Part 10

Jalokivipussi askarrutti myös jossakin määrin hänen ajatuksiaan, niin että hänellä oli kaksinkertainen tarve palata rosvojen leiriin. Hän anastaisi sekä sievät piikivensä että naaraksen. Sitten hän palaisi suurten apinoiden luo, mukanaan uusi puolisonsa ja lelunsa, ja veisi karvaiset toverinsa kaukaiseen erämaahan pois ihmisasunnoilta ja eläisi omaa elämäänsä metsästellen ja taistellen alempiarvoisten olentojen joukossa sillä ainoalla tavalla, joka nyt muistuisi hänen mieleensä.

Hän puhui apinatovereilleen asiasta, koettaen saada heitä seuraamaan häntä, mutta kaikki kieltäytyivät, Taglatia ja Tshulkia lukuunottamatta. Jälkimmäinen oli nuori ja vahva; hänellä oli suurempi äly kuin hänen toverillaan ja siksi myöskin paremmin kehittynyt mielikuvitus. Hänen mielestään tässä retkessä oli seikkailun tuntua, ja sentakia se houkutteli häntä suuresti. Taglatilla oli toinenkin kannustin -- salainen ja pahaa ennustava. Jos Apinain Tarzan olisi sen tiennyt, olisi hän mustasukkaisuuden raivosta käynyt toisen kurkkuun.

Taglat ei ollut enää nuori, mutta vieläkin kauhistava peto, mahtavalihaksinen, julma ja suuremman kokemuksen perusteella myös viekas ja kavala. Lisäksi hän oli jättiläiskokoinen, ja juuri hänen suuren ruhonsa paino usein auttoikin häntä voittamaan nuoremman vastustajan, joka oli ketterämpi.

Hän oli luonteeltaan äreä ja synkkä, ollen erikoisesti tunnettu tästä ominaisuudestaan murjottavien tovereittensakin kesken, joille sellaiset piirteet ovat pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Ja vaikka Tarzan ei aavistanutkaan asiaa, vihasi hän apinamiestä intohimoisen rajusti: hän kykeni salaamaan tunteensa vain sen vuoksi, että jalomman olennon valtiashenki oli herättänyt hänessä jonkinlaista pelkoa, joka oli yhtä voimakas kuin selittämätönkin hänelle.

Nämä kaksi siis tulivat Tarzanin tovereiksi hänen palatessaan Ahmet Zekin kylään. Heidän lähtiessään soi muu heimo heille vain katseen hyvästiksi ja alkoi sitten taas vakavana etsiä ravintoa.

Tarzan huomasi olevan vaikeata pysyttää tovereittensa ajatuksia seikkailun tarkoituksessa, sillä apinan mieli ei jaksa kauan aikaa keskittyä yhteen asiaan. Se, että lähtee pitkälle matkalle, jolla on määrätty tarkoitus, ei merkitse ollenkaan sitä, että aina muistaisi tämän päämäärän ja pitäisi sitä alituisesti etualalla ajatuksissaan. On niin paljon sellaista, mikä matkalla johtaa huomion toisaalle.

Tshulk tahtoi alussa syöksyä nopeasti eteenpäin ikäänkuin rosvojen kylä olisi vain tunnin matkan päässä heistä, vaikka perilletulo todellisuudessa olikin usean päivän asia. Mutta jonkun minuutin kuluttua sai muuan kaatunut puu hänen huomionsa puoleensa, koska sen alla saattoi olettaa paljon mehukasta ruokaa. Ja kun Tarzan, kaivaten häntä, palasi etsimään, löysi hän Tshulkin kyyryllään mätänevän rungon vieressä. Sen alta hän kaivoi uutterasti toukkia ja kuoriaisia, jotka ovat melkoisena osana apinoiden ruokajärjestyksessä.

Jos Tarzan halusi välttää tappelua, ei hän voinut muuta kuin odottaa, kunnes Tshulk oli tyhjentänyt varaston, ja niin hän tekikin ja huomasi sitten, että Taglat oli poissa. Melko pitkän etsinnän jälkeen hän tapasi tämän kaverin tarkastelemassa, mitä kärsimyksiä on loukkaantuneella nakertajalla, jonka kimppuun hän oli käynyt. Hän istuskeli näennäisen välinpitämättömänä tuijottaen toiseen suuntaan samalla kuin raajarikkoinen olento hitaasti ja vaivaloisesti ryömi hänestä poispäin. Ja silloin juuri kun hänen uhrinsa luuli varmasti päässeensä pakoon, ojensi hän jättiläiskämmenensä ja iski sen pakolaiseen. Hän uudisti tämän tempun moniaita kertoja, kunnes leikkiin kyllästyneenä lopetti lelunsa kärsimykset syömällä sen suuhunsa.

Sellaiset epätoivoon saattavat viivytykset hidastuttivat Tarzanin paluumatkaa Ahmet Zekin kylää kohti. Mutta apinamies oli kärsivällinen, sillä hänen mielessään oli suunnitelma, joka teki Tshulkin ja Taglatin läsnäolon välttämättömäksi, kun hän saapuisi perille.

Ei ollut aina helppoa saada ihmisapinain huikentelevaa mieltä jatkuvasti kiintymään esilläolevaan yritykseen. Tshulk oli vähällä väsyä yhtämittaiseen etenemiseen ja lepohetkien harvalukuisuuteen ja lyhyyteen. Hän olisi ilomielin heittänyt seikkailun etsimisen sikseen, jollei Tarzan olisi alinomaa loihtinut hänen mieleensä houkuttelevia kuvia niistä suurista ruokavaroista, joita tavattaisiin tarmanganien kylässä.

Taglat piti salaisesta tarkoituksestaan kiinni paremminkin kuin olisi voinut odottaa apinalta. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänkin olisi luopunut seikkailusta, jollei Tarzan olisi houkutellut häntä jatkamaan yritystä.

Oli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan terävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He lähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä rykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran uhatessa helppo piiloutua.

Ensiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla ihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman aiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen johtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.

He etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi, ja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan puun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.

Valkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi Tshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli itseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen ratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin orava ja äänettömästi kuin aave.

Arabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka leijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja lisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä hän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli. Uhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä sävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa kahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento pudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen ympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo kantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän näytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä urotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia, maistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.

Sitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki kolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan, ennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa kuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla leiriin.

He nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään -- seuraavalla hetkellä he makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui heidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin uhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin, jonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.

Täällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla, niin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme valkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän oksien keskellä.

He jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi edulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän pani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä naaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja sai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että hän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja piikivensä.

Tshulk ja Taglat olivat alussa kovin innostuneita ihmeelliseen pukuunsa. He koskettelivat kangasta, haistelivat sitä ja katselivat toisiaan tarkkaavasti, osoittaen kaikkia tyydytyksen ja ylpeyden merkkejä. Tshulk, joka oli tavallaan leikinlaskija, ojensi pitkän, karvaisen käsivartensa ja tarttuen Taglatin burnusin päähineeseen, veti sen toverinsa silmien yli ikäänkuin se olisi ollut kynttilänsammuttaja.

Vanhempi apina, joka oli luonteeltaan alakuloinen, ei ymmärtänyt leikinlaskua. Muut olennot tarttuivat häneen käpälillään vain kahdesta syystä -- etsiäkseen kirppuja tai tehdäkseen hyökkäyksen. Tarmanganihajuisen esineen vetäminen hänen päänsä ja silmiensä yli ei voinut tarkoittaa edellistä temppua; sen täytyi siis viitata jälkimmäiseen. Hänen kimppuunsa oli hyökätty! Tshulk oli rohjennut häntä ahdistaa.

Hän kävi vihaisesti muristen toisen kurkkuun, huolimatta edes nostaa villaverhoa, joka kaihtoi hänen näköään. Tarzan hyppäsi näiden kahden luo, ja heiluen ja horjuen epävarmalla oksallaan kaikki kolme suurta eläintä rähisivät ja koettivat purra vastustajiaan, kunnes apinamiehen lopulta onnistui erottaa raivostuneet ihmisapinat toisistaan.

Kun anteeksipyyntö on tuntematon asia näiden ihmisen villien esi-isien kesken ja selittely työlästä ja tavallisesti hyödytöntä, selvitti Tarzan vaarallisen tilanteen suuntaamalla heidän huomionsa pois riidasta ja ohjaamalla heidät harkitsemaan välittömästi edessä olevia tehtäviä. Koska apinat ovat tottuneet taajoihin kiistelyihin, joissa menetetään enemmän karvoja kuin verta, unohtavat he nopeasti sellaiset mitättömät ottelut, ja pian Tshulk ja Taglat taas kyyköttivät likellä toisiaan rauhallisessa levossa ja odottivat hetkeä, jolloin apinamies ohjaisi heidät tarmanganien kylään.

Oli kulunut pitkä aika pimeän tulosta, kun Tarzan vei toverinsa puun kätköstä maahan ja kuljetti paalutuksen ympäri kylän takalaitaan.

Kooten burnusinsa liepeet toiseen kainaloonsa, etteivät ne olisi estäneet liikkuessa, apinamies otti juosten vauhtia ja kiipesi varustuksen harjalle. Peläten, että apinat repisivät samanlaisessa yrityksessä vaatteensa riekaleiksi, hän oli käskenyt heidän odottaa alhaalla, ja päästyään varmasti istumaan paalutuksen huipulle hän otti esiin keihäänsä ja laski sen toisen pään Tshulkille.

Apina tarttui siihen, ja Tarzanin pitäessä lujasti kiinni yläpäästä eläin kiipesi nopeasti keihäänvartta ylös, kunnes sai toisella käpälällään kiinni seinän harjasta. Sitten oli vain hetken asia kiivetä Tarzanin sivulle. Samalla tavalla Taglat toimitettiin ylös, ja hetkeä myöhemmin kaikki kolme pudottautuivat äänettömästi aitauksen sisäpuolelle.

Tarzan vei heidät ensiksi sen majan taa, johon Jane Clayton oli suljettu, ja sieltä hän herkillä sieraimillaan tunnusteli kömpelösti korjattua seinän aukkoa, saadakseen selville, oliko hänen etsimänsä naaras sisäpuolella.

Tshulk ja Taglat nuuskivat hänen mukanaan, karvaiset naamat tiukasti puristettuina hänen ylimyksellisiä kasvojaan vasten. Jokainen tunsi sisällä olevan naisen heikon hajun, ja tämä huomio vaikutti heihin eri lailla kunkin luonteenlaadun ja ajatustavan mukaan.

Tshulk pysyi välinpitämättömänä. Naaras oli Tarzania varten -- Tshulk halusi vain iskeä hampaansa tarmanganien ruokavarastoihin. Hän oli tullut tänne saadakseen vaivatta syödä itsensä kylläiseksi -- Tarzan oli sanonut hänelle, että se olisi hänen palkkansa, ja hän oli tyytyväinen.

Mutta Taglatin pahanilkiset, verestävät silmät kapenivat, kun hän huomasi huolellisesti miettimänsä suunnitelman olevan likellä toteutumistaan. On totta, että joskus niiden monien päivien aikana, jotka olivat kuluneet heidän lähdettyään retkelle, Taglatin oli ollut vaikea pysyttää aiettaan etualalla mielessään, ja monesti hän oli kokonaan unohtanut sen, kunnes Tarzan oli jollakin satunnaisella sanalla palauttanut sen hänen ajatuksiinsa. Mutta ollakseen apina oli Taglat yleensä suoriutunut kaikesta hyvin.

Nyt hän nuoleskeli suupieliään, ja hänen lerpattavat huulensa saivat aikaan vastenmielisen, maiskuttavan äänen, kun hän veti henkeään.

Tyytyväisenä siihen, että naaras oli siellä, missä oli toivonut löytävänsä hänet, Tarzan vei apinansa Ahmet Zekin telttaa kohti. Ohikulkeva arabialainen ja kaksi orjaa näkivät hänet, mutta yö oli pimeä, ja valkeat burnusit kätkivät apinain karvaiset jäsenet ja heidän johtajansa jättiläisvartalon, joten kaikki kolme, jotka olivat kyyryssä ikäänkuin keskusteluun syventyneinä, eivät herättäneet mitään epäluuloa. He suuntasivat askeleensa teltan takaosaa kohti. Sisäpuolella keskusteli Ahmet Zek useiden apulaistensa kanssa. Tarzan kuunteli ulkopuolella.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Jane Clayton kuolemanvaarassa

Ajatellen kauhun vallassa sitä kohtaloa, joka odottaisi Addis Abebassa, koetti luutnantti Albert Werper keksiä jotakin pakosuunnitelmaa. Mutta kun musta Mugambi oli tehnyt tyhjäksi vartijoittensa valppauden, kävivät abessinialaiset kaksinkerroin varovaisiksi, estääkseen Werperiä seuraamasta neekerin jälkiä.

Jonkun aikaa Werper tuumi, sopisiko lahjoa Abdul Murak antamalla hänelle osan pussin sisällöstä, mutta peläten, että hän vaatisi kaikki jalokivet vapauden hinnaksi, koetti belgialainen itaruuden valtaamana keksiä jotakin muuta keinoa päästä pulastaan.

Silloin hänen mieleensä juolahti toisenlainen pelastumistapa. Sitä seuraten hän saisi yhä pitää jalokivensä ja tyydyttäisi samalla abessinialaisen ahneuden, tämä kun uskoisi saaneensa kaikki, mitä Werperillä oli tarjottavana.

Ja näin ollen, kun oli kulunut päivä Mugambin katoamisesta, Werper pyysi päästä Abdul Murakin puheille. Kun belgialainen tuli vangitsijansa luo, ennusti synkkä ilme jälkimmäisen kasvoilla Werperin toiveiden tyhjäksi tekemistä, mutta hän rohkaisi kuitenkin itsensä muistelemalla ihmissuvun yleistä heikkoutta, joka saa jäykimmänkin luonteen taipumaan kaikki voittavan rikkaudenhalun edessä.

Abdul Murak silmäili häntä synkästi. "Mitä nyt haluat?" hän kysyi.

"Vapauttani", vastasi Werper.

Abessinialainen nauroi pilkallisesti. "Ja sinä olet häirinnyt minua tällä tavoin sanoaksesi sen minulle, mitä kuka hullu tahansa voi tietää", hän sanoi.

"Voin maksaa siitä", sanoi Werper.

Abdul Murak nauroi ääneensä. "Maksaa siitä?" huudahti hän. "Mitä sitten -- rääsytkö, jotka sinulla on ylläsi? Tai ehkä takkisi alla on piilossa tuhannen naulaa norsunluuta? Mene ulos! Olet hullu. Älä vaivaa minua enää, muutoin pieksätän sinut."

Mutta Werper oli itsepäinen. Hänen vapautensa, ehkä hänen henkensäkin riippui asian menestymisestä.

"Kuule minua", hän rukoili. "Jos voin antaa sinulle niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan, lupaatko silloin, että minut saatetaan turvallisesti lähimmän englantilaisen hallitusmiehen luo?"

"Niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan?" kertasi Abdul Murak. "Olet mieletön. Missä sinulla on niin paljon kultaa?"

"Tiedän, minne se on kätketty", sanoi Werper. "Lupaa, mitä pyydän, niin vien sinut sinne -- jos kymmenen kantamusta on kylliksi?"

Abdul Murak oli lakannut nauramasta. Hän silmäili belgialaista tarkkaavasti. Mies näytti kylläkin olevan järjillään -- mutta kymmenen kantamusta kultaa! Sehän oli hassua. Abessinialainen vaikeni ja mietti asiaa hetken.

"No, jos lupaat", sanoi hän. "Kuinka kaukana kulta on?"

"Runsaan viikon matkan päässä etelään päin", vastasi Werper.

"Ja jollemme löydä sitä sieltä, missä sanot sen olevan, ymmärrätkö, mikä on rangaistuksesi?"

"Jollei se ole siellä, tiedän olevani mennyttä", vastasi belgialainen. "Tiedän, että se on siellä, sillä näin omin silmin, että se haudattiin sinne. Ja lisäksi, -- siellä ei ole vain kymmenen kantamusta, vaan niin monta kuin viisikymmentä miestä voi kuljettaa. Se on kaikki sinun, jos lupaat huolehtia, että minut saatetaan turvassa englantilaisten suojelukseen."

"Sinä panet henkesi pantiksi siitä, että kulta löydetään?" kysyi Abdul.

Werper nyökkäsi myöntymykseksi.

"No hyvä", sanoi abessinialainen. "Minä lupaan, ja jos siellä on vain viisikin kantamusta, saat vapautesi. Mutta sinä olet vankina, kunnes kulta on hallussani."

"Olen tyytyväinen", sanoi Werper. "Lähdemmekö jo huomenna?"

Abdul Murak nyökkäsi, ja belgialainen palasi vartijoittensa luo. Seuraavana päivänä abessinialaiset sotilaat hämmästyivät saadessaan käskyn, joka muutti heidän kulkusuuntaansa koillisesta etelään. Ja niin tapahtui, että samana yönä, kun Tarzan ja kaksi hänen apinaansa tulivat rosvojen kylään, olivat abessinialaiset leirissä vain muutaman kilometrin päässä itäänpäin samasta paikasta.

Kun Werper uneksi vapaudesta ja häiriintymättömistä nautinnoista, jotka varastettuun pussiin kätketty omaisuus tarjosi, ja kun Abdul Murak makasi valveilla hautoen ahnaita ajatuksia viidestäkymmenestä kultakantamuksesta, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä etelään päin, antoi Ahmet Zek apureilleen käskyn pitää sotureita ja kantajia valmiina etenemään seuraavana päivänä englantilaisen duarin raunioille ja tuomaan sen satumaisen rikkauden, jonka hänen karannut apulaisensa oli sanonut sinne olevan haudatun.

Ja hänen antaessaan määräyksiä teltassa kyyristeli vaitelias kuulija ulkopuolella, odottaen hetkeä, jolloin voisi turvallisesti tunkeutua telttaan ja etsiä kadonnutta pussia ja sieviä kiviä, joihin hän oli mieltynyt. Lopulta Ahmet Zekin mustapintaset toverit lähtivät hänen teltastaan, ja päällikkö meni heidän mukanaan polttaakseen piipullisen erään toverinsa seurassa ja jätti tällöin oman silkkisen majansa vartioimatta. Tuskin he olivat lähteneet, kun veitsen terä pistettiin takaseinän kankaan läpi noin kuusi jalkaa maasta ylöspäin ja nopea sivallus alaspäin avasi pääsytien ulkopuolella odottaville.

Apinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk, mutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti pimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään herättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven edustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella makasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä toivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa hänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan keinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta -- hän ajatteli tähän asti inhoamaansa itsemurhaa.

Hiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan seinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei se voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi rohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin näkymättömänä heidän luokseen takaapäin.

Se tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain muutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna itseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita tarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona toinen, varmempi hyökkäystapa.

Taglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta oksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun. Mutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä erään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään yläpuolella -- sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien kimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta, ennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja toinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti ketteryyden ja rajuuden uhriksi.

Taglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia ponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan. Hän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota alapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan. Sitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite murtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.

Vartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja syöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo mätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen hameelleen, likistäen sen kiinni.

Tuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen mahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten Jane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen toivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän vihdoinkin oli pelastajansa turvissa.

Vartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet hämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet huoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet yhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.

Kun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän naisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän parempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen päänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven. Hänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja ennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen majojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.

Pelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä. Oliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu olisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin keveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin nimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.

Peto ei epäröinyt edes paalutuksen luona. Yksi ainoa mahtava hyppy vei sen aidan harjalle, jossa se pysyi vain hetken, ennenkuin pudottautui maahan vastakkaiselle puolelle. Nyt oli nuori nainen melkein varma, että hän oli turvallisesti miehensä sylissä, ja kun apina nousi puihin ja vei hänet nopeasti viidakkoon, kuten Tarzan oli toisinaan tehnyt aikaisemmin, muuttui luulo vakaumukseksi.

Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla noin kilometrin päässä rosvojen leiristä hänen pelastajansa pysähtyi ja laski hänet maahan. Suojelijan siekailematon käyttäytyminen hämmästytti häntä, mutta hän ei vieläkään epäillyt mitään. Taas hän lausui Tarzanin nimen, ja samalla hetkellä apina, jota tarmanganien epämukavat vaatteet vaivasivat, riisti burnusin yltänsä ja paljasti kauhistuneen naisen nähtäväksi jättimäisen ihmisapinan hirveän naaman ja karvaisen hahmon.

Päästäen surkean kauhunvoihkaisun Jane Clayton pyörtyi, ja samaan aikaan Numa-leijona katseli nälkäisenä apinaa ja naista läheisen pensaan piilosta ja nuoleskeli suupieliään.

Astuttuaan Ahmet Zekin telttaan Tarzan tutki sen sisäpuolen perusteellisesti. Hän raastoi vuoteen riekaleiksi ja siroitti laatikkojen ja pussien sisällyksen lattialle. Hän tarkasti kaikki, mitä hänen terävät silmänsä näkivät, eikä niiltä jäänyt huomaamatta yksikään esine rosvopäällikön asunnossa. Mutta hän ei löytänyt pussia eikä sieviä piikiviä perusteellisesta etsinnästään huolimatta.

Päästen lopulta varmuuteen, ettei hänen omaisuutensa ollut Ahmet Zekin hallussa, jolleivät kivet mahdollisesti olleet päällikön mukana, päätti Tarzan siepata haltuunsa naaraksen, ennenkuin jatkaisi pussin etsimistä.

Viitaten Tshulkia mukaansa hän lähti teltasta samaa tietä kuin oli tullutkin ja kävellen rohkeasti kylän läpi suuntasi matkansa suoraan sitä majaa kohti, jossa Jane Claytonia oli pidetty vankina.

Hän huomasi hämmästyksekseen, että Taglat, jonka hän oli luullut odottavan Ahmet Zekin teltan ulkopuolella, olikin poissa. Mutta ollen tottunut apinoiden epäluotettavuuteen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota murjottavan toverinsa karkaamiseen. Niin kauan kuin Taglat ei ollut esteenä hänen suunnitelmilleen, ei hän välittänyt apulaisensa poissaolosta.

Lähestyessään majaa huomasi apinamies ihmisjoukon, joka oli kokoontunut sen ovelle. Hän saattoi nähdä, että joukko oli hyvin kiihtynyt, ja peläten, että Tshulkin valepuku ei voinut salata tätä niin monen läsnäolijan katseilta, hän käski apinan lähteä kylän toiseen päähän ja odottaa häntä siellä.