Part 5

Sen päivän iltapuolella, jona Tarzan löysi salaliittolaisten leirin, äkkäsi vartija Oparin raunioituneen kaupungin murentuneelta ulkomuurilta joukon miehiä liikkumassa ympäröivän kalliovyön harjalta alas laaksoon päin. Tarzan, Jane Clayton ja heidän mustat wazirinsa olivat ainoat muukalaiset, jotka Oparin asukkaat olivat miesmuistiin laaksossaan nähneet, ja vain puoliksi unohtuneet tarut muinaisilta ajoilta viittailivat hämärästi siihen, että muitakin muukalaisia olisi Oparissa joskus käynyt. Mutta ikimuistoisista ajoista oli ulkomuurin harjalla aina seisonut vartija. Vain yksi ainoa, koukistunut, ryhmyinen ja rujo ihmisenmuotoinen olio kyykötti nyt muistuttamassa kadonneen Atlantiksen lukuisista, notkeista sotureista. Sillä pitkien aikakausien kuluessa oli rotu pilaantunut ja vihdoin satunnaisin yhtymin isojen apinain kanssa rappeutunut nykyiseksi Oparin eläimelliseksi kansaksi. Kummallinen ja selittämätön oli ollut luonnon huolehtiva vaisto, joka oli rajoittanut tämän rodullisen huononemisen melkein yksinomaan miespuolisiin, naisten jäädessä suoriksi, siromuotoisiksi ja piirteiltään usein sieviksi, jopa kauniiksikin, mikä ehkä suureksi osaksi johtui siitä, että apinamaisia piirteitä saaneet tyttölapset heti surmattiin, jotavastoin poikalapset, joilla oli yksinomaan inhimillisiä ominaisuuksia, samaten heti raivattiin pois.

Kaupungin ulkomuurilla kykkivä yksinäinen vartija oli tosiaan tyypillinen oparilainen, lyhyt, pölkkymäinen, takkupartainen ja - tukkainen mies, jonka vanukkeiset suortuvat kasvoivat alas matalalle, kaltevalle otsalle. Pienet likekkäiset silmät ja torahampaita muistuttavat pureksimet osoittivat hänellä virtaavan suonissaan apinanverta, ja samaa alkuperää todistivat lyhyet, käyrät sääret ja pitkät, vahvalihaksiset, apinamaiset käsivarret, kaikki niukalti karvapeitteiset, niinkuin ruhokin.

Kun hänen häijyt verestävät silmänsä katselivat joukkueen kulkua laaksoa pitkin Oparia kohti, ilmaisivat hänen lisääntyvää kiihtymystään nopeammaksi käyvä hengitys ja kurkusta kohoavat matalat, melkein kuulumattomat murahdukset. Muukalaiset olivat siksi etäällä, että heidät vaivoin tunsi ihmisolennoiksikaan, ja heidän lukumääränsä saattoi vain osapuilleen arvioida viideksi- tai kuudeksikymmeneksi. Saatuaan selville nämä kaksi tosiasiaa astui vartija alas ulkomuurilta, käveli sen ja sisämuurin välisen alan poikki, mennen aukosta sisälle ja nopeaa vauhtia takana olevan leveän puistikkokadun yli, minkä jälkeen hän hävisi ränsistyvään, mutta vieläkin upeaan temppeliin.

Oparin ylipappi Kadsh istua kyykötti jättiläispuiden siimeksessä, jotka nyt olivat vallanneet muinaisen temppelin entisen puutarhan. Hänen kanssaan oli tusinan verta alempaan papistoon kuuluvia, ylipapin hartaimpia tovereita, jotka hätkähtivät tämän oparilaisen paarian tuloa. Viimemainittu riensi hengähdyksissään Kadshin luo.

"Kadsh!" hän huudahti, "outoja miehiä on matkalla Opariin! He saapuvat laaksoon luoteesta käsin rajakallioiden takaa -- ainakin viisikymmentä henkeä, ehkä kaksi sen vertaa. Minä näin heidät ulkomuurin harjalla tähystellessäni, mutta heidän takanaan on miehiä, joista en saanut selkoa, koska ovat vielä pitkän taipaleen päässä. Siitä asti kun suuri tarmangani tuli tänne, ei Oparissa ole käynyt muukalaisia."

"Siitä ovat monet kuunvaiheet kuluneet, kun suuri tarmangani, joka nimitti itseään Apinain Tarzaniksi, oli keskuudessamme", sanoi Kadsh. "Hän lupasi palata luoksemme ennen sadekautta, nähdäkseen, ettei La'lle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta häntä ei ole kuulunut takaisin, ja La on aina väittänyt, että hän on kuollut. Oletko kertonut kellekään muulle, mitä olet nähnyt?" hän kysyi kääntyen äkkiä sanansaattajaan päin.

"En", vastasi mies.

"Hyvä on!" huudahti Kadsh. "Ka, menkäämme kaikki ulkovallille katsomaan, kuka uskaltaa saapua kiellettyyn Opariin, älköönkä kukaan hiiskuko sanaakaan Blaghin kertomasta ennenkuin minä annan luvan."

"Kadshin sana on lakina, kunnes La puhuu", jupisi muuan papeista.

Kadsh katsoa muljautti puhujaan. "Minä olen Oparin ylipappi", hän ärähti. "Kuka uskaltaa minua uhmata?"

"Mutta La on ylipapitar", sanoi joku, "ja ylipapitar on Oparin kuningatar."

"Ylipappi voi uhrata kenet tahtoo Leimuavalle Jumalalle kuolleiden kammiossa", muistutti Kadsh merkitsevästi toisille.

"Me tukimme kyllä suumme, Kadsh", vastasi pappi matelevasti.

"Hyvä!" murahti ylipappi opastaen heidät puutarhasta temppelin takakäytävän läpi Oparin ulkomuuria kohti. Sieltä he tarkkasivat lähestyvää joukkuetta, jonka nyt selvästi näkivät etäällä laakson keskellä. Katselijat juttelivat matalin kurkkuäänin isojen apinain kielellä, johon sekaantui tilapäisiä sanoja ja lauseparsia oudosta murteesta, ja ne olivat epäilemättä joitakin tärveltyneitä jätteitä Atlantiksen muinaisesta kielestä ja periytyneet lukemattomien sukupolvien välityksellä heidän inhimillisiltä esivanhemmiltaan -- tuolta nyttemmin sukupuuttoon kuolleelta rodulta, jonka kaupungit ja sivistys uinuvat syvälle hautaantuneina Atlantin valtameren tyrskyvien aaltojen alla ja jonka seikkaileva luonne oli sen ammoisina aikoina viekoitellut tunkeutumaan Afrikan sydämeen kultaa etsimään ja omain etäisten kotikaupunkiensa maihin rakentamaan Oparin uhkean kaupungin.

Kadshin seuralaisineen katsellessa pensasmaisten kulmakarvojensa alta joukkuetta, joka laskevan troopillisen auringon paahteessa vaivaloisesti ponnisteli louhikkoista ja karua laaksoa myöten eteenpäin, tirkisteli pieni harmaa apina heitä erään heidän takanaan olevan vanhan kadun kivityksen välistä esille tunkeutuneen jättiläispuun lehvistöstä. Vakava, ilmeeltään surullinen pikku apina se oli, mutta perin utelias, kuten kaikki heimolaisensa, mikä lopulta sai sen unohtamaan pelkonsa Oparin hurjia miehiä kohtaan, jopa siihen määrin, että se vihdoin kepeästi kiepahti puusta kiveykselle, riensi sisämuurin raosta esiin ja juosten ulkomuurille kiipesi sen sisäsivua pitkin pappien taakse paikalle, missä saattoi jokseenkin turvallisesti kätkeytyä sortuvan muurin isojen graniittimöhkäleiden suojaan ja sieltä kuunnella oparilaisten keskustelua, se kun miltei kokonaan kävi isojen apinain kielellä, jota niiden pieni serkku täydellisesti ymmärsi.

Iltapäivä oli lähestymässä loppuaan, ennenkuin Oparia verkalleen lähestyvä joukkue oli ehtinyt kyllin lyhyen matkan päähän, jotta eri henkilöt saattoi millään tavoin tuntea, ja silloin eräs nuoremmista papeista huudahti kiihtyneenä:

"Se on hän, Kadsh. Se on suuri tarmangani, joka nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Minä erotan hänet selvästi; toiset ovat kaikki mustia miehiä. Hän kannustaa heitä eteenpäin tyrkkien heitä keihäällään. Näyttää siltä kuin he olisivat peloissaan ja kovin väsyneitä, mutta hän pakottaa heitä ponnistamaan."

"Oletko varma", kysyi Kadsh, "oletko varma, että hän on Apinain Tarzan?"

"Ihan varma", vastasi puhuja, ja sitten eräs toinen papeista yhtyi toverinsa vakuutuksiin. Vihdoin he olivat kyllin lähellä, jotta Kadsh itse, jonka näkö ei ollut yhtä hyvä kuin seurueen nuorempien jäsenten, huomasi, että Apinain Tarzan siellä: todellakin oli palaamassa Opariin. Ylipappi rypisti mietteissään vihaisesti kulmiaan. Äkkiä hän kääntyi toisia kohti.

"Hän ei saa tulla", hän huudahti; "hän ei saa astua Opariin. Rientäkää noutamaan sata soturia. Me menemme heitä vastaan, kun he tulevat ulomman muurin aukosta, ja surmaamme heidät yksitellen."

"Mutta La", huusi se, joka puutarhassa oli suututtanut Kadshia, "minä muistan selvästi, että La tarjosi Apinain Tarzanille Oparin ystävyyden monta kuukautta sitten ja että Tarzan pelasti La'n raivostuneen Tantorin torahampailta."

"Hiljaa", ärähti Kadsh, "hän ei saa tulla tänne, me tapamme heidät kaikki, vaikkei meidän tarvitse tietää, keitä he ovat, ennenkuin on liian myöhäistä. Ymmärrätkö? Ja tiedä myöskin, että jokainen, joka yrittää vastustaa tarkoitustani, on kuoleman oma -- ja jollei hän kuole uhrina, saa hän surmansa minun kädestäni ja kuolee joka tapauksessa. Kuuletko?" Ja hän osoitti vapisevaa pappia likaisella sormellaan.

Kun Manu, apina, kuuli kaiken tuon, oli hän haljeta kiihtymyksestä. Hän tunsi Apinain Tarzanin -- kuten kaikki vaeltavat apinat kautta Afrikan hänet tunsivat -- ja tiesi hänet ystäväksi ja suojelijaksi. Manusta eivät Oparin urospuolet olleet eläimiä, ihmisiä eivätkä ystäviä. Hän tiesi niiden olevan julmia ja ynseitä olioita, jotka söivät apinanlihaa ja joita hän siis vihasi. Hän joutui senvuoksi kovin kiihdyksiin suunnitelmasta, jota oli kuullut pohdittavan ja joka tähtäsi suuren tarmanganin surmaan. Hän raapi pientä harmaata päätään, häntänsä juurta ja vatsaansa, yrittäessään mielessään eritellä kuulemaansa ja pienten aivojensa lokeroissa keksiä suunnitelmaa, jolla voisi tehdä tyhjiksi pappien elkeet ja pelastaa Apinain Tarzanin. Hän irvisteli hullunkurisesti, mikä oli tarkoitettu mitään aavistamattomalle Kadshille ja tämän tovereille, mutta ei näitä häirinnyt, ehkä senvuoksi, että iso graniittimöhkäle kätki pienen apinan heidän näkyvistään. Tämä oli merkillisintä, mitä Manun elämässä oli tapahtunut. Hän olisi tahtonut hypähdellä ylös ja alas, tanssia, raapia ja parpattaa -- soimatakseen ja uhmatakseen vihattuja oparilaisia, mutta joku vaisto sanoi, että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, olisipa hän ehkä vain saanut niskaansa ropsauksen graniitin sirpaleita, joita papit osasivat liiankin tarkasti heitellä. Eihän Manu ole mikään syvällinen ajattelija, mutta tässä tilaisuudessa hän aivan ylitti itsensä ja sai keskitetyksi ajatuksensa käsilläolevaan asiaan, sallimatta jokaisen putoavan lehden tai surisevan hyönteisen itseään siinä häiritä. Saipa mehukas toukkakin rankaisematta ryömiä aivan sen ulottuville ja jälleen takaisin.

Juuri pimeän tullessa näki Kadsh pienen harmaan apinan lähtevän ulkomuurin harjalta viidenkymmenen askeleen päässä paikalta, jolla hän itse kyykötti tovereineen soturien saapumista odottamassa. Mutta niin lukuisia olivat apinat Oparin raunioilla, että tapaus haihtui Kadshin mielestä melkein yhtä nopeasti kuin apina hävisi näkyvistään, eikä hän päivän yhä enemmän hämärtyessä erottanut pientä harmaata olentoa vilistämässä laakson poikki tungettelijajoukkoa kohti, joka nyt näkyi pysähtyneen levähtämään alangossa noin puolentoista kilometrin päässä kaupungista sijaitsevan, ison _kopjen_ eli tasalakisen kukkulan juurelle.

Pientä Manua peloitti kovin olla yksinään ulkona kedolla yhä lisääntyvässä hämärässä, ja hän kiiti perin nopeasti, häntä ylöspäin kaareutuneena takanaan. Kaiken aikaa hän loi säikähtyneitä katseita oikealleen ja vasemmalleen. Heti kun hän saavutti kopjen, kiipesi hän sen seinämää ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni. Se oli oikeastaan iso, jyrkkä graniittikallio melkein kohtisuorin sivuin, mutta kylliksi rapautunut, niin että pienen Manun oli helppo kivetä sen rosoista pintaa. Apina pysähtyi hetkiseksi huipulle hengähtämään ja tyynnyttämään säikähtyneen pikkusydämensä pamppailua, ja sitten hän kiersi kohdalle, jolta saattoi helposti katsella joukkuetta alhaalla. Siellä tosiaan oli iso tarmangani Tarzan ja hänen kanssaan puolisensataa gomangania. Viimemainitut liittivät yhteen pitkiä, suoria salkoja, joita he olivat asettaneet maahan kahteen yhdensuuntaiseen riviin. Molempain yli he sitoivat parin jalan välimatkoin pienempiä, suoria, noin kahdeksantoista tuuman pituisia oksia, joten saatiin karkeatekoiset, mutta tukevat tikapuut. Kaiken tämän tarkoitusta ei Manu tietenkään tajunnut eikä tietänyt, että se oli Flora Hawkesin hedelmällisissä aivoissa kehittynyt tuuma äkkijyrkälle kopjelle kiipeämiseksi, jonka huipulla oli Oparin aarreholvien uloskäytävän aukko. Eikä Manu tiennyt, että seurueella ei ollut mitään aikomusta astua Oparin muurien sisälle ja ettei se siis myöskään ollut vaarassa joutua Kadshin kätkettyjen salamurhaajain uhriksi. Pikku apinasta oli Tarzanin vaara peräti todellinen, ja hengähdettyään hän siis viipymättä kirkaisi varoituksensa oman kansansa ystävälle.

"Tarzan", hän huusi kielellä, jota he molemmat ymmärsivät. Valkoinen mies ja neekerit vilkaisivat ylöspäin tuon parpattavan äänen kuullessaan.

"Kuulehan, Tarzan, minä olen Manu", jatkoi pieni apina, "joka olen tullut varoittamaan sinua lähtemästä Opariin. Kadsh odottaa väkensä kanssa ulkomuurin takana, tappaakseen sinut."

Havaittuaan, että häiritsijä oli vain pieni harmaa apina, palasivat neekerit heti työhönsä, eikä valkoinenkaan mies piitannut sen varoittavista sanoista. Neekerien osoittama välinpitämättömyys ei Manua kummastuttanut, sillä hän tiesi, että he eivät ymmärtäneet hänen kieltään, mutta hän ei käsittänyt, miksei Tarzankaan kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Yhä uudelleen hän kutsui Tarzania nimeltä, yhä uudelleen hän kirkui varoituksensa apinamiehelle, mutta saamatta mitään vastausta tai pääsemättä selville, oliko suuri tarmangani kuullut tai ymmärtänyt. Manu oli ymmällä. Mikä oli tehnyt Apinain Tarzanin niin välinpitämättömäksi vanhan ystävänsä varoituksille?

Vihdoin pikku apina luopui yrityksistään ja silmäili kaihomielin takaisin Oparin kaupunginmuurin sisäpuolella kasvaviin puihin. Nyt oli hyvin pimeä, ja poloista vapisutti ajatus mennä toistamiseen laakson poikki, jossa hän aavisteli vihollisia yöllä liikuskelevan saalista väijyillen. Hän raapi päätänsä ja syleili polviaan ja istua kyykötti sitten perin avuttomana ja onnettomana pienenä apinanmykkyränä. Mutta niin epämukavaa kuin korkealla kukkulalla olikin, oli siellä verrattain turvallista, joten hän päätti mieluummin jäädä yöksi sinne kuin pimeän läpi uskaltautua kammottavalle paluumatkalle.

Niinpä hän näki, kuinka tikkaat valmistuivat ja nostettiin kopjen kylkeä vasten; ja kun kuu vihdoin kohosi näyttämöä valaisemaan, näki hän Apinain Tarzanin pakottavan miehiään nousemaan tikkaita ylöspäin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Tarzanin kohtelevan mustia seuralaisiaan noin raa'asti ja julmasti. Manu tiesi, kuinka hurja suuri tarmangani saattoi olla viholliselleen, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt hänen tuolla tavoin kohtelevan neekereitä, jotka olivat hänen ystäviään. Yksitellen ja ilmeisesti vastahakoisina nousivat neekerit tikapuita ylös valkoisen miehen alati hoputtaessa heitä terävällä keihäällään. Kun he olivat kaikki päässeet huipulle, seurasi Tarzan perässä, ja Manu näki heidän katoavan ikäänkuin ison kallion sydämeen.

Ja lyhyen ajan kuluttua alkoivat he jo ilmestyä jälleen, ja nyt jokainen kantoi kahta raskasta esinettä, jotka Manusta näyttivät hyvin samanlaisilta kuin jotkut Oparin rakennuksiin käytetyistä pienemmistä kivimöhkäleistä. Hän näki heidän vievän möhkäleet kopjen reunalle ja sieltä heittävän ne alas maahan, ja kun viimeinen neekereistä oli tullut kuormineen esille ja paiskannut sen alas laaksoon, laskeutui joukkue yksi eräältään tikkaita pitkin kallion juurelle. Mutta tällä kertaa oli Apinain Tarzan ensimmäisenä. Sitten he ottivat tikapuut alas, hajoittivat ne ja laskivat kappaleet lähelle kopjen juurta, minkä jälkeen he ottivat kukkulan sisustasta tuomansa möhkäleet ja seuraten Tarzania, joka asettui etunenään, lähtivät paluumatkalle laakson äärtä kohti.

Manu olisi kovin ällistynyt, jos hän olisi ollut ihminen, mutta pelkkänä apinana hän vain näki mitä näki, yrittämättä sitä paljoakaan mietiskellä. Hän tiesi, että ihmisten tavat olivat omituiset ja usein käsittämättömät. Niinpä gomanganit, vaikka eivät kyenneet liikkumaan viidakon ja metsän läpi yhtä helposti kuin kaikki muut siellä asustelevat olennot, lisäsivät vaikeuksiaan sälyttelemällä kannettavikseen lisäpainoiksi metallisia nilkka- ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja vöitä, vieläpä eläinten taljojakin, jotka vain ehkäisivät heidän nopeuttaan ja tekivät heille elämän paljon tukalammaksi kuin sellaisista laitteista vapaiden luontokappaleiden. Milloin Manu asiaa ajatteli, onnitteli hän itseään sen johdosta, ettei ollut ihminen -- sääli noita typeriä, lyhytjärkisiä olentoja.

Manu oli varmaankin nukkunut. Hän luuli sulkeneensa silmänsä vain hetkiseksi, mutta ne avatessaan hän näki aamunkoin rusoisen valon jo levinneen autioon laaksoon. Juuri häipyvinä jyrkänteiden yli koilliseen saattoi hän erottaa viimeiset Tarzanin joukkueesta alkamassa rajaharjulta laskeutumista. Sitten Manu käänsi kasvonsa Opariin päin ja valmistausi laskeutumaan kopjelta, vilistääkseen takaisin puittensa turvaan Oparin muurien taakse. Mutta ensin hän tahtoi tunnustella: Shita, pantteri, saattoi vielä liikuskella, ja sen vuoksi hän kiertää tepsutti kukkulan syrjää pitkin paikalle, mistä voi nähdä koko laakson lakeuden Opariin asti. Ja sieltä Manu näki taaskin jotakin, mikä sai hänet kovin levottomaksi, sillä Oparin raunioituneilta ulkomuureilta sukelsi esiin iso joukko kaupungin kauheita miehiä. Täyden sataluvun olisi niitä voinut laskea, jos Manu olisi kyennyt laskemaan.

Ne näkyivät tulevan kopjea kohti, ja Manu istahti katselemaan niiden lähestymistä, päättäen siirtää palaamisensa siksi, kun reitti kaupunkiin oli puhdas vihatuista oparilaisista. Hänen mieleensä juolahti, että ne tulivat häntä tavoittamaan. Alempain olioiden suuriluuloisuus on nimittäin tavaton. Vaikka hän olikin vain marakatti, ei se ajatus tuntunut hänestä ollenkaan naurettavalta, minkävuoksi hän pistäysi ulkonevan kallionkielekkeen taakse, vain yksi, pieni, kirkas silmä tähdättynä vihollista kohti. Hän näki heidän saapuvan lähemmäksi ja tuli hyvin levottomaksi, vaikkei tosin ollenkaan pelännyt, sillä hän tiesi, että niiden mahdollisesti kavutessa kukkulan toista sivua ehtisi hän laskeutua sen toista sivua alas ja olisi puolitiessä Opariin ennenkuin he hänet jälleen äkkäisivät.

Soturit saapuivat yhä lähemmäksi, mutta eivät pysähtyneet kopjen juurelle -- eivät edes tulleet sitä varsin lähelle, vaan sivuuttivat sen matkallaan. Sitten välähti totuus apinan pieniin aivoihin: Kadsh ja hänen väkensä ajoivat takaa Apinain Tarzania tappaakseen hänet. Vaikka Manu olikin hieman närkästynyt Tarzanin välinpitämättömyydestä edellisenä iltana, oli hän sen varmaan jo unohtanut, sillä hän kävi nyt yhtä levottomaksi apinamiestä uhkaavasta vaarasta kuin oli ollut edellisenä iltapäivänä. Ensiksi hän aikoi juosta edelle varoittaakseen Tarzania, mutta hän epäröi uskaltautua niin kauaksi Oparin puista, vaikkei ajatus vihattujen oparilaisten sivuuttamisesta tiellä olisikaan riittänyt peloittamaan häntä siitä tuumasta. Muutaman minuutin hän istui katsellen, kunnes kaikki olivat ehtineet kopjen ohi, ja sitten selvisi hänelle täydellisesti, että ne suuntasivat suoraan sinnepäin, jonne Tarzanin joukon viimeiset miehet olivat laaksosta kaikonneet. Eipä siis epäilystäkään, että he ajoivat apinamiestä takaa.

Manu tähysti vielä kerran laakson yli Oparia kohti. Ei näkynyt mitään häntä peloittamassa paluumatkaa yrittämästä, joten hän lajinsa ketteryydellä kapusi kopjen kohtisuoraa seinämää alas ja lähti vilistämään aika vauhtia kaupunginmuurille päin. Miten hän loi suunnitelman, jota lopuksi noudatti, on vaikea sanoa. Kenties hän ajatteli sen valmiiksi istuessaan kopjella katselemassa, kuinka Kadsh joukkoineen seurasi apinamiehen jälkiä, tai ehkä se pälkähti hänen päähänsä hänen juostessaan aution alueen poikki Opariin päin. Saattoi se pilkahtaa hänelle siniseltä taivaaltakin, sitten kun hän oli ehtinyt takaisin puittensa lehtevään pyhäkköön. Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, niin totta on, että juuri kun La, Oparin ylipapitar ja prinsessa, muutamien papittariensa kanssa kylpi erään temppelipuutarhan lammikossa, säikähdytti hänet kirkuva apina, joka rajusti heiluen riippui hännästään lammikon yli kurottuvan suuren puun oksalta. Se oli pieni harmaa apina, niin viisaan ja vakavan näköinen, että olisi helposti voinut kuvitella kansojen kohtalon alati painavan sen hartioita.

"La, La", parkui Manu, "ne ovat menneet Tarzania tappamaan, ovat menneet Tarzania tappamaan!"

Tuon nimen kuullessaan muuttui La heti perin tarkkaavaiseksi. Seisoen vyötäisiinsä asti lammikossa hän vilkaisi kysyvästi apinaan.

"Mitä tarkoitat, Manu?" hän kysyi. "On kulunut monta kuukautta siitä, kun Tarzan oli Oparissa. Hän ei ole täällä nyt. Mitä sinä haastelet?"

"Minä näin hänet", kirkaisi Manu, "näin hänet viime yönä monien gomanganien seurassa. Hän saapui isolle kalliolle, joka on laaksossa Oparin edustalla, kaikkine miehineen. Hän kiipesi sen laelle, tunkeusi sen sydämeen; ja sitten he tulivat ulos kantaen kiviä, jotka paiskasivat alas laaksoon. Sitten he laskeusivat kalliolta, poimivat kivet jälleen ja lähtivät laaksosta -- tuonne", ja Manu osoitti yhdellä pienistä karvaisista sormistaan koillista kohti.

"Mistä tiedät, että se oli Apinain Tarzan?" kysyi La.

"Eikö Manu tuntisi serkkuaan ja ystäväänsä?" sanoi apina. "Omin silmin minä hänet näin -- näin tosiaan Apinain Tarzanin."

Oparin La rypisti miettiväisenä kulmiaan. Syvällä hänen sydämessään kyti hänen suuren rakkautensa tuli Tarzania kohtaan -- tuli, joka oli täytynyt sammuttaa, kun hänet pakotettiin Kadshin puolisoksi, senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt apinamiehen. Sillä Oparin laeissa on säädös, että Leimuavan Jumalan papittaren täytyy valita itselleen aviokumppani, kun määräluku vuosia on hänen virkaanvihkimisestään kulunut. Monet kuukaudet oli La toivonut, että saisi puolison Tarzanista. Mutta apinamies ei ollut häntä rakastanut, ja vihdoin oli La'n täytynyt todeta, ettei Tarzan milloinkaan voisi häneen rakastua. Sittemmin hän oli alistunut kauheaan kohtaloon, joka oli pakottanut hänet Kadshin syliin.

Kun kuukausi toisensa perään oli vierähtänyt eikä Tarzan ollut palannut Opariin, kuten oli luvannut tehdä, nähdäkseen, ettei La'lle tapahtuisi mitään pahaa, oli viimemainittu alkanut uskoa Kadshin otaksumaa apinamiehen kuolemasta, ja vaikka hän vihasi inhoittavaa Kadshia yhtä paljon kuin ennenkin, oli hänen rakkautensa Tarzaniin vähitellen haipunut melkein joksikin surulliseksi muistoksi vain. Mutta kun hän nyt kuuli apinamiehen elävän ja käyneen niin lähelläkin, vaikutti se kuin vanhan haavan avautuminen. Alussa hän ei juuri muuta käsittänyt kuin että Tarzan oli käynyt Oparin lähettyvillä, mutta vähitellen herättivät Manun huudot hänessä tietoisuuden apinamiehen vaarasta, vaikkei hän oikein tajunnutkaan vaaran laatua.

"Kuka on mennyt Apinain Tarzania tappamaan?" hän kysyi äkkiä.

"Kadsh, Kadsh", virkkoi Manu, "hän lähti monenmonituisen miehen kanssa ja seuraa Tarzanin jälkiä!"

La hyppäsi nopeasti lammikosta, sieppasi seuralaiseltaan vyönsä ja koristuksensa, sitoi ne kiireellisesti paikoilleen ja riensi sitten puutarhan ja temppelin läpi.

SEITSEMÄS LUKU

"Sinun täytyy hänet uhrata."

Varovaisesti liikkui Kadsh sadan peloittavan seuralaisensa kanssa, jotka olivat metallipäisillä sauvoilla ja kirveillä aseistettuja, hiipien salavihkaa rajaharjulta alas laaksoon, valkoisen miehen ja tämän mustien toverien jälkiä seuraten. He eivät pitäneet kiirettä, sillä Oparin ulkomuurien harjalta he olivat havainneet, että takaa-ajettavat etääntyivät varsin hitaasti, vaikka ahdistajat eivät tienneet miksi, he kun olivat olleet liian pitkän matkan päässä, nähdäkseen taakkaa, joka jokaisella neekerillä oli kannettavana. Eikä Kadsh halunnutkaan yllättää saalistaan päiväiseen aikaan, vaan oli suunnitellut salaista yöllistä hyökkäystä, jonka äkillisyys yhdessä hänen seuralaistensa suuren lukumäärän kanssa helposti voisi hämmennyttää nukkuvan leirin sekasortoon.

Heidän seuraamansa jäljet olivat hyvin selvät. Niistä ei voinut erehtyä, ja he liikkuivat verkalleen nyttemmin loivasti kaltevaa pintaa laakson pohjaa kohti. Keskipäivä oli lähellä, kun he äkkiä pysähtyivät keksiessään vastikään rakennetun okapensas-boman pienellä aukealla juuri edessään. Boman keskeltä kohosi hiipuvan nuotion ohut savu. Siellä siis oli apinamiehen leiri.