Part 3

"Ymmärränkö minä asian niin", kysyi Miranda, jonka vieno äänensävy kielsi kasvojen vihaisen ilmeen, "että sinä ja neiti Hawkes matkustatte kahden X:ään?"

"Kyllä vain, jollei ymmärryksesi ole puutteellinen", vastasi venäläinen.

Espanjalainen nousi puolittain tuoliltaan ja kurottausi sen yli uhkaavasti Kraskia kohti. Neitonen, joka istui häntä lähinnä, tarttui hänen takinliepeisiinsä.

"Ei sellaista!" hän sanoi vetäen miehen takaisin tuolilleen. "Välillänne on ollut jo liiankin paljon kahnausta, ja jos sitä vielä sattuu, teen eron teistä kaikista ja etsin sopuisampia ja hauskempia matkatovereita retkelleni."

"Niin, jättäkää se sikseen, tässä me nyt ollaan, ja suut poikki!" huudahti Peebles sotaisesti.

"John on oikeassa", mörähti Throck syvällä bassollaan, "ja minä olen valmis häntä tukemaan. Flora on oikeassa, ja minä olen valmis häntäkin kannattamaan. Ja jos vielä rähisette, niin, jumalavita, enkö minä anna pari mojausta teille kaunokuonoille!" Ja hän vilkaisi ensin Mirandaan ja sitten Kraskiin.

"Noh", lepytti Bluber, "puristetaan kaikki toisten kättä ja olla hyviä ystäviä."

"Juuri niin", huudahti Peebles, "se on oikeata puhetta. Anna hänelle käpäläsi, Esteban. No, Karl, hautaa sotakirveesi. Ei me voida tällä tavoin kiukutellen asiaan ryhtyä; ja tässä me nyt ollaan, niinpä niin."

Venäläinen, joka tunsi asemansa varmaksi Floraan nähden ja siis oli jalomielisellä päällä, ojensi kätensä pöydän yli espanjalaista kohti. Esteban epäröi hetkisen.

"No, mies, purista nyt hänen kättään", mörähti Throck. "Muutoin saat palata hommaasi näyttämön lisämiehenä, ja, lempo soikoon, me etsimme jonkun muun sinun tilallesi jakamaan kultakasan kanssamme."

Äkkiä valaisi hauska hymy espanjalaisen kasvot. Hän ojensi kätensä nopeasti ja tarttui Kraskin käteen. "Suo anteeksi", hän sanoi, "minä olen äkkipikainen, mutta en minä pahaa tarkoita. Neiti Hawkes on oikeassa, meidän kaikkien tulee olla ystäviä, ja tässä on käteni, sen vakuudeksi, Kraski, minun puolestani."

"Hyvä on", vastasi Kraski; "olen pahoillani, että sinua loukkasin." Mutta hän unohti, että toinen oli näyttelijä, ja jos hän olisi voinut nähdä tuon synkän sielun pohjaan, olisi häntä puistattanut.

"Ja nyt kun me olla hyvät ystävät", sanoi Bluber hieroen mairean intoilevasti käsiään, "miksi ei me järjestä asiaa laskuun, jotta me saa kaikki päätökseen? Neiti Flora antaa minulle kartta ja ohjeet ja me ryhty heti toimeen."

"Lainaa minulle lyijykynä, Karl", pyysi tyttö, ja kun tämä oli hänelle sellaisen antanut, etsi hän kartalta kohdan, jonkun matkaa sisämaahan päin X:stä, jolle piirsi pienen pyörylän. "Tämä on O", hän sanoi. "Kun kaikki olemme ehtineet tänne, niin saatte lopulliset ohjeet, -- ette ennen."

Bluber kohotti kätensä ylös. "Oi, neiti Flora, mitä te ajattelee! Mekö tuhlais kaksituhatta puntaa ostaa sika säkissä? Oi, oi, eihän te voi meiltä sellaista asia pyytää? Me täytyy nähdä kaikki, tietää kaikki, ennenkuin me tuhlaa yks äyri."

"Niin, ja tässä me nyt ollaan, jukoliste!" karjaisi John Peebles, iskien nyrkillään pöytään.

Tyttö nousi verkalleen tuoliltaan. "Hyvä sitten", hän sanoi kohauttaen olkapäitään, "jos te asiasta sillä tavoin ajattelette, voimme yhtä hyvin peruuttaa kaikki."

"Oh, odottaa, odottaa, neiti", huudahti Bluber, nousten kiireellisesti. "Ei saa kiihtyä. Mutta eikö käsitä meidän asemaa? Kaksituhatta puntaa on paljo rahaa, ja me on hyviä liikemiehiä. Ei meidän sopi se kaikki tuhlata, jos me ei siitä mitä saa."

"En minä pyydä teitä sitä turhaan tuhlaamaan", vastasi tyttö hanakasti; "mutta jos tässä hommassa jonkun on toiseensa luotettava, on teidän luotettava minuun. Jos minä luovuttaisin teille kaikki tietoni, ei mikään maailmassa estäisi teitä menemästä edellä ja jättämästä minua imeskelemään kynsiäni; mutta sellainen ei kuulu minun ohjelmaani."

"Mutta eihän me olla halunkkeja, neiti Flora", tivasi juutalainen. "Me ei ajattelis yksi minuutti pettää neiti."

"Mutta ettepä ole enkeleitäkään, Bluber enempää kuin toisetkaan", vastasi tyttö. "Jos tahdotte päästä eteenpäin, on teidän noudatettava minun määräyksiäni; ja minä olen siellä loppusuorituksessa mukana pitämässä huolta, että saan oman osani. Tähän asti olette uskoneet sanaani, että minulla oli selvä tieto, ja nyt teidän on uskottava sitä loppuun asti, tai muutoin saa koko homma jäädä sikseen. Mitä minua hyödyttäisi lähteä hirveään viidakkoon kärsimään kaikkia vaivoja ja vaikeuksia, joita meidän siellä täytyy kokea, ja laahata teidät mukanani, jollen kykenisi avaamaan aarreholveja, kun sinne pääsen? Enkä minä ole sellainen hupsu, että luulottelisin voivani kaapata saaliin ja livistää teidänlaisenne rosvokoplan kynsistä, jos yrittäisin teitä jutkauttaa. Ja niin kauan kuin pelaan rehellisesti, tunnen olevani täydessä turvassa, sillä minä tiedän, että joko Esteban tai Karl suojelee minua -- ja mitäpä te toisetkaan muuta tekisitte? Kelpaako vai ei?"

"No, John, mitä sinä ja Dick ajatella?" kysyi Bluber, kääntyen entisten ammattinyrkkeilijäin puoleen. "Karl kylläkin ajatella mitä ikänä Flora, sen minä tietää. Noh, mitä te sanoo?"

"Tuhat tulimmaista", virkkoi Throck, "ei minun ole juuri koskaan ollut tapana kehenkään luottaa, jollei ole ollut pakko, mutta nyt näyttää siltä kuin meidän täytyisi luottaa Floraan."

"Samat sanat", säesti John Peebles. "Jos yrität jotakin koirankujetta, Flora..." Hän teki merkitsevän liikkeen sormellaan kaulansa ympäri.

"Minä ymmärrän, John", virkkoi tyttö hymyillen, "ja tiedän, että tekisit sen yhtä nopeasti kahden punnan kuin kahdentuhannen vuoksi. Mutta oletteko nyt sitten kaikki valmiit toimimaan minun suunnitelmieni mukaan? Myöskin Karl?"

Venäläinen nyökkäsi. "Minä tyydyn kaikkeen, mitä muut päättävät", hän sanoi."

Ja sitten tuo herttainen pikku ryhmä pohti suunnitelmiaan niin pitkälle kuin voi -- jokaista pienintäkin yksityiskohtaa, joka oli välttämätön heidän kaikkien päästäkseen tytön kartalleen piirtämään O:hon.

NELJÄS LUKU

Jalanjälkien tarina

Kun Jad-bal-ja, kultaleijona, oli kaksivuotias, oli se komein näyte lajistaan, mitä Greystoket olivat koskaan tavanneet. Kooltaan se oli paljon yli varttuneiden urosten saavuttaman keskiko'on. Ruumiinrakenteeltaan se oli muhkea, ja jalomuotoinen pää ja musta harja antoivat sille täysikasvuisen uroksen ulkonäön, samalla kun se älyltään melkoisesti voitti villit metsäläisveljensä.

Jad-bal-ja oli loppumattoman ylpeyden ja riemun lähde apinamiehelle, joka kasvatti sitä erinomaisen huolellisesti ja ravitsi ovelasti, kehittääkseen täyteen määrään kaikki siinä uinuvat avut. Leijona ei enää nukkunut isäntänsä vuoteen jalkopäässä, vaan sillä oli vahva häkki, jonka Tarzan oli sille teettänyt rakennuksen perään, sillä kukapa paremmin tiesi kuin apinamies, että olkoonpa leijona missä tahansa ja olkoon se saanut millaisen kasvatuksen hyvänsä, on se sittenkin leijona -- hurja lihansyöjä. Ensimmäisen vuoden se oli liikuskellut vapaana pihamaalla ja talon liepeillä; sen jälkeen se läksi ulos ainoastaan apinamiehen seurassa. Monesti nämä kaksi samoilivat tasangolla ja viidakossa metsästellen yhdessä. Tavallaan oli leijona melkein yhtä tuttavallisissa väleissä Janen ja Korakin kanssa, eikä kumpikaan heistä sitä pelännyt tai epäillyt, mutta Apinain Tarzania kohtaan se osoitti suurinta kiintymystä. Tarzanin talouteen kuuluvia neekereitä se suvaitsi, eikä se koskaan hätyytellyt kotieläimiä tai -lintuja, sitten kun Tarzan oli sille pienestä pennusta opettanut, että asianmukainen rangaistus heti seurasi jokaista ryöstöretkeä karjapihoihin tai kanaloihin. Että sen ei koskaan sallittu tulla naukuvan nälkäiseksi, oli epäilemättä ratkaisevana tekijänä pidättämässä sitä kartanon eläimistöä ahdistelemasta.

Mies ja leijona näyttivät ymmärtävän toisensa täydellisesti. Saattaa epäillä, tajusiko eläin kaikki, mitä Tarzan sille sanoi, mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa, niin milteipä taikamaisen helposti hän ilmaisi toivomuksensa leijonalle. Tottelevaisuus, jonka hän ankaruuteen liittyvällä hellyydellä oli pennussa herättänyt, oli suuressa määrin tullut täysikasvuisen leijonan ominaisuudeksi. Tarzanin käskystä sen oli tapana pitkän matkan päästä tuoda saaliinaan antilooppi tai seebra ja laskea se isännän jalkojen juureen, itse yrittämättäkään koskea lihaan; ja olipa se kaapannut otuksia elävältäkin, niitä vahingoittamatta. Sellainen siis oli aarniometsässä isäntänsä kanssa samoileva kultaleijona.

Juuri näihin aikoihin alkoi apinamiehen korviin kuulua huhuja hänen maatilansa länsi- ja eteläpuolella liikuskelevasta rosvojoukosta. Kamalia kertomuksia norsunluunryöstöistä, orjain pyydystyksestä ja kidutuksesta, jollaiset eivät olleet häirinneet apinamiehen villin viidakon rauhaa sheikki Amor ben Khadurin ajoista asti; ja sitten saapui toisia huhuja, jotka saivat apinamiehen rypistämään kulmakarvojaan hämmästyneenä ja mietteissään. Senjälkeen kului kuukausi apinamiehen kuulematta mitään enempää noista lännestä saapuneista huhuista.

Sota oli vähentänyt Greystoken varat varsin pieniksi tuloiksi. He olivat tositeossa uhranneet melkein kaikki liittolaisten asialle, ja se vähä, mitä heille oli jäänyt, oli melkein kaikki kulunut Tarzanin afrikkalaisen maatilan kuntoonpanoon.

"Näyttää hyvinkin siltä, Jane", sanoi hän eräänä iltana vaimolleen, "kuin olisi edessä uusi Oparin-retki."

"Se ajatus peloittaa minua. Minä en halua, että sinne lähdet", vastasi Jane. "Sinä olet palannut siitä kauheasta kaupungista kahdesti, mutta töintuskin sieltä elävänä pääsit. Kolmannella kerralla ei sinua ehkä suosi sama onni. Meillä on kylliksi, John, elääksemme täällä mukavasti ja onnellisina. Miksi panisit alttiiksi nämä kaksi etua, jotka ovat kaikkea rikkautta arvokkaammat, jälleen yrittääksesi tunkeutua aarreholveihin?"

"Ei ole mitään vaaraa, Jane", vakuutti apinamies hänelle. "Viime kerralla vainusi Werper askeleeni, ja hän ja maanjäristys olivat minut vähällä tuhota. Mutta sellainen yhteensattuma ei voi olla minua jälleen uhkaamassa."

"Ethän mene yksinäsi, John?" kysyi rouva. "Ottanet Korakin mukaasi?"

"Ei", sanoi apinamies, "minä en ota häntä mukaani. Hänen täytyy jäädä tänne sinun luoksesi, sillä pitkät poissaoloni ovat tosiaan vaarallisempia sinulle kuin minulle itselleni. Otan mukaani viisikymmentä waziria kultaharkkojen kantajiksi, jotta voimme tuoda kylliksi riittämään meille pitkäksi aikaa."

"Entä Jad-bal-ja", kysyi rouva, "otatko sinä sen mukaasi?"

"En; on parempi, että se jää tänne; Korak voi pitää siitä huolta ja viedä sen toisinaan metsästämään. Minä aion matkustaa keveästi ja nopeasti, joten vaellus kävisi sille rasittavaksi. Leijonat eivät mielellään liiku kuumassa auringonpaahteessa, ja kun me enimmäkseen matkustamme päivisin, pelkään, että Jad-bal-ja ei kauan jaksaisi."

Näin lähti Apinain Tarzan jälleen pitkälle matkalle Oparia kohti. Hänen takanaan marssi viisikymmentä jättimäistä waziria, sen sotaisen heimon valiomiehiä, joka oli ottanut Tarzanin päällikökseen. Asuinrakennuksen kuistilla seisoivat Jane ja Korak liehutellen hyvästiksi, samalla kun talon perältä kuului apinamiehen korviin Jad-bal-jan, kultaleijonan, römeä karjunta. Heidän vaeltaessaan saatteli Numan ääni heitä aaltoilevalla tasangolla, kunnes se vihdoin häipyi etäälle kuulumattomiin.

Kun vauhti oli sovitettu hitaimpien neekerien astunnan mukaan, ei Tarzanin matka edistynyt varsin nopeasti. Opar oli maatilalta hyvinkin viisikolmattapäiväisen taipaleen takana keveästi liikkuville miehille, kuten nämä, mutta paluumatkalla he kultakuormituksineen samoaisivat hitaammin. Senvuoksi oli apinamies määrännyt yritykseen kaksi kuukautta. Hänen _safarilleen_, johon kuului vain karaistuja sotureita, oli nopea liikkuminen todellakin mahdollista. Heillä ei ollut mitään muonaa tai muita varastoja kannettavina, kaikki kun olivat metsästäjiä ja matkasivat seutua, jossa riistaa oli runsaasti. Heidän ei siis tarvinnut sälyttää taakakseen valkoisten erämiesten hankalia kapineita.

Okaisista pensaista ja lehvistä kyhätty _boma_ riitti heille suojaksi öisin, keihäät ja nuolet taasen ja heidän suuren valkoisen päällikkönsä voimat takasivat, ettei heidän koskaan tarvinnut olla tyhjin vatsoin. Mukaansa ottamine valiomiehineen Tarzan toivoi suorittavansa matkan Opariin yhdessä kolmatta päivässä, vaikka hän yksinään olisi liikkunut kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella; sillä jos Tarzan mieli rientää vauhdikkaasti, suhahteli hän melkein lentämällä viidakon läpi, edeten siellä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin ja miltei uupumattomana.

Oltiin iltapäivän puolivälissä matkan kolmannella viikolla, kun Tarzan samoillessaan kaukana neekeriensä edellä äkkiä tapasi Bara-kauriin raadon, jonka kyljestä pisti esiin sulitettu nuoli. Oli ilmeistä, että Bara oli haavoittunut jonkun matkan päässä paikasta, johon se oli laskeutunut kuolemaan, sillä vasama oli osunut kohtaan, jossa se ei ollut voinut viedä henkeä heti. Mutta erikoisesti kiinnitti apinamiehen huomiota -- jo ennenkuin hän oli ehtinyt kyllin lähelle sitä edes oikein tarkastaakseen -- tuon nuolen malli; ja heti kun hän veti sen kauriin ruumiista, tiesi hän, mitä se merkitsi, ja kummastui niinkuin te tai minä kai kummastuisimme nähdessämme swazilaisen päähineen Broadwaylla tai Strandilla, sillä nuoli oli täsmälleen sellainen, joita saa ostaa jokaisesta urheilutavarain kaupasta kaikissa maailman suurkaupungeissa -- jollaisia myydään käytettäviksi jousenammuntaharjoituksissa puistoissa ja esikaupungeissa. Mikään ei olisi voinut olla epäluonnollisempaa kuin tämä typerä lelu villin Afrikan sydämessä; ja kuitenkin se oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti, mistä oli todistuksena Baran hengetön ruumis, vaikka apinamies arvasikin, ettei nuolta ollut singahduttanut minkään villin harjaantunut käsi.

Tarzanin uteliaisuus heräsi ja samalla hänelle synnynnäinen viidakkoasukkaan vaisto. On tunnettava viidakkonsa hyvin voidakseen sen vaaroja kauan välttää, ja sen hyvä tunteminen merkitsee, että mitään tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa ei saa sivuuttaa selittämättä. Niinpä Tarzankin läksi samoamaan Baran latua taaksepäin, saadakseen kenties selvän kauriin surmaajasta. Veristä jälkeä oli helppo seurata ja apinamies ihmetteli, että metsästäjä ei ollut ajanut takaa ja tavoittanut saalistaan, joka ilmeisesti oli surmattu ja edellisenä päivänä. Hän huomasi Baran vaeltaneen pitkälti, ja aurinko oli jo alhaalla länteen vaipumassa, ennenkuin Tarzan sai ensimmäiset todisteet elukan tappajasta. Ne olivat jalanjälkiä ja herättivät hänessä aivan yhtä suurta kummastusta kuin nuolikin. Hän tarkasti niitä huolellisesti ja kumartuen alas ryhtyi niitä herkillä sieraimillaan haistelemaankin. Niin vähän luultavalta, jopa mahdottomalta kuin se tuntuikin, olivat nuo paljaiden jalkojen jäljet _valkoisen miehen_ polkemat -- rotevan, ehkä Tarzanin itsensä kokoisen miehen. Tuijottaessaan näihin salaperäisen muukalaisen jälkiin työnsi Kaalan kasvattipoika toisen kätensä sormet tuuheaan mustaan tukkaansa suurta hämmästystä ilmaisevin elein.

Kuka valkoinen mies saattoi olla täällä Tarzanin viidakossa kaatamassa Tarzanin riistaa urheilukerhojen käyttämillä siroilla vasamilla? Oli uskomatonta, että sellainen henkilö olisi tänne saapunut: mutta apinamiehen mieleen juolahtivat hänen viikkoja sitten kuulemansa hämärät huhut. Päättäen ratkaista ongelman hän lähti nyt seuraamaan muukalaisen jälkiä -- harhailevia jälkiä, jotka kiertelivät viidakossa näköjään tarkoituksettomasti, mistä Tarzan otaksui metsästäjän olleen tottumattoman täällä liikkumaan. Mutta yö yllätti ennenkuin hän sai arvoituksen selvitetyksi, ja oli pilkkosen pimeä, kun hän käänsi askeleensa leiriä kohti.

Apinamies tiesi waziriensa odottavan riistaa, eikä hän suinkaan tahtonut tuottaa heille pettymystä, vaikka hän samassa huomasikin, ettei hän ollut ainoa lihansyöjä, joka seudulla sinä iltana metsästeli. Lähellä olevan leijonan yskähtävä murina sen hänelle aluksi ilmaisi ja sitten toisen etäämpää kuuluva syvä karjahdus. Mutta mitäpä apinamies välitti siitä, että muitakin oli riistanajossa? Eihän olisi ensi kerta, kun hän kilpailisi oveluudessa, voimassa ja ketteryydessä muiden hänen villissä maailmassaan metsästelevien -- ihmisten tai eläinten -- kanssa.

Vihdoin hän kaatoikin otuksen, siepaten sen melkein nenän edestä pettyneeltä ja hurjistuneelta leijonalta -- lihavan antiloopin, jonka viimemainittu oli merkinnyt omakseen. Heittäen otuksen olalleen melkein tuon hyökkäävän Numan reitillä, heilahti apinamies keveästi puiden alaoksille ja hävisi, vimmastuneelle kissaeläimelle ilkkuvasti nauraen, äänettömästi yön pimentoon.

Vaivatta hän löysi tiensä leiriin ja nälkäisten waziriensa luo. Ja niin järkkymättä luottivat nämä häneen, etteivät olleet hetkeksikään epäilleet hänen palaavan ruokaa tuoden.

Varhain seuraavana aamuna Tarzanin safari läksi jälleen matkalle Oparia kohti, ja käskien waziriensa marssia suorinta tietä jätti apinamies heidät voidakseen jatkaa tutkimustaan tuon viidakkoonsa saapuneen salaperäisen olennon selvillesaamiseksi, josta nuoli ja jäljet olivat hänelle tarinoineet.

Päätyen jälleen paikalle, jolla pimeys oli pakottanut hänet luopumaan tutkimuksestaan, hän lähti seuraamaan muukalaisen jälkiä. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän tapasi uusia todistuksia tämän oudon ja häijyn henkilön liikuskelusta. Se kuului siihen isojen ihmisapinani heimoon, jonka parissa Tarzan oli kasvatettu. Manganin karvaisesta vatsasta pisti esiin toinen tehdasmaisesti valmistettu, sivistysmaista tuotu nuoli. Apinamiehen silmät kapenivat, ja otsa meni synkkiin ryppyihin. Ken oli se, joka tohti tunkeutua Tarzanin pyhille alueille ja näin armottomasti surmata hänen kansaansa?

Apinamiehen kurkusta kuului matala mörähdys. Sivistyneiden vaateparren mukana oli hänestä irtaantunut se ohut sivistyksen silaus, joka hänellä oli valkoisten seurassa. Tässä ei ollut englantilainen loordi katselemassa harvinaisen serkkunsa ruumista, vaan toinen viidakkoeläin, jonka sydämessä riehui epäluulon ja vihan sammumaton tuli ihmisolentoa kohtaan, se kun on synnynnäinen jokaiselle viidakon kasvatille. Petoeläin katseli armottoman ihmisen veristä työtä. Eikä Tarzanin tietoisuudessa välähtänyt mitään tunnustusta hänen verensiteistään ja sukulaisuudestaan surmaajaan.

Todeten, että jäljet olivat toispäiväiset, riensi Tarzan ampujan jälkeen. Hänen mielessään ei ollut mitään epäilystä siitä, että oli tapahtunut tahallinen murha, sillä hän tunsi kylliksi manganien luonteenpiirteet tietääkseen, että kukaan heistä ei ärsyttämättä karkaisi kimppuun.

Tarzan vaelsi vastatuuleen, ja noin puoli tuntia senjälkeen, kun hän oli tavannut apinan ruumiin, kohtasi hänen herkkiä sieraimiaan toisten samanlaisten jälkien haju. Tietäen, kuinka arkoja nämä viidakon villit asukkaat ovat, liikkui hän nyt eteenpäin mitä varovaisimmin, jotta ne eivät hänen lähestymistään huomatessaan livistäisi pakoon ennenkuin näkivät, kuka hän oli. Hän ei tavannut heitä usein, mutta tiesi, että joukossa oli aina sellaisia, jotka hänet muistivat, ja että hän heidän välityksellään aina pääsisi ystävällisiin suhteisiin heimon muiden jäsenten kanssa.

Alametsän tiheyden vuoksi Tarzan valitsi kulkureitikseen lehvistöjen keskitasanteet, ja niin hän vapaasti ja keveästi heilautellen itseään oksalta oksalle saavutti pian isot ihmisapinat. Niitä oli laumassa parikymmentä pienellä aholla alinomaisessa puuhassaan, toukkien ja kuoriaisten etsimisessä, jotka olivat tärkeinä tekijöinä manganien ruokajärjestelmässä.

Heikko hymy levisi apinamiehen kasvoille, kun hän pysähtyi paksulle oksalle, ympäröiviin tuuheihin lehviin kätkeytyneenä, ja tarkkasi pientä laumaa alapuolellaan. Isojen apinain jokainen toiminta, jokainen liike toi Tarzanin mieleen elävästi hänen lapsuutensa vuodet, jolloin hän Kaalan, naarasapinan, hurjan äidinrakkauden turvissa oli samoillut viidakkoa Kertshakin heimon kanssa. Ilakoivissa nuorissa oli hän näkevinään jälleen Nitan ja toisia lapsuutensa leikkitovereita ja täysikasvuisissa isot, hurjat pedot, joita hän lapsuudessaan oli pelännyt ja jotka miehuuden iässä oli voittanut. Ihmisten tavat saattavat muuttua, mutta apinain tavat ovat aina samat eilen, tänään ja ainiaan.

Hän tarkkasi niitä ääneti muutaman minuutin. Kuinka iloiseksi ne tulisivatkaan todetessaan, kuka hän oli! Sillä Tarzan tunnettiin suuressa viidakossa pitkin ja poikin manganien ystävänä ja suojelijana. Ensiksi ne murisisivat hänelle ja uhkailisivat häntä, sillä ne eivät luottaisi pelkkiin silmiinsä ja korviinsa hänen henkilöllisyytensä todisteina. Vasta sitten, kun hän oli astunut aukealle ja urokset, niskakarvat pystyssä ja torahampaat irvissä, olivat tiukasti ympäröineet hänet, vasta sitten kun ne olivat tulleet kyllin lähelle, jotta niiden sieraimet vahvistaisivat silmäin ja korvain todistuksen, tunnustaisivat ne hänet vihdoin heikäläiseksi. Sitten seuraisi epäilemättä muutamiksi minuuteiksi suuri innostus, kunnes joku lennähtävä lehti, toukka tai linnunmuna herättäisi niiden apinanvaistot ja kääntäisi niiden huomion hänestä, minkä jälkeen ne jatkaisivat askarteluaan, välittämättä hänestä enempää kuin mistä muusta heimonjäsenestä tahansa. Mutta se tapahtuisi vasta sitten, kun jokainen yksilö oli häntä nuuskinut ja känsäisillä käsillään ehkä taputellut hänen ihoaan.

Nyt Tarzan päästi ystävällisen tervehdysäänen, ja apinain vilkaistessa ylös siirtyi hän piilostaan aivan heidän näkyviinsä. "Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi, "mahtava taistelija, manganien ystävä. Tarzan saapuu ystävänä kansansa luo."

Näin puhellessaan hän pudottausi keveästi ahon rehevään ruohostoon.

Äkkiä näytti siltä kuin kaikki paholaiset olisivat päässeet valtoimiksi. Kuului kirkuvia varoituksia, naaraat riensivät poikasineen aukeaman vastaiselle puolelle, ja urokset kääntyivät niskakarvat pystyssä ja muristen tungettelijaa kohti.

"No", virkahti Tarzan, "ettekö tunne minua? Minä olen Apinain Tarzan, manganien ystävä, Kaalan poika ja Kertshakin heimon kuningas."

"Me tunnemme sinut", murahti joku uroksista; "eilen me näimme sinun tappavan Gobun. Mene tiehesi, muutoin me tapamme sinut."

"Minä en tappanut Gobua", vastasi apinamies. "Minä löysin eilen hänen ruumiinsa ja olin seuraamassa surmaajan jälkiä, kun tapasin teidät."

"Me näimme sinut", toisti vanha uros; "mene tiehesi taikka me tapamme sinut. Sinä et ole enää manganien ystävä."

Apinamies seisoi otsa rypyssä mietiskellen. Oli ilmeistä, että nämä apinat todella uskoivat hänen tappaneen heidän toverinsa. Miten se oli selitettävissä? Mikä oli siihen syynä? Merkitsivätkö nuo hänen seuraamansa ison valkoisen miehen paljaiden jalkojen jäljet siis enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Tarzania ihmetytti. Hän kohotti silmänsä ja puhutteli jälleen uroksia.

"En minä Gobua tappanut", hän väitti. "Monet teistä ovat tunteneet minut kaiken ikänsä. Te tiedätte, että ainoastaan rehellisessä taistelussa, jolla tavoin toinen uros taistelee toista vastaan, olen saattanut tappaa manganin. Te tiedätte, että kaikista viidakon asukkaista ovat manganit parhaat ystäväni ja että Apinain Tarzan on manganien paras ystävä. Kuinka minä siis voisin tappaa jonkun omasta kansastani?"

"Me tiedämme vain", vastasi vanha uros, "että näimme sinun tappavan Gobun. Omin silmin näimme, kuinka sinä hänet tapoit. Mene siis nopeasti tiehesi tai me tapamme sinut. Mahtava taistelija on Apinain Tarzan, mutta häntäkin mahtavammat ovat Pagthin isot urokset. Minä olen Pagth, Pagthin heimon kuningas. Mene tiehesi ennenkuin me tapamme sinut."

Tarzan koetti puhua heille järkeä, mutta he eivät halunneet kuunnella, sillä niin vahvasti he uskoivat, että juuri hän oli tappanut heidän toverinsa, Gobu-uroksen. Mieluummin kuin antautuisi riitaan, jossa jonkun heistä täytyisi välttämättä saada surmansa, hän kääntyi vihdoin surumielin pois. Mutta entistä enemmän päätti hän nyt etsiä Gobun surmaajaa, jotta voisi vaatia tilille hänet, joka täten tohti tunkeutua hänen elinkautiselle alueelleen.