Part 4

Tarzan seurasi jälkiä, kunnes ne sekaantuivat monien miesten, enimmäkseen paljasjalkaisten neekerien jälkiin, joiden joukossa kuitenkin oli myös valkoisten miesten saappaanjälkiä. Kerran hän havaitsi naisen tai lapsen jälkiäkin, vaikkei voinut ratkaista kumpaisen. Latu johti kaiketikin kallioisille vuorille, jotka suojelivat Oparin karua laaksoa.

Unohtaen nyt varsinaisen tehtävänsä ja palaen vain hurjasta halusta vaatia tungettelijoilta täysi selostus heidän oleskelustaan viidakossa ja maksaa Gobun tappajalle ansion mukaan, ponnisti Tarzan eteenpäin tuon melkoisen joukkueen nyttemmin leveää ja hyvin näkyvää tolaa pitkin. Muukalaiset eivät enää voineet olla hänestä kuin puolen päivämatkan päässä, mikä merkitsi, että he nyt epäilemättä olivat jo Oparin laakson reunalla, jos se oli heidän lopullinen päämääränsä. Eikä Tarzan voinut käsittää, mitä muuta päämäärää heillä saattoi olla.

Hän oli aina pitänyt Oparin asemaa tiukasti omana salaisuutenaan. Hänen tietääkseen ei kellään muulla valkoisella kuin Janella ja heidän pojallaan Korakilla ollut vihiä muinoisten atlantilaisten unohdetusta kaupungista tai sen paikasta. Mutta mikä muukaan olisi voinut viekoitella nämä valkoiset miehet niin suurin joukoin Oparia joka taholta rajoittavaan, villiin tutkimattomaan erämaahan?

Tällaisia ajatuksia liikkui Tarzanin mielessä hänen nopeasti seuratessaan Oparia kohti johtavia jälkiä. Tuli pimeä, mutta niin verekset olivat jäljet, että apinamies saattoi seurata niitä hajuaistinsa nojalla, vaikkei voinutkaan niitä maasta erottaa, ja vihdoin hän näki etäältä leirinuotion edessään.

VIIDES LUKU

Kohtalokkaat tipat

Kotona maatalossa elämä kulki tavallista rataansa niinkuin ennen Tarzanin lähtöä. Milloin jalkaisin, milloin ratsain tarkasteli Korak maanviljelystyöväen ja paimenten toimintaa, joskus yksinään, mutta useimmiten valkoisen pehtoorin, Jervisin, kanssa. Monesti lähti Janekin mukaan, varsinkin milloin ratsastettiin.

Kultaleijonaa harjoitti Korak kahlehihnassa, koska hän ei laisinkaan luottanut kykyynsä hallita eläintä ja pelkäsi, että Jad-bal-ja isäntänsä poissa ollessa saattaisi karata metsään ja palata luonnolliseen villiin tilaansa. Sellainen leijona vapaana viidakossa olisi erikoisen vaarallinen ihmisille, koska Jad-bal-jalta, joka oli ihmisten parissa kasvanut, puuttui se luontainen arkuus luomakunnan herraa kohtaan, joka on niin silmään pistävänä piirteenä kaikilla villieläimillä. Kun se oli opetettu sieppaamaan saaliinsa ihmiskuvan kurkusta, oli Korakin varsin helppo kuvitella, mitä voisi tapahtua, jos kultaleijona kaikesta pakosta vapautuneena jäisi oman onnensa varaan lähiviidakkoja kiertelemään.

Tarzanin poissaolon ensimmäisellä viikolla tapahtui, että saapui viestintuoja Nairobista lennättäen lady Greystokelle sähkösanoman, jossa ilmoitettiin hänen isänsä vakavasti sairastuneen Lontoossa. Äiti ja poika pohtivat tilannetta. Kuluisi viisi tai kuusi viikkoa ennenkuin Tarzan ehtisi palata,, vaikka he lähettäisivät sanansaattajankin hänen jälkeensä: ja jos Jane häntä odottaisi, oli vähän luultavaa, että hän ajoissa ehtisi isänsä luo. Sittenkin, vaikka hän heti lähtisi, näytti olevan vain vähän toiveita, että hän saapuisi kyllin nopeasti nähdäkseen vanhuksen elossa. Päätettiin siis, että hän lähtisi heti matkalle ja Korak seuraisi häntä Nairobiin saakka, palatakseen sitten maatilalle ylivalvojaksi siihen asti, kun isä saapuisi kotiin.

Greystokein tilalta oli pitkä taival Nairobiin, eikä Korak ollut vielä palannut, kun noin kolme viikkoa Tarzanin lähdöstä neekeri, jonka toimena oli ruokkia ja hoitaa Jad-bal-jaa, huolimattomuudessaan jätti häkkiä puhdistaessaan sen oven sulkematta. Kultaleijona tassutteli edestakaisin, neekerin lakaistessa häkin lattiaa. He olivat vanhoja ystäviä, eikä waziri eläintä laisinkaan pelännyt, vaan käänsi tuon tuostakin selkänsä. Neekeri puuhasi häkin etäisessä nurkassa, kun Jad-bal-ja hetkiseksi pysähtyi ovelle sen toiseen päähän. Eläin näki, että ovi riippui hiukan raollaan saranoillaan. Hiljaa se kohotti ison pehmeän käpälänsä ja pisti sen rakoon. Pieni nykäys, ja ovi heilahti. Samassa silmänräpäyksessä työnsi kultaleijona kuononsa laajentuneeseen aukkoon, ja sen tuupatessa esteen tieltään vilkaisi kauhistunut neekeri ovelle ja näki holhokkinsa hypähtävän häkin ulkopuolelle.

"Seis, Jad-bal-ja! Seis!" kirkui säikähtynyt neekeri, juosten eläimen perässä. Mutta kultaleijona vain lisäsi vauhtiaan, loikkasi aidan yli ja riensi metsää kohti.

Neekeri seurasi sitä, heiluttaen luutaansa ja päästäen äänekkäitä kiljahduksia, siten hälyttäen wazirit ulos majoistaan ja yhtymään hänen kanssaan ajamaan leijonaa takaa. Yli aaltoilevan kentän he seurasivat sitä, mutta yhtä hyvin olisi voinut tavoittaa ilkkuvaa virvatulta kuin tätä nopeaa ja varovaista pakolaista, joka ei välittänyt heidän mairittelustaan enempää kuin uhkauksistaankaan. Ja niin he näkivät kultaleijonan häviävän aarniometsään, ja vaikka he uutterasti etsivät melkein pimeään asti, täytyi heidän vihdoin luopua yrityksestään ja palata noloina maatilalle.

"Ah", huudahti onneton neekeri, joka oli syyllinen Jad-bal-jan karkaamiseen, "mitä suuri Bwana minulle sanookaan, mitä minulle tekeekään, kun saa tietää, että olen sallinut kultaleijonan mennä tiehensä!"

"Sinut karkoitetaan maatilalta pitkäksi aikaa, Kiwazi", vakuutti hänelle vanha Muviro. "Ja epäilemättä sinut lähetetään laitumille kauaksi itään karjaa paimentamaan, missä saat runsaasti leijonia tovereiksesi, vaikka ne eivät ole yhtä ystävällisiä kuin Jad-bal-ja oli. Eikä se ole puoltakaan siitä, minkä ansaitsisit. Ja jollei suuren Bwanan sydän sykkisi rakkaudesta mustia lapsiaan kohtaan -- jos hän olisi muiden valkoisten bwanain kaltainen, joita vanha Muviro on nähnyt, --- niin sinua piestäisiin, kunnes et pysyisi pystyssä, ehkäpä hengettömäksi."

"Minä olen mies", vastasi Kiwazi. "Minä olen soturi ja waziri. Minkä rangaistuksen suuri Bwana minulle määränneekin, alistun siihen miehen tavoin."

Juuri samana iltana oli Tarzan lähestymässä vainuamansa oudon retkikunnan leirinuotioita. Kenenkään näkemättä hän pysähtyi puun lehvistöön aivan keskelle heidän leiriään, jota ympäröi valtava okapensaista laitettu boma ja jota kirkkaasti valaisivat lukuisat tulet. Näitä hoitelivat uutterasti neekerit, heitellen ahjoon oksia mahtavasta pinosta, jonka nähtävästi olivat aikaisemmin päivällä sitä varten keränneet. Melkein leirin keskellä oli useita telttoja, joista yhden edessä istui nuotion valossa neljä valkoista miestä. Kaksi näistä oli rotevaa, kyrmyniskaista, punakkakasvoista retkaletta, kaiketikin alempiin kansanluokkiin kuuluvia englantilaisia; kolmas, lyhyt, lihava mies, näytti Saksan juutalaiselta; mutta neljäs oli pitkä, solakka, kaunis nuori mies, jolla oli tummanruskea aaltoileva tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.

Hän ja saksalainen olivat mitä huolitelluimmin pukeutuneet keskiafrikkalaista matkustelua varten elokuvain suuresti ihannoiman mallin mukaan, joten näytti siltä kuin kumpikin olisi vastikään astunut esille uusimman viidakkoseikkailuja esittävän teatterin näytelmäteltasta. Tuo nuori mies ei varmaankaan ollut englantilaista syntyperää, ja mielessään arvioi Tarzan hänet melkein heti slaavilaiseksi. Apinamiehen saapumisen jälkeen viimemainittu pian nousi ja meni erääseen läheiseen telttaan, josta Tarzan sitten kuuli hiljaisen keskustelun supatusta. Hän ei erottanut sanoja, mutta jonkun äänen sävel kuulosti selvästi naiselliselta. Nuo kolme nuotion ääreen jäänyttä miestä rupattelivat niitä näitä, kunnes aivan läheltä boman takaa kuuluva leijonan karjahdus keskeytti viidakon äänettömyyden.

Hätääntyneesti huudahtaen hypähti juutalainen pystyyn niin äkkiä, että luisui askeleen verran eteenpäin ja sitten, astahtaen taaksepäin, menetti tasapainonsa, kompastui kenttätuoliinsa ja kaatua retkahti selälleen.

"Jukoliste, Adolph!" ärjäisi toinen hänen tovereistaan. "Jos sen vielä teet, niin hiisi vieköön, taitan niskasi! Tässä sitä ollaan, niinpä niin."

"Hän on, lempo soikoon, pahempi kuin kiljuva jalopeura", murisi toinen.

Juutalainen kömpi jaloilleen. "_Mein Gott_!" hän huudahti vapisevalla äänellä. "Minä luuli, että se tulis ihan aita yli. Auta armias, pääseekö minä enää koskaan tästä paha paikka?... Kaikki Afrikan gulda tähden minä ei tahtois kärsiä, mitä minä jo kärsiny nämä kolme kuukausi aika. Oi, oi, kun minä sitä vaan ajatteleekin, oi, oi, leijonia ja leopardeja ynnä sarvikuonosia ja virtaheposia! Oijoi!"

Hänen toverinsa nauroivat. "Sanoimmehan me, Dick ja minä, heti alussa, ettei sinun olisi pitänyt tulla tänne sisämaahan", huomautti toinen heistä.

"Mutta miksi minä sitten olisi ostanu kaikki nämä vaatteet?" valitti saksalainen. "_Mein Gott_, tämä puku, jossa minä olen sisällä, maksaa minulle kaksikymmentä puntaa. Ah, jos minä olis jotakin tiennyt, niin yks punta olis riittäny ostaa minulle koko vaatevarasto! Kaksikymmentä puntaa tästä, eikä kukaan muu sitä näkemässä kuin niggerit ja leijonat!"

"Ja sinä näytätkin siinä niin hiton hassunkuriselta", virkkoi eräs hänen tovereistaan.

"Ja katsho, nyt se on kaikki likainen ja rikki. Mistä minä tietä, että minä tärvelis tämä puku? Omin silmin minä nähnyt Prinsessan teatterissa, kuinka filmin sankari viettänyt kolme kuukautta Afrikassa pyytämässä leijonia ja tappamassa ihmissyöjiä, ja kun hän tulla takaisin, ei hänellä olla tahranplänttiäkään housunlahkeessa. Mistä minä tiesi, että Afrikka niin likainen ja täynnä piikkejä?"

Tällä hetkellä katsoi Apinain Tarzan sopivaksi hiljaa pudottautua valokehään heidän eteensä. Molemmat englantilaiset hypähtivät pystyyn, ihan ilmeisesti säikähtyneinä, ja juutalainen kääntyi astahtamaan taaksepäin ikäänkuin paetakseen, mutta samassa osuivat hänen silmänsä apinamieheen. Hän pysähtyi, ja hänen kasvoilleen tuli helpotuksen sävy sen kauhunilmeen sijalle, joka oli niille levinnyt, kun Tarzan putosi heidän eteensä ikäänkuin taivaasta.

"_Mein Gott_", huusi saksalainen kimakasti, "miksi sinä tulla takaisin näin pikaa ja miksi sinä tulla tuolla tavalla, noin äkkiä -- eikö sinä luulla, että meillä on hermot?"

Tarzan oli vihainen -- vihainen näille raaoille tungettelijoille, kun he hänen luvattaan uskalsivat astua sille laajalle alueelle, jolla hän piti yhä rauhaa ja järjestystä. Ja kun Tarzan oli vihainen, hohti hänen otsallaan arpi, joka oli muistona ammoin, hänen poikana ollessaan, tapahtuneesta kuolettavasta kamppailusta Bolganin, ison villin gorillan, kanssa, missä tilaisuudessa hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään isänsä metsästyspuukon oikean arvon, sillä verrattain heikko, pieni tarmangani oli sen avulla päässyt tasaväkiseksi viidakon suurten petojen kanssa.

Hänen harmaat silmänsä kapenivat, ja ääni oli kylmän levollinen, kun hän puhutteli heitä. "Keitä te olette", hän kysyi, "jotka täten tunkeudutte wazirien maahan, Tarzanin maahan, ilman viidakon herran lupaa?"

"Mitä sinä nyt lörpöttelet, Esteban", kysyi toinen englantilaisista, "ja miksi hiidessä olet palannut tänne yksinäsi ja näin pian? Missä ovat kantajasi ja missä se kirottu kulta?"

Apinamies silmäili puhujaa hetkisen äänetönnä. "Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi sitten. "En tiedä, mitä te haastelette. Tiedän vain, että etsin häntä, joka tappoi Gobun, ison apinan, ja häntä, joka minun luvattani surmasi Baran, kauriin."

"Lempo soikoon", ärjäisi toinenkin englantilainen, "jätä tuo hassuttelu, Esteban! Jos yrität olla sukkela, emme me tuossa mitään vitsiä näe, emme totisesti näekään."

Teltassa, johon neljäs valkoinen mies oli astunut sillä välin kun Tarzan tarkasteli leiriä lymypaikastaan ylhäältä puun oksilta, kosketti nainen, ilmeisesti äkkiä säikähtyneenä, hurjasti toverinsa käsivarteen ja osoitti kookasta melkein alastonta apinamiestä tämän seisoessa petoja karkoittavain nuotioiden kirkkaassa hohteessa. "Hyvä Jumala, Karl", hän kuiskasi vapisevalla äänellä, "katso!"

"Mikä hätänä, Flora?" kysyi toveri. "Minä näen vain Estebanin."

"Ei se ole Esteban", sihisi tyttö. "Se on loordi Greystoke itse -- se on Apinain Tarzan!"

"Sinähän olet hupsu, Flora", vastasi mies, "ei se voi hän olla."

"On kuin onkin", väitti neitonen. "Etkö luule minun häntä tuntevan? Enkö minä vuosikausia palvellut hänen kaupungintalossaan? Enkö minä nähnyt häntä melkein joka päivä? Luuletko, etten minä tuntisi Apinain Tarzania? Katso tuota hänen otsallaan leimuavaa punaista arpea. Minä olen kuullut tarinan siitä arvesta ja olen sen nähnyt hehkuvan tulipunaisena, kun hän kiukustuu. Se on punainen nyt, ja Apinain Tarzan on vihoissaan."

"No, entä jos hän _cm_ Apinain Tarzan, niin mitä hän voi tehdä?"

"Sinä et tunne häntä", vastasi tyttö. "Et aavista, mikä ääretön valta hänellä täällä on -- valta päättää ihmisten ja eläinten elämästä ja kuolemasta. Jos hän tietäisi, mitä täällä hommailemme, ei ainoakaan meistä pääsisi hengissä meren rannikolle. Jo siitäkin, että hän nyt on täällä, otaksun hänen saaneen aikeestamme vihiä; ja jos niin on, niin Jumala meitä armahtakoon -- jollei... jollei..."

"Jollei mitä?" tiedusti mies.

Tyttö mietti hetkisen ääneti. "On vain yksi keino", sanoi hän vihdoin. "Me emme tohdi häntä tappaa. Hänen villit neekerinsä saisivat sen tietää, eikä mikään mahti maailmassa voisi meitä silloin pelastaa. On kuitenkin yksi keino, jos toimimme nopeasti." Hän kääntyi ja etsi hetkisen eräästä laukustaan ja ojensi sitten miehelle pienen, nestettä sisältävän pullon. "Mene ulos ja puhuttele häntä", hän kehoitti. "Tekeydy hänen ystäväkseen. Valehtele hänelle. Kerro hänelle mitä tahansa, lupaa mitä tahansa, mutta koeta päästä kyllin ystävällisiin väleihin, jotta voit tarjota hänelle kahvia. Hän ei juo viiniä eikä muuta alkoholipitoista, mutta minä tiedän hänen pitävän kahvista. Olen usein itse tuonut sitä hänelle myöhään illalla, hänen palattuaan teatterista tai tanssiaisista. Houkuttele hänet juomaan kahvia, ja sitten tiedät, mihin tätä käytät." Tyttö osoitti pulloa, jota mies yhä piti kädessään.

Kraski nyökkäsi. "Minä ymmärrän", hän sanoi, kääntyi ja lähti teltasta.

Hän oli astunut vain askeleen, kun tyttö kutsui hänet takaisin. "Älä anna hänen nähdä minua, älä anna hänen arvata, että olen täällä tai että tunnet minut."

Mies nyökkäsi ja lähti. Lähestyessään valkean edessä olevia jännittyneitä henkilöitä hän tervehti Tarzania herttaisesti hymyillen ja hilpein sanoin:

"Tervetuloa!" hän virkkoi. "Meille on aina mieluista nähdä vieraita leirissämme. Istukaahan. Tarjoa tälle herrasmiehelle tuoli, John", hän lisäsi Peeblesille.

Apinamies tarkkasi Kraskia, kuten oli tarkannut toisiakin. Hänen silmissään ei ollut mitään ystävällistä välähdystä vastaukseksi venäläisen tervehdykseen.

"Olen yrittänyt saada selville, mitä teidän joukkueenne täällä puuhailee", hän sanoi terävästi venäläiselle, "mutta he väittävät yhä, että olen joku muu kuin mitä olen. He ovat joko houkkioita tai lurjuksia, ja minä aion ottaa selvän, kumpiako, ja menetellä heidän kanssaan sen mukaan."

"No, no", huudahti Kraski lepytellen. "Tässä on varmaankin joku erehdys. Mutta sanokaahan minulle, kuka olette?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Keitään metsästäjiä ei tule tähän Afrikan osaan minun luvattani. Se seikka on niin yleisesti tunnettu, että teidän ei ole ollut mitenkään mahdollista lähteä rannikolta sitä kuulematta. Vaadin selitystä ja nopeasti."

"Ah, te olette Apinain Tarzan!" huudahti Kraski. "Sepä oli meille onnellinen sattuma, sillä nyt meidät ohjattaneen oikealle tolallemme ja pääsemme varmaan kauheasta pulastamme. Me olemme eksyneet, hyvä herra, tolkuttomasti eksyneet oppaamme tietämättömyyden tai roistomaisuuden vuoksi, hän kun jätti meidät useita viikkoja sitten. Kyllähän me olimme teistä kuulleet; ken ei tietäisi Apinain Tarzanista? Mutta aikomuksemme ei ollut tunkeutua teidän alueenne rajojen sisäpuolelle. Me etsiskelimme kauempaa etelästä näytteitä seudun eläimistöstä, joita hyvä ystävämme ja työnantajamme, herra Adolph Bluber tuossa, suurilla kustannuksilla keräilee amerikkalaisen kotikaupunkinsa museoon lahjoitettaviksi. Varmaankin voitte sanoa, missä olemme, ja neuvoa meidät oikealle suunnallemme."

Peebles, Throck ja Bluber seisoivat kuin puusta pudonneina Kraskin liukkaita valeita kuunnellessaan, mutta Saksan juutalainen tajusi ensimmäisenä tilanteen. Hänen englantilaisten kaveriensa kallot olivat liian paksut, jotta he olisivat heti voineet käsittää venäläisen ovelan viekkauden.

"Ka niin", virkkoi sulava Bluber, hieroen kämmeniään yhteen, "juuri niin, ihan mitä minä aikoi teille sanoa."

Tarzan kääntyi rutosti häntä kohti. "Mitä sitten kaikki tuo lörpötys Estebanista tarkoittaa?" hän kysyi. "Eivätkö nuo toiset puhutelleet minua sillä nimellä?"

"Ah", huudahti Bluber, "John laskee mielellään pikkuista leikkiä. Hän ei tunne Afrikkaa, ei ole täällä koskaan ennen ollut. Hän taisi luulla teitä alkuasukas. John sanoo kaikki alkuasukas Estebaneiksi ja hänellä on paljo hauskaa itselle niiden kanssa, koska hän tietää, ettei ne osaa ymmärtää, mitä hän puhuu. Hei John, eikö se ole niinkuin minä sanoo?" Mutta ovela Bluber ei odottanut Johnin vastausta. "Te näkee", hän jatkoi, "että me on eksynyt, ja jos te ottaa me pois tästä viidakosta, maksaa me mitä hyvänsä -- sanokaa vaan hinta."

Apinamies uskoi häntä vain puolittain, mutta leppyi kuitenkin jonkun verran, kun huomasi heidän ilmeisen ystävälliset aikeensa. Ehkäpä he sittenkin puhuivat puoliväliin totta ja olivat todellakin tietämättään samoilleet hänen alueelleen. Se oli hänen kuitenkin saatava varmasti selville heidän alkuasukaskantajiltaan, joilta hänen omat wazirinsa lypsäisivät totuuden. Mutta se, että häntä oli luultu Estebaniksi, ärsytti yhä hänen uteliaisuuttaan, ja hän oli edelleen halukas tietämään, kuka oli tappanut Gobun, ison apinan.

"Istukaahan", kehoitti Kraski. "Olimme juuri ryhtymässä juomaan kahvia, ja meistä olisi hauskaa, jos tekisitte meille seuraa. Tänne tulollamme emme tarkoittaneet mitään pahaa, ja minä vakuutan teille, että kernaasti ja mielihyvällä suoritamme täyden korvauksen teille tai jokaiselle, jolle olemme tahtomattamme tehneet vääryyttä."

Kahvinjuonnista näiden miesten kanssa ei olisi mitään haittaa. Kenties hän oli tehnyt väärin heitä kohtaan, ja olipa asianlaita kuinka tahansa, ei kupillinen heidän kahviaan häntä paljoakaan velvoittaisi. Flora oli ollut oikeassa, että jos Apinain Tarzanilla oli jokunenkin heikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla. Hän ei ottanut vastaan tarjottua kenttätuolia, vaan kyykistyi apinan tapaan heidän eteensä, nuotioiden lepattelevan valon leikitellessä hänen pronssinkarvaisella ihollaan, korostaen hänen jumalaisen vartalonsa siromuotoisia lihaksia. Apinain Tarzanin lihakset eivät olleet sepän tai ammattimaisen voimamiehen, vaan pikemmin Merkuriuksen tai Apollon, sillä niin sopusuhtaiset ne olivat keskenään, vain vihjaisten niissä olevasta voimasta. Kun ne olivat harjaantuneet nopeuteen ja ketteryyteen yhtä hyvin kuin voimanponnistukseen, antoivat ne, hänen jättiläisruhoaan päällystäen, hänelle puolijumalan ulkonäön.

Throck, Peebles ja Bluber istuivat katsellen häntä ääneti kuin lumottuina, sillä välin kun Kraski meni keittonuotiolle kahvitarjoilua hommaamaan. Molemmat englantilaiset oivalsivat vielä vain puoliksi sen tosiasian, että olivat erehdyksestä luulleet tulokasta toiseksi, ja niinpä Peebles raapi korvallistaan ja jupisi itsekseen puoliääneen epäilyn Kraskin uudesta otaksumasta Tarzanin henkilöllisyyteen nähden. Bluber oli sisäisesti kauhuissaan. Terävämmällä älyllään hän oli nopeasti tajunnut pikemminkin Kraskin olevan oikeassa tunnustaessaan miehen siksi, mikä hän oli, eikä siis enää uskonut Peeblesin ja Throckin otaksumaa. Ja kun Bluber ei tiennyt mitään Floran salajuonesta, oli hän aivan hädissään yrittäessään kuvitella, mitä seurauksia olisi siitä, että Tarzan oli keksinyt heidät aivan Oparin kynnyksellä.

Hän ei käsittänyt, kuten Flora, että heidän henkensäkin oli vaarassa -- että heidän oli jouduttava tekemisiin Apinain Tarzanin, viidakkopedon, eikä John Claytonin, loordi Greystoken, englantilaisen ylimyksen kanssa. Pikemminkin suri Bluber niitä kahtatuhatta puntaa, jotka he menettäisivät retken näin viheliäisesti päättyessä, sillä hän tunsi kylliksi hyvin apinamiehen maineen tietääkseen, etteivät he mitenkään saisi viedyksi mukaansa kultaa, jota Esteban hyvinkin luultavasti juuri tällä hetkellä näpisteli Oparin holveista. Bluber olikin melkein hyrähtää itkuun, kun Kraski samassa palasi valmistamaansa kahvia tuoden.

Teltan tummista pimennoista katseli Flora Hawkes hermostuneesti, mitä hänen edessään kentällä puuhailtiin. Hän kauhistui mahdollisuutta, että hänen entinen isäntänsä hänet huomaisi, sillä hän oli palvellut sisäkkönä Greystoken lontoolaisessa talossa samoinkuin heidän afrikkalaisella maatilallaankin ja tiesi, että loordi Greystoke heti tuntisi hänet, jos sattuisi hänet näkemään. Täällä hänen viidakkokodissaan Flora tunsi tuota miestä kohtaan ehkä suurempaa pelkoa kuin mihin Tarzanin todellinen luonne antoi aihetta, mutta se esiintyi kauheana tytölle, jonka syyllinen omantunto loihti hänen mieleensä kaikkia mahdollisia rangaistuksia tästä uskottomuudesta entistä, häntä alituisella ystävällisyydellä ja huomaavaisuudella kohdellutta isäntäväkeänsä kohtaan.

Alituinen uneksiminen Oparin aarreholvien satumaisista rikkauksista, joista hän oli kuullut niin paljon yksityiskohtia Greystokein keskusteluissa, oli herättänyt hänen luonnostaan viekkaassa ja häikäilemättömässä mielessään omistushalun. Ja niin hän oli vähitellen hahmoitellut suunnitelman, kuinka voisi anastaa aarreholveista riittävän määrän kultaharkkoja, voidakseen elää riippumattomana ja varakkaana lopun ikäänsä. Koko suunnitelma oli hänen laatimansa. Hän oli ensin innostuttanut asiaan Kraskin, joka vuorostaan oli hankkinut avustajiksi molemmat englantilaiset ja Bluberin, ja nämä neljä olivat hommanneet retken kustannuksiin tarvittavat rahat. Flora itse oli etsinyt sopivaa miestä, joka voisi menestyvästi esittää Tarzania tämän kotiviidakossa, ja keksinyt Esteban Mirandan, väkevän ja häikäilemättömän espanjalaisen, jonka näyttämötaiteellinen kyky ja varsinkin hänen mestarillinen naamioimistaitonsa teki hänelle mahdolliseksi virheettömästi näytellä tarvittavaa osaa, ainakin mikäli oli ulkonaisesta matkinnasta kysymys.

Espanjalainen ei ollut ainoastaan väkevä ja toimelias, vaan rohkea tappelijakin, ja sitten kun hän oli ajanut partansa ja pukeutunut Tarzanin viidakkovaatteisiin, ei hän ollut laiminlyönyt mitään tilaisuutta jäljitellä apinamiestä joka tavalla parhaan kykynsä mukaan. Viidakkovaistoa ei hänellä tietenkään ollut, ja varovaisuus neuvoi häntä välttämään mieskohtaisia otteluita villeimpien metsänpetojen kanssa, mutta hän pyydysteli pienempää riistaa keihäällä ja nuolilla ja harjoitteli alituisesti ruohoköydellä, joka oli osana hänen asustaan.

Ja nyt näki Flora kaikkien hyvin harkittujen suunnitelmiensa olevan raukeamaisillaan. Hän vapisi katsellessaan tulen ääressä olevia miehiä, sillä hän pelkäsi Tarzania perin todellisesti, ja sitten hän jännittyi hermostuneesta odotuksesta, nähdessään Kraskin lähenevän ryhmää kahvipannu toisessa kädessä ja kupit toisessa. Kraski laski pannun ja kupit tantereelle vähän matkaa Tarzanista tämän selkäpuolelle, ja kun hän kaatoi kahvia, näki Flora hänen herauttavan saamansa pullon sisällöstä yhteen kuppiin. Kylmä hiki kihisi Floran otsalle, kun Kraski kohotti sitä kuppia ja tarjosi apinamiehelle. Ottaisiko tämä sen? Epäilisikö hän? Jos hän epäilisi, niin minkä kauhean rangaistuksen he kaikki tästä kamalasta uhkarohkeudestaan saisivatkaan?

Flora näki Kraskin ojentavan toiset kupit Peeblesille, Throckille ja Bluberille ja sitten palaavan kehään itselleen, varaamansa kuppi kädessään. Venäläisen kohottaessa kuppiaan ja kumartaessa kohteliaasti apinamiehelle hän näki kaikkien viiden juovan. Jännitys laukesi, jättäen Floran heikoksi ja uupuneeksi. Kääntyessään hän lysähti vuoteelleen ja virui siinä vavisten ja kasvot käsiin peitettyinä. Ja tuolla ulkona tyhjensi Apinain Tarzan kuppinsa viimeiseen pisaraan.

KUUDES LUKU

Kuolema väijyy