Part 14

Kun Jane Clayton liikkui nopeasti wazireineen, tapasi hän Flora Hawkesin safarin jäljet leiriltä, missä wazirit olivat viimeksi nähneet Estebanin, jota he edelleenkin luulivat Apinain Tarzaniksi. Seuraten selviksi poljettuja jälkiä ja liikkuen paljon nopeammin kuin Hawkesin safari, leiriytyivät Jane ja wazirit puolentoista kilometrin päähän norsunluurosvoista vain viikkoa myöhemmin Hawkesin joukon saapumisesta, joka siellä edelleenkin viipyi, odottaen joko Owazan ja Estebanin tuloa tai sopivaa hetkeä tehdäkseen kavalan hyökkäyksen arabialaisia vastaan. Sillä välin oli Luvinin ja muutamien muiden neekerien onnistunut salaa kylvää kapinanhenkeä arabialaisleirin orjain keskuudessa. Vaikka hän joka päivä selosti menestystään Flora Hawkesille, ei hän selostanut pienen oman suunnitelmansa säännöllistä kehittymistä. Hän näet orjakapinan ja arabialaisten tappamisen lisäksi tuumi kaikkien leirin valkoisten murhaamista, lukuunottamatta Flora Hawkesia, jonka Luvini halusi säilyttää joko itseään varten tai jollekulle pohjoisten seutujen mustalle sulttaanille myytäväksi. Luvinin ovelana suunnitelmana oli ensin tappaa arabialaiset valkoisten avulla ja sitten karata valkoisten kimppuun ja tappaa . heidät, kun heidän palvelijansa ensin olivat varastaneet heiltä aseet

Ei ole juuri epäilystäkään, että Luvini olisi voinut panna tuumansa helposti täytäntöön, jollei esteenä olisi ollut erään, Flora Hawkesin yksityispalvelijana toimineen nuoren neekeripojan uskollisuus ja kiintymys emäntäänsä.

Tämä nuori valkoinen nainen, vaikka olikin valmis menemään varsin pitkälle ahneutensa ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi, oli ystävällinen ja lempeä emäntä. Hänen ystävällisyydenosoituksensa tälle tietämättömälle mustalle pojalle olivat tuottamassa hänelle paljon suuremman osingon kuin hänen panoksensa edellytti.

Luvini oli muutamana iltapäivänä käynyt Floran luona ilmoittamassa hänelle, että kaikki oli valmista ja että orjain kapina ja arabialaisten murha tapahtuisivat sinä iltana heti pimeän tulon jälkeen. Valkoisten saaliinhimon oli rosvojen omistama norsunluuvarasto jo kauan sitten herättänyt, minkävuoksi kaikki olivat perin halukkaita salaliiton lopulliseen ratkaisevaan tekoon, joka tuottaisi heidän haltuunsa melkoisen varallisuuden.

Juuri vähää ennen ilta-ateriaa hiipi pieni neekeripoika Flora Hawkesin telttaan. Poika mulkoili silmät selällään ja oli kovin säikähtynyt.

"Mikä nyt on?" kysyi tyttö.

"Hst!" varoitti nuorukainen. "Älä salli heidän kuulla puhuvasi minulle, vaan tuo korvasi lähelle, kun minä sinulle kuiskaamalla kerron, mitä Luvini suunnittelee."

Neitonen kallisti päänsä pienen neekerin huulia kohti.

"Sinä olet ollut minulle ystävällinen", kuiskasi poika; "nyt kun Luvini tahtoisi tehdä sinulle pahaa, olen minä tullut sinulle siitä ilmoittamaan."

"Mitä tarkoitat?" huudahti Flora hiljaa.

"Tarkoitan, että Luvini on antanut käskyn arabialaisten surmaamisen jälkeen tappaa kaikki valkoiset miehet ja ottaa sinut vangiksi. Hän aikoo joko itse pitää sinut tai myydä sinut pohjoiseen suuresta rahasummasta."

"Mutta kuinka tämän kaiken tiedät?" kysyi neitonen.

"Kaikki neekerit leirissä sen tietävät", vastasi poika. "Minun oli määrä varastaa sinun kiväärisi ja pistoolisi, niinkuin jokaisen palveluspojan on varastettava valkoisen isäntänsä aseet."

Neitonen hypähti seisaalleen. "Kyllä minä sille mustanaamalle näytän", hän huudahti, siepaten pistoolinsa, ja hyppäsi teltan ovikaistaletta kohti.

Poika tarttui häntä polvien kohdalta ja pidätti häntä. "Ei ei!" hän huusi. "Älä tee sitä! Älä sano mitään! Se merkitsisi vain, että he tappavat valkoiset miehet sitä nopeammin ja ottavat sinut vangiksi kumminkin. Jokainen neekeri leirissä on teitä vastaan. Luvini on luvannut jakaa norsunluun yhtäläisesti kaikkien kesken. He ovat nyt valmiit, ja jos sinä uhkaisit Luvinia tai he jollakin muulla tavoin saisivat tietää, että olet hankkeesta selvillä, karkaisivat he heti kimppuusi."

"Mitä minun siis olisi mielestäsi tehtävä?" kysyi Flora.

"Ainoa toivo on paossa. Sinun ja valkoisten miesten on pujahdettava viidakkoon, enkä minäkään saa teitä seurata."

Tyttö seisoi katsellen poikaa hetkisen ääneti, ja sitten hän sanoi: "Hyvä on, minä teen niinkuin neuvot. Sinä olet pelastanut henkeni. Kenties en koskaan kykene sinua palkitsemaan, mutta kenties kykenenkin. Mene nyt ennenkuin sinua vastaan herää epäluuloja."

Neekeri poistui teltasta, kiiveten takaseinän alitse välttääkseen, että joku hänen leirin keskelle kerääntyneistä tovereistaan hänet huomaisi, teltan etuosa kun oli selvästi nähtävissä sieltä. Heti kun hän oli mennyt, käveli Flora, ikäänkuin sattumalta kentälle ja meni Kraskin telttaan, jossa venäläinen asui yhdessä Bluberin kanssa. Hän tapasi molemmat miehet ja kertoi heille hiljaa kuiskaillen, mitä oli neekeriltä kuullut. Kraski kutsui sitten Peeblesin ja Throckin, koska oli päätetty olla millään ulkonaisella merkillä ilmaisematta, että heillä oli vihiä salajuonesta. Englantilaiset tahtoivat karata neekerien kimppuun ja tuhota heidät, mutta Flora Hawkes sai heidät luopumaan sellaisesta yltiöpäisyydestä huomauttamalla, kuinka suuresti alkuasukkaat olivat heitä lukuisammat ja kuinka toivotonta heidän nujertamisensa oli.

Bluber, joka oveluudessaan ja viekkaudessaan aina oli taipuvainen kaksinaiseen peliin, missä sellaiseen oli vähänkin tilaisuutta, ehdotti, että he salavihkaa ilmoittaisivat arabialaisille, mitä olivat kuulleet, ja näiden kanssa yhteisvoimin asettuisivat mahdollisimman lujaan asemaan ja avaisivat tulen mustia vastaan heidän hyökkäystään odottamatta.

Taaskin Flora Hawkes suhtautui ehdotukseen kielteisesti. "Se ei kelpaa", hän sanoi, "sillä arabialaiset ovat pohjaltaan yhtä paljon meidän vihollisiamme kuin neekeritkin. Jos meidän onnistuisi nujertaa neekerit, ei kuluisi monta minuuttia ennenkuin arabialaiset tietäisivät äsken heitä vastaan punomamme juonen jokaisen yksityiskohdan, minkä jälkeen ei henkenne olisi _tuon_ arvoinen", ja hän näpsäytti sormiaan.

"Kyllä kai Flora on oikeassa, kuten tavallista", mörisi Peebles, "mutta mihin hiidessä me joudumme harhaillessamme tässä viidakossa ilman neekerejä, jotka pyytäisivät meille riistaa, keittäisivät meille, kantaisivat kapineitamme ja opastaisivat meitä erämaassa? Sen minä tahtoisin tietää -- ja tässä sitä nyt ollaan."

"Ei, ei tässä kai muuta neuvoa ole", sanoi Throck. "Mutta ei maar minua halutakaan juosta tieheni, en ainakaan likaisten neekerien edeltä pakoon pötki."

Silloin kuului valkoisten korviin mölyä etäältä viidakosta: se oli leijonan karjahdus.

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Menisikö me yksinämme tuohon viidakkoon? _Mein Gott!_ Melkein minä kernaammin jään tänne ja antaa tappaa itse niinkuin valkoinen mies."

"Eivät ne tapa sinua valkoisen miehen lailla", virkkoi Kraski. "Ne kiduttavat sinua, jos jäät."

Bluber väänteli käsiään, ja tuskanhiki valui hänen pulleita kasvojaan pitkin. "Voi, minkä takia minä tämä tehnyt?" hän uikutti. "Miksei minä jäänyt Lontoo, jonne minä kuuluu?"

"Tuki suusi", tiuskasi Flora. "Etkö tiedä, että jos jollakin tavoin herätät heidän epäluulonsa, ne ryökäleet karkaavat heti kimppuumme? Ei meillä ole muuta neuvoa kuin odottaa, kunnes he hyökkäävät arabialaisia vastaan. Meillä on silloin vielä aseemme, sillä he eivät aio niitä meiltä viedä ennenkuin arabialaiset on surmattu. Taistelun hämmingissä täytyy meidän paeta viidakkoon, ja senjälkeen -- vain Jumala tietää -- ja Jumala meitä auttakoon!"

"Niin, Jumala meitä auttakoon!" sopersi Bluber aivan hätäännyksissään.

Hetkistä myöhemmin tuli Luvini heidän luoksensa. "Kaikki on valmista, bwanat", hän sanoi. "Olkaa varuillanne heti kun ilta-ateria on syöty. Kuulette merkkilaukauksen. Avatkaa sitten tuli arabialaisia vastaan."

"Hyvä on", virkkoi Kraski; "olemme juuri siitä haastelleet ja päättäneet asettua lähelle porttia, estääksemme heidät pakenemasta."

"Se sopii", sanoi Luvini, "mutta sinun täytyy jäädä tänne." Hän puhutteli Floraa. "Sinun ei olisi turvallista olla taistelun tuoksinassa. Jää tänne telttaan, niin rajoitamme ottelun kylän toiselle sivulle ja mahdollisesti portin tienoille, jos joku heistä yrittää murtautua riviemme lävitse pakoon."

"Hyvä niin", myönsi Flora, "minä jään tänne, missä on turvallista."

Mielissään, että asiat sujuivat mitä parhaiten hänen etujensa mukaisesti, jätti neekeri heidät, ja pian oli koko leiri nauttimassa ilta-ateriaansa. Kaikkialla leirissä vallitsi väkinäisyyden ja kovin hermostuneen jännityksen tunne, joka arabialaistenkin oli täytynyt huomata, vaikka sen syy ainoastaan heille oli tuntematon. Bluber oli niin säikähtynyt, ettei voinut syödä, vaan istui kalpeana ja vavisten, katse harhaillen hurjasti pitkin kenttää -- ensin mustain parveen, sitten arabialaisiin ja sitten portille, jonka etäisyyden hän varmaan oli mielessään mitannut sata kertaa istuessaan siinä ja odotellessaan laukausta, joka olisi merkkinä verilöylylle ja hänen pakenemiselleen viidakkoon, missä hän varmasti luuli joutuvansa ensimmäisen pyydystelevän leijonan välittömäksi saaliiksi.

Peebles ja Throck nauttivat ateriansa juroina Bluberin suureksi kiusaksi. Kraski, joka oli perin hermostunut luonteeltaan, söi vain vähän, mutta ei osoittanut mitään pelonmerkkiä, eikä Flora Hawkeskaan, vaikka hän sydämessään käsitti heidän asemansa toivottomuuden.

Oli tullut pimeä. Jotkut neekereistä ja arabialaisista aterioitsivat vielä, kun äänettömyyden äkkiä katkaisi terävästi pamahtava kiväärinlaukaus. Muuan arabialainen vaipui äännähtämättä maahan. Kraski nousi ja tarttui Floraa käsivarresta.

"Tule", hän huudahti.

Peeblesin ja Throckin seuraamina he astuivat paalutuksen porttia kohti, ja heidän edellään riensi Bluber, jonka jalat pelko siivitti.

Nyt täyttyi ilma taistelevien miesten käheistä huudoista ja kiväärinlaukauksista. Arabialaiset, joita oli vain puolisen tusinaa, taistelivat kuin susilaumaa vastaan, ja koska he olivat paljon parempia pyssymiehiä kuin neekerit, oli taistelun tulos vielä epätietoinen, kun Kraski avasi portin ja viisi eurooppalaista pakeni viidakon pimentoon.

Ottelun leirissä täytyi toki päättyä niinkuin se päättyi, sillä niin monin verroin lukuisammat arabialaisia olivat neekerit, että heidän onnistui kehnosta ampumataidostaan huolimatta kaataa viimeinenkin vihollisensa. Silloin Luvini käänsi huomionsa toisiin valkoihoisiin, vain todetakseen, että nämä olivat paenneet kylästä. Neekeri käsitti heti kaksi asiaa. Ensiksikin, että joku oli hänet kavaltanut, ja toiseksi, että valkoiset eivät olleet voineet ehtiä etäälle siinä lyhyessä ajassa, joka oli heidän poistumisestaan kulunut.

Kutsuen soturinsa ympärilleen hän selitti heille, mitä oli tapahtunut; teroittamalla heidän mieleensä, että valkoiset, jos heidän sallittaisiin päästä pakoon, varmastikin palaisivat lisäjoukoin neekerejä rankaisemaan, sai hän seuralaisensa, joita nyt oli kolmattasataa soturia, tajuamaan, kuinka välttämätöntä oli heti lähteä seuraamaan pakolaisten jälkiä ja tavoittaa heidät ennenkuin he ehtisivät viedä viestin edes johonkin naapurikylään, joista lähin oli ainoastaan päivämatkan päässä.

KUUDESTOISTA LUKU

Timanttivarasto

Alkeellisten savupommien täyttäessä keisarin tornin valtaistuinsalin tukehduttavalla katkullaan lyöttäytyivät gomanganit Tarzanin ympärille, rukoillen häntä pelastamaan heidät, sillä hekin olivat nähneet jokaisen sisäänkäytävän eteen kasaantuneet bolganit ja sen suuren joukon, joka odotteli puutarhassa ja ulkona pengermällä.

"Odottakaa hetkinen", virkkoi Tarzan, "kunnes savu on kyllin sakea ehkäistäkseen bolganit näkemästä liikkeitämme. Sitten ryntäämme pengermälle aukenevista ikkunoista ulos, sillä ne ovat lähempänä itäporttia kuin mikään muu aukko, joten joillakuilla meistä on parempi pakomahdollisuus."

"Minulla on parempi suunnitelma", sanoi vanhus. "Kun savu on meidät peittänyt, niin seuratkaa minua. Yksi ovi on vartioimatta, luultavasti siksi, että he eivät aavista meidän sitä käyttävän. Mennessäni korokkeen yli valtaistuimen taitse oli minulla tilaisuus havaita, että bolganeja ei ollut sitä vartioimassa."

"Mihin se johtaa?" kysyi Tarzan.

"Timanttitornin maakerrokseen -- sen tornin, josta sinut löysin. Se osa palatsista on lähinnä itäporttia, ja jos ehdimme sinne ennenkuin he aavistavat aikomustamme, ei ole juuri epäilemistäkään, että pääsemme ainakin metsään."

"Oivallista!" riemuitsi apinamies. "Ei kestä kauan ennenkuin savu verhoo meidät bolganeilta."

Tositeossa oli savu nyttemmin niin sakeaa, että valtaistuinsalissa olijain oli vaikea hengittää. Monet heistä yskivät ja aivastelivat tukehtumaisillaan, ja kaikkien silmät vettyivät kitkerän savun vaikutuksesta. Mutta silti he eivät olleet kokonaan heitä ympäröiviltä vartijoilta kätkettyinä.

"En tiedä, kuinka paljon kauemmin tätä voimme kestää", sanoi Tarzan; "minä olen siitä jo saanut ihan kyliäni."

"Savu sakenee hiukan", virkkoi vanhus. "Lyhyt tuokio vain, niin voimme luullakseni lähteä kenenkään näkemättä."

"Minä en voi tätä enää kestää", parahti La. "Minä tukehdun ja olen puolisokea."

"No", sanoi vanhus, "ehkeivät he enää voi meitä erottaa. Savu on varsin sakeaa. Seuratkaahan siis minua!" Ja hän johdatti heidät korokkeen askelmia ylös ja valtaistuinten takana olevan pienen, uutimien verhoaman aukon läpi. Vanhus astui ensimmäisenä ja sitten La, Tarzanin ja Jad-bal-jan seuraamana, joka oli melkein saavuttanut kestävyytensä ja kärsivällisyytensä rajan, niin että Tarzan vain vaivoin oli kyennyt sitä hillitsemään; ja nyt ilmaisi eläin suuttumustaan syvällä murinalla, mistä oli pelättävissä, että bolganit siitä arvaisivat heidän pakotiensä. Tarzanin ja leijonan takana tungeksivat yskivät gomanganit; mutta kun Jad-bal-ja oli heidän edessään, eivät he lyöttäytyneet niin lähelle edellä kulkevia kuin muutoin olisivat luultavasti tehneet.

Aukosta päästiin pimeään käytävään, joka johti korkeita portaita pitkin alas matalammalle tasolle ja sitten pilkkosen pimeässä sen melkoisen välimatkan, joka erotti timanttitornin keisarin tornista. Niin suurta huojennusta he tunsivat päästessään valtaistuinsalin sakeasta savusta, että kukaan heistä ei piitannut käytävän pimeydestä, vaan he seurasivat kärsivällisesti vanhuksen opastusta. Tämä oli selittänyt, että ensimmäiset portaat, joita pitkin he olivat astuneet, olivat ainoat tunnelissa tavattavat esteet.

Käytävän päässä pysähtyi vanhus raskaan oven eteen, jonka hän melkoisella ponnistuksella sai avatuksi.

"Odottakaa tuokio", hän sanoi, "kunnes löydän soihtulampun, sytyttääkseni valoa."

He kuulivat hänen hetken hapuilevan ovikäytävässä, ja sitten leimahti himmeä liekki, ja kohta lepatti valo lampussa. Sen hämärissä säteissä näki Tarzan edessään nelikulmaisen kammion, jonka laajuudesta lampun vavahteleva lieska antoi vain osittaisen käsityksen.

"Toimittakaa heidät kaikki sisälle", sanoi vanhus, "ja sulkekaa ovi", ja kun se oli tehty, huusi hän Tarzanille: "Tule! Ennenkuin lähdemme tästä kammiosta haluan näyttää sinulle sellaista, mitä mikään ihmissilmä ei vielä koskaan ole nähnyt."

Hän johdatti Tarzanin kammion etäiselle puolelle, missä tämä soihtulampun valossa näki rivittäin hyllyjä, joille oli pinottu pieniä nahkapusseja. Vanhus laski lampun eräälle hyllyistä, otti yhden säkin, avasi sen ja kaatoi osan sisältöä kämmenelleen. "Timantteja", hän sanoi; "jokainen näistä mytyistä painaa viisi naulaa ja jokainen sisältää timantteja. Bolganit ovat kasanneet niitä ikimuistoisista ajoista, sillä he kaivavat niitä paljon yli oman tarpeensa. Heidän taruissaan elää usko, että atlantilaiset jonakuna päivänä palaavat ja että he voivat myydä timantit niille. Ja niin he jatkavat niiden kaivamista ja varastoonpanoa, ikäänkuin niillä olisi alituista ja kiihkeää kysyntää. Kas tässä, ottakaa pussi mukaanne", hän lisäsi, ojentaen Tarzanille ja La'lle kummallekin yhden.

"En luule, että tästä laaksosta koskaan elävinä pääsemme, mutta mahdollistahan se on", ja näin sanoen otti hän itse kolmannen pussin.

Timanttiholvista vanhus opasti heidät alkeellisia portaita pitkin ylempään kerrokseen, ja sitten nopeasti tornin pääovelle. Vain kaksi raskasta, sisäpuolelta teljettyä ovea oli nyt heidän ja pengermän välillä, ja vähän matkaa taempana ammotti itäportti avoinna. Vanhus oli avaamaisillaan ovet, kun Tarzan ehkäisi hänet.

"Odota hetkinen", hän virkkoi, "kunnes loput gomanganit ovat tulleet. Portaiden nouseminen vie heiltä jonkun aikaa. Kun he ovat kaikki täällä takanamme, paiskaa ovet auki, ja sitten sinä ja La niiden kymmenen tai kahdentoista gomanganin kanssa, jotka ovat aivan ympärillämme, ryntäätte porttia kohti. Loput meistä seuraavat jälkijoukkona ja pitävät bolganit loitolla, jos ne hyökkäävät kimppuumme. Olkaa valmiit", hän lisäsi hetkistä myöhemmin; "luullakseni ovat kaikki nyt ylhäällä."

Huolellisesti selitti Tarzan gomanganeille suunnitelmansa ja sitten hän, kääntyen vanhukseen päin, komensi: "Nyt." Salpa lipsahti auki, ovet lensivät selälleen, ja koko joukkue ryntäsi juoksujalkaa itäporttia kohti.

Valtaistuinsalin lähettyville kasaantuneet bolganit eivät tienneet, että heidän uhrinsa olivat heiltä livistäneet, ennenkuin Tarzan, joka seurasi Jad-bal-jan kanssa oli astumassa itäportin läpi. Silloin bolganit hänet huomasivat ja päästivät heti hälytyshuudon, jonka kuultuaan useat sadat heistä ryhtyivät hurjaan takaa-ajoon.

"Tuolla he tulevat", huusi Tarzan toisille; "juokse minkä jaksat suoraan Oparin laaksoa kohti, La."

"Entä sinä?" kysyi nuori nainen.

"Minä jään hetkiseksi gomanganien seuraan ja yritän rangaista noita otuksia."

La pysähtyi tiellään. "Minä en astu askeltakaan ilman sinua, Apinain Tarzan", hän sanoi. "Olet jo antautunut minun tähteni liiankin suuriin vaaroihin. Ei, minä en lähde ilman sinua."

"Kuten tahdot", vastasi toinen. "Tuolla he tulevat."

Suurella vaivalla hän keräsi joukon gomanganeja, jotka kerran portin läpi päästyään eivät näkyneet mitään muuta ajattelevan kuin päästä niin etäälle Timanttipalatsista kuin mahdollista. Tuskin puolisataa soturia totteli hänen kutsuaan, ja näiden kanssa hän seisoi porttikäytävässä, jota kohti useita satoja bolganeja parhaillaan ryntäsi.

Vanhus astui Tarzanin luo ja kosketti häntä käsivarteen.

"Sinun on parasta paeta", hän sanoi. "Gomanganien rivit murtuvat, ja he pötkivät ensi hyökkäyksestä tiehensä."

"Paolla emme mitään voita", selitti Tarzan, "sillä me vain menettäisimme mitä olemme gomanganien avulla voittaneet, ja sitten olisi koko laakso kuin herhiläiset niskassamme."

Hän oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs gomanganeista huusi: "Katsokaa, katsokaa! Ne tulevat!" ja hän osoitti polkua pitkin metsään.

"Juuri ajoissa tulevatkin", huomautti Tarzan nähdessään ensimmäisen gomanganiparven vyöryvän metsästä itäporttia kohti. "Tulkaa", hän huusi läheneville neekereille, "bolganit hyökkäävät meitä vastaan. Tulkaa kostamaan vaivanne!" Sitten hän kääntyi ja kutsuen ympärillään olevia mustia syöksyi ryntääviä gorillamiehiä vastaan. Heidän takanaan vieri kuin aalto aallon jälkeen gomanganijoukko toisensa perästä Timanttipalatsin itäportista sisälle, tunkien kaikki tieltään ja tyrskähtäen vihdoin bolganien horjuvaa rintamaa vastaan, joka paiskattiin armotta takaisin palatsin muureja kohti.

Huudot, taistelu ja verenhaju kiihoittivat Jad-bal-jan sellaiseen raivoon, että Tarzan vain töin tuskin onnistui pidättää se karkaamasta yhtä hyvin ystävän kuin vihollisenkin kimppuun, joten apinamieheltä kului niin paljon aikaa hurjan liittolaisensa hillitsemiseen, että hän ehti vain vähän ottaa osaa taisteluun. Mutta hän näki, että se oli kallistumassa heikäläisten voittoon ja että bolganien täydellinen tappio oli varma, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi.

Eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään. Niin hurjia olivat gomanganit verisestä kostonhimosta ja niin innostuneita voiton ensimmäisistä hedelmistä, että tulivat yhtä vimmaisiksi kuin itse Jad-bal-ja. He eivät antaneet armoa eivätkä sitä anoneet, ja taistelu loppui vasta sitten, kun he eivät enää löytäneet bolganeja tappaakseen.

Ottelu oli ohi, ja Tarzan palasi La'n ja vanhuksen kera valtaistuinhuoneeseen, josta savupommien käry nyttemmin oli haihtunut. Sinne he kutsuivat jokaisen kylän päämiehen, ja kun nämä olivat kerääntyneet korokkeen eteen, jolla seisoivat nuo kolme valkoihoista, iso mustaharjainen leijona Jad-bal-ja heidän vieressään, haastoi Tarzan neekereille:

"Timanttipalatsin laakson gomanganit, tänä yönä olette vapauttaneet itsenne julmien isäntienne hirmuvallasta, jolla teitä on rasitettu kauemmin kuin vanhinkaan teistä kykenee muistamaan. Niin aavistamattoman pitkät ajanjaksot on teitä sorrettu, että joukostanne ei ole koskaan kehittynyt johtajaa, joka kykenisi teitä viisaasti ja oikeudenmukaisesti hallitsemaan. Valitkaa siis itsellenne hallitsija jostakin vieraasta heimosta."

"Sinut, sinut!" huusi ääni toisensa perään, päämiesten vaatiessa Apinain Tarzania heidän kuninkaakseen.

"Ei", lausui apinamies, kohottaen kätensä vaitiolon merkiksi; "mutta täällä on sellainen, joka on kauan elänyt keskuudessanne ja tuntee tapanne ja tottumuksenne, toivomuksenne ja tarpeenne paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tahtoo jäädä luoksenne teitä hallitsemaan, niin hänestä saatte varmaan hyvän kuninkaan", ja Tarzan osoitti vanhusta.

Tämä katsahti Tarzaniin hämmästyneenä. "Mutta minä haluan lähteä täältä pois", hän sanoi; "haluan palata sivistyneeseen maailmaan, josta olen tänne haudattuna ollut eristettynä niin monet pitkät vuodet."

"Sinä et tiedä, mitä haastelet", puheli apinamies. "On kulunut paljon, paljon aikaa siitä, kun sieltä läksit. Et enää tapaa ketään tuttavia kotiseudultasi. Kohtaat vain petosta, ulkokultaisuutta, ahneutta, omanvoitonpyyntöä ja julmuutta. Pian huomaisit, ettei kukaan siellä sinusta välittäisi, etkä sinä kenestäkään. Minä, Apinain Tarzan, olen lähtenyt viidakosta ja käynyt ihmisten rakentamissa kaupungeissa, mutta aina on minua siellä tympäissyt, ja mielelläni olen palannut viidakkoon -- jalojen eläinten luo, jotka rakastavat rehellisesti ja rehellisesti vihaavat, -- luonnon vapauteen ja teeskentelemättömään vilpittömyyteen.

"-- Jos palaat, niin saat tuntea pettymystä ja huomaat hylänneesi tilaisuuden suorittaa työn, joka hyvin maksaisi vaivasi. Nämä ihmispoloiset tarvitsevat sinua. Minä en voi jäädä tänne heitä pimeydestä opastamaan, mutta sinä voisit, ja sinä kykenet ehkä niin muovaamaan heidät, että heistä tulee uuttera, hyveellinen ja ystävällinen kansa, joka kuitenkaan älköön jääkö sotataidossakaan harjaantumattomaksi, sillä jos meillä on jotakin hyvää, niin on aina kadehtijoita, ja jos he ovat meitä voimakkaampia, yrittävät he tulla sen meiltä väkivalloin riistämään. Sinun on siis opetettava kansasi puolustamaan maataan ja oikeuksiaan, ja niitä puolustaakseen tulee heidän kyetä menestyksellä taistelemaan, ja heillä täytyy olla aseita, joilla käyvät sotiaan."

"Puheesi on totta, Apinain Tarzan", vastasi vanhus; "siellä vanhassa maailmassa ei minulla ole mitään odotettavaa, joten jään tänne, jos gomanganit minut päällikökseen haluavat."

Kun Tarzan tiedusteli asiaa päämiehiltä, vakuuttivat he, että jolleivät voineet saada päällikökseen häntä itseään, he hyvin kernaasti ottaisivat vanhuksen, tämän kun kaikki joko näkemättä tai kuulematta tiesivät henkilöksi, joka ei koskaan ollut harjoittanut mitään julmuuksia gomanganeja kohtaan. Harvat eloon jääneet bolganit, jotka olivat paenneet palatsin eri osiin, haettiin esille ja tuotiin valtaistuinsaliin. Täällä heille annettiin kaksi ehtoa: joko jäädä orjiksi laaksoon tai kokonaan poistua maasta. Gomanganit olisivat karanneet heidän päälleen ja surmanneet heidät, mutta heidän uusi kuninkaansa ei sitä sallinut.

"Mutta minne me menisimme, jos lähdemme Timanttipalatsin laaksosta?" kysyi muuan bolganeista. "Emme tiedä mitä Oparin kaupungin tuolla puolen on, ja Oparissa tapaisimme vain vihollisia."

Tarzan istui silmäillen heitä salaperäisesti ja ääneti. Pitkään aikaan hän ei puhunut, jolla välin muutamat gomanganien päämiehet ja jotkut bolganit tekivät ehdotuksia gorillamiesten tulevaisuuden varalle. Vihdoin apinamies nousi ja kääntyi bolganeja kohti.