Part 18

Tarzan ei millään tavoin vastannut heidän liehakoivaan tervehdykseensä, vaan tuli ääneti lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin, kädet ristissä rinnalla, heidän eteensä. Hänen kasvoillaan oli syyttävä, yrmeä ilme, joka toi pelonväristyksen Bluberin arkaan sydämeen ja kalvensi paatuneiden englantilaisten jätkien naamat.

"Mikä nyt on?" he kysyivät kuorossa. "Onko mitään vinossa? Mitä on tapahtunut?"

"Tulin hakemaan takaisin kivipussia, jonka te minulta veitte", sanoi Tarzan koruttomasti.

Jokainen kolmesta vilkaisi epäluuloisesti toveriinsa. "Minä ei ymmärrä, mitä te sanoo, herra Tarzan", sopersi Bluber, hieroen kämmeniään yhteen. "Minä olla varma, että tapahtunut joku erehdys, jollei..." Hän loi salavihkaa epäluuloisen katseen Throckiin ja Peeblesiin.

"Minä en tiedä mitään mistään kivipussista", lausui Peebles, "mutta minä sanon, että israeliittaan ei koskaan ole luottamista."

"Minä en luota kehenkään teistä", tiuskasi Tarzan; "suon teille viisi sekuntia pussin luovuttamiseen ja jollette sillä ajalla ole antanut sitä takaisin, tarkastan teidät läpikotaisin."

"Niin", huudahti Bluber, "tarkastakaa minä, tarkastakaa minä kaikin mokomin. Ka, herra Tarzan, minä ei millään ehdolla ottais teiltä yhtikäs mitään."

"Jossakin on nyt sekaannus", mörähti Throck; "minulla ei ole mitään teille kuuluvaa, ja olen varma, ettei ole näillä toisillakaan."

"Missä se neljäs mies on?" kysyi Tarzan.

"Oh, Kraskiko? Hän hävisi samana iltana, kun toitte meidät siihen kylään. Emme ole häntä sen koommin nähneet -- niin se on. Nyt minä tiedän, -- ihmettelimme hänen lähtemistään,- mutta nyt käsitän sen selvästi kuin oman naamatauluni. Hän sen kivipussin ottikin, hän juuri. Hänen lähdöstään asti olemme kummeksineet, mitä hän varasti, mutta nyt on asia aivan selvä."

"Niin", huudahti Peebles, "ihan varmasti, ja tässä sitä ollaan, niinpä niin."

"Olisihan me se pitänyt tietääkin, olisi pitänyt tietääkin!" myönsi Bluber.

"Mutta sittenkin minä tutkin teidät kaikki", sanoi Tarzan, ja kun neekerien päämies saapui ja apinamies oli hänelle selittänyt, mitä halusi, riisuttiin nuo kolme valkoista nopeasti ja tarkastettiin. Heidän tavaransakin etsittiin läpikotaisin, mutta jalokiviä ei löydetty.

Sanaa sanomatta Tarzan kääntyi viidakkoon, ja tuokiossa näkivät neekerit ja nuo kolme eurooppalaista tuuhean lehtimeren nielaisevan apinamiehen ja kultaleijonan.

"Jumala varjelkoon Kraskia!" huudahti Peebles.

"Mitähän hän kivipussilla tekee?" ihmetteli Throck. "Minusta hänen täytyy olla vähän löyhypäinen."

"Ei hän olla lainkaan löyhypäinen", huudahti Bluber. "On vain yksi laji kiviä Afrikassa, joita Kraski varastais ja juoksis sitten ne mukana yksinään viidakkoon. Timantteja!"

Peebles ja Throck avasivat hämmästyneinä silmänsä. "Se kirottu ryssä", huudahti edellinen, "jutkautti meitä kuin jutkauttikin."

"Hyvinkin luultavasti hän pelasti henkemme", lausui Throck. "Jos se apinaurho olisi tavannut Kraskin timantteineen meidän joukostamme, olisimme kaikki kärsineet saman kohtalon, -- ei häntä olisi voitu saada uskomaan, ettei meillä ollut kättämme pelissä. Eikä Kraski olisi tehnyt mitään, auttaakseen meitä pulasta."

"Toivon, että hän sen lurjuksen tavoittaa!" huudahti Peebles kiihkeästi.

He säikähtyivät äänettömyyteen hetkistä myöhemmin, nähdessään Tarzanin palaavan leiriin; mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota valkoisiin, vaan meni suoraan päämiehen luo, jonka kanssa keskusteli muutamia minuutteja. Sitten hän taas kääntyi ja lähti.

Toimien päämieheltä saamainsa tietojen mukaan oikaisi Tarzan viidakon läpi kylää kohti, johon oli jättänyt nuo neljä valkoihoista heimopäällikön huostaan ja josta Kraski myöhemmin oli yksinään luikkinut tiehensä. Hän liikkui nopeasti, jättäen Jad-bal-jan seuraamaan perässä, ja suoriutui välimatkasta verraten lyhyessä ajassa, koska hän eteni melkein linnuntietä puiden latvoissa, missä ei ollut mitään takkuista pensasmetsää häntä kammitsoimassa.

Kyläportin ulkopuolelta hän keksi Kraskin jäljet, jotka tosin jo olivat melkein hävinneet, mutta kuitenkin vielä apinamiehen teräville vaistoille havaittavissa. Niitä hän seurasi nopeasti, sillä Kraski oli kaiken aikaa pysytellyt avoimella, läntiseen suuntaan kiertelevällä polulla.

Aurinko oli melkein vaipunut läntisten puunlatvojen tasalle, kun Tarzan äkkiä joutui aholle hidasjuoksuisen puron luo, jonka äyräällä oli vähäinen karkeatekoinen, vaajavarustuksella ja okapensasaidalla ympäröity hökkeli.

Apinamies pysähtyi kuuntelemaan, nuuhkien ilmaa herkillä sieraimillaan, ja harppoi sitten äänettömin askelin aukeaman yli hökkeliä kohti. Ruohikossa paalutuksen ulkopuolella virui valkoisen miehen hengetön ruumis, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä apinamies totesi, että se oli hänen etsimänsä pakolainen. Heti käsitti hän, että oli turhaa etsiä timanttipussia kuolleelta, koska oli ilman muuta selvää, että kivet nyt olivat sen hallussa, joka oli venäläisen tappanut, ken hän sitten lienee ollutkin. Pintapuolinen tarkastus ilmaisikin hänelle, että hän oli oikeassa.

Sekä hökkelin sisä- että paalutuksen ulkopuolella oli merkkejä siellä äsken käyneestä miehestä ja naisesta, ja edellisen jäljet sopivat sen henkilön jälkien mittasuhteisiin, joka oli tappanut Gobun, ison apinan, ja metsästänyt Baraa, kaurista, apinamiehen alueilla. Mutta entä nainen? Oli ilmeistä, että hän oli kävellyt hellillä, väsyneillä jaloilla ja että hänellä kenkien asemasta oli ollut riepukääreet jaloissa.

Tarzan seurasi miehen ja naisen jälkiä, jotka veivät hökkelistä viidakkoon. Niiden etääntyessä kävi ilmi, että nainen oli usein jättäytynyt jälkeen ja alkanut onnahdella yhä surkeammin. Hän oli liikkunut varsin hitaasti, ja Tarzan havaitsi, että mies ei ollut häntä odottanut, sillä muutamin paikoin hän oli ollut melkoisesti naisen edellä.

Ja Esteban oli todellakin ponnistanut kauas Flora Hawkesin edelle, jonka haavoittuneet ja verta vuotavat jalat tuskin jaksoivat häntä kannatella.

"Odota minua, Esteban", oli hän rukoillut. "Älä jätä minua. Älä jätä minua yksikseni tähän kauheaan viidakkoon."

"Pysy sitten kintereilläni", murisi espanjalainen. "Luuletko, että minä tällainen omaisuus hallussani aion ainiaan viipyä täällä viidakon sydämessä, kunnes joku tulee sen minulta riistämään? Ei, minä riennän rannikolle niin nopeasti kuin voin. Jos kykenet pysymään mukanani, niin hyvä on. Mutta jollet kykene, on se sinun asiasi."

"Ethän toki voi jättää minua. Ethän sinäkään, Esteban, voisi olla sellainen peto kaiken sen jälkeen, mitä olet minut pakottanut puolestasi tekemään!"

Espanjalainen nauroi. "Sinä et ole minulle enempää kuin vanha hansikas", hän sanoi. "Tällä", ja hän piteli timanttipussia edessään, "voin ostaa maailman pääkaupungeista hienoimpia hansikkaita -- uusia hansikkaita." Ja hän nauroi koleasti pikku pilalleen.

"Esteban, Esteban", huusi Flora, "tule takaisin, tule takaisin! Minä en jaksa enää kävellä. Älä jätä minua. Tulehan toki takaisin ja pelasta minut!" Mutta toinen vain nauroi hänelle, ja kun hän polun mutkassa häipyi Floran näkyvistä, vaipui tämä avuttomana ja uupuneena tantereelle.

KAHDESKYMMENES LUKU

Kuolleen paluu

Sinä yönä Esteban laati yksinäisen leirinsä vanhan joen kuivunutta uomaa pitkin kiertelevän viidakkopolun syrjään. Uomassa tihkui vielä pieni puronen, joka soi espanjalaiselle hänen kaipaamaansa vettä.

Hänet huumannut harhaluulo, että hän tosiaan oli Apinain Tarzan, antoi hänelle valerohkeutta, niin että hän tohti yksinään laskeutua levolle tantereelle ilman minkäänlaista keinotekoista turvalaitetta, ja onni oli tässä suhteessa häntä sikäli suosinut, etteivät pyydystelevät petoeläimet olleet häntä sattuneet löytämään niissä tilaisuuksissa, joissa hän oli liian paljon uskaltanut. Flora Hawkesin vielä ollessa hänen kumppaninaan hän oli rakentanut tytölle suojuksia, mutta nyt hänet jätettyään ja ollessaan jälleen yksinään hän ei saattanut omaksumassaan osassa pitää itseään niin veltostuneena, että edes kyhäisi okapensas-aidan turvakseen yön pimeydessä.

Hän oli kuitenkin tehnyt nuotion, sillä hän oli kaatanut otuksen eikä ollut vielä saavuttanut sitä villeyden astetta, joka olisi sallinut hänen luulotella pitävänsä raa'asta lihasta.

Syötyään niin paljon lihaa kuin maittoi ja juotuaan kylliksensä pienestä purosta Esteban palasi kyyröttelemään tulensa ääreen, missä veti timanttipussin lannetaljansa alta ja avaten sen kaatoi kourallisen kalliita kiviä kämmenelleen. Niihin osuva värähtelevän valkean hohde lähetti säteileviä kimmellyksiä ympäröivän viidakkoyön pimeyteen, espanjalaisen tiputellessa noita välkkyviä kiviä hentona juovana toisesta kädestään toiseen. Ja tässä kauniissa valoliekissä esiintyi espanjalaiselle tulevaisuudennäkyjä -- valtaa, ylellisyyttä, ihania naisia, kaikkea, mitä mies saattaa suurella rikkaudella ostaa. Silmät puoliummessa hän uneksi ihanteesta, jota hän etsisi kautta maailman -- unelmanaisesta, jota hän oli aina etsinyt, mutta milloinkaan löytämättä -- sopivasta kumppanista sellaiselle miehelle, jollaiseksi Esteban Miranda itseään kuvitteli. Kaventuneita silmäluomiaan varjostavain tummien ripsien raosta hän jo luulikin näkevänsä leirinuotionsa värähtelevässä valossa unelmansa epämääräisen ruumiistuman, naisen hahmon puettuna liehuvaan, läpikuultavaan valkoiseen. Se näkyi leijailevan aivan hänen yläpuolellaan valokehän uloimmalla reunalla entisen joen korkealla äyräällä.

Näky oli kummallisen kestävä. Esteban sulki silmänsä tiukkaan ja raotti niitä sitten juuri hitusen, ja siellä oli ilmestys entisellään niinkuin se oli ollut ennenkuin hän silmänsä ummisti. Sitten hän avasi ne selkoselälleen, ja yhä leijaili valkopukuisen naisen hahmo hänen yläpuolellaan.

Esteban Miranda kalpeni äkkiä. "Jumalan äiti!" siunasi hän. "Se on Flora. Hän on kuollut ja palannut aaveena kummittelemaan."

Tuijottavin silmin hän nousi hitaasti jaloilleen, katsellakseen suoraan ilmestystä, jolloin se puhui pehmeällä, lempeällä äänellä.

"Kultaseni", se huudahti, "oletko se todellakin sinä!"

Heti Esteban käsitti, ettei se ollut mikään haamu eikä Florakaan -- mutta kuka sitten? Kuka oli tämä kauneuden ihanneilmiö yksinään Afrikan villissä erämaassa?

Hyvin hitaasti se astui nyt rantatöyrästä alas ja tuli häntä kohti. Esteban pani timantit takaisin pussiin ja pisti sen jälleen lannetaljansa alle.

Avosylin tuli nainen häntä kohti. "Rakkaani, rakkaani", hän huusi, "älä sano minulle, ettet minua tunne!"

Nainen oli nyt kyllin lähellä, jotta espanjalainen saattoi nähdä hänen rajusti kuohuvan povensa ja rakkaudesta ja intohimosta värähtelevät huulet. Äkillinen kuuman halun puuska valtasi hänet ja hän syöksyi kädet ojossa eteenpäin, tavoittaakseen naisen ja rutistaakseen hänet rintaansa vasten.

Seuraten miehen ja naisen jälkiä Tarzan liikkui verkalleen eteenpäin viidakkopolkua pitkin, sillä hän käsitti, ettei kiire ollut tarpeellista noiden kahden tavoittamiseksi. Eikä hän laisinkaan kummastunut äkkiä löytäessään lyyhistyneen naisen makaamasta keskeltä reittiä. Apinamies polvistui naisen viereen ja laski kätensä hänen olalleen, mikä sai hänet säikähdyksestä parahtamaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti tyttö; "nyt on loppu käsissä!"

"Sinulla ei ole vaaraa", sanoi apinamies; "en tee sinulle pahaa."

Nainen käänsi katseensa häneen. Alussa hän luuli miestä Estebaniksi. "Oletko tullut takaisin pelastamaan minut, Esteban?" hän kysyi.

"Esteban!" huudahti toinen. "Minä en ole Esteban. Se ei ole nimeni." Ja sitten neitonen tunsi hänet.

"Loordi Greystoke!" hän virkahti. "Tekö todellakin?"

"Niin", sanoi apinamies, "ja kuka te olette?"

"Minä olen Flora Hawkes. Minähän olin lady Greystoken kamarineitona."

"Nyt muistan teidät", sanoi Tarzan. "Mitä te täällä teette?"

"Pelkään sitä teille sanoa", virkkoi tyttö. "Pelkään teidän suuttumustanne."

"Kertokaa minulle", käski loordi. "Tiedättehän, Flora, että minä en tee pahaa naisille."

"Me tulimme noutamaan kultaa Oparin holveista", selitti neitonen, "mutta senhän te tiedätte."

"Minä en tiedä siitä mitään", sanoi apinamies. "Tarkoitatteko, että olitte niiden eurooppalaisten kanssa, jotka juottivat minulle huumaavaa nestettä ja jättivät minut leiriinsä?"

"Niin", myönsi tyttö, "ja me saimme kultaa, mutta te tulitte wazireinenne ottamaan sen meiltä pois."

"Minä en tullut wazireineni teiltä mitään ottamaan", sanoi Tarzan. "Minä en nyt käsitä."

Flora kohotti kummastuneena kulmakarvojaan, sillä hän tiesi, että Apinain Tarzan ei valehdellut.

"Me jouduimme erillemme", hän virkkoi, "sitten kun miehemme kääntyivät meitä vastaan. Esteban varasti minut muilta, ja jonkun ajan perästä meidät löysi Kraski. Hän oli venäläinen. Hänellä oli mukanaan pussillinen timantteja, ja sitten Esteban tappoi hänet ja otti timantit."

Nyt oli Tarzanin vuoro hämmästyä.

"Ja Estebanko on se mies, joka on teidän kanssanne?" hän kysyi.

"Niin oli", vastasi tyttö, "mutta hän on hylännyt minut. En voinut kävellä kauemmaksi kivistelevillä jaloillani. Hän lähti, jättäen minut tänne kuolemaan, ja otti timantit mukaansa."

"Kyllä me hänet löydämme", sanoi apinamies. "Tulkaa."

"Mutta minä en pääse kävelemään", virkkoi tyttö.

"Siitä ei ole haittaa", vastasi toinen, kumartui ja nosti hänet hartioilleen.

Keveästi apinamies kantoi nääntynyttä tyttöä polkua pitkin. "Ei ole pitkä matka veden ääreen", hän sanoi, "ja vettä te kaipaatte. Se elvyttää ja voimistuttaa teitä, ja ehkä minä pian voin löytää teille ruokaakin."

"Miksi olette minulle näin ystävällinen?" kysyi tyttö.

"Te olette nainen. En voisi jättää teitä yksiksenne viidakkoon kuolemaan, olettepa tehnyt mitä hyvänsä."

Eikä Flora Hawkes voinut muuta kuin nyyhkyttää katkonaisen anteeksipyynnön hänelle tekemästään vääryydestä.

Tuli aivan pimeä, mutta yhä he etenivät hiljaista reittiä pitkin, kunnes Tarzan etäältä huomasi valkean valonhohteen.

"Luulen, että pian tapaamme ystävänne", hän kuiskasi. "Älkää hiiskuko mitään."

Hetkistä myöhemmin hänen tarkat korvansa erottivat ihmisääniä. Hän pysähtyi ja laski tytön jaloilleen.

"Jollette voi seurata", hän sanoi, "niin odottakaa tässä. En halua, että hän pääsee karkuun. Palaan pian luoksenne. Jos voitte verkalleen seurata, tehkää niin." Ja sitten hän jätti hänet ja astui varovaisesti eteenpäin valoa ja ääntä kohti. Hän kuuli Flora Hawkesin liikkuvan aivan takanaan. Ilmeisestikään tämä ei voinut sietää ajatusta, että hänet taaskin jätettäisiin yksikseen pimeään viidakkoon. Melkein samaan aikaan Tarzan erotti matalan ulahduksen jonkun askeleen päästä oikealta puoleltaan.

"Jad-bal-ja", hän kuiskasi hiljaa, "kintereille!" Ja iso, mustaharjainen leijona hiipi aivan hänen lähelleen, ja tukehduttaen parahduksen Flora Hawkes syöksyi hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa. "Hiljaa", kuiskasi apinamies, "Jad-bal-ja ei tee teille pahaa."

Hetkistä myöhemmin kaikki kolme tulivat vanhan joenuoman syrjälle ja kurkkivat siellä kasvavan pitkän ruohon välitse alhaalla olevaan vähäiseen leiriin.

Ällistyksekseen Tarzan näki oman haamunsa seisovan pienen tulen edessä, samalla kun sitä oli verkalleen ja käsivarret levitettyinä lähestymässä liehuvaan valkoiseen pukuun verhoutunut nainen. Hän kuuli hänen sanansa -- suloiset lemmen ja hellyyden sanat. Ja hänen kuullessaan äänensävyn ja tuntiessaan tuoksuvirran, jonka tuulenlöyhkäys äkkiä kantoi hänen sieraimiinsa, täyttivät erilaiset liikutukset hänen sydämensä -- onni, epätoivo, hurjuus, rakkaus ja viha.

Tarzan näki miehen tulen äärestä astuvan avosylin esiin, siepatakseen naisen povelleen. Mutta silloin hän, halkaisten ruohon, harppasi aivan äyrään syrjälle, ja hänen äänensä värisytti viidakkoa yhdellä ainoalla sanalla.

"Jane!" hän huusi, ja silmänräpäyksessä kääntyivät mies ja nainen katsahtamaan häneen, leirinuotion hämärästi valaistessa hänen hahmonsa. Hänet nähdessään mies kääntyi ja livisti viidakkoon joen vastakkaiselle puolelle; ja silloin Tarzan hyppäsi alas uoman pohjaan, juosten naista kohti. "Jane", hän huusi, "sinähän se olet, sinähän se olet!" Nainen näytti perin hämmästyneeltä. Hän katsoi ensin pakenevaan mieheen, jota oli ollut syleilemäisillään, ja loi sitten katseensa Tarzaniin. Varjostaen sormillaan silmiään hän vilkaisi vielä takaisin Estebaniin päin, mutta Esteban ei enää ollut näkyvissä. Sitten hän astahti horjuen apinamiestä kohti.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "mitä tämä merkitsee? Kuka sinä olet, ja jos sinä olet Tarzan, niin kuka oli hän?"

"Minä olen Tarzan, Jane", virkkoi apinamies.

Nainen katsoi hänen taakseen ja näki Flora Hawkesin lähestyvän.

"Niin", hän sanoi, "minä näin sinut, kun sinä juoksit pois viidakkoon Flora Hawkesin kanssa. En voi tätä ymmärtää, John. En saattanut uskoa, että sinä, vaikka olitkin saanut vamman päähäsi, olisit voinut niin menetellä."

"Minäkö juoksin viidakkoon Flora Hawkesin kanssa?" kysyi apinamies teeskentelemättömän kummastuneena.

"Minä näin teidät", virkkoi Jane.

Apinamies kääntyi Floraan päin. "Minä en tätä käsitä", hän sanoi.

"Esteban se minun kanssani viidakkoon juoksi, lady Greystoke", selitti tyttö. "Ja Esteban taaskin oli teidät pettämäisillään. Tässä on todellinen loordi Greystoke. Se toinen oli petturi, joka juuri äsken hylkäsi minut ja jätti viidakkoon kuolemaan. Jollei loordi Greystoke olisi tullut silloin kun tuli, olisin minä nyt kuollut."

Lady Greystoke astahti horjuen puolisoaan kohti. "Ah, John", hän huudahti, "tiesinhän minä, että se et voinut olla sinä. Sydämeni sen minulle sanoi, vaikka silmäni minut pettivät. Nopeasti", hän kehoitti, "se kavaltaja täytyy ottaa kiinni. Riennä, John, ennenkuin hän pääsee karkuun."

"Anna hänen mennä", sanoi apinamies. "Niin mielelläni kuin tahtoisinkin saada hänet käsiini, niin paljon kuin kalpaankin sitä, minkä hän minulta varasti, en enää jätä sinua yksikseen viidakkoon, Jane, edes häntä tavoittaakseni."

"Entä Jad-bal-ja?" virkkoi Jane. "Eikö se?"

"Kah", huudahti apinamies, "minä olin unohtanut", ja kääntyen leijonaan hän osoitti suuntaa, johon espanjalainen oli paennut. "Nouda hänet, Jad-bal-ja", hän sanoi, ja heti loikkasi keltaisenruskea peto seuraamaan saaliinsa jälkiä.

"Tappaako se hänet?" kysyi Flora Hawkes kauhistuen. Ja kuitenkin hän sydämessään oli iloinen kohtalosta, joka espanjalaista uhkasi.

"Ei, ei se häntä tapa", selitti Apinain Tarzan. "Kenties se häntä hiukan näykkäisee, mutta se tuo hänet tänne elävänä, jos mahdollista." Ja sitten hän, ikäänkuin jo olisi unohtanut pakolaisen kohtalon, kääntyi puolisoaan kohti.

"Jane", hän lausui, "Usula kertoi minulle, että sinä olit kuollut. Hän sanoi, että he löysivät hiiltyneen ruumiisi arabialaiskylästä ja hautasivat sen sinne. Kuinka sitten olet täällä elävänä ja loukkaantumattomana? Minä olen etsinyt Luvinia viidakot lävitse kostaakseni kuolemasi. Kenties on hyvä, etten häntä löytänyt."

"Sinä et olisi häntä koskaan löytänyt", vastasi Jane Clayton, "mutta minä en voi käsittää, miksi Usula olisi sanonut löytäneensä ja haudanneensa ruumiini."

"Jotkut hänen ottamansa vangit", vastasi Tarzan, "kertoivat hänelle, että Luvini oli vienyt sinut käsistä ja jaloista sidottuna kyläportin lähellä sijaitsevaan arabialaismökkiin ja siellä vielä sitonut hökkelin permantoon lyötyyn paaluun. Kun sitten tuli oli hävittänyt kylän, palasivat Usula ja wazirit sinua etsimään joidenkuiden vangitsemiensa miesten kanssa, jotka näyttivät hökkelin paikan. Siitä löydettiin ihmisruumiin jäännökset hiiltyneen paalun vierestä, johon vainaja kaikesta päättäen oli ollut kytkettynä."

"Ah", huudahti rouva, "nyt ymmärrän. Luvini sitoi minut tosiaan käsistä ja jaloista ja kytki paaluun, mutta myöhemmin hän palasi hökkeliin ja poisti siteet. Hän yritti tehdä minulle väkivaltaa. Kuinka kauan kamppailimme, en tiedä, mutta niin kovassa ottelussa olimme, että kumpikaan meistä ei huomannut kylän palamista ympärillämme. Vimmatusti torjuessani häntä huomasin puukon hänen vyössään, ja sitten minä sallin hänen tarttua itseeni, ja kun hän kietoi käsivartensa ympärilleni, minä sieppasin veitsen, vetäen sen tupesta, ja työnsin sen hänen selkäänsä vasemman olkapään alapuolelle. Se oli loppu. Melkein samassa hökkelin peräseinä ja katto leimahtivat ilmiliekkiin.

"-- Olin melkein alasti, sillä kamppaillessamme hän oli repinyt melkein kaikki vaatteeni. Hökkelin seinällä riippui tämä valkoinen burnusi, kaiketikin jonkun murhatun arabialaisen omaisuutta. Minä sieppasin sen ja heittäen sen ylleni riensin kylän kujalle. Hökkelit olivat jo kaikki ilmiliekissä, ja viimeinen alkuasukkaista juoksi pois porttikäytävän läpi. Oikealla kädelläni oli kappale paaluaitaa, johon liekit eivät vielä olleet koskeneet. Juosta viidakkoon portin kautta olisi ollut samaa kuin syöksyä vihollisteni syliin, ja niinpä minä jollakin tavoin onnistuin kiipeämään paalutuksen yli ja kenenkään näkemättä heittäytymään viidakon puolelle.

"-- Minulle oli varsin vaikeaa välttää erinäisiä kylästä saapuvia neekerijoukkoja. Osan tätä aikaa olen etsiskellyt wazireja, ja muulloin minun on täytynyt piileskellä. Lepäsin puunhaarukassa lähes kilometrin päässä täältä, kun näin tuon miehen nuotion loimun, ja tullessani ottamaan asiasta selvää melkein huumaannuin ilosta huomatessani, että olin löytänyt Tarzanini, kuten luulin."

"Ne siis hautasivatkin Luvinin eivätkä sinun ruumistasi", sanoi Tarzan.

"Niin", vastasi Jane, "ja tuo äsken paennut mies se oli, jonka minä näin juoksevan pois viidakkoon Floran kanssa, etkä sinä, kuten otaksuin."

Flora Hawkes vilkaisi äkkiä ylöspäin. "Ja varmaankin se oli Esteban, joka tuli wazirien kanssa anastamaan meiltä kullan. Hän jutkautti miehiämme, niinkuin kai oli jutkauttanut wazirejakin."

"Hän saattoi eksyttää ketä tahansa, koska hän kykeni pettämään minutkin", virkkoi Jane Clayton. "Epäilemättä olisin huomannut erehdyksen muutamassa minuutissa, mutta nuotiotulen värähtelevässä valossa ja äärettömästi riemuissani mieheni tapaamisesta uskoin auliisti, mitä halusin uskoa."

Apinamies haroi tuuheaa tukkaansa hänelle ominaisella miettivällä liikkeellä. "En voi käsittää, kuinka hän pystyi pettämään Usulan kirkkaassa päivänvalossa", hän sanoi päätänsä pudistaen.

"Minä voin", virkkoi Jane. "Hän kertoi Usulalle saaneensa vamman päähänsä, mistä muka johtui osittainen muistinmenetys -- ja se selitys korvasi monet kommellukset miehen esittäessä sinun osaasi."

"Hän oli taitava paholainen", huomautti apinamies.

"Hän oli tosiaankin paholainen", vahvisti Flora.

Enemmän kuin tuntia myöhemmin jakaantui ruoho äkkiä joen partaalta, ja Jad-bal-ja sukelsi ääneti heidän näkyviinsä. Sen leukapielissä riippu verinen ja revitty pantterintalja, jonka se laski isäntänsä jalkojen juureen.

Apinamies otti taljan, tarkasti sitä ja rypisti otsaansa.

"Jad-bal-ja taisi hänet sittenkin tappaa", hän sanoi.

"Hän teki luullakseni vastarintaa", virkkoi Jane Clayton, "jossa tapauksessa Jad-bal-ja ei voinut olla häntä surmaamatta itsepuolustuksekseen."

"Luuletteko, että se söi hänet?" kysäisi Flora Hawkes, vetäytyen pelokkaasti pedosta loitommalle.

"En", vatsasi Tarzan, "sillä ei ole ollut siihen aikaa. Aamulla seuraamme jälkiä ja etsimme hänen ruumiinsa. Minä haluaisin saada timantit takaisin." Ja sitten hän kertoi Janelle kummallisen tarinan seikkailusta, jonka yhteydessä hän oli saanut käsiinsä tuon pienen timanttipussin edustaman suuren omaisuuden.

Seuraavana aamuna he lähtivät etsimään Estebanin ruumista. Jäljet johtivat myötävirran suuntaan tiheän pensaikon ja orjantappurain välitse jyrkälle kallioiselle rantatöyräälle, ja siellä ne katosivat; ja vaikka apinamies etsi molemmat rannat pari, kolme kilometriä ja sen kohdan ylä- ja alapuolelta, jolle jäljet olivat hävinneet, ei hän enää tavannut mitään merkkiä espanjalaisesta. Näkyi verta Estebanin polkemissa jäljissä ja verta joen äyräällä kasvavassa ruohossa.

Vihdoin apinamies palasi naisten luo. "Se oli sen miehen loppu, joka tahtoi tekeytyä Tarzaniksi", sanoi hän.

"Luuletko, että hän on kuollut?" kysyi Jane.