Tarzan ja kultaleijona: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Part 8

Chapter 83,067 wordsPublic domain

Heti kun Bolgani oli kaatunut, riensi huolestunut äiti sieppaamaan loukkaantuneen lapsensa käsivarsilleen. Hän kyykistyi nyt aitauksen viereen, puristi pienokaista rintaansa vasten ja hyväili hiljaa, tyynnyttääkseen sen voivotusta minkä Tarzan kohta huomasi pikemmin johtuvankin säikähdyksestä kuin vammoista. Ensiksi oli äiti pelästynyt, kun apinamies yritti tarkastaa lasta, ja vetäytynyt poispäin isot hampaat irvissä melkein villipedon tapaan. Mutta nyt näkyi hänen hidastajuisille aivoilleen selviävän, että tämä olento oli pelastanut hänet Bolganin käsistä, sallinut hänen ottaa takaisin lapsensa eikä yrittänyt tehdä heille kummallekaan pahaa. Vihdoin varmistuneena siitä, että lapsi oli saanut vain ruhjevammoja, Tarzan kääntyi jälleen sotureita kohti, jotka juttelivat keskenään kiihtyneesti pienessä ryhmässä muutaman askeleen päässä. Nähdessään hänen lähestyvän he hajaantuivat ja katselivat häntä.

"Bolganit surmaavat meidät kaikki", he sanoivat, "kun kuulevat, mitä kylässämme on tapahtunut, jollemme voi viedä heille olentoa, joka tuon keihään heitti. Siis on sinun, tarmangani, lähdettävä kanssamme Timanttipalatsiin, jossa jätämme sinut bolganien käsiin. Silloin Numa ehkä antaa meille anteeksi."

Apinamies hymyili. Minkälaisena olentona nuo yksinkertaiset neekerit häntä pitivätkään, kun luulivat, että hän niin helposti sallisi viedä itsensä Numan, bolganien keisarin, kostaviin käsiin? Vaikka hän oli täysin selvillä vaarasta, johon oli kylään astuessaan antautunut, tiesi hän myöskin, että hänellä, mahtavalla Apinain Tarzanilla, oli suurempi mahdollisuus sieltä päästä kuin heillä hänen pidättämiseensä. Hän oli ennenkin uhmannut hurjia keihäsmiehiä ja tiesi tarkoin, mitä hänellä vihollisuuksien sattuessa oli odotettavissa. Hän oli kuitenkin halukkaampi rakentamaan rauhaa, sillä heti kun hän oli löytänyt tämän villiin metsään kätketyn kylän, oli hän päättänyt keksiä jonkun keinon udella tietoja sen asukkailta.

"Malttakaa", sanoi hän siis. "Tahtoisitteko te kavaltaa ystävän, joka saapuu kyläänne suojellakseen teitä viholliselta?"

"Me emme tapa sinua, tarmangani. Me viemme sinut bolganeille, luovutettavaksi Numalle, heidän keisarilleen."

"Mutta sehän olisi samaa", vastasi Tarzan, "sillä tiedättehän, että Numa-keisari vaatii henkeäni."

"Sitä emme voi auttaa", vastasi puhemies. "Jos voisimme sinut pelastaa, niin tahtoisimme sen tehdä, mutta kun bolganit saavat tietää, mitä on tapahtunut kylässämme, niin me joudumme kärsimään, jolleivät he kenties tyydy sensijaan rankaisemaan sinua."

"Mutta miksi tarvitsee heidän tietää, että Bolgani on surmattu teidän kylässänne?" kysyi Tarzan.

"Eivätkö he näe hänen ruumistaan, kun he ensi kerralla tulevat tänne?" sanoi puhemies.

"Eivät, jos poistatte hänen ruumiinsa", vastasi Tarzan. Neekerit raapaisivat päätänsä. Heidän typerissä, tietämättömissä aivoissaan ei ollut välähtänyt sellaista ajatusta pulan ratkaisemiseksi. Muukalainen puhui totta. Ainoastaan he ja hän tiesivät, että Bolgani oli surmattu heidän aitauksessaan. Korjaamalla hänen ruumiinsa voitiin siis poistaa kaikki epäluulo kylästä. Mutta mihin he sen veisivät? He kysyivät Tarzanilta.

"Minä otan toimittaakseni sen pois", selitti tarmangani. "Vastatkaa vilpittömästi kysymyksiini, niin lupaan korjata hänet täältä ja järjestää niin, että kukaan ei tiedä, miten tai missä hän kuoli."

"Mitä sinä haluat kysyä?" tiedusti puhemies.

"Minä olen muukalainen teidän maassanne. Olen eksynyt tänne",, vastasi apinamies. "Ja minä tahtoisin löytää tien laaksosta tuolle suunnalle." Hän viittasi kaakkoon.

Neekeri pudisti päätänsä. "Sille suunnalle saattaa olla tie laaksosta", sanoi hän, "mutta mitä taempana on, ei kukaan tiedä, enkä minä tiedä, käykö sieltä tietä tai onko mitään siellä taempana. Sanotaan vuoren takana alati roihuavan tulen, eikä kukaan tohdi lähteä katsomaan. Minä puolestani en ole koskaan ollut etäällä kylästäni -- enintään vain päivän matkan päässä pyytämässä riistaa bolganeille ja keräämässä heille hedelmiä, pisangeja ja pähkinöitä. Onko täältä tietä ulos, en tiedä, eikä kukaan tohtisi sille lähteä, jos sellainen olisikin."

"Poistuuko kukaan koskaan laaksosta?" kysyi Tarzan.

"En tiedä, mitä muut tekevät", vastasi puhemies, "mutta tämän kylän asukkaat eivät koskaan lähde laaksostamme."

"Mitä on tuolla suunnalla?" kysyi Tarzan, viitaten Opariin päin.

"En tiedä", vastasi neekeri, "en muuta kuin että bolganit toisinaan tulevat sieltä tuoden mukanaan omituisia olentoja, pieniä valkoihoisia ja hyvin karvaisia miehiä, joilla on lyhyet, käyrät sääret ja pitkät käsivarret, ja joskus valkoisia naaraita, jotka eivät lainkaan ole niiden kummallisten, pienten tarmanganien kaltaisia. Mutta mistä he niitä saavat, sitä en tiedä, eivätkä he meille koskaan kerro. Onko tässä kaikki kysymykset, jotka haluat tehdä?"

"Kyllä, siinä on kaikki", vastasi Tarzan nähdessään, ettei voinut saada minkäänlaisia tietoja näiltä typeriltä kyläläisiltä. Käsittäen, että hänen oli etsittävä tie laaksosta, ja tietäen, että voisi sen tehdä paljon nopeammin ja varmemmin, jos olisi yksinään, päätti hän tunnustella neekerien suhtautumista suunnitelmaan, joka oli juolahtanut hänen mieleensä.

"Jos korjaan Bolganin pois, jotta ne toiset eivät saa tietää hänen tulleen surmatuksi teidän kylässänne, niin kohteletteko minua sitten ystävänä?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi puhemies.

"Tahdotteko siis", tiedusti Tarzan, "pitää täällä valkoista naarastani, kunnes palaan kyläänne? Voitte kätkeä hänet johonkin majaanne, jos joku bolgani tulee, eikä kenenkään tarvitse tietää, että hän on keskuudessanne. Mitä sanotte?"

Neekerit katsahtivat ympäriinsä. "Me emme näe häntä", virkkoi puhemies. "Missä hän on?"

"Jos lupaatte suojella häntä ja piilottaa hänet, niin tuon hänet tänne", vastasi Tarzan.

"Minä en tee hänelle pahaa", sanoi päämies, "mutta en tiedä toisista."

Tarzan kääntyi toisten puoleen, jotka olivat kerääntyneinä ympärille ja kuuntelivat. "Minä tuon naiseni teidän kyläänne", hän sanoi, "ja teidän on kätkettävä hänet, ruokittava ja suojeltava häntä siihen asti, kun tulen takaisin. Minä vien Bolganin ruumiin pois, jotta teihin ei osu mitään epäluuloa, ja palatessani odotan tapaavani naiseni turvallisena ja loukkaamattomana."

Hän oli arvellut parhaaksi kuvailla La'ta puolisokseen, jotta he käsittäisivät tämän olevan hänen suojeluksessaan ja La siis, tunsivatpa he häntä kohtaan kiitollisuutta tai pelkoa, olisi paremmassa turvassa. Kohottaen kasvonsa puuta kohti, jossa La piili, hän kutsui häntä alas, ja hetkistä myöhemmin La kapusi erään tarhassa kasvavan puun alimmille oksille ja pudottausi Tarzanin syliin.

"Tässä hän on", hän sanoi kerääntyneille mustille; "varjelkaa häntä hyvin ja kätkekää hänet bolganeilta. Jos palatessani näen, että hänelle on jotakin pahaa tapahtunut, niin käyn ilmoittamassa bolganeille, että te teitte tuon tekosen", ja hän viittasi gorillamiehen raatoon.

La kääntyi vetoovasti häneen, pelokas välke silmissä.

"Ettehän jättäne minua tänne?" hän kysyi.

"Vain vähäksi aikaa", vastasi Tarzan. "Nämä ihmisparat pelkäävät, että kaikki saavat kokea hänen toveriensa vihaa, jos tulee ilmi, että tuo kuvatus on surmattu heidän kylässään. Sen vuoksi olen luvannut poistaa todistuskappaleen, kääntääkseni epäluulot toisaalle. Jos heidän kehitystasonsa on kyllin korkea, jotta voivat tuntea kiitollisuutta, mitä epäilen, niin he käsittävät olevansa kiitollisuudenvelassa minulle tämän elukan surmaamisesta samoin kuin siitäkin, että ehkäisen epäluulon osumasta heihin. Näistä syistä he suojelisivat sinua, mutta ollakseni asiasta kaksin verroin varma, olen vedonnut myöskin heidän bolganeja kohtaan tuntemaansa pelkoon, ja minä tiedän, että he niitä pelkäävät. Olen varma, että olet tällä välin täällä yhtä hyvin turvassa kuin olisit minun kanssani; muutoin en sinua tänne jättäisikään. Mutta yksinäni voin samota paljon nopeammin, ja samalla retkellä aion etsiä tien tästä laaksosta, minkä jälkeen palaan luoksesi, ja yhdessä voinemme helposti paeta tai ainakin suuremmalla menestyksen mahdollisuudella kuin jos molemmin hitaasti ja umpimähkään harhailisimme."

"Tuletko sinä takaisin?" kysyi nainen, pelon, kaipauksen ja vetoomuksen värähdys äänessä.

"Minä tulen takaisin", vakuutti apinamies ja kääntyi sitten neekerien puoleen: "Tyhjentäkää ja puhdistakaa joku noista majoista naistani varten ja pitäkää huolta, ettei häntä häiritä ja että hän saa ruokaa ja vettä. Muistakaahan myös sanani, että hänen turvallisuudestaan riippuu teidän elämänne." Kumartaen nosti Tarzan kuolleen gorillamiehen hartioilleen, ja yksinkertaiset neekerit ihmettelivät hänen rotevuuttaan. Vaikka he itse olivat ruumiillisesti hyvin väkeviä, ei heidän joukossaan ollut ketään, joka ei olisi horjunut bolganin suuren painon alla; mutta tämä ihmeellinen tarmangani käveli keveästi taakkoineen, ja kun he olivat avanneet aitauksen portin, astui hän viidakkopolkua pitkin kuin hänellä ei olisi ollut muuta kannettavana kuin oma ruhonsa. Hetkistä myöhemmin hän hävisi ladun mutkaan, jossa metsä hänet nieli.

La kääntyi neekerejä kohti. "Valmistakaa majani", hän sanoi, sillä hän oli kovin väsynyt ja kaipasi lepoa. He katselivat häntä kieroon ja kuiskailivat keskenään. Oli ilmeistä, että heidän välillään vallitsi erimielisyyttä, ja kuulemistaan keskustelun pätkistä La jo havaitsi, että toisten ollessa taipuvaisia ehdottomasti tottelemaan Tarzanin määräyksiä toiset niitä tarmokkaasti vastustivat, haluten vapauttaa kylänsä vieraasta naisesta, jotteivät bolganit häntä sieltä keksisi ja kyläläisiä senvuoksi rangaistaisi.

"Olisi parempi", hän kuuli erään neekerin sanovan, "heti työntää hänet bolganeille ja sanoa heille, että näimme hänen uroksensa tappavan Numan lähetin. Me kerromme, että yritimme tavoittaa tarmangania, mutta että hän pääsi karkuun ja me saimme käsiimme ainoastaan hänen naisensa. Täten hankimme itsellemme Numan suosion, ja ehkei hän sitten ota meiltä niin monta vaimoistamme ja lapsistamme."

"Mutta tarmangani on suuri", vastasi muuan toisista. "Hän on bolganejakin voimakkaampi. Hänestä tulisi peloittava vihollinen, ja koska on mahdollista, että bolganit eivät meitä uskoisi, täytyisi meidän vavista, ei ainoastaan heidän, vaan tarmanganinkin vuoksi."

"Olet oikeassa", huudahti La, "tarmangani on suuri. Paljon parempi teille, että hän on ystävänne kuin vihollisenne. Yksinään hän ottelee Numan, leijonan, kanssa ja tappaa sen. Näittehän, kuinka helposti hän nosti mahtavan bolganin ruumiin hartioilleen. Näitte hänen kepeästi astelevan viidakkopolkua taakkoineen. Yhtä helposti hän kantaa raadon metsän puiden välitse korkealla maanpinnasta. Koko maailmassa ei ole ketään hänen kaltaistaan, ei ketään Apinain Tarzanin vertaista. Jos olette viisaita, gomanganit, niin varaatte Tarzanin ystäväksenne."

Neekerit kuuntelivat häntä, heidän typeräin kasvojensa ilmaisematta, mitä heidän lyhytjärkisissä aivoissaan liikkui. Muutaman minuutin he seisoivat täten rujomuotoiset, tietämättömät mustat toisella, ja solakka, kaunis valkoinen nainen toisella puolella. Sitten La puhui.

"Menkää valmistamaan majani!" hän huusi käskevästi. Tässä oli Leimuavan Jumalan ylipapitar, Oparin kuningatar La orjia puhuttelemassa. Hänen ruhtinaallinen sävynsä ja käskevä äänensä sai heti aikaan muutoksen kyläläisissä, ja nyt tiesi La Tarzanin olleen oikeassa otaksuessaan, että heihin tehosi vain pelko, sillä he kääntyivät nopeasti, matelevaisina kuin piestyt rakit, ja riensivät läheiseen hökkeliin, jonka pian valmistivat hänelle, tuoden tuoreita lehtiä ja ruohoja lattialle ja hedelmiä, pähkinöitä ja pisangeja vieraansa ateriaksi.

Kun kaikki oli valmista,, kiipesi La köyttä pitkin ylös ja lattian pyöreästä aukosta tähän riippuvaan hökkeliin, jonka havaitsi tilavaksi ja ilmavaksi ja nyt kohtuullisen siistiksikin. Hän veti köyden perässään ja heittäysi häntä varten laitetulle, pehmeälle vuoteelle. Ja pian oli heiluvan majan vieno keinuminen, lehvien hiljainen suhina hänen yläpuolellaan, lintujen viserrys ja hyönteisten surina hänen oman ruumiillisen uupumuksensa ohella tuuditellut hänet syvään uneen.

KYMMENES LUKU

Mieletön petos

Oparin laaksosta luoteeseen kohosi keittonuotioitten savu leiristä, jossa satakunta neekeriä ja kuusi valkoista nauttivat illallistaan. Neekerit istua kyyköttivät juroina ja nyrpeinä, mutisten hiljaa keskenään laihan ateriansa ääressä; valkoiset mulkoilivat pelokkaasti kulmiensa alta ja pitivät tuliaseitaan kätensä ulottuvilla. Eräs heistä, tyttö ja sukupuolensa ainoa edustaja seurueessa, haastoi tovereilleen:

"Saamme kiittää Adolphin kitsautta ja Estebanin rehentelyä siitä tilasta, jossa olemme", hän sanoi.

Lihava Bluber kohautti olkapäitään, ja kookas espanjalainen nyrpisti nenäänsä.

"Miksi minussa on moittiminen?" kysyi Adolph.

"Sinä olet liian kitsas hankkiaksesi kylliksi kantajia. Sanoinhan sinulle, että meillä olisi pitänyt olla kaksisataa neekeriä joukkueessamme, mutta sinä tahdoit säästellä rahoja, ja mikä siitä nyt on seurauksena? Viisikymmentä miestä kantamassa kahdeksankymmentä naulaa kultaa kukin, ja toisille taas on sälytetty liian suuri taakka leiritarpeita, samalla kun meillä on tuskin riittävästi sotilaita meitä kunnollisesti suojelemaan. Meidän täytyy ajaa heitä kuin eläimiä, päästäksemme eteenpäin ja estääksemme heitä heittämästä taakkaansa maahan. He ovat suuttuneet julmuudestanne ja ärhentelystänne ja vihoissaan. Pienestäkin tekosyystä he saattavat häikäilemättä tappaa meidät. Kaiken lisäksi he saavat liian niukalti ravintoa. Jos voisimme täyttää heidän vatsansa, pysyttäisimme heidät luultavasti onnellisina ja kohtalaisen tyytyväisinä, mutta minä olen tutustunut riittävästi alkuasukkaisiin tietääkseni, että he eivät nälkäisinä ole onnellisia eivätkä tyytyväisiä, vaikka saisivat olla joutenkin. Jollei Esteban olisi kerskunut niin paljon metsästystaidostaan, olisimme ottaneet mukaan kylliksi ruokavaroja riittämään meille koko retken ajaksi; mutta vaikka vasta äsken lähdimme paluumatkalle, täytyy meidän tyytyä vähempään kuin puoliin annoksiin."

"En voi kaataa riistaa, kun sitä ei ole", murahti espanjalainen.

"Riistaa on yltäkyllin", huomautti Kraski. "Otusten jälkiä näemme joka päivä."

Espanjalainen loi häneen myrkyllisen katseen. "Jos riistaa on niin runsaasti", hän sanoi, "niin mene itse sitä pyydystämään."

"Minä en ole koskaan väittänyt olevani metsästäjä", vastasi Kraski, "vaikka voisinkin mennä lingolla ja hernepyssyllä varustettuna metsään yhtä hyvin tuloksin kuin sinä olet saavuttanut."

Espanjalainen hyppäsi uhkaavasti pystyyn, jolloin venäläinen heti ojensi häntä kohti jykevän sotilasrevolverin.

"Lakatkaa tuosta leikistä", huudahti tyttö terävästi ja karkasi heidän väliinsä.

"Anna niiden lurjusten tapella", jyrisi John Peebles. "Jos toinen heistä tappaa toisen, niin ei meitä ole niin monta saaliin jaossa, sen minä sanon ja sillä hyvä."

"Miksi me riideltäis?" kysyi Bluber. "Sitä on riittävästi meille jokainen -- enempi kuin neljäkymmentäkolmetuhatta punda kullekin. Kun te suuttuu minuun, te kutsuu minua likainen juutalainen ja sanoo, että minä olla kitsas; mutta, _mein Gott_, te kristityt olla pahemmat! Te tahtois tappa yks teidän ystävistä, että te sais enempi raha. Oi, oi, minä kiittä Jumalaa, että minä en olla kristitty!"

"Tuki leipäläpesi", ärähti Throck, "muutoin saamme neljäkymmentäkolmetuhatta puntaa enemmän jakaaksemme."

Bluber silmäili pelokkaasti rotevaa englantilaista. "No, no, Dick", hän uikutti maireampaan sävyynsä, "ethän sinä suutu pikku leikistä, minä kun olla sinun paras ystävä?"

"Minua väsyttää kaikki tämä kinastelu", manasi Throck. "Minulla ei ole korkeaa otsaa, minä olen vain mitätön rakki. Mutta minulla on kylliksi tajua tietääkseni, että Flora on tässä kirotussa koplassa ainoa, jonka aivot eivät väljästi mahtuisi maapähkinän kuoreen. John Bluber, Kraski ja minä olemme täällä, koska kykenimme hankkimaan Floran suunnitelman toteuttamiseen tarvittavat kolikot. Tuo etelämaalainen" -- ja hän osoitti Estebania -- "pääsi mukaan näyttämönaamansa ja ruhonsa vuoksi. Tässä työssä ei meistä kukaan tarvitse aivoja, eikä kellään meistä ole enempää älyä kuin hän tarvitsee. Tässä hommassa ovat Floran aivot pelissä, ja mitä pikemmin jokainen sen käsittää ja tottelee häntä, sitä parempi meille kaikille. Hän on ollut jo aikaisemmin Afrikassa sen Greystoken loordin kanssa -- sinähän olit hänen rouvansa kamarineitona, Flora! Ja Flora tietää jotakin tästä maasta, sen alkuasukkaista ja eläimistä, eikä kukaan muu meistä tiedä mitään."

"Throck on oikeassa", sanoi Kraski nopeasti, "olemme patustelleet jo kyllin kauan. Meillä ei ole ollut pomoa, mutta tästälähin meidän on tehtävä Flora pomoksemme. Jos joku voi meidät pelastaa tästä pälkäästä, niin on se hän, ja siitä tavasta päätellen, jolla nuo veitikat toimivat" -- hän nyökkäsi neekereihin päin -- "saamme kiittää onneamme, jos konsaan pääsemme täältä ehjin nahoin, saati sitten että veisimme kullan mukanamme."

"Oi, oi, et kai tarkoita, että me jättäis gulda tänne?" virkkoi Bluber melkein kiljahtaen.

"Minä tarkoitan, että teemme, minkä Flora parhaaksi näkee", vastasi Kraski. "Jos hän käskee meidän jättää kullan, niin me jätämme sen."

"Niin teemme", säesti Throck.

"Siinä olen minä mukana", sanoi Peebles. "Mitä tahansa Flora käskee, se tehdään."

Espanjalainen nyökkäsi jurosti myöntymyksensä. "Kaikki muut ovat asiaan myöntyväiset, Bluber. Entä sinä?" kysyi Kraski.

"No niin, tietysti kai... koska te niin tahtoo", vastasi Bluber, "ja niinkuin John sanoo: 'tässä me olla, eikä mitä muuta'."

"Ja nyt, Flora", virkkoi Peebles, "sinä olet suurtekijä. Sinun sanojasi me totellaan. Mihin meidän on nyt ensinnä ryhdyttävä?"

"Noh", virkkoi tyttö, "me leiriydymme tänne, kunnes nämä miehet ovat levähtäneet, ja varhain huomenaamulla lähdemme matkalle älykkäästi ja järjestelmällisesti ja hankimme heille muonaa. Heidän avullaan me voimme sen tehdä. Kun he ovat levänneet ja aterioineet hyvin, lähdemme jälleen samoilemaan rannikkoa kohti, liikkuen perin hitaasti, jottemme heitä liiaksi väsyttäisi. Tämä on minun ensimmäinen suunnitelmani, mutta kaikki riippuu kyvystänne hankkia syötävää. Jollemme sitä saa, niin hautaan kullan tänne ja ponnistelemme mahdollisimman nopeasti rannikkoa kohti. Sieltä palkkaamme uusia kantajia -- kaksin verroin niin monta kuin meillä on nyt -- ja ostamme kylliksi muonaa riittämään meille sekä tulo- että paluumatkalle. Tänne tullessamme kätkemme varastoja jokaiseen leiripaikkaan paluumatkaa varten, siten säästäen itseltämme vaivan kantaa raskaita taakkoja pitkin tietä edestakaisin. Tällä tavoin voimme helposti ottaa mukaamme kaksin verroin niin paljon kantajia kuin todella tarvitsemme. Ja käyttäen heitä vuoroin matkustamme paljon nopeammin eikä synny mitään murinaa. Nämä ovat minun kaksi suunnitelmaani. En kysy teiltä, mitä niistä ajattelette, koska en teidän ajatuksistanne välitä. Olette valinneet minut päälliköksenne, ja tästälähin minä komentelen niinkuin parhaaksi näen."

"Hiton reipas vaimoihminen", huusi Peebles, "sellaisesta puheesta tää poika pitää!"

"Sano päämiehelle, Karl", virkkoi tyttö, kääntyen Kraskin puoleen, "että haluan puhutella häntä", ja hetkistä myöhemmin venäläinen palasi rotevan neekerin kanssa.

"Owaza", haastoi tyttö, kun neekeri pysähtyi hänen eteensä, "meiltä ovat ruokavarat vähissä, ja miehillä on toista vertaa raskaammat taakat kuin he kunnolleen jaksavat kantaa. Sano heille, että odotamme täällä, kunnes he ovat levänneet, ja että huomenna lähdemme kaikin metsälle riistaa pyytämään. Lähetä nuorukaisesi kolmen kelpo miehen johdolla meille apureiksi ja ajamaan riistaa pyssyjemme eteen. Tällä tavoin saamme runsaasti muonaa, ja kun miehet ovat levänneet ja hyvin ravitut, liikumme verkalleen eteenpäin. Missä riistaa on runsaasti, siellä metsästämme ja lepäämme. Sano heille, että jos he tekevät näin ja me pääsemme turvassa rannikolle kaikkine taakkoinemme, niin maksan heille kaksi kertaa niin paljon kuin mistä olemme sopineet."

"Oi, oi", rähähti Bluber, "kaksi kerda nin baljon kuin sopineet! Oh, Flora, miksi ei tarjoo nille kymmenen prosentti? Se olisi kaunis korko heidän rahan päälle."

"Pidä suusi kiinni, hölmö!" tokaisi Kraski, ja Bluber antoi perään, vaikka hän keinutteli itseään edestakaisin, pudistaen paheksuvasti päätänsä.

Neekeri, joka oli saapunut haasteluun juron ja nyrpeän näköisenä, vilkastui nyt huomattavasti. "Minä sanon heille", vastasi hän ripeästi, "ja luulen, ettei teille enää tule mitään vastuksia."

"Hyvä on", sanoi Flora, "mene siis ilmoittamaan heille", ja neekeri kääntyi ja lähti.

"Kas", huudahti tyttö huoahtaen helpotuksesta, "vihdoinkin pilkistänee meille toivon säde."

"Kaksi kerda se, mitä me lupasi niille maksa!" mölisi Bluber. "Voi, voi!"

Aikaisin seuraavana aamuna he valmistausivat lähtemään riistanajoon. Neekerit olivat nyt hymyilevän näköisiä ja onnellisia runsaan ravinnon toivossa ja lauloivat iloisesti viidakkoon talsiessaan. Flora oli jakanut heidät kolmeen osastoon, joilla kullakin oli oma päällikkönsä selvin määräyksin, mihin kohtaan kukin osasto ajomiesten linjalle asettuisi. Toiset oli määrätty valkoisille pyssynkantajiksi, kun taas pieni joukko sotureita oli jätetty leiriä vartioimaan. Kaikki valkoiset, Estebania lukuunottamatta, olivat kivääreillä varustetut. Hän yksinään näkyi olevan taipuvainen panemaan Floran arvovallan kyseenalaiseksi, väittäen mieluummin metsästävänsä keihäällä ja nuolilla sen osan mukaisesti, jota esitti.

Se tosiasia, että hän viikkokausia uutterasti pyydysteltyään ei vielä koskaan ollut kaatanut ainoatakaan eläintä, ei riittänyt vaimentamaan hänen itserakkauttaan. Niin hartaasti hän oli antautunut osaansa, että hän todella luulotteli olevansa Apinain Tarzan, ja niin uskollisesti hän oli joka suhteessa itsensä varustanut ja niin mestarillisesti naamioinut, että häntä, komealta vartaloltaan ja kauniilta kasvoiltaan melkein täydellistä jäljennöstä Tarzanista, saattoi todella luulla apinamieheksi. Niinpä ei ollutkaan kovin ihmeteltävää, että hän petti itseään, melkein yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli pettänyt muita; sillä vaikka kantajain joukossa oli sellaisia, jotka olivat tunteneet suuren apinamiehen, pettyivät hekin, joskin ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta, kun hän pikkuseikoissa ei käyttäytynyt Tarzanin tavoin ja erämiehenä esiintyi perin vaivaisesti.

Flora Hawkes, jolla oli tavallista runsaampi annos älyä, käsitti, ettei ollut viisasta tarpeettomasti ärsyttää ketään tovereistaan, minkä vuoksi hän salli Estebanin sinä aamuna pyydystää omalla tavallaan, vaikka jotkut toiset hiukan nurisivatkin hänen päätöksensä johdosta.

"Mitäpä sillä on väliä?" kysyi neitonen heiltä, sitten kun espanjalainen oli heidät jättänyt. "Hyvinkin mahdollista on, ettei hän kykenisi käyttämään kivääriä sen paremmin kuin hän käyttää keihästä ja nuolia. Karl ja Dick ovat tosiaan ainoat pyssymiehemme, ja heistä metsästyksemme menestys tänään etupäässä riippuu. Estebanin itserakkautta on niin pahoin kolhittu, että hän ehkä ponnistaa kaikkensa kaataakseen otuksen tänään, -- toivokaamme, että onni häntä suosii."

"Minä toivon, että se hupsu taittaa niskansa", sanoi Kraski. "Hän on tehnyt tehtävänsä ja olisi parasta, että pääsisimme hänestä."

Tyttö pudisti kieltävästi päätänsä. "Ei", hän sanoi, "emme saa mitään sellaista ajatella tai puhua. Me ryhdyimme yritykseen yhdessä, pysykäämme yksissä loppuun asti. Jos toivot jollekulle joukostamme kuolemaa, niin mistä tiedät, että toiset eivät toivo kuolemaa sinulle?"

"En laisinkaan epäile, että Miranda toivoo minulle kuolemaa", vastasi Kraski. "En koskaan mene levolle iltaisin pelkäämättä, että se kirottu poropeukalo saattaa yrittää pistää puukon ruumiiseeni ennen aamua. Eivätkä minun tunteeni häntä kohtaan suinkaan tule ystävällisemmiksi kuullessani sinun häntä puolustavan, Flora. Olet ollut hänelle hiukan liian hempeä alusta pitäen."