Part 9

"Jos olen, niin ei se sinuun kuulu", kivahti tyttö. Ja niin he lähtivät eräretkelleen, venäläinen nyrpeänä ja vihaisena, hautoen kostontuumia Estebania kohtaan, ja viidakossa metsästellessään tunsi Esteban puolestaan vihaa ja mustasukkaisuutta. Hänen synkkä mielensä oli avoin jokaiselle tilapäiselle mietteelle, miten voisi raivata seurueen muut miehet pois tieltään ja anastaa naisen ja kullan itselleen. Hän vihasi heitä kaikkia: jokaisessa hän vainusi kilpailijaa Floran suosiosta ja kunkin kuolemassa hän ei nähnyt ainoastaan yhden kilpakosijan poistumista, vaan neljänkymmenenkolmentuhannen punnan lisäsumman jaettuna pienemmän henkilöluvun kesken. Näitä hän mietiskeli, laisinkaan muistamatta metsästystä, jonka olisi pitänyt olla hänen ainoana huolenaan. Mutta sitten hän tuuhean pensasmetsän läpi astahti äkkiä auringon kirkkaasti valaisemalle aukiolle ja näki aivan edessään puolensataa uhkeaa soturia, jotka olivat mustia kuin eebenpuu. Hetkisen seisoi Esteban kauhusta herpaantuneena, vähäksi aikaa unohtaen esittämänsä osan -- pitäen itseään vain yksinäisenä valkoisena miehenä, joka villin Afrikan sydämessä katseli kasvoista kasvoihin sotaisia alkuasukkaita, ehkäpä ihmissyöjiä. Tämä ehdottoman äänettömyyden ja toimettomuuden hetki hänet pelasti, sillä kun hän täten seisoi heidän edessään, luulivat wazirit tuossa hiljaisessa majesteetillisessa olennossa näkevänsä rakastetun isäntänsä hänelle ominaisessa asennossa.

"Oi, bwana, bwana", huudahti yksi sotureista, rientäen eteenpäin, "siinähän sinä oletkin, Apinain Tarzan, viidakon herra, jonka me luulimme menettäneemme! Me, uskolliset wazirisi, olemme sinua etsineet, ja juuri nyt olimme menossa uhmaamaan Oparin vaaroja, peläten sinun uskaltautuen sinne ilman meitä joutuneen vangituksi."

Neekeri, joka oli kerran yksityispalvelijana seurannut Tarzania Lontooseen, puhui murtamalla englanninkieltä, josta taidosta hän oli tavattoman ylpeä, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä ylvästelläkseen siitä kyvystään vähemmän onnellisten maanmiestensä seurassa. Se seikka, että kohtalo oli valinnut juuri hänet puhemieheksi, oli onnellinen sattuma Mirandalle. Vaikka viimemainittu oli uutterasti yritellyt länsirannikon kantajain murteen oppimista, olisi hänen ollut perin vaikea keskustella näiden kanssa, kun hän ei laisinkaan ymmärtänyt wazirien kieltä. Flora oli hyvin ja huolellisesti kouluttanut häntä Tarzania koskevissa tiedoissa, niin että hän nyt käsitti joutuneensa apinamiehen uskollisten wazirien joukkoon.

Koskaan ennen hän ei ollut tavannut sellaisia uhkeita neekereitä, siromuotoisia, voimakkaita miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja hyvinmuodostuneet piirteet ja jotka näkyivät olevan yhtä paljon korkeammalla kehitysasteella länsirannikon neekereitä kuin nämä apinoihin verrattuina. Onni tosiaankin Esteban Mirandalle, että hän oli nopea älyltään ja mainio näyttelijä. Muutoin hän ei tosiaan olisi voinut olla ilmaisematta kauhuaan ja huolestumistaan todetessaan, että tämä joukko Tarzanin hurjia ja uskollisia seuralaisia oli tässä osassa maata. Hetkisen vielä hän seisoi ääneti heidän edessään, kooten älyään, ja sitten hän puhui, käsittäen, että hänen henkensä riippui siitä, kuinka vakuuttavana hän esiintyi. Ja näitä miettiessään sai hän, tuo häikäilemätön espanjalainen, oveliin aivoihinsa aivan neronvälähdyksen.

"Senjälkeen kuin teidät viimeksi näin", hän sanoi, "huomasin, että joukko valkoisia miehiä oli tunkeutunut maahan ryöstääkseen Oparin holvien aarteet. Seurasin heitä, kunnes keksin heidän leirinsä, ja sitten tulin teitä etsimään, sillä heitä on monta ja heillä on paljon kultaharkkoja, koska ovat jo käyneet Oparissa. Seuratkaa minua, niin ryöstämme heidän leirinsä ja otamme heiltä kullan. Tulkaa!" Ja hän kääntyi takaisin leiriä kohti, josta oli juuri lähtenyt.

Heidän samotessaan viidakkopolkua pitkin asteli Usula, se waziri, joka oli puhunut englanninkieltä, Estebanin rinnalla. Heidän takanaan kuuli espanjalainen toisten soturien haastavan omaa kieltään, josta hän ei sanaakaan ymmärtänyt, ja nyt juolahti hänen mieleensä, että hänen asemansa kävisi perin tukalaksi, jos häntä puhuteltaisiin wazirinkielellä, jota Tarzan tietenkin täydellisesti osasi. Hänen kuunnellessaan Usulan rupattelua toimivat hänen aivonsa nopeasti, ja sitten ikäänkuin innoituksena muistui hänen mieleensä Tarzanille sattunut tapaturma, josta Flora oli hänelle jutellut -- kertomus vammasta, jonka apinamies oli saanut Oparin aarreholveissa, jolloin tämä oli päähän sattuneen iskun seurauksena menettänyt muistinsa. Esteban mietti, oliko hän ehkä alussa mennyt liian pitkälle, syyttääkseen muistamattomuutta joistakin mahdollisista puutteellisuuksista esitettävänsä osan suorituksessa. Mutta kaikista pahoista parhaana näytti tämä menettely hänestä kuitenkin viisaimmalta. Hän kääntyi äkkiä Usulaan päin.

"Muistatko", hän kysyi, "minua Oparin aarreholveissa kohdannutta tapaturmaa, joka riisti minulta muistini?"

"Kyllä, bwana, minä muistan sen hyvin", vastasi neekeri.

"Samanlainen tapaturma on minulle nyt sattunut", sanoi Esteban. "Iso puu kaatui polulleni, ja silloin paksu oksa kolhaisi päähäni. Se ei tuottanut täydellistä muistinmenetystä, mutta sen jälkeen minun on vaikea muistaa eräitä asioita ja toiset olen varmaankin kokonaan unohtanut, sillä minä en muista nimeäsi enkä ymmärrä sanoja, joita muut wazirit ympärilläni haastelevat."

Usula katsoi häneen säälivästi. "Ah, bwana, murheellinen on todellakin Usulan sydän hänen kuullessaan sinulle sattuneesta tapaturmasta. Epäilemättä se pian menee ohi, kuten edellinenkin, ja sillä välin minä, Usula, olen sinun muistinasi

"Hyvä on", sanoi Esteban, "kerro toisillekin, jotta he ymmärtävät, ja sano myöskin, että olen unohtanut vielä muitakin asioita. En voisi nyt ilman sinua löytää tietä kotiini, ja muut vaistoni ovat myöskin turtuneet. Mutta kuten sanot, Usula, se menee pian ohitse ja toivun jälleen entiselleni."

"Sillä hetkellä uskolliset wazirisi todellakin riemuitsevat", virkkoi Usula.

Heidän lähestyessään leiriä kehoitti Miranda Usulaa käskemään seuralaisiaan vaikenemaan. Ja sitten hän pysähdytti heidät aukeaman ulkolaidalle, josta he saattoivat nähdä boman ja teltat noin puolen tusinan soturin vartioimina.

"Kun he näkevät meidän suuremman lukumäärämme, eivät he tee mitään vastusta", virkkoi Esteban. "Saartakaamme siis leiri, ja minun antamastani merkistä lähestymme heitä yhdessä, jolloin sinun on puhuteltava heitä sanoen, että Apinain Tarzan tulee waziriensa kanssa etsimään heidän varastamaansa kultaa, mutta että hän säästää heidät, jos heti lähtevät maasta eivätkä koskaan palaa."

Jos se olisi yhtä hyvin sopinut hänen tarkoituksiinsa, olisi espanjalainen käskenyt waziriensa karata leiriä vartioivain miesten kimppuun ja tuhota heidät kaikki, mutta hänen ovelissa aivoissaan oli herännyt älykkäämpi tuuma. Hän halusi, että nämä miehet näkisivät hänet waziriensa kanssa ja eläisivät kertoakseen näkemänsä muille sekä toistaakseen Floralle ja hänen seuraajilleen, mitä Estebanilla oli mielessään kertoa eräälle soturille, sillä välin kuin wazirit keräilisivät kultaharkot leiristä.

Määrätessään Usulan asettamaan miehensä leirin ympärille käski Esteban hänen varoittaa heitä näyttäytymästä ennenkuin hän oli hiipinyt aukealle, ja herättänyt vartioivain soturien huomion. Kului ehkä viisitoista minuuttia miehien asettelemiseen, ja sitten Usula palasi Estebanin luo ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmista.

"Kun kohotan käteni, silloin tiedät, että he ovat tunteneet minut ja että teidän on lähestyttävä", neuvoi Esteban häntä ja asteli verkkaisesti aholle. Eräs sotureista näki hänet ja tunsi hänet Estebaniksi. Espanjalainen astui muutaman askeleen lähemmäksi bomaa ja pysähtyi sitten.

"Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi; "leirinne on kokonaan sotilaitteni saartamana. Älkää liikahtako meitä kohti, niin emme tee teille pahaa."

Hän heilautti kättään. Viisikymmentä rotevaa waziria astui näkyviin ympäröivän viidakon kätkevästä vihannuudesta. Soturit silmäilivät heitä huonosti salatulla pelolla ja hypistelivät hermostuneesti kivääreitään.

"Älkää ampuko", varoitti Esteban, "tai me tapamme teidät kaikki." Hän meni lähemmäksi, ja hänen wazirinsa lyöttäytyivät hänen ympärilleen, piirittäen boman kokonaan.

"Puhu heille, Usula", sanoi Esteban. Neekeri astui eteenpäin.

"Me olemme wazireja", hän huusi, "ja tämä on Apinain Tarzan, viidakon herra, meidän isäntämme. Olemme saapuneet vaatimaan takaisin Tarzanin kultaa, jonka olette Oparin aarreholveista varastaneet. Tällä kertaa säästämme henkenne ehdolla, että lähdette maasta ettekä koskaan palaa. Kertokaa tämä päälliköillenne, sanokaa heille, että Tarzan väijyy ja hänen wazirinsa hänen kanssaan. Laskekaa kiväärinne maahan."

Mielissään siitä, että pääsivät niin helpolla, suostuivat soturit Usulan vaatimuksiin, ja hetkistä myöhemmin olivat wazirit astuneet bomaan ja keräilivät Estebanin johdolla kultaharkkoja. Heidän työskennellessään Esteban lähestyi erästä soturia, jonka tiesi puhuvan murteellista englanninkieltä.

"Käske isäntääsi", hän haastoi, "lausumaan kiitoksensa Tarzanin armollisuudesta, koska hän on veroittanut teitä vain yhdellä ihmishengellä maahansa hyökkäämisestä ja aarteittensa varastamisesta. Olennon, joka rohkeni esiintyä Tarzanina, minä olen tappanut, ja hänen ruumiinsa minä otan mukaani ja syötän leijonille. Sano heille, että Tarzan suo anteeksi myöskin heidän yrityksensä myrkyttää hänet silloin, kun hän vieraili heidän leirissään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, etteivät he koskaan palaa Afrikkaan eivätkä koskaan paljasta Oparin aarteiden salaisuutta keillekään muille. Tarzan valvoo ja hänen wazirinsa valvovat, eikä kukaan pääse Afrikkaan Tarzanin tietämättä. Jo ennen kuin he lähtivät Lontoosta tiesin minä heidän tulonsa. Sano se heille."

Wazireilta kului vain muutama minuutti kultaharkkojen keräämiseen, ja ennenkuin soturit olivat toipuneet heidän ilmestymisensä aiheuttamasta hämmästyksestä, olivat he poistuneet viidakkoon johtajansa kanssa.

Oli myöhäinen iltapäivä ennenkuin Flora ja hänen neljä valkoista kumppaniansa palasivat metsästysretkeltä onnellisten, nauravain neekerien seurassa, joilla oli muassaan menestyksellisen riistanajon tulokset.

"Nyt kun sinä olet johdossa, Flora", puhui Kraski, "hymyilee onni meille tosiaankin. Meillä on nyt riittävästi lihaa useiksi päiviksi, ja täyteläisin vatsoin ne toki marssinevat ripeästi."

"Minäkin sanoo, että kaikki näyttää baljo kirkkaampi", virkkoi Bluber.

"Eikö, hiisi vie, näytäkin!" sanoi Throck. "Flora on minusta veikeä lintu."

"Mitä hittoa tuo on?" kysyi Peebles. "Mikä noita kutaleita vaivaa?" Ja hän osoitti bomaa kohti, joka nyt oli näkyvissä ja josta soturit tulivat juoksujalkaa, äännähdellen kiihtyneesti heitä lähestyessään.

"Apinain Tarzan on ollut täällä", he huusivat hätääntyneinä. "Hän oli täällä kaikkine wazireineen -- tuhannen mahtavan soturin kanssa, -- ja vaikka me taistelimme, nujersivat he meidät, anastivat kullan ja menivät tiehensä. Apinain Tarzan puhui kummallisia sanoja ennenkuin he lähtivät. Hän kertoi tappaneensa yhden joukostanne, joka oli rohjennut nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Me emme tätä ymmärrä. Hän läksi yksinään metsästämään silloin, kun tekin aamulla lähditte, ja tuli pian senjälkeen takaisin tuhannen soturin kanssa, vei kaiken kullan ja uhkasi tappaa meidät, jos koskaan enää palaisimme tähän maahan."

"Mite, mite", huudahti Bluber, "onko gulda mennyt pois? Voi, voi!" Ja sitten he alkoivat kaikin kysellä yhdestä suusta, kunnes Flora vaiensi heidät.

"No", sanoi hän sotilaiden johtajalle, "palatkaamme nyt bomaan, ja sitten sinä kerrot minulle verkalleen ja huolellisesti kaikki, mitä lähtömme jälkeen on tapahtunut."

Flora kuunteli tarkkaavaisesti neekerin kertomusta ja kyseli häneltä sitten huolellisesti muutamia seikkoja useampaan kertaan. Vihdoin hän päästi miehen menemään ja kääntyi sitten liittolaistensa puoleen.

"Kaikki on minulle nyt selvää", hän sanoi. "Tarzan toipui sen huumausnesteen vaikutuksesta, jonka hänelle juotimme. Senjälkeen hän seurasi meitä waziriensa kanssa, kaappasi Estebanin kiinni ja tappoi hänet, löysi sitten leirimme ja anasti kullan. Saamme tosiaan kiittää onneamme, jos pääsemme hengissä Afrikasta."

"Oo, oi!" huudahti Bluber melkein kiljuvalla äänellä. "Senkin roisto! Hän varastaa meidän kulda, ja me menettää kaksituhatta punta kauppa päälle. Oi, oi!"

"Pidä kitasi kiinni, kapinen juutalainen!" murahti Throck. "Ilman sinua ja sitä murjaania ei tätä olisi koskaan tapahtunut. Se kerskui metsästystaidostaan eikä kykene tappamaan varpustakaan, ja sinä kitsastelit jokaisen homeisen rovon luovuttamisesta kirotuista hyppysistäsi -- siinä syy koko tähän pahuksen pulmaan. Se Tarzanin vietävä nitisti Estebanin, mikä oli paras teko, jonka hän konsaan on tehnyt. Saakelin ikävää, ettet sinä ollut täällä joutuaksesi samaan löylyyn, ja minulla on hurskas halu itse halaista kurkkusi."

"Jätä tuo rähinä, Dick", karjaisi Peebles; "ei se minun käsittääkseni kenenkään syy ollut. Sensijaan, että soitamme suutamme, tulisi meidän ajaa sitä Tarzanin ryökälettä takaa ja riistää se kirottu kulta häneltä pois."

Flora Hawkes nauroi. "Siihen meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta", hän sanoi. "Minä tunnen sen jättiläisen. Vaikkapa hän olisi yksinään, niin emme vetäisi hänelle vertoja, mutta nyt hänellä on joukko wazirejaan mukanaan, eikä Afrikassa ole parempia sotureita kuin he. Ja he taistelisivat hänen puolestaan viimeiseen mieheen. Sanokaahan vain Owazalle, että aiotte lähteä ajamaan takaa Apinain Tarzania ja hänen wazireitaan, anastaaksenne häneltä kullan, niin näette, että meillä ennen pitkää ei ole ainoatakaan mustaihoista matkassamme. Tarzanin pelkkä nimi säikyttää nämä länsirannan neekerit vuoden kasvua lyhemmiksi. Mieluummin he katsovat paholaista silmiin. Ei, herraseni, me olemme hukassa, emmekä muuta voi kuin pyrkiä pois tästä maasta ja kiittää onnentähteämme, jos täältä hengissä pääsemme. Apinamies pitää meitä silmällä. En ihmettelisi, vaikka hän tälläkin hetkellä meitä vaanisi." Toverit katselivat tämän kuullessaan pelokkaasti ympärilleen, luoden hermostuneita silmäyksiä viidakkoa kohti. "Eikä hän koskaan sallisi meidän palata Opariin toista kuormaa noutamaan, jos voisimmekin taivuttaa neekerimme sinne vielä lähtemään."

"Kaksi tuhannen punta, kaksi tuhannen punta!" vaikeroitsi Bluber. "Ja koko tämä puku, joka maksoi minulta kaksikymmenen punta ja jota minä ei voi käyttää Englannissa, jollen minä mene naamiaistenhuveihin, mitä minä ei koskaan teke."

Kraski ei ollut puhunut, vaan istunut silmät maahan luotuina, toisia kuunnellen. Nyt hän kohotti päänsä. "Me olemme menettäneet kultamme", hän sanoi, "ja ennenkuin palaamme Englantiin, on meidän menetettävä loputkin kahdestatuhannesta punnastamme -- toisin sanoen yrityksemme on mennyt täydellisesti myttyyn. Muut teistä tyytykööt lähtemään murtuneina takaisin, mutta minä en. Afrikassa on muutakin kuin Oparin kulta, ja kun me lähdemme maasta, ei ole mitään järkeä siinä, ettemme ottaisi mukaamme jotakin, mikä korvaa aikamme ja rahansijoituksemme."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Peebles.

"Olen pitkälti jutellut Owazan kanssa", vastasi Kraski, "yrittäen oppia heidän hullunkurista kieltään, ja olen siltä vanhalta lurjukselta saanut tietää yhtä ja toista. Hän on niin ovela ja kiero kuin olla saattaa, ja jos hänet hirtettäisiin kaikista murhistaan, tulisi hänellä olla useampi henki kuin kissalla, mutta sittenkin hän on vanha viekas veitikka, ja olen oppinut häneltä enemmän kuin pelkästään hänen apinanpärpätyksensä -- olen sanalla sanoen kuullut kylliksi, voidakseni vakuuttaa, että jos pysymme yhdessä, niin viemme Afrikasta mukanamme aimo apajan. Omasta puolestani en ole vieläkään luopunut Oparin kullasta. Mikä on menetetty, se on menetetty, mutta samassa paikassa on vielä runsaat varastot jäljellä, ja kun tämä puuska on puhaltanut ohi, palaan jonakuna päivänä noutamaan sieltä osani."

"Mutta entä se muu?" kysyi Flora. "Millä tavoin voi Owaza meitä auttaa?"

"Täällä on pieni joukkio arabialaisia", selitti Kraski, "jotka varastelevat orjia ja norsunluuta. Owaza tietää, missä he työskentelevät ja missä heidän leirinsä on. Heitä on vain kourallinen, ja heidän neekerinsä ovat melkein kaikki orjia, jotka heti ovat valmiit karkaamaan heidän kimppuunsa. Suunnitelmani on siis tällainen: meitä on kyllin paljon nujertaaksemme heidät ja anastaaksemme heidän norsunluunsa, jos saamme heidän orjansa puolellemme. Orjia emme tarvitse; emme voisi niitä mihinkään käyttää, jos ne meillä olisi, joten voimme luvata heille vapauden heidän avustaan ja antaa Owazalle ja hänen joukolleen osan norsunluusta."

"Mistä tiedät, että Owaza on halukas meitä auttamaan?" kysyi Flora.

"Suunnitelma on hänen; siitä minäkin sen tiedän", vastasi Kraski.

"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Peebles; "en minäkään halua täältä tyhjin käsin lähteä." Ja vuoronsa jälkeen ilmaisivat toisetkin hyväksyvänsä ehdotuksen.

YHDESTOISTA LUKU

Oudon suitsutuksen tuoksu

Kantaessaan kuollutta Bolgania gomanganien kylästä suuntasi Tarzan askeleensa rakennusta kohti, jonka oli nähnyt laakson laidasta, sillä ihmisen uteliaisuus voitti pedon varovaisuuden. Hän vaelsi vastatuuleen, ja hänen sieraimiinsa löyhähtelevät tuoksut ilmaisivat hänelle, että hän lähestyi bolganien tyyssijaa. Gorillamiesten hajuvirtaan liittyi gomanganien ja keitetyn ruuan haju sekä aavistuttava tuntu tuikean suloisesta tuoksusta, jota apinamies ei voinut verrata muuhun kuin palavaan suitsutukseen, vaikka hänestä oli mahdotonta, että sellainen lemu voisi levitä bolganien asunnoista. Kenties se tuli tuosta hänen näkemästään suuresta rakennuksesta -- rakennuksesta, jonka täytyi olla ihmiskätten työtä ja jossa ihmisiä ehkä vieläkin asui, vaikkei hän sieraimiaan hivelevien monenlaisten hajujen joukosta voinut erottaa heikompaakaan vivahdusta valkoisten ihmisten hajusta.

Kun Tarzan heidän hajunsa lisääntyneestä voimakkuudesta huomasi lähestyvänsä bolganeja, nousi hän taakkoineen puihin, jotta hänellä olisi parempi mahdollisuus välttää ilmituloa; ja pian hän näki edessään olevain lehväin välitse korkean seinän ja taaempana kaamean, kummallisen ja salaperäisen rakennuksen ääriviivat, jotka omituisuudellaan muistuttivat jotakin ilmiötä toisesta maailmasta, ja seinän takaa löyhähteli bolganien haju ja suitsutuksen tuoksu Numan, leijonan, hajuvirtaan liittyneenä. Viidakko oli raivattu pois viidenkymmenen jalan leveydeltä rakennusta ympäröivän muurin vierestä, joten mitään puuta ei ollut tämän yli riippumassa, mutta Tarzan siirtyi niin lähelle kuin voi, silti yhä pysytellen jokseenkin hyvin lehvistönsä suojassa.

Hän oli valinnut paikan, joka oli riittävän korkealla maasta, ja saattoi sieltä nähdä muurinharjan yli. Tarhassa sijaitseva rakennus oli varsin iso, ja sen eri osat näkyivät olevan rakennetut eri aikoina, kaikki mistään yhdenmukaisuudesta välittämättä, minkä tuloksena oli ryhmä toisiinsa liittyviä huoneistoja ja torneja, joista mitkään eivät olleet toistensa näköisiä, vaikka kokonaisuus tarjosikin miellyttävän, joskin hiukan eriskummaisen näyn. Rakennus sijaitsi noin kymmenen jalan korkuisella keinotekoisella korokkeella, jota ympäröi graniittinen tukimuuri, ja leveät portaat johtivat alas maanpinnalle. Rakennuksen ympärillä oli pensaikkoa ja puita, viimemainituista jotkut kaikesta päättäen hyvin vanhoja, ja muuan suunnattoman iso torni oli melkein kokonaan muratin verhoama. Rakennuksen kaikkein merkillisimpänä ominaisuutena oli sen muhkea ja räikeä koristelu. Silattuun graniittiin, josta se oli pantu kokoon, oli sovitettu monikuviollista kulta- ja timanttimosaiikkia. Lukemattomia kimaltelevia kiviä säteili julkisivuista, minareteista, kupukatoista ja torneista.

Tarha oli alaltaan noin kuusi tai kahdeksan hehtaaria, ja enimmän osan siitä täytti itse rakennus. Pengermälle, jolta tämä kohosi, oli laitettu polkuja ja istutettu kukkia, pensaita ja koristepuita, kun taas se osa alemmasta alueesta, joka oli Tarzanin näköpiirissä, näkyi olevan varattu hedelmäviljelykselle. Puutarhassa ja pengermällä oli alastomia neekereitä, samanlaisia kuin hän oli nähnyt kylässä, johon oli La'n jättänyt. Niitä oli sekä miehiä että naisia, ja he puuhailivat tarhassa kasvavien istutusten hoitelemisessa. Joukossa oli muutamia gorillamaisia olentoja, samanlaisia kuin Tarzanin kylässä tappama, mutta nämä eivät tehneet mitään työtä, vaan pikemminkin näkyivät johtavan neekereitä, joita kohtaan heidän sävynsä oli korskea ja käskevä, joskus raakakin. Näillä gorillamiehillä oli koristuksena muhkeita helyjä, niinkuin silläkin, jonka ruumis nyt lepäsi puunhaarukassa apinamiehen takana.

Tarzanin uteliaana katsellessa alapuolellaan olevaa näytelmää tuli kaksi bolgania ulos pääovesta eli isosta holvatusta portista, noin kolmenkymmenen jalan levyisestä ja ehkä viidentoista jalan korkuisesta. Kummallakin oli päässä nauhat, joihin oli kiinnitetty pitkät, valkoiset sulat. Ulos tultuaan he asettuivat kummallekin puolen ovea ja kivertäen kämmenensä suun eteen päästivät sarjan kimeitä kirahduksia, jotka merkillisesti muistuttivat torvien toitotusta. Heti lakkasivat neekerit työstään ja riensivät pengermältä puutarhaan laskeutuvien portaiden juurelle. Siellä he asettuivat riviin portaiden kummallekin puolelle, ja samaten muodostivat bolganit kaksi riviä pengermälle pääovelta portaille asti ikäänkuin elävänä kujana toiselta toiselle. Melkein samassa kuului rakennuksen sisältä toisia torventörähdyksiä muistuttavia huutoja, ja hetkistä myöhemmin Tarzan näki kulkueen pään tulevan ulos.

Ensin tuli neljä bolgania rinnakkain, jokaisella koreatöyhtöinen päähine, ja jokainen kantoi isoa lyijypäistä sauvaa pystyssä edessään. Näiden takana astui kaksi toitottajaa, ja kahdenkymmenen askeleen päässä heidän takanaan tassutteli tavattoman iso mustaharjainen leijona, jota sen kummallakin puolella parittain astelevat rotevat neekerit taluttivat, kaikesta päättäen pidellen sitä kultaisesta ketjusta. Se päättyi eläimen kaulassa olevaan välkkyvään timanttikaulahihnaan. Leijonan jäljessä marssi kaksikymmentä muuta bolgania, neljä rinnakkain. Näillä oli keihäät, mutta olivatko ne leijonan suojelemiseksi ihmisjoukolta vai ihmisten suojelemiseksi leijonalta, sitä ei Tarzan saanut selville.

Bolganien asento kummallakin puolella pääovesta portaille johtavaa tietä osoitti äärimmäistä kunnioitusta, sillä he taivuttivat ruumiinsa vyötäisiltä syvään kumarrukseen Numan astellessa heidän riviensä välitse. Eläimen ehtiessä portaiden yläpäähän kulkue pysähtyi, ja heti kumartuivat alhaalla riviin asettuneet gomanganit, koskettaen otsallaan maata. Numa, joka ilmeisesti oli iäkäs leijona, seisoi ylvään näköisenä katsellen eteensä maahan langenneita ihmisiä. Sen häijyt silmät kiiluivat lasimaisesti, samalla kun se paljasti torahampaansa rumasti irvistäen, ja sen syvistä keuhkoista vyöryi esille pahaaennustava mörinä, jonka kuullessaan gomanganit vapisivat teeskentelemättömästä kauhusta. Apinamies rypisti miettiväisesti kulmiaan. Koskaan ei ollut hänellä ollut tilaisuutta katsella näin kummallista näytelmää, nähdä ihmisen noin alentuvan eläimen edessä. Sitten kulkue jatkoi matkaansa, laskeutuen portaita ja kääntyen oikealle polkua pitkin puutarhaan. Ja kun se oli mennyt ohi, nousivat gomanganit ja bolganit ja ryhtyivät keskeytyneihin hommiinsa jälleen.

Tarzan pysyi kätkössään, tarkaten heitä ja yrittäen keksiä jonkun selityksen näihin näkemiinsä omituisiin ja nurinpäisiin olosuhteisiin. Leijona oli saattueineen kääntynyt palatsin etäisimmän nurkan taakse ja hävinnyt näkyvistä. Mitä se oli näille ihmisille, näille kummallisille olennoille? Mitä se esitti? Mistä johtui tämä nurinpäin käännetty lajien järjestely? Täällä oli ihminen puolieläintä alempana, ja kaikkien yläpuolella oli siitä kunnioituksesta päättäen, jota sille osoitettiin, todellinen peto -- hurja raatelueläin.