Part 17

Kääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä kuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun he sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he esille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman ruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen jättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi iso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.

"Oi!" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.

Hetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä huusi: "Se on Tarzan!" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.

"Niin, minä olen Tarzan -- Apinain Tarzan", huusi loordi Greystoke. "Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona." Mutta hän haastoi kääpiöiden kieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan. Sitten hän kääntyi näitä kohti "Gomanganit ovat menneet tiehensä", hän sanoi, "nouskaa!"

Kaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. "Keitä te olette ja mitä täällä hommaatte?" kysyi Apinain Tarzan. "Mutta minun ei tarvitsekaan tiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja jätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin alkuasukkaan saaliiksi."

Bluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja hymyillen.

"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se, jos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut! Kymmenen punda -- kaksikymmenen punda -- mitä ikinä. Sanokaa, mitä se maksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän."

Tarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. "Minä etsin erästä miehistänne", hän sanoi, "Luvini-nimistä neekeriä. Hän tappoi vaimoni. Missä hän on?"

"Siitä emme tiedä mitään", selitti Kraski. "Luvini kavalsi ja jätti meidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat silloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet. He olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia miehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä. Sitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi naista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut. Juuri olemme heitä etsimässä."

"Samaa kertoivat minulle wazirini", virkkoi Tarzan; "mutta ettekö ole senjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?"

"Emme ole", vastasi Kraski.

"Mitä te täällä hommailette?" kysyi Tarzan.

"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle", vastasi Kraski. "Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme, soturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me olemme aivan yksinämme ja avuttomina."

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta pitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut."

"Se ei tee teille pahaa -- jos en minä sitä käske", sanoi Tarzan.

"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä", rukoili Bluber.

"Mihin teillä on matka?" tiedusti Tarzan.

"Koetamme päästä takaisin rannikolle", vastasi Kraski, "ja sieltä Lontooseen."

"Tulkaa minun kanssani", sanoi Tarzan, "ehkä minä voin auttaa teitä. Ette te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne viidakkoon kuolemaan."

He seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen viidakkopuron partaalle.

Neljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja Bluber oli silminnähtävän pelon vallassa.

Heidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen jälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista suojaa petoeläimiä vastaan.

"Se ei ole tarpeellista", sanoi Tarzan. "Jad-bal-ja vartioi teitä. Se nukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen kuulee toinen."

Bluber huoahti.

"_Mein Gott_!" hän huusi. "Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta."

"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla", sanoi Tarzan, "sillä mitään ei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla."

"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä", virkkoi juutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän kietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles seurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.

Maatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen apinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja kääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen lannetaljansa alta -- pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan jotakin tavaraa.

Kraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään, apinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän, jonne hän paneutui nukkumaan.

Iso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen varmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä pientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän pysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne nukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa pussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle. Sitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen nuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella käsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti pussia vasemman kätensä sormilla.

-- Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, -- hän mietti, -- ja epäilemättä ne niitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille barbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että tuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.

Äänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä myöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.

-- Hyvänen aika, timantteja! -- riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne kaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä, puhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka edustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi hänen sitä ajatellessaan.

-- Hyvänen aika, -- toisti hän, -- kädessäni Kroisoksen aarteet!

Nopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella silmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan näistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit pussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.

-- Huomenna, -- hän mietti, -- huomenna... Kunpa minulla olisi ryhtiä yrittää sitä jo tänä yönä!

Seuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen kanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä ei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla kunnioituksella.

Valkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen soturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.

Kun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja osoitti kädellään neljää eurooppalaista. "Nämä ovat minun ystäviäni", hän sanoi mustalle päällikölle, "ja he haluavat turvallisesti päästä rannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita pyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä, Apinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota."

"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain käskeä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin! Minulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne."

"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina rannikolle."

Lausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä osoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain Tarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan, kultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Väkäkärkinen surmankeihäs

Kraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin tai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan siitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä venäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle nousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka päällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa kylän raitille.

-- Hyvä Jumala! -- hän tuumi itsekseen. -- On vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, -- hän puristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, -- tämä on jokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla. Tuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan aikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!

Varovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus Karl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa näköpiiristä.

Bluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo kaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen Peeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.

"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki kolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen tuotu mauton keitos.

"En", sanoi Peebles. "Varmaankin hän nukkuu vielä."

"Hän ei olla majassa", vastasi Bluber, "hän ei olla siellä, kun minä herätä."

"Pitäköön hän huolta itsestään", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan. "Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota", ja hän irvisti hyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.

He olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien soturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa heidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli Bluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta, vaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä yön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen kohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi se miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat päällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.

Merkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä, jota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa päällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää, minne hän oli joutunut.

Päällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti toimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että Kraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän porttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.

"_Mein Gott_!" huudahti Bluber. "Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan yksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu."

"Niin", säesti Throck, "miksi hän sen oikeastaan teki?"

"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?" kysyi Peebles molemmilta toisilta. "Ehkä hän on vohkinut jotakin."

"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?" huudahti Bluber. "Meidän pyssyt ja ammukset -- nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla muuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku."

"Mutta miksi hän sen sitten teki?" ihmetteli Peebles.

"Ehkä se tolvana käveli unissaan", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme voineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle keksiäkään.

Tuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön sotilaita suojanaan.

Kivääri olalta riippumassa asteli Kraski itsepintaisesti viidakkopolkua pitkin, pitäen raskasta automaattipistoolia oikeassa kädessään. Hän heristi alati korviaan kuullakseen ajettiinko häntä ehkä takaa, tai saadakseen vihiä vaaroista, jotka saattoivat uhata edestä tai jommaltakummalta sivulta. Yksinään salaperäisessä viidakossa hän oli kauhun painajaisen vallassa. Ja jokaisella kilometrillä, jonka hän taivalsi, hupeni timanttien arvo siihen peloittavaan koetukseen verraten, jonka hän käsitti itsellään olevan kestettävänä, ennenkuin saattoi toivoa rannikolle pääsemistä.

Kerran Histah, käärme, joka matalalta oksalta riippuen polun yli, sulki häneltä tien, eikä miekkonen uskaltanut sitä ampua, peläten kiinnittävänsä mahdollisten takaa-ajajain huomion olinpaikkaansa. Hänen täytyi siis kiertää sotkuisen alimetsän läpi, jota kasvoi tiheästi kapean reitin kummallakin puolella. Kun hän jälleen pääsi polulle käärmeen tuolla puolen, olivat hänen vaatteensa entistä repaleisemmat, ja lukemattomat piikit, joiden ohi hänen oli täytynyt tunkeutua, olivat raapineet ja haavoittaneet hänen ihonsa verille. Hän kylpi hiessä ja läähätti uupumuksesta, ja hänen pukunsa oli täynnä muurahaisia, joiden häijyt pistot saivat hänet puolihulluksi tuskasta.

Jälleen päästyään aukeamalle hän riuhtaisi vaatteet yltään ja taisteli vimmatusti, vapautuakseen kiduttavista kiusanhengistä.

Niin tuhkatiheästi vilisi muurahaisia hänen vaatteissaan, ettei hän enää rohjennut pukea niitä ylleen. Vain timanttipussin, ammuksensa ja aseensa hän sieppasi ahnaalta parvelta, jonka lukumäärä nopeasti lisääntyi. Niitä kuhisi näennäisesti miljoonittain, kun ne jälleen yrittivät käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.

Ravistaen enimmät muurahaiset näistä takaisin saamistaan kapineista syöksyi Kraski vimmatusti polkua pitkin yhtä alastomana kuin syntyessään, ja kun hän puoli tuntia myöhemmin kompasteli ja vihdoin kaatui uupumuksesta ja makasi läähättäen viidakon kostealla pinnalla, käsitti hän, kuinka turha oli hänen hullu yrityksensä yksinään pyrkiä rannikolle, -- käsitti hän vielä täydellisemmin kuin hän konsaan muissa olosuhteissa olisi käsittänyt, koska ei ole mitään, mikä niin herpaa sivistyneen miehen rohkeutta ja itseluottamusta kuin se, että hän menettää vaatteensa.

Niin vähän suojaa kuin hänellä poisheittämistään rääsyiksi repeilleistä vaatekappaleista olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tuntea itseään avuttomammaksi, jos sensijaan olisi menettänyt aseensa ja ammuksensa, sillä siihen määrin olemme riippuvaisia tavoista ja ympäristöstä. Kovin säikähtyneenä siis Kraski, jo edeltäpäin tuomittuna epäonnistumaan, ryömi pelokkaasti viidakkopolkua eteenpäin.

Nälissään ja viluissaan hän nukkui sen yön ison puun haarukassa, pyydysteleväin petojen karjuessa, köhiessä ja muristessa viidakon pimeydessä hänen ympärillään. Kauhusta väristen hän tuon tuostakin havahtui säikähtyneenä valveille, ja kun hän uupumuksesta viimein torkahti, ei hän nauttinut lepoa, vaan näki hirmu-unia, jotka äkillinen karjahdus useinkin muutti todellisuudeksi. Näin kuluivat vihdoin kamalan yön pitkät, ikävät tunnit, eikä aamu näkynyt koskaan sarastavan. Mutta se tuli kumminkin, ja taaskin hän jatkoi kompastelevaa kulkuaan länttä kohti.

Pelosta, väsymyksestä ja tuskasta melkein puolitainnoksissa hän hapuili eteenpäin, käyden hetki hetkeltä huomattavasti heikommaksi, sillä hän oli ollut ruuatta ja vedettä siitä asti, kun karkasi toveriensa luota enemmän kuin kolmekymmentä tuntia sitten.

Keskipäivä lähestyi. Kraski eteni, mutta nyt hitaasti ja usein levähdellen; ja kerran tällaisen levähdyksen aikana hän luuli turtuneilla aistellaan erottavansa ihmisääniä lyhyehkön matkan päästä. Hän ravisti itseään nopeasti ja yritti keskittää heikkenevää tajuntaansa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten hän jonkun verran voimistuneena nousi pystyyn.

Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän kuuli ääniä aivan lyhyen matkan päästä, eivätkä ne kuulostaneet alkuasukasten, vaan pikemmin eurooppalaisten ääniltä. Mutta hän oli yhä varovainen ja hiipi hiljalleen eteenpäin, kunnes eräästä polunmutkasta näki mutaisen puron rannalla ahon, jolla kasvoi harvassa puita.

Joenäyrään lähellä oli pieni, ruohokattoinen ja korkealla paalutuksella ympäröity hökkeli, jota vielä lisäksi suojeli okaisista pensaista kyhätty ulompi boma.

Mökin suunnalta äänet kuuluivatkin, ja nyt hän selvästi erotti naisen puhetta, vastustavaa ja vihaista, joka vastasi syvään miehenääneen.

Verkalleen Karl Kraskin silmät avartuivat epäilystä, johon liittyi pelkoakin, sillä hänen kuulemansa miehenääni oli kuolleen Esteban Mirandan ja naisen ääni oli kadonneen Flora Hawkesin, jota hän myöskin jo kauan oli pitänyt kuolleena ja siis menetettynä. Mutta Karl Kraski ei juuri yliluonnollisiin uskonut. Ruumiista erkaantuneet henget eivät kaipaa majoja, paaluvarustuksia tai oka-aitausta. Noiden äänten omistajat olivat yhtä eläviä -- yhtä aineellisia -- kuin hän itsekin.

Hän lähti hökkeliä kohti, melkein unohtaen vihansa ja mustasukkaisuutensa Estebania kohtaan sen helpotuksen vuoksi, jota hän tunsi huomatessaan, että jälleen pääsisi itsensä kaltaisten olentojen seuraan. Hän oli kuitenkin astunut vain muutaman askeleen viidakon reunasta, kun naisen ääni jälleen kuului hänen korviinsa ja hän samalla äkkiä totesi alastomuutensa. Hän pysähtyi ajatuksissaan, katsellen ympärilleen, ja alkoi sitten ripeästi kerätä pitkää levälehtistä viidakkoruohoa, josta laittoi karkean, mutta käytäntökelpoisen hameen, kiinnittäen sen vyötäisilleen samasta aineesta kierretyllä köydellä. Sitten hän uudistunein luottamuksin käveli edelleen mökkiä kohti. Peläten, että he eivät häntä alussa tuntisi, vaan luulisivat viholliseksi ja hyökkäisivät hänen päälleen, Kraski huusi ennen paalutuksen aukolle saapumistaan Estebania nimeltä. Heti tuli espanjalainen tytön seuraamana hökkelistä. Jollei Kraski olisi kuullut hänen ääntään ja häntä siitä tuntenut, olisi hän luullut häntä Apinain Tarzaniksi, sillä niin samanlainen hän oli. Hetkisen tuijottivat molemmat edessään seisovaan ilmestykseen.

"Ettekö tunne minua?" kysyi Kraski. "Minä olen Karl, Karl Kraski. Tunnethan sinä minut, Flora."

"Karl!" huudahti tyttö ja yritti harpata eteenpäin, mutta Esteban tarttui häntä ranteesta ja pidätti häntä.

"Mitä sinä täällä hommailet, Kraski?" kysyi espanjalainen ärtyisästi.

"Pyrin rannikolle", vastasi venäläinen; "olen puolikuollut nälästä ja uupumuksesta."

"Tuolta päin rannikolle mennään", sanoi espanjalainen, osoittaen länttä kohti vievää latua. "Lähdehän liikkeelle, Kraski, täällä ei sinulle ole terveellistä."

"Tarkoitatko, että lähetät minut pois ilman ruokaa ja vettä?"

"Vettä on tuolla", selitti Esteban, viitaten jokeen, "ja viidakko on täynnä muonaa, jos miehellä vain on kyllin rohkeutta ja älyä sitä hankkia."

"Ethän voi lähettää häntä pois", huudahti tyttö; "en pitänyt mahdollisena, että sinäkään voisit olla niin julma", ja sitten kääntyen venäläisen puoleen: "Oi, Karl", rukoili hän, "älä mene! Pelasta minut! Pelasta minut tuolta pedolta!"

"Astu sitten sivulle", huusi Kraski, ja kun tyttö riuhtaisi itsensä irti Mirandan otteesta, kohotti venäläinen pistoolinsa ja tähtäsi aivan läheltä espanjalaiseen: Luoti sivuutti maalinsa, tyhjä patruuna tukkesi syöttökotelon, ja kun Kraski jälleen veti liipaisinta, mutta tuloksettomasti, vilkaisi hän aseeseensa ja huomatessaan sen hyödyttömyyden paiskasi sen kiroten luotaan. Hänen vimmatusti yrittäessään saada kiväärinsä toimimaan Esteban sinkautti lyhyen, raskaan keihäänsä, jota hän nyttemmin oli oppinut käyttämään osuvasti, ja ennenkuin toinen ehti painaa kiväärinsä liipaisinta, puhkaisi raateleva väkäkärki hänen rintansa ja sydämensä. Äännähtämättä Karl Kraski vaipui kuolleena vihollisensa ja kilpailijansa jalkoihin, samalla kun nainen, jota kumpikin oli rakastanut omalla itsekkäällä tai karkealla tavallaan, lyyhistyi nyyhkyttäen maahan äärimmäisen epätoivon vallassa. Nähdessään, että toinen oli kuollut, Esteban astahti eteenpäin, tempasi keihäänsä Kraskin ruumiista ja otti kuolleelta viholliseltaan myöskin hänen ammuksensa ja aseensa. Hänen tätä tehdessään osuivat hänen silmänsä pieneen nahkapussiin, jonka Kraski oli kiinnittänyt vyötäisilleen alkuperäisen pukimensa pitimeksi vastikään punomallaan ruohoköydellä.

Espanjalainen tunnusteli pussia ja koetti saada selville, mitä se sisälsi, ja teki sen johtopäätöksen, että siinä oli ampumatarpeita, mutta ei tutkinut tarkemmin, ennenkuin oli vienyt vainajan aseet hökkeliinsä. Sinne hän oli laahannut myöskin tytön, joka kyyhötti nyyhkien nurkassa.

"Karl-parka, Karl-parka!" voihki Flora ja kääntyi sitten Estebanin puoleen. "Mikä peto!"

"Niin", huudahti toinen nauraen. "Minä olen peto. Minä olen Apinain Tarzan, ja tuo pahuksen ryssä tohti nimittää minua Estebaniksi. Minä olen Tarzan! Minä olen Apinain Tarzan!" hän toisti kirkumalla. "Ken tohtii minua muuksi nimittää, on kuoleman oma. Kyllä minä niille näytän. Kyllä minä niille näytän", hän jupisi.

Tyttö katsahti häneen avartunein ja leimuavin silmin, ja häntä puistatti,

-- Hullu, -- hän ajatteli. -- Hullu! Hyvä Jumala... Yksinäni erämaassa mielipuolen kanssa! -- Ja yhdessä suhteessa oli Esteban Miranda todellakin hullu; hän oli hullu niinkuin osaansa täydesti eläytynyt näyttelijä. Niin kauan oli Esteban Miranda nyt esittänyt osaansa ja niin tositaitavaksi hän oli tullut tuon ylvään henkilön tulkitsemisessa, että hän luulotteli olevansa Tarzan; ja ulkonaisessa esiintymisessään hän olisi saattanut pettää apinamiehen parhaan ystävän. Mutta tuossa hahmossa asui rakin ja viheliäisen pelkurin sielu.

"Hän olisi anastanut Tarzanin puolison", jupisi Esteban, "Tarzanin, viidakon herran puolison! Näetkö, kuinka minä hänet surmasin yhdellä ainoalla keihäänheitolla. Ethän voisi rakastaa vetelystä, kun sinulle on tarjona suuren Tarzanin lempi!"

"Minä inhoon sinua", virkkoi tyttö, "sinä olet eläimiä alhaisempi."

"Sinä olet kumminkin minun", sanoi espanjalainen, "eikä sinua kukaan muu koskaan saa -- ennemmin minä sinut tappaisin. Mutta katsotaanhan, mitä venäläisellä oli nahkapussissaan; tuntuu kuin siellä olisi ammuksia koko rykmentin surmaamiseksi", ja hän päästi solmusta pussinsuuta sitovat hihnat ja tipahdutti vähän sen sisällöstä majan lattialle. Kun säteilevät kivet vierähtivät säkenöiden heidän hämmästyneiden silmiensä eteen, jäi tytön suu auki ihmettelystä.

"Pyhä neitsyt!" huudahti espanjalainen; "ne ovat timantteja!"

"Sadoittain timantteja", mutisi tyttö. "Mistähän hän ne oli saanut?"

"En tiedä enkä välitä", sanoi Esteban. "Ne ovat minun. Ne ovat kaikki minun... Minä olen rikas, Flora. Minä olen rikas, ja jos sinä olet hyvä tyttö, niin saat jakaa varallisuuteni minun kanssani."

Flora Hawkesin silmät kapenivat. Hänen povessaan heräsi hänen alituinen ahneutensa, joka vallitsi hänen olemustaan, ja sen ohella leimahti nyttemmin yhtä voimakas viha espanjalaista kohtaan. Tämän sitä tietämättä oli noiden kimaltelevain helyjen omistaminen vihdoin kiteyttänyt naisen mielessä jo kauan harkitun päätöksen tappaa espanjalainen hänen nukkuessaan. Tähän asti häntä oli peloittanut jäädä yksikseen viidakkoon, mutta nyt voitti suuren aarteen omistamisen himo hänen pelkonsa.

Viidakkoa samoillessaan Tarzan keksi länsirannikon neekerien eri joukkojen ja surmattujen arabialaisten pakenevien orjien jäljet ja tavoittaen vuoron perään kunkin ryhmän tiedusteli edelleen Luvinia, säikäyttäen neekerit puhumaan totta ja lähtiessään jättäen heidät pelon valtaan. Kaikki joukkueet kertoivat saman tarinan.

Ei kukaan ollut nähnyt Luvinia taistelu- ja paloyön jälkeen, ja kaikki olivat varmat, että hänen oli täytynyt lähteä jonkun muun joukkueen kanssa. Niin täydellisesti oli apinamies ollut viime päivät surunsa vallassa ja niin hartaasti antautunut etsintään, että hän oli laiminlyönyt vähäpätöisemmät seikat eikä siis ollut huomannut sitäkään, että timantteja sisältävä pussi oli kadonnut. Hän olikin oikeastaan unohtanut timantit, kunnes ne ihan sattumalta juolahtivat hänen mieleensä, ja sitten hän äkkiä huomasi, että ne olivat poissa. Mutta milloin ja missä olosuhteissa hän ne oli hukannut, sitä hän ei voinut muistaa.

"Ne eurooppalaiset lurjukset", hän jupisi Jad-bal-jalle, "varmaankin ovat ne vieneet", ja se ajatus leimahdutti äkkiä tulipunaisen juovan kirkkaasti hänen otsalleen, kun oikeutettu suuttumus kuohahti hänen rinnassaan hänen auttamainsa miesten petollisuuden ja kiittämättömyyden vuoksi. "Niinkuin etsimme Luvinia, samoin etsimme niitä muitakin." Ja sitenpä sattui, että Peebles, Throck ja Bluber olivat vaeltaneet vain lyhyen matkan rannikkoa kohti, kun he erään puolipäivänlevähdyksen aikana hämmästyksekseen näkivät apinamiehen hahmon liikkuvan heitä kohti ja hänen vieressään astuvan ison, mustaharjaisen leijonan.