Part 2

Kun päivät kuluivat ja kultaleijona varttui, opetti Tarzan sille monenlaisia temppuja -- opetti sen noutamaan ja kantamaan esineitä, makaamaan liikkumattomana piilossa hänen melkein kuulumattomasta käskystään, liikkumaan paikasta paikkaan hänen määräyksensä mukaan, etsimään vainunsa avulla kaikenlaisia kätkettyjä kapineita. Ja kun lihaa liitettiin sen ruokajärjestelmään, ahmi pentu sen tavalla, joka sai juron hymyilyn waziri-soturien villeille huulille; sillä Tarzan oli tehnyt sille ison miehennäköisen puunuken, ja leijonan muonaksi aiottu liha sidottiin aina nuken leuan alle kurkun kohdalle. Ruokintatapa ei milloinkaan vaihdellut. Apinamiehen lausuessa sanan kyyristyi kultaleijona ja laskeusi mahalleen maahan, ja sitten Tarzan osoitti nukkea ja kuiskasi lyhyesti: "tapa!" Olipa leijona kuinka nälissään tahansa, oppi se kärsivällisesti odottamaan eikä koskaan liikahtanut annostaan kohti ennenkuin sen isäntä oli tuon sanasen virkkanut. Sitten se raivokkaasti muristen ryntäsi suoraan lihan kimppuun. Pienenä pentuna ollessaan oli sen vaikea kiivetä ison nuken kaulaan ripustettua makupalaa ottamaan, mutta vanhemmaksi ja isommaksi tultuaan se pääsi siihen helpommin kiinni, kunnes se vihdoin yhdellä harppauksella hyppäsi maaliinsa ja nukke mätkähti selälleen nuoren leijonan reuhtoessa sen kurkussa.

Oli eräs opittava, joka oli kaikista muista vaikein, ja on epätietoista, olisiko kukaan muun kuin eläinten kasvattama ja eläinten keskuudessa kasvanut Apinain Tarzan kyennyt taltuttamaan lihansyöjän hurjaa verenhimoa ja alistamaan sen luontaisen vaiston isännän tahtoon. Vaadittiin viikkoja ja kuukausia kärsivällistä ponnistelua tähän ainoaan seikkaan leijonan kasvatuksessa ennenkuin se oppi tajuamaan, että isännän virkahtaessa "tuo!" sen oli noudettava jokin määrätty esine ja tuotava se isännälleen, vaikkapa se olisi nukke kaulaan sidottuine kimpaleineen raakaa lihaa, ja ettei saanut kajota lihaan tai vahingoittaa nukkea tai muuta noudettavaa esinettä, vaan piti ne laskea huolellisesti apinamiehen jalkojen juureen. Myöhemmin se oppi tietämään, että se sitten aina sai palkkion, jona tavallisesti oli kahdenkertainen annos sellaista lihaa, josta se enimmin piti.

Lady Greystoke ja Korak katselivat usein uteliaina pikku kultaleijonan kasvatusta, vaikka jälkimmäinen kummasteli tätä nuoren pennun perin huoliteltua ohjailua, jopa hiukan epäili apinamiehen ohjelman järkevyyttäkin.

"Mitä ihmettä teet moisella pedolla, kun se on kasvanut isoksi?" hän kysyi. "Siitä on kehittymässä mahtava Numa -- alku on lupaava. Tottuneena ihmisiin se ei niitä vähääkään pelkää, ja kun se aina on saanut riistää ravintonsa nuken kaulasta, etsii se sitä vastedes eläväin ihmisten kurkkuun karkaamalla."

"Se syö ainoastaan, mitä minä sen käsken syödä", vastasi apinamies.

"Mutta ethän odottane, että se aina käyttää ruuakseen ihmisiä", kysyi rouva nauraen.

"Se ei koskaan syö ihmisiä."

"Mutta kuinka voit sen siitä ehkäistä, kun olet sen penikkavuosista alkaen totuttanut niitä syömään?"

"Pelkään, Jane, että arvostelet leijonan järjen liian vähäiseksi, tai muutoin minä arvostelen sen aivan liian suureksi. Jos sinun teoriasi on oikea, on raskain osa työstäni vielä jäljellä, mutta jos minä olen oikeassa, on se nyt jokseenkin lopussa. Mutta kokeilkaamme hiukan, nähdäksemme, kumpi on oikeassa. Otamme Jad-bal-jan mukaamme kedolle tänä iltapäivänä. Riistaa on runsaasti, eikä meidän ole vaikea havaita, kuinka suuri vaikutusvalta minulla Numaan todella on."

"Panenpa sata puntaa vetoa", sanoi Korak, "että se tekee ihan niinkuin sitä itseään huvittaa, kun se kerran pääsee elävän veren makuun."

"Hyvä on, poikani", vastasi apinamies. "Luulen voivani näyttää sinulle ja äidillesi tänä iltana, mitä te tai kukaan muukaan ette vielä ole uneksineet mahdolliseksi."

"Loordi Greystoke, maailman parhain eläintenkesyttäjä!" huudahti lady Greystoke, ja Tarzan yhtyi heidän nauruunsa.

"Tämä ei ole eläinten kesyttämistä", selitti apinamies. "Työsuunnitelmani ei olisi mahdollinen kellekään muulle kuin Apinain Tarzanille. Olettakaamme sanojeni valaistukseksi, että luoksesi tulee joku olento, jota vihaat, jota perinnäisvaistosi pakottaa pitämään verivihollisenasi. Sinä pelkäät häntä. Et käsitä sanaakaan hänen puheestaan. Vihdoin onnistuu hänen joillakin, ehkä raaoilla keinoilla, saada sinut tajuamaan toivomuksensa. Teet ehkä mitä hän haluaa, mutta teetkö sen epäitsekkään alttiuden hengessä? Et, -- sinä teet sen pakosta, vihaten olentoa, joka panee sinut tottelemaan tahtoansa. Jos vain tuntisit voivasi kieltäytyä, niin sinä et tottelisi häntä. Menisitpä pitemmällekin -- sinä kääntyisit häntä vastaan ja tuhoisit hänet. Mutta otaksukaamme toiselta puolen, että luoksesi saapuu tuttu. Hän on ystävä ja suojelija. Hän ymmärtää ja haastaa sitä kieltä, jota sinä ymmärrät ja haastat. Hän on ruokkinut ja hoitanut sinua ja siten voittanut luottamuksesi ystävyydellään ja suojelullaan. Jos hän pyytää sinua tekemään jotakin puolestaan, niin kieltäydytkö? Et, sinä tottelet mielelläsi. Juuri sillä tavoin tottelee kultaleijona minua."

"Niin kauan kuin se soveltuu sen tarkoituksiin", huomautti Korak.

"Astukaamme siis askel eteenpäin", sanoi apinamies. "Otaksukaamme, että tuolla olennolla, jota sinä rakastat ja tottelet, on valta rangaista sinua, jopa sinut tappaakin, jos se on välttämätöntä hänen käskyjensä tehostamiseksi. Kuinka silloin on tottelemisesi laita?"

"Saammepa nähdä", lausui Korak, "kuinka helposti kultaleijona ansaitsee minulle sata puntaa."

Sinä iltapäivänä he lähtivät tasangolle, ja Jad-bal-ja seurasi Tarzanin hevosen kintereillä. He astuivat ratsuiltaan pienen metsikön luona vähän matkan päässä kartanosta, ja sieltä he liikkuivat varovaisesti eteenpäin kapeaa laaksonuomaa kohti, missä oli melkein aina tavattavissa antilooppeja, ja nousten varovaisesti noroa ylöspäin he tulivat tiheään pensastoon, joka reunusti sitä molemmilta puolin. Siellä olivat Tarzan, Jane ja Korak, ja aivan Tarzanin vieressä kultaleijona -- neljä viidakkometsästäjää -- ja näistä neljästä oli Jad-bal-ja, leijona, vähimmin pätevä. Ääneti he hiipivät tiheikön läpi, tuskin lehtikään liikahti heidän kulkiessaan, ja vihdoin osui heidän silmiinsä antilooppikarja, joka söi rauhallisesti ruohoa alhaalla notkossa. Heitä lähinnä seisoi vanha pukki, ja sen osoitti Tarzan jollakin salaperäisellä tavalla Jad-bal-jalle.

Se pujottelihe salavihkaa pensaiden lävitse. Antiloopit söivät edelleen, mitään pahaa aavistamatta. Välimatka, joka erotti leijonan saaliistaan, oli liian pitkä, jotta se olisi voinut tehdä tehokkaan harppauksen, minkävuoksi Jad-bal-ja odotti pensaikossa piillen, kunnes antilooppi joko syödessään tulisi lähemmäksi tai kääntäisi selkänsä väijyjään. Nuo neljä, jotka katselivat ruohonsyöjäin aterioimista, eivät äännähtäneetkään, eivätkä antiloopitkaan näyttäneet aavistavan vaaran läheisyyttä. Vanha pukki siirtyi verkalleen lähemmäksi Jad-bal-jaa. Melkein huomaamattomasti leijona valmistausi hyökkäykseen. Ainoa havaittava liike oli hännänpään vavahtelu, ja sitten se singahti kuin salama taivaalta, kuin vasama jousesta, liikkumattomasta asennostaan silmänräpäyksessä huikeaan vauhtiin. Se oli pukin kimpussa melkein ennen kuin viimemainittu aavistikaan vaaran läheisyyttä, ja sitten oli liian myöhäistä, sillä tuskin oli antilooppi kääntynyt, kun muu lauma syöksyi suin päin pakoon.

"Nyt saamme nähdä", sanoi Korak.

"Se tuo antiloopin minulle", vastasi Tarzan luottavaisesti.

Kultainen leijona epäröi hetkisen, muristen kaatamalleen eläimelle. Sitten se tarttui siihen selästä ja pää käännettynä sivulle laahasi sitä vieressään tannerta pitkin, verkalleen palatessaan Tarzania kohti. Tiheikön läpi se raahasi tapettua antilooppia, pudotti sen vihdoin isäntänsä jalkojen juureen ja jäi seisomaan, katsellen apinamiestä kasvoihin ilmeellä, jota ei olisi voinut tulkita muuksi kuin ylpeydeksi suoritetusta tehtävästä ja kiitoksen odotukseksi.

Tarzan silitti sen päätä ja puhutteli sitä hiljaisella äänellä, kehuen, ja tarttui sitten metsästyspuukkoonsa ja katkaisi antiloopin kaulasuonen, laskien veren ruumiista. Jane ja Korak seisoivat vieressä, katsellen Jad-bal-jaa... Mitä tekisi leijona tuoreen, kuuman veren hajun hivellessä sen sieraimia? Se haisteli sitä ja murahti ja katseli noita kolmea hampaat irvissä ja vihaisin silmin. Apinamies työnsi sen pois kämmenellään, ja leijona murahti taas kiukkuisesti ja yritti puraista häntä.

Nopea on Numa, nopea on Bara, kauris, mutta Apinain Tarzan on kuin salama. Niin nopeasti hän iski ja niin voimakkaasti, että Jad-bal-ja kaatui selälleen melkein samassa hetkessä kuin se murahti isännälleen. Ketterästi se nousi jälleen pystyyn, ja nuo kaksi seisoivat tuijottaen toisiinsa.

"Alas!" komensi apinamies. "Kyyristy, Jad-bal-ja!" Hänen äänensä oli matala ja luja. Leijona epäröi vain hetkisen ja sitten se laskeutui maahan niinkuin Apinain Tarzan oli opettanut sitä hänen käskystään tekemään. Tarzan kääntyi ja nosti kuolleen antiloopin hartioilleen.

"Noh", sanoi hän Jad-bal-jalle, "tule perässä!" Ja enempää vilkaisematta petoon hän lähti hevosia kohti.

"Minun olisi pitänyt se arvata", sanoi Korak nauraen, "ja säästää sata puntaani".

"Tietysti sinun olisi", myönsi hänen äitinsä.

KOLMAS LUKU

Salaperäinen kohtaus

Verrattain miellyttävän näköinen, vaikka liian korskeapukuinen nuori nainen oli syömässä päivällistä eräässä toisen luokan ruokalassa Lontoossa. Hän ei kiinnittänyt huomiota niin paljon komealla vartalollaan ja karkeankauniilla kasvoillaan kuin toverinsa koon ja ulkonäön vuoksi. Tämä oli isokasvuinen, sopusuhtainen mies, iältään puolivälissä kolmatta vuosikymmentään, ja hänellä oli niin mahtava parta, että näytti siltä kuin hän olisi sen takana piileskellyt. Hän oli mitaltaan hyvinkin kolme tuumaa kuuden jalan yli. Hartiat olivat leveät, rinta syvä ja lanteet kapeat. Hänen ruumiinrakenteensa, ryhtinsä ja koko olemuksensa osoitti silminnähtävästi harjaantunutta atleettia.

Nämä kaksi olivat hartaassa keskustelussa, joka silloin tällöin näkyi kaikesta päättäen lähenevän kiihtyneen väittelyn rajaa.

"Sanon sinulle", selitti mies, "etten käsitä, mitä me niillä muilla tekisimme. Miksi he pääsisivät osallisiksi meidän kanssamme -- miksi jakaa kuuteen osaan se, minkä sinä ja minä voisimme yksinämme saada?"

"Suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan rahaa", vastasi nainen, "eikä meillä kummallakaan sitä ole. Heillä on rahoja ja he tukevat meitä niillä -- minua tietojeni ja sinua ulkonäkösi ja voimiesi vuoksi. He olivat etsineet sinua kaksi vuotta, Esteban, ja nyt kun ovat sinut löytäneet, en tahtoisi olla kengissäsi, jos heidät pettäisit. He eivät häikäile katkaista kurkkuasi, Esteban, jos edes epäilisivät, etteivät voisi sinua käyttää, nyt kun tunnet heidän suunnitelmansa kaikki yksityiskohdat. Mutta jos sinä yrittäisit riistää heiltä kaiken voiton..." Hän vaikeni kohauttaen olkapäitään. "Ei, ystäväni, minä rakastan elämää liian paljon yhtyäksesi kanssasi mihinkään sellaiseen salavehkeeseen."

"Mutta minä sanon sinulle, Flora, että meidän tulisi saada enemmän kuin mitä he mielivät antaa. Sinä hankit kaikki tiedot, ja minä yksin antaudun vaaraan, -- eikö meidän pitäisi saada enemmän kuin kuudesosa kummankin?"

"Puhu heille sitten itse, Esteban", virkkoi tyttö taaskin nytkäyttäen olkapäitään; "mutta jos noudatat minun neuvoani, niin tyydyt siihen, mitä sinulle tarjotaan. Minulla ei ole ainoastaan tietoja, joita ilman he eivät voi tehdä mitään, mutta minä etsin päälle päätteeksi sinutkin enkä kuitenkaan pyydä kaikkea, -- minä tyydyn täydellisesti kuudennekseen, ja vakuutanpa sinulle, että kuudennes saavutuksestasi, jollet sotke asiaa, riittää jokaiselle meistä maallisen elinikämme loppuun asti."

Mies ei näyttänyt varmistuneelta, ja nuori nainen vaistosi, että häntä sieti pitää silmällä. Hän tiesi tuosta miehestä tosiaan varsin vähän ja oli nähnyt hänet henkilökohtaisesti vain muutaman kerran sen jälkeen kun kaksi kuukautta sitten oli keksinyt hänet lontoolaisen elokuvateatterin valkoisella kankaalla esittämässä keisarilliseen henkivartiostoon kuuluvaa roomalaista soturia.

Täällä hän oli tullut otetuksi huomioon vain sankarikokonsa ja moitteettoman ruumiinrakennuksensa vuoksi, sillä hänen osansa oli vähäpätöinen, ja niistä tuhansista, jotka näkivät hänet hopeanhohtavalla kankaalla, oli Flora Hawkes kaiketikin ainoa, jossa hän herätti enemmän kuin ohimenevää mielenkiintoa, eikä hänenkään mielenkiintoaan herättänyt miehen näyttämötaiteellinen kyky, vaan pikemminkin se, että Esteban Miranda niin ihmeellisesti vastasi sellaista tyyppiä, jota hän liittolaisineen oli pari vuotta etsiskellyt. Miehen itsensä löytäminen osoittautui perin vaikeaksi tehtäväksi, mutta kuukautisen, näennäisesti tuloksettoman etsinnän jälkeen hän vihdoin tapasi hänet parinkymmenen statistin seurassa erään pienenlaisen filmiyhtiön työpajassa Lontoossa. Flora ei kaivannut muita suosituksia kuin hyvän ulkonäkönsä päästäkseen hänen tuttavakseen, eikä hän ystävyyssuhteen sydämellisemmäksi kehittyessä ollut maininnut mitään seurustelunsa oikeasta tarkoituksesta.

Että mies oli espanjalainen ja arvatenkin hyvästä perheestä, näytti Florasta selviöltä, ja hänen tunnottoman häikäilemättömyytensä arvasi hän siitä nopeudesta, jolla hän suostui osalliseksi siihen hämärään hommaan, jonka Flora Hawkes oli mielessään suunnitellut ja jonka yksityiskohdat hän oli neljän liittolaisensa kanssa viimeistellyt. Ja juuri sen vuoksi, että hän vaistosi miehen tunnottomuuden, tiesi hän kaiken varovaisuuden olevan tarpeen estääkseen tätä käyttämästä hyväkseen tietoaan heidän suunnitelmastaan, joka hänelle kerran täytyisi selittää yksityiskohtaisesti, vaikkakin Flora tähän asti oli pidättänyt asian avaimen yksinomaan itselleen, edes uskomatta sitä kellekään neljästä liittolaisestaan.

He istuivat hetkisen ääneti, hypistellen tyhjiä laseja, joista olivat juoneet. Sitten nainen vilkaisi miehen kasvoihin ja näki hänen silmissään ilmeen, jonka vähemmänkin ovela nainen kuin Flora Hawkes olisi helposti kyennyt tulkitsemaan.

"Sinä voit pakottaa minut tekemään mitä tahdot, Flora", sanoi mies, "sillä sinun parissasi minä unohdan kullan ja ajattelen ainoastaan sitä toista palkintoa, jonka sinä minulta alati kiellät, mutta jonka minä kyllä kerran voitan."

"Lempi ja liikeasiat eivät kuulu yhteen", vastasi tyttö. "Odota, kunnes olet onnistunut tässä tehtävässäsi, Esteban, niin sitten voimme puhua rakkaudesta."

"Sinä et rakasta minua", kuiskasi toveri käheästi. "Minä tiedän... olen nähnyt... että jokainen niistä muista rakastaa sinua. Siksi minä saattaisin vihata heitä. Ja jos luulisin sinun rakastavan jotakuta heistä, niin voisin puhkaista hänen rintansa. Joskus olen ajatellut, että sinä rakastat... ensin aavistelin sinun rakastavan yhtä ja sitten toista. Sinä olet heidän kanssaan liian tuttavallinen, Flora. Olen huomannut John Peeblesin puristavan hartaasti kättäsi, kun ei luullut kenenkään olevan näkemässä, ja tanssiessasi Dick Throckin kanssa pitää hän sinua liian lähellä ja te tanssitte poski poskea vasten. Sanon sinulle, Flora, että se ei minua miellytä, ja jonakuna päivänä minä vielä unohdan koko kullan, ajattelen vain sinua, ja silloin tapahtuu jotakin, eikä sen jälkeen ole niin monta jakamassa kultaharkkoja, jotka Afrikasta noudan. Eivätkä Bluber ja Kraski ole paljoa parempia; Kraski on ehkä pahin kaikista, sillä hän on hyvännäköinen lurjus, enkä minä pidä niistä vasikansilmäyksistä, joita sinä häneen luot."

Syttyvä kiukku alkoi leimahdella tytön silmistä. Vihaisella eleellä hän vaiensi toverinsa.

"Mitä se teihin kuuluu, señor Miranda, keitä minä valitsen ystävikseni tai kuinka minä heitä kohtelen ja he minua? Sinun ei sovi unohtaa, että olen tuntenut nuo miehet vuosikausia, kun sitävastoin olen tuntenut sinut vain muutaman viikon; ja jos jollakulla olisi oikeutta sanella minulle käytöstapoja -- mitä jumalan kiitos ei kellään ole, -- niin sitten pikemmin jollakulla heistä kuin sinulla."

Miehen silmät välähtivät äkäisesti.

"Arveluni oli oikea!" hän huudahti. "Sinä rakastat jotakuta heistä." Hän nousi puolittain tuolilta ja nojausi sen yli uhkaavasti toveriaan kohti. "Kunhan vain saan selville, kuka se heistä on, niin minä leikkaan hänet palasiksi!"

Hän työnsi sormensa pitkään, mustaan tukkaansa, kunnes se kohosi pystyyn kuin vihaisen leijonan harja. Hänen silmistään säihkyi tuli, joka sai tytön tuntemaan vihlovaa pelkoa sydämessään. Tuo mies näkyi hetkiseksi menettäneen järkensä. Jollei hän ollut hullu, oli hänellä ainakin hullun ilme, ja tyttö pelkäsi ja käsitti, että hänen oli häntä lepyteltävä.

"Nos, noh, Esteban", hän kuiskasi vienosti, "sinun ei tarvitse tyhjästä kiihoittua noin tuliseen vimmaan. Minä en ole sanonut rakastavani ketään heistä enkä ole myöskään sanonut, etten rakasta sinua, mutta minä en ole tottunut moiseen kosintaan. Kenties teidän espanjalaiset señoritänne siitä pitävät, mutta minä olen englantilainen tyttö, ja jos sinä minua rakastat, niin kohtele minua niinkuin englantilainen kosija kohtelisi."

"Et ole sanonut rakastavasi ketään niistä toisista -- et kyllä, mutta et ole myöskään sitä kieltänyt. Sano minulle, Flora, ketä sinä heistä rakastat?"

Hänen silmänsä hehkuivat yhä ja hänen kookas ruumiinsa vapisi hillitystä intohimosta.

"Minä en rakasta ketään heistä, Esteban", vastasi tyttö, "enkä minä vielä rakasta sinuakaan. Mutta minä voisin, Esteban, -- niin paljon saatan sinulle sanoa. Minä voisin rakastaa sinua, Esteban, niinkuin en koskaan voisi rakastaa ketään muuta; mutta minä en anna itselleni siihen lupaa ennenkuin olet palannut ja olemme vapaat elämään missä ja miten haluamme. Sitten ehkä -- mutten minä sitäkään lupaa."

"Parasta, että lupaisit", sanoi Esteban jurosti, vaikka ilmeisesti leppyneempänä. "Parasta, että lupaisit, Flora, sillä minä en piittaa siitä kullasta, jollen saa sinuakin."

"Hst", varoitti nainen, "tuolla he tulevat, ja aika jo onkin; ovat hyvinkin puoli tuntia myöhästyneet."

Toveri käänsi silmänsä sinne päin, mihin hän katsoi, ja molemmin he istuivat odottaen neljän miehen lähestymistä, jotka juuri olivat astuneet ruokalaan. Kaksi heistä oli ilmeisesti englantilaisia -- isoja, lihavia miehiä keskiluokasta, ja he näyttivät siltä, mitä todella olivatkin, entisiltä nyrkkeilijöiltä; kolmas, Adolph Bluber, oli lyhyt, lihava, pyöreä, punakkakasvoinen ja kyhmyniskainen saksalainen. Neljäs, nuorin heistä, oli melkoisesti kauniimpi toisia. Hänen sileät kasvonsa, heleä hipiänsä ja isot tummat silmänsä olisivat jo kyllin riittäneet tekemään Mirandan mustasukkaiseksi, mutta niiden lisäksi oli hänellä vielä tuuhea, aaltoileva, ruskea tukka, kreikkalaisen jumalan vartalo ja venäläisen tanssijan joustava sirous; ja tanssija todella olikin Karl Kraski, milloin hän suvaitsi olla jotakin muuta kuin lurjus.

Tyttö tervehti näitä neljää hauskasti, mutta espanjalainen soi heille vain yhden ainoan juron nyökkäyksen, heidän ottaessaan tuolit ja istuutuessa pöydän ääreen.

"Oltta!" huusi Peebles ja iski pöytään herättääkseen viinurin huomiota. "Tuokaa meitille oltta!"

Ehdotusta tervehdittiin yleisellä tyytyväisyydellä, ja juomaa odottaessa he rupattelivat kaikenlaista joutavaa: helteestä, viipymisensä syystä ja niistä pikkutapauksista, joita oli sattunut heidän viime kohtaamisensa jälkeen. Sen ajan istui Esteban jurosti ääneti, mutta kun viinuri palasi ja he joivat Floran maljan, jolla juhlamenolla heillä jo aikoja oli ollut tapana merkitä jokainen kokous, kävivät he asiaan.

"No", huudahti Peebles iskien pöytään lihakkaalla nyrkillään, "tässä me nyt siis ollaan! Meitillä on kaikki, Flora, -- suunnitelmat, kolikot, señor Miranda -- ja olemme vallan valmiit, armahaisemme, kunhan vain sinä puolestasi viserrät oman virtesi."

"Kuinka paljon rahaa teillä on?" kysyi Flora. "Sitä tarvitaan melkoinen summa, eikä hyödytä yrittää, jollei teillä ole riittävästi ropoja asian perilleajamiseksi."

Peebles kääntyi Bluberiin. "Tuossa", hän sai näyttäen häntä paksulla sormellaan, "on hyvin ruokittu rahastonhoitajamme. Hän voi sanoa sulle, kuinka paljon meitillä on, toi lihava saksalainen lurjus."

Bluber myhäili öljymäistä hymyä ja hieroi lihavia kämmeniään yhteen. "No", sanoi hän "kuinka paljon te luulette, neiti Flora, että me tarvitaan?"

"Vähintäänkin kaksituhatta puntaa, voidaksemme toimia varmasti", vastasi tyttö nopeasti.

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Mutta se on paljon rahaa -- kaksituhatta puntaa! Oi, oi!"

Neitonen teki närkästyneen liikkeen. "Sanoinhan teille heti alussa, etten tahtoisi olla missään tekemisissä kituuttelijain kanssa, ja että vasta sitten, kun teillä on riittävästi rahoja tehtävän kunnolliseen suoritukseen, antaisin teille kartat ja ohjeet -- välttämättömät opastukset holveihin, joihin on kasattuna kyllin kultaa koko tämän tiukan pikkusaaren ostamiseksi, jos vain puoletkin siitä, mitä olen kuullut kerrottavan, on totta. Saatte tuhlailla omat rahanne mielenne mukaan, mutta teidän tulee näyttää minulle, että teillä on vähintäänkin kaksituhatta puntaa käytettäväksi, ennenkuin luovutan teille ne tiedot, jotka tekevät teidät maailman rikkaimmiksi miehiksi."

"Sillä hyväkkäällä on kyllä", murahti Throck. "Lempo ties mitä varten hän kieräilee."

"Bluber ei sille mitään voi", ärähti venäläinen, -- "rotupiirre. Se juutalainen yrittäisi tinkiä naimalupatoimiston sihteerinkin palkkiota, jos sattuisi menemään avioliittoon."

"No mutta", huokasi Bluber, "miksi me tuhlaisi enempi rahaa kuin on välttämätön? Jos me tulla toimeen yksituhannella punnalla, niin sitä parempi."

"Epäilemättä", tokaisi tyttö, "ja jos siihen riittää tuhat puntaa, ei teidän tarvitse enempää uhrata; mutta teillä tulee olla kaksituhatta kaiken varalta, ja näkemistäni siinä maassa päättelen, että joudutte kyllä kokemaan enemmän vaikeuksia kuin aavistattekaan."

"Oi, oi!" huoahti Bluber.

"Kyllä sillä rahat on", sanoi Peebles, "ryhdytään nyt vain toimeen."

"Ehkä hänellä on, mutta minä tahdon ne ensin nähdä", vastasi tyttö.

"Luuleeko, että minä kanta kaikki se rahasumma minun plakkarissani?" huudahti Bluber.

"Etkö voi luottaa meidän sanaamme?" mörähti Throck.

"Mokoma varaskopia sitä minulta vielä kysyykin!" vastasi tyttö, nauraen roteville roistoille päin naamaa. "Minä luotan kuitenkin Karlin sanaan; jos hän vakuuttaa minulle, että teillä on varat ja että ne käytetään ja voidaan käyttää kaikkien retkemme välttämättömäin kulujen maksamiseksi, niin minä uskon häntä."

Peebles ja Throck rypistivät vihaisesti otsaansa, ja Mirandan silmät siristyivät kahdeksi kapeaksi, luihuksi rakoseksi, kun hän tähtäsi katseensa venäläiseen. Bluber vain ei piitannut mistään. Mitä enemmän häntä herjattiin, sitä enemmän näkyi hän siitä pitävän. Sellaisia kohtaan, jotka kohtelivat häntä kunnioituksella ja arvonannolla, tuli hän piankin röyhkeäksi, mutta suuteli sensijaan ruoskijan kättä. Kraski yksin hymyili itsetyytyväisyyden hymyä, mikä sai Mirandan espanjalaisen veren kiehumaan.

"Bluberilla on rahat, Flora", hän sanoi; "jokainen meistä on antanut osansa. Me teemme Bluberista rahastonhoitajan, koska tiedämme, että hän pitää joka roposesta kiinni niin että sormia kirvelee, ennenkuin päästää sen hyppysistään. Suunnitelmanamme on nyt lähteä parittain Lontoosta."

Hän veti kartan taskustaan, avasi sen ja levitti pöydälle heidän eteensä. Hän osoitti sormellaan X:llä merkittyä paikkaa. "Tuolla me kohtaamme ja varustaudumme retkelle. Bluber ja Miranda lähtevät ensinnä, sitten Peebles ja Throck. Neidin ja minun saapuessa on kaikki valmista siirtyäksemme heti sisämaahan, jonne pystytämme vakinaisen leirin etäälle kulkureiteistä ja niin lähelle päämääräämme kuin mahdollista. Miranda karkeloi viiksiensä takana, kunnes on valmis matkansa lopulliselle näyttämölle. Oletan, että hän on hyvin koulutettu esitettäväänsä osaan ja kykenee mainiosti naamioitumaan ja näyttelemään. Kun hänen tarvitsee pettää vain tietämättömiä alkuasukkaita ja metsänpetoja, ei se käyne ylivoimaiseksi hänen näyttelijäkyvylleen." Pehmeässä venytetyssä äänessä värähti purevaa ivaa, mikä sai espanjalaisen mustat silmät häijysti kiilumaan.