tuntui olevan naisen tyyssijana? Sitä kannatti yrittää. Tarzan pujotti tyhjän pussin kantonauhan olkansa yli ja alkoi puita myöten vaeltaa tasangolle päin.

Metsän reunassa hän kohtasi arabialaiset, jotka palasivat Ahmet Zekiä etsimästä. Hän piiloutui, antoi heidän mennä ohi ja jatkoi sitten matkaa hävitettyä kotiansa kohti, jonka oli jo ollut vähällä muistaa.

Hänen matkansa tasangon poikki keskeytyi hänen huomatessaan pienen antilooppijoukon vähäisessä norossa, jossa maasto ja tuuli yhdessä tekivät väijymisen helpoksi. Lihava, vuoden vanha eläin oli puolen tunnin varovaisen hiivinnän ja äkillisen, villin hyökkäyksen palkkana. Myöhään iltapuolella apinamies istui kyykkyyn saaliinsa ääreen, nauttiakseen taitonsa, viekkautensa ja urheutensa hedelmää.

Kun nälkä oli tyydytetty, tuli janon vuoro. Joki houkutteli häntä virkistävän vetensä luo, ja kun hän oli juonut, oli yö jo tullut, ja hän oli yhä noin puolen kilometrin päässä jokea alaspäin siitä kohdasta, jossa hän oli nähnyt keltaisen harkkopinon ja jossa hän toivoi kohtaavansa muistamansa naisen tai saavansa jotakin selvitystä siitä, missä ja kuka hän oli.

Viidakon asujamille ei aika tavallisesti paljoakaan merkitse, ja kiire on suorastaan inhottava paitsi kun sen syynä on kauhu, raivo tai nälkä. Tänään eletty päivä oli mennyt. Huomispäivät, joita oli ääretön jono, riittäisivät oivallisesti Tarzanin tarkoituksiin. Ja sitäpaitsi apinamies oli väsynyt ja tahtoi nukkua.

Muuan puu tarjosi hänelle turvaa, yksinäisyyttä ja mukavuutta kuten hyvin varustettu makuuhuone ainakin, ja hän vaipui pian syvään uneen, villin joen rannalla metsästävien ja metsästettyjen eläinten säestäessä huudoillaan hänen uinailuaan.

Aamulla hän oli sekä nälkäinen että janoinen uudelleen, ja pudottautuen puusta hän lähti juomapaikalle joen rantaan. Siellä hän huomasi Numa-leijonan ehtineen ennen. Suuri otus lipoi vettä ahnaasti ja Tarzanin lähestyessä tiellä sen takana nosti päätään ja suunnaten katseensa taaksepäin tuuheaharjaisten hartioiden yli tuijotti tunkeilijaan. Sen kurkusta kuului matala varoitusmurina, mutta Tarzan, joka arvasi, että peto oli juuri lähtenyt saaliiltaan kylläisenä, teki vain pienen kierroksen ja jatkoi matkaansa joelle, jossa pysähtyi muutaman metrin päähän ruskeankeltaisen kissaeläimen yläpuolelle ja laskeutuen käsiensä ja jalkojensa varaan upotti kasvonsa viileään veteen. Hetken ajan leijona silmäili edelleen miestä, sitten jatkaen juontiaan, ja mies ja eläin sammuttivat janonsa vieri vieressä, kumpikin näennäisesti unohtaen toisensa läsnäolon.

Numa lopetti ensiksi. Kohottaen päätään se tuijotti joen poikki muutaman minuutin ajan, osoittaen ryhdissään sellaista kivettynyttä tarkkaavaisuutta, joka on luonteenomainen sen sukuisille eläimille. Jollei ohikulkeva tuulenhenki olisi löyhyttänyt sen mustaa harjaa, olisi sitä voinut luulla keltaisesta pronssista muovailluksi: niin liikkumaton, niin patsasmainen oli sen asento.

Syvä huokaus laajoista keuhkoista lopetti jäykkyyden. Mahtava pää kääntyi hitaasti ympäri, kunnes keltaiset silmät kohdistuivat mieheen. Karvaiset huulet kaartuivat ylöspäin, ja keltaiset torahampaat tulivat näkyviin. Toinen varoitusmurina tärisytti voimakkaita poskia, ja eläinten kuningas kääntyi mahtavana ympäri ja asteli hitaasti tietä pitkin tiheään kaislikkoon.

Apinain Tarzan joi edelleen, mutta tarkkasi harmailla silmillään salavihkaa ison eläimen jokaista liikettä, kunnes se oli kadottanut hänet näkyvistään, ja silloinkin hänen terävät korvansa saivat selville pedon kaikki toimet.

Joessa pistäydyttyään hän söi sattumalta löytämiään munia niukaksi aamiaisekseen, ja sitten hän lähti jokea ylöspäin huvilan raunioita kohti, missä kultaharkot olivat osoittaneet eilispäivän taistelun paikan.