Part 19

"Olen siitä varmakin", selitti toinen; "verestä päättelen, että Jad-bal-ja puraisi häntä, mutta että hän sai riuhtaistuksi itsensä irti ja heittäysi virtaan. Kun en voi löytää mitään merkkiä siitä, että hän olisi uinut rantaan kohtuullisen matkan päässä tästä paikasta, täytyy minun otaksua, että krokotiilit ovat hänet nielleet."

Taaskin Flora Hawkesia puistatti. "Hän oli häijy mies", virkkoi tyttö, "mutta en soisi häijyimmällekään sellaista kohtaloa."

Apinamies kohautti olkapäitään. "Itse hän sen kohtalonsa hankki, ja epäilemättä on maailma onnellisempi ilman häntä."

"Se oli minun syyni", sanoi Flora. "Minun kataluuteni hänet ja ne toiset tänne viekoitteli. Minä kerroin heille, mitä olin kuullut Oparin aarreholvin kullasta, -- minä ehdotin tultavaksi tänne kultaa noutamaan, etsittyämme miehen, joka voisi esittää loordi Greystokea. Minun kataluuteni tähden on moni mies menettänyt henkensä, ja te, loordi Greystoke, ja arvoisa puolisonne olette olleet lähellä kuolemaa. Enkä rohkene anoa anteeksi."

Jane Clayton kietoi käsivartensa tytön kaulaan. "Ahneus on ollut syynä moniin rikoksiin maailman alusta asti", hän sanoi, "ja rikokseen turvautuessaan se esiintyy inhoittavimmassa muodossaan ja tuo usein mukanaan oman rangaistuksensa, kuten sinä, Flora, hyvin voit todistaa. Omasta puolestani minä suon sinulle anteeksi. Luulen, että olet saanut riittävän opetuksen."

"Olette maksanut kalliin hinnan hupsuudestanne", lausui apinamies. "Olette saanut kyllin suuren rangaistuksen. Me toimitamme teidät toverienne luo, jotka ovat matkalla rannikolle ystävällisen heimon saattamina. He eivät voi olla varsin etäällä, sillä siitä tilasta, jossa miehet olivat heidät nähdessäni, päätän, että he eivät jaksa marssia pitkiä taipaleita päivässä."

Tyttö vaipui polvilleen hänen jalkainsa juureen. "Kuinka voin kiittää teitä ystävällisyydestänne?" hän virkkoi. "Mutta mieluummin jäisin tänne Afrikkaan teidän ja lady Greystoken luo tekemään teille työtä ja uskollisuudellani osoittamaan, että kykenen sovittamaan vääryyden, jonka olen teille tehnyt."

Tarzan vilkaisi kysyvästi vaimoonsa, ja Jane Clayton nyökkäsi suostumuksensa tytön pyyntöön.

"Hyvä sitten", sanoi apinamies, "saatte jäädä meidän luoksemme, Flora."

"Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua", vakuutti tyttö; "minä aherran käteni rakoille teidän hyväksenne."

Nuo kolme ynnä Jad-bal-ja olivat olleet kolme päivää kotimatkalla, kun Tarzan, joka astui edellä, pysähtyi ja kohottaen päätänsä haisteli ilmaa. Sitten hän kääntyi hymysuin heidän puoleensa. "Wazirini ovat tottelemattomia", hän sanoi. "Minä lähetin heidät kotiin ja tuolla he ovat tulossa meitä kohti suoraan kotoa poispäin."

Muutamaa minuuttia myöhemmin he kohtasivat wazirien etujoukon, ja suuri oli mustain riemu heidän tavatessaan sekä isäntänsä että emäntänsä elossa ja terveinä.

"Ja nyt kun olemme teidät tavanneet", sanoi Tarzan, sitten kun tervehdykset oli vaihdettu ja lukemattomia kysymyksiä tehty ja niihin vastattu, "sanokaa minulle, mihin panitte kullan, jonka anastitte eurooppalaisten leiristä."

"Me kätkimme sen, oi bwana, sinne, mihin käskit sen kätkeä", vastasi Usula.

"Minä en ollut teidän kanssanne, Usula", selitti apinamies. "Hän oli muuan toinen, joka petti lady Greystoken, niinkuin petti sinutkin -- paha mies, joka esiintyi Apinain Tarzanina niin taitavasti, ettei ole ihmekään, että hän veti teitä nenästä."

"Sitten et se ollutkaan sinä, joka kerroit meille, että olit saanut vamman ja ettet muistanut wazirien kieltä?"

"En minä se ollut", sanoi Tarzan, "sillä minä en ole loukannut päätäni ja minä muistan hyvin lasteni kielen."

"Ahaa", huudahti Usula, "sitten se ei ollutkaan suuri bwanamme, joka juoksi Butoa, sarvikuonoa, pakoon?"

Tarzan nauroi. "Juoksiko se toinen Butoa pakoon?"

"Niin teki", virkkoi Usula, "juoksi kovin säikähtyneenä."

"Enpä voine häntä moittia", sanoi Tarzan, "sillä Buto ei ole mikään hauska leikkitoveri."

"Mutta suuri bwanamme ei olisi juossut sitä pakoon", kehaisi Usula ylpeästi.

"Vaikka joku muu kuin minä olikin kultaa kätkemässä, kaivoit sinä kuopan. Opasta minut siis paikalle, Usula."

Wazirit laittoivat karkeat, mutta mukavat kantopaarit noille kahdelle valkoiselle naiselle, vaikka Jane Clayton nauroi ajatusta, että häntä muka täytyi kantaa, ja tahtoi useammin kävellä kantajainsa vieressä kuin pysytellä paareilla. Heikko ja uupunut Flora Hawkes sensijaan ei olisi kantajitta pitkälle päässyt ja iloitsi siis, että jäntevät wazirit olivat saapuvilla kuljettamassa häntä niin keveästi viidakkopolkua pitkin.

Se oli onnellinen seurue, joka reippain mielin samosi paikkaa kohti, johon wazirit olivat kätkeneet kullan Estebanin varalle. Neekerit olivat erinomaisen hyvällä tuulella, koska olivat löytäneet isäntänsä ja emäntänsä, kun taas Tarzanin ja Janen helpotuksentunne ja riemu olivat sanoin kuvaamattomat.

Kun he vihdoin tulivat paikalle joen partaalle, mihin kulta oli kätketty, alkoivat wazirit laulaen ja nauraen kaivaa aarretta, mutta pian heidän laulunsa taukosi ja heidän naurunsa vaihtui hämmästyksen ja huolestumisen huudahduksiksi.

Tuokion Tarzan katseli heitä ääneti, ja sitten levisi verkalleen hymy hänen kasvoilleen. "Olette kai haudanneet sen syvälle, Usula", hän sanoi.

Neekeri raapaisi päätänsä. "Ei, emme näin syvälle, bwana", hän huudahti. "Minä en voi tätä ymmärtää. Meidän olisi pitänyt jo löytää kulta."

"Oletko varma, että etsitte oikeasta paikasta?" kysyi Tarzan.

"Tämä on oikea paikka, bwana, mutta kulta ei täällä ole. Joku on siirtänyt sen pois sen jälkeen kun sen hautasimme."

"Espanjalainen taaskin", huomautti Tarzan. "Hän oli liukas veijari."

"Mutta hän ei olisi voinut sitä yksinään kuljettaa", sanoi Usula, "sitä oli monta harkkoa."

"Ei", myönsi Tarzan, "sitä hän ei ole voinut, mutta täälläkään se ei ole."

Wazirit ja Tarzan etsivät huolellisesti paikan lähettyviltä, mihin kulta oli ollut kätkettynä, mutta niin taitava metsäläisen vaisto oli Owazalla ollut, että hän apinamiehenkin terävien aistien havaittavista oli tyyten hävittänyt kaikki jäljet, jotka hän ja espanjalainen olivat polkeneet kantaessaan kultaa vanhasta kätköpaikasta uuteen.

"Se on poissa", sanoi apinamies, "mutta pidän huolen, ettei sitä viedä pois Afrikasta", ja hän lähetti viestinviejiä eri suuntiin ilmoittamaan hänen aluettaan ympäröivien ystävällisten heimojen päälliköille, että nämä huolellisesti pitävät silmällä jokaista heidän maittensa kautta kulkevaa safaria eivätkä sallisi ainoankaan kultaa kuljettavan päästä seudun läpi.

"Kyllä heidät nyt pysäytetään", hän virkkoi sitten kun airuet olivat lähteneet.

Kun he sinä iltana olivat leiriytyneet kotiin päin vievän polun viereen, istuivat nuo kolme valkoista pienen nuotion ääressä, Jad-bal-jan loikoessa juuri apinamiehen takana; viimemainittu tarkasteli pantterintaljaa, jonka kultaleijona oli riuhtaissut espanjalaiselta. Sitten Tarzan äkkiä kääntyi puolisoaan kohti.

"Olit oikeassa, Jane", hän sanoi. "Oparin aarreholvit eivät ole minua varten. Tällä kertaa en ole menettänyt ainoastaan kultaa, vaan äärettömän timanttiaarteenkin, ja sitäpaitsi saattanut vaaraan kalleimman kaikista aarteista -- sinut itsesi."

"Anna kullan ja timanttien mennä, John", virkkoi puoliso; "onhan meillä toisemme ja Korak."

"Ja verinen pantterintalja", lisäsi apinamies, "johon on verellä maalattu salaperäinen kartta."

Jad-bal-ja haisteli taljaa ja nuoleskeli huuliaan odottaen tai muistellen -- mitä?

YHDESKOLMATTA LUKU

Pako ja takavarikko

Oikean Tarzanin nähdessään Esteban Miranda kääntyi ja pakeni suinpäin viidakkoon. Hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän sokeassa pelossaan syöksyi eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt, mille suunnalle oli menossa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä mahdollisimman etäälle apinamiehestä, ja niin hän ponnisti umpimähkään eteenpäin, raivaten tiensä tiheiden okapensastojen lävitse, jotka repivät ja raatelivat hänen ihoaan, kunnes hän joka askeleella jätti verijuovan jälkeensä. Joen partaalla okaat kurottuivat tarttumaan, kuten olivat useita kertoja ennenkin, arvokkaaseen pantterintaljaan, josta hän riippui kiinni melkein yhtä sitkeästi kuin itse elämästä. Mutta tällä kertaa eivät okaat hellittäneetkään otettaan, ja kun hän ponnisteli riuhtaistakseen taljan niistä irti, sattui hän vilkaisemaan takaisin sille suunnalle, josta oli tullut. Hän kuuli ison ruhon liikkuvan ripeästi tiheikön läpi häntä kohti, ja hetkistä myöhemmin hän näki kahden säihkyvän, kellervänvihreän liekkitäplän tuhoaennustavan kiillon. Päästäen tukehtuneen kauhunparahduksen espanjalainen irroitti kätensä pantterintaljasta, kääntyi ja sukelsi virtaan.

Juuri kun tumma vesi sulkeutui hänen päänsä yläpuolella, ehti Jad-bal-ja rantatörmälle ja katseli vedenkalvossa laajenevia renkaita, jotka osoittivat hänen saaliinsa katoamispaikkaa; sillä Esteban, joka oli tarmokas uija, ponnisteli rohkeasti virran toista rantaa kohti, pysytellen huolellisesti pinnan alla.

Hetkisen tuijotti kultaleijona joen väylään, kääntyi sitten ja nuuski taljaa, joka espanjalaisen oli täytynyt jättää jälkeensä, ja siepaten sen suupieliinsä repi sen irti pidättävistä okaista ja kantoi takaisin laskeakseen isäntänsä jalkain juureen.

Kun espanjalaisen vihdoin täytyi ilmaa saadakseen tulla veden pinnalle, nousi hän sotkuisen lehvä- ja oksarykelmän keskelle. Hetkiseksi hän luuli olevansa mennyttä miestä, niin tiukasti oli hän kiertyviin oksiin juuttunut, mutta sai sentään ponnistautuneeksi ylöspäin, ja kun hänen päänsä ilmestyi vedenpinnan yläpuolelle lehvien joukkoon, huomasi hän nousseensa ihan kaatuneen puun alle, joka lipui alaspäin keskellä virtaa. Melkoisella vaivalla hänen onnistui kiskoa itsensä oksain yläpuolelle ja päästä hajareisin rungolle, ja niin hän ajelehti jokseenkin turvallisesti virtaa alaspäin.

Hän huokasi syvään huojennuksesta, huomatessaan, kuinka verrattain helposti oli välttänyt apinamiehen oikeutetun koston. Tosin hän pahoitteli pantterinnahan menetystä, kun sen kartta opasti kullan kätköpaikkaan, mutta olihan hänellä yhä hallussaan paljon suurempi aarre, ja kun hän sitä ajatteli, hyväilivät hänen kätensä ahneesti lannetaljaan kiinnitettyä timanttipussia. Mutta vaikka hänellä olikin hallussaan tämä ääretön varallisuus timanteissa, palasi hänen ahne sielunsa yhäti kultaharkkoihin vesiputouksen luo.

-- Owaza ne saa, -- hän jupisi itsekseen. -- En siihen mustaan koiraan koskaan luottanut, ja kun hän karkasi luotani, tiesin varsin hyvin, mitä hän suunnitteli.

Kaiken yötä Esteban Miranda ajelehti virtaa alaspäin kaatuneen puun rungolla, näkemättä mitään elonmerkkiä, kunnes hän vähän jälkeen aamukoin joutui rannikolla sijaitsevan alkuasukaskylän kohdalle.

Se oli Obeben ihmissyöjäin kylä, ja oudon, puunrungolla virtaa alaspäin ajelehtivan valkoisen jättiläisen nähdessään kohotti se nuori nainen, joka hänet huomasi, äänekkään huudon, kunnes koko kylän väki oli reunustamassa rannikkoa, katsellen hänen ohikulkuaan.

"Se on joku vieras jumala", huusi muuan.

"Se on virran haltia", selitti poppamies. "Hän on minun ystäväni. Nyt saamme tosiaan paljon kaloja, jos jokaisesta kymmenestä pyytämästänne luovutatte yhden minulle."

"Ei se ole virran haltia", mörähti ihmissyöjä Obeben syvä ääni. "Sinä olet tulemassa vanhaksi", hän sanoi poppaäijälle, "ja viimeiseltä on taitosi ollut huonoa taikomista. Nyt sinä sanot minulle, että Obeben suurin vihollinen on virran haltia. Apinain Tarzan se on. Obebe tuntee hänet hyvin." Ja tosiaan tunsi jokainen naapuriston kannibaalipäällikkö Apinain Tarzanin hyvin, pelkäsi ja vihasi häntä, sillä niin leppymättömästi oli apinamies käynyt sotaa heitä vastaan.

"Hän on Apinain Tarzan", toisti Obebe, "ja on joutunut pahaan pulaan. Ehkä meillä nyt on tilaisuus hänet vangita."

Hän kutsui soturinsa ympärilleen, ja pian hölkötti puolisensataa jäntevää nuorta miestä joen kanssa yhdensuuntaisesti polkua alaspäin. Kilometrimäärin he seurasivat verkalleen lipuvaa puuta, joka kuljetti Esteban Mirandaa, kunnes se vihdoin eräässä joenmutkassa joutui hitaasti liikkuvan pyörteen ulompaan kehään ja ajelehti lähellä rantaa kasvavien puiden veden yli ulottuvien oksien alle.

Jäykistynyt, kylmästä kohmettunut ja nälkäinen Esteban tervehti ilomielin tilaisuutta lähteä aluksestaan ja päästä rantaan. Niinpä hän työläästi kiskoi itsensä puun oksille, joka tarjosi hänelle tilapäisen turvasataman, ja ryömien sen rungolle laskeutui maahan, tietämättä, että ruohikossa hänen ympärillään lymysi puolisataa kannibaalisoturia.

Nojaten puunrunkoa vasten espanjalainen levähti hetkisen. Hän tunnusteli timantteja ja huomasi niiden olevan tallella.

"Olenpa minä sentään onnen poika!" hän huudahti ääneensä, ja melkein samassa nousi viisikymmentä neekeriä hänen lähettyviltään ja karkasi hänen kimppuunsa. Niin äkillinen oli hyökkäys, niin yllättävä oli ylivoima, että espanjalainen ei kerinnyt puolustautumaan heitä vastaan, joten hänet oli nujerrettu ja tiukasti sidottu melkein ennenkuin hän ehti todeta, mitä hänelle tapahtuikaan.

"Ähäh, Apinain Tarzan, olen vihdoinkin saanut sinut käsiini", puhui ihmissyöjä Obebe himokkaasti; mutta Esteban ei ymmärtänyt siitä sanaakaan eikä siis voinut mitään vastata. Hän puhutteli Obebea englanninkielellä, mutta sitä kieltä ei viimemainittu tajunnut.

Ainoastaan siitä oli Esteban selvillä, että hän oli joutunut vangiksi ja että häntä raahattiin takaisin sisämaahan päin. Kun he pääsivät Obeben kylään, syntyi siellä suuri riemastus naisten, lasten ja kotiinjääneiden soturien keskuudessa. Mutta poppamies pudisti päätänsä, murti suuta ja lausui kaameita ennustuksia.

"Olette vanginneet virran haltian", hän vakuutti. "Nyt emme enää saa kalaa, ja pian kohtaa Obeben kansaa tuhoisa tauti, tappaen kyläläisiä kuin kärpäsiä." Mutta Obebe vain nauroi poppaäijälle, sillä kun hän oli vanha mies ja mahtava kuningas, oli hän kerännyt paljon viisautta, ja viisauden karttuessa herää ihmisessä taipumusta epäilemään erinäisiä uskonnon asioita.

"Naurahan vain nyt, Obebe", sanoi poppamies, "mutta et sinä pitkälti naura. Odota, niin näet."

"Jahka olen omin käsin tappanut Apinain Tarzanin, sitten minä vasta naurankin", vastasi päällikkö, "ja kun minä sotureineni olen syönyt hänen sydämensä ja lihansa, niin sittenpä me emme enää pelkää mitään haltioitasi."

"Odota", huudahti poppaäijä kiukuissaan, "niin kyllä vielä näet."

Sitten he ottivat lujasti sidotun espanjalaisen ja heittivät hänet likaiseen hökkeliin, jonka oviaukosta hän näki, kuinka kylän naiset sytyttivät keittovalkeita ja panivat patoja kuntoon illan juhla-ateriaa varten. Kylmä hiki kihosi Esteban Mirandan otsalle hänen katsellessaan näitä kaameita valmistuksia, joiden merkitystä hän ei voinut väärin tulkita, niihin kun liittyi liikkeitä ja katseita kylän alkuasukkaiden viittoessa hökkeliä kohti, jossa hän virui.

Iltapäivä oli melkein kulunut, ja espanjalainen tunsi voivansa lukea vielä jälelläolevan elämänsä tunnit ehkä toisen kätensä kahdella sormella; mutta silloin kuului joen suunnalta sarja vihlovia huutoja jotka keskeyttivät viidakon hiljaisuuden ja säikähdyttivät kylän asukkaat tarkkaavaisiksi, niin että he silmänräpäystä myöhemmin syöksyivät kuin mielipuolet noita kauhunparahduksia kohti. Mutta he tulivat liian myöhään, ehtien joelle vain nähdäkseen, kuinka iso krokotiili tempasi naisen vedenpinnan alle.

"Ähäh, Obebe, enkö minä sitä sinulle sanonut?" kysyi poppamies, häijysti riemuiten. "Vetehinen on jo alkanut kostaa kansallesi."

Taikauskoisuuteen vaipuneet tietämättömät kyläläiset vilkaisivat pelokkaasti poppaäijästä päällikköönsä. Obebe rypisti kulmiaan. "Se on Apinain Tarzan", väitti hän.

"Se on virran haltia, joka on omaksunut Apinain Tarzanin hahmon", intti poppamies.

"Saamme nähdä", vastasi Obebe. "Jos hän on virran haltia, kykenee hän irroittautumaan kahleistamme. Jos hän on Apinain Tarzan, ei hän siihen kykene. Jos hän on virran haltia, ei hän kuole luonnollisella kuolemalla, kuten ihmiset kuolevat, vaan elää iäti. Jos hän on Tarzan, kuolee hän jonakuna päivänä. Me säilytämme hänet siis nähdäksemme ja saadaksemme todistuksen, onko hän Apinain Tarzan vai virran haltia."

"Miten sen todistuksen saamme?" kysyi poppamies.

"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi Obebe. "Jos jonakuna aamuna huomaamme, että hän on mennyt tiehensä, niin tiedämme hänet vetehiseksi, ja koska emme ole tehneet hänelle pahaa, vaan ruokkineet häntä hyvin hänen täällä kylässämme ollessaan, suosii hän meitä; eikä tästä koidu meille mitään ikävyyksiä. Mutta jos hän ei kykene pakenemaan, tiedämme hänet Apinain Tarzaniksi, mikäli hän kuolee luonnollisen kuoleman. Jollei hän siis mene tiehensä, pidämme häntä hänen kuolemaansa asti, ja silloin tiedämme, että hän todellakin on Apinain Tarzan."

"Mutta entä jos hän ei kuolekaan?" kysyi poppamies, raapien villatukkaista päätänsä.

"Sitten", huudahti Obebe voitonriemuisesti, "tiedämme sinun olevan oikeassa ja että hän tosiaan on virran haltia."

Obebe lähti ja käski naisten viedä ruokaa espanjalaiselle, mutta poppaäijä seisoi edelleen kujan keskellä, mihin Obebe oli hänet jättänyt, ja raapi yhä miettiväisenä villatukkaansa.

Näin tuomittiin Esteban Miranda, ennenkuulumattoman, satumaisen timanttiaarteen omistaja, elinkautiseen vankeuteen Obeben kannibaalikylässä.

Hänen viruessaan hökkelissä oli hänen petollinen liittolaisensa Owaza nähnyt virran toiselta rannalta, vastapäätä sitä paikkaa, johon hän ja Esteban olivat kultaharkot kätkeneet, Tarzanin wazireineen saapuvan kultaa etsimään, mutta jälleen poistuvan. Ja seuraavana aamuna tuli Owaza viidenkymmenen lähikylästä pestaamansa miehen kanssa, kaivoi kullan esiin ja lähti kuljettamaan sitä rannikkoa kohti.

Sinä iltana Owaza leiriytyi erään vähäisemmän päällikön pienoisen kylän viereen. Päälliköllä oli vähän sotureita. Tuo vanha mies kutsui Owazan aitauksensa sisäpuolelle, kestiten häntä ruualla ja alkuasukkaiden oluella, samalla kun päällikön väki kierteli Owazan miesten parissa, tehden näille lukemattomia kysymyksiä, kunnes totuus juoruttiin julki ja päällikkö sai kuulla, että Owazan kantajat kuljettivat suurta varastoa keltaista kultaa.

Saatuaan täyden varmuuden kävi päällikkö kovin levottomaksi, mutta vihdoin välähti hymy hänen kasvoillaan hänen haastellessaan puolipäihtyneelle Owazalle.

"Sinulla on paljon kultaa mukanasi", sanoi vanha päällikkö, "ja se on hyvin raskasta. Käy työlääksi saada miehesi kantamaan harkkoja rannikolle asti."

"Niin kyllä", myönteli Owaza, "mutta minä maksan heille runsaan palkan."

"Jollei heidän tarvitsisi kuljettaa sitä niin kauaksi kodistaan, ei sinun tarvitsisi maksaa heille yhtä paljoa?" kysyi päällikkö.

"Ei", sanoi Owaza, "mutta minä ei voi päästä siitä eroon lähempänä."

"Minä tiedän paikan kahden päivämatkan päässä, minne sen voit sijoittaa", vastasi vanha päällikkö.

"Minne sitten?" kysyi Owaza. "Ja kuka täällä sisämaassa kultaa ostaa?"

"On muuan valkoinen mies, joka antaa sinulle siitä pienen paperilipun, ja kun viet sen paperin rannikolle, niin saat täyden hinnan kullastasi."

"Kuka se valkoinen mies on", kysyi Owaza, "ja missä hän asuu?"

"Hän on minun ystäväni", sanoi päällikkö, "ja jos haluat, saatan minä sinut huomenna hänen luokseen, jolloin voit ottaa kaiken kullan mukaasi ja saat sen pienen paperilapun."

"Hyvä", virkkoi Owaza, "ja sitten minun tarvitsee maksaa kantajille vain pieni summa."

Kantajat tulivat hyvin iloisiksi, kun seuraavana päivänä kuulivat, että heidän ei tarvinnut taivaltaa tuota pitkää matkaa rannikolle, sillä palkankaan viettelys ei riittänyt voittamaan heidän vastahakoisuuttaan lähteä niin pitkälle retkelle ja pelkoa joutua niin etäälle kodeistaan. Perin tyytyväisinä he siis läksivät kahden päivän taipaleelle koillista kohti. Ja Owazakin oli onnellinen, samoin kuin vanha päällikkö, joka itse seurasi mukana, vaikkakaan Owaza ei aavistanut, minkätähden viimemainittu siitä riemuitsi.

He olivat matkustaneet lähes kaksi päivää, kun päällikkö lähetti yhden omista miehistään edeltäpäin sanaa viemään.

"Hän menee ilmoittamaan ystävälleni", hän sanoi, "jotta hän tulee meitä vastaan ja saattaa meitä kyläänsä." Ja kun pieni karavaani muutamaa tuntia myöhemmin sukelsi esiin viidakosta laajalle, ruohoiselle tasangolle, näkivät he vähän matkan päässä itsestään ison soturijoukon nopeasti lähenevän. Owaza pysähtyi.

"Keitä nuo ovat?" hän kysyi.

"Ystäväni soturit", vastasi päällikkö, "ja hän on itse mukana. Näetkö?" ja hän osoitti henkilöä neekerien etunenässä, jotka lähenivät hölkkäjuoksua, keihäiden ja valkoisten töyhtöjen välkkyessä päivänpaisteessa.

"He saapuvat sotaisin aikein eivätkä rauhan miehinä", virkkoi Owaza pelokkaasti.

"Se riippuu sinusta, Owaza", vastasi päällikkö.

"Minä en käsitä", sanoi Owaza.

"Kyllä käsität muutaman minuutin päästä, sillä kohtahan on ystäväni täällä."

Kun soturit ehtivät lähemmäksi, näki Owaza jättiläiskokoisen valkoisen heidän etunenässään -- valkoisen, jota hän luuli Estebaniksi, niin kavalasti hylkäämäkseen liittolaiseksi. Hän kääntyi päällikköä kohti. "Sinä ole pettänyt minut", hän huudahti.

"Odota", sanoi vanha päällikkö; "mitään sinulle kuuluvaa ei sinulta anasteta."

"Kulta ei ole hänen", huudahti Owaza. "Hän varasti sen", ja hän osoitti Tarzania, joka oli lähestynyt ja pysähtynyt hänen eteensä, mutta joka hänestä vähääkään välittämättä kääntyi päällikön puoleen.

"Airuesi saapui", hän sanoi vanhukselle, "tuoden sanomasi, ja Tarzan on wazireineen tullut katsomaan, mitä voimme tehdä vanhan ystävämme hyväksi."

Päällikkö hymyili. "Sinun viestintuojasi saapui minun luokseni, oi Tarzan, ja kahta päivää myöhemmin tuli tämä mies kantajineen, kuljettaen kultaharkkoja rannikolle. Minä sanoin hänelle, että minulla oli hyvä ystävä, joka ostaisi ne, antaen hänelle niistä pienen paperilapun, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että kulta kuului Owazalle."

Apinamies hymyili. "Hyvin teit, ystäväni", hän sanoi. "Kulta ei kuulu Owazalle."

"Eipä se kuulu sinullekaan", tiuskasi Owaza. "Sinä et ole Apinain Tarzan. Minä tunnen sinut. Sinä tulit neljän valkoisen miehen ja sen valkoisen naisen kanssa varastamaan kultaa Tarzanin maasta, ja sitten varastit sen omilta tovereiltasi."

Päällikkö ja wazirit nauroivat. Apinamies hymyili hänelle ominaista hidasta hymyään.

"Se toinen oli petturi, Owaza", hän sanoi, "mutta _minä_ olen Apinain Tarzan, ja kiitän sinua siitä, että tuot kullan minulle. Tule", hän jatkoi, "tästä on vain parin tunnin matka kotiini", ja apinamies pakotti Owazan käskemään kantajainsa kuljettaa kultaharkot Greystoken maatilalle. Siellä Tarzan ruokki kantajia ja maksoi heille, ja seuraavana aamuna hän lähetti heidät kotimaahansa ja Owazan heidän kanssaan, mutta ei ilman arvokasta lahjaa, samalla varoittaen neekeriä enää koskaan palaamasta apinamiehen alueelle.

Kun he kaikki olivat lähteneet, ja Tarzan, Jane ja Korak seisoivat huvilan kuistilla, Jad-bal-jan loikoessa heidän jalkojensa juuressa, kietoi apinamies käsivartensa puolisonsa kaulaan.

"Minun täytyy peruuttaa sanani, että Oparin kulta ei muka ollut minua varten, sillä näethän edessäsi uuden omaisuuden, joka on tuotu Oparin aarreholvista asti ilman mitään ponnistusta minun puoleltani."

"Kunhan nyt vain joku toisi timanttisikin takaisin", nauroi Jane.

"Siitä ei ole mitään toiveita", lausui Tarzan. "Ne ovat epäilemättä Ugogo-virran pohjassa", -- mutta kaukana Ugogon varrella ihmissyöjä Obeben kylässä virui Esteban Miranda hänelle määrätyn hökkelin liassa, silmillään ahmien omaisuutta, jota ei voisi milloinkaan käyttää hyväkseen, jouduttuaan Obeben itsepintaisuuden ja taikauskon hänen kärsittäväkseen tuomitsemaan elinkautiseen vankeuteen.