Part 13

"Sinä olet urhoollinen mies", sanoi vanhus, "ja olet onnistunut paremmin kuin luulin mahdolliseksi, mutta La on oikeassa: sinä et tunne bolganien hurjuutta ja apulähteitä tai sitä valtaa, joka heillä on gomanganien yli. Jos voisit neekerien typeristä mielistä karkoittaa pelon painajaisen, joka heitä niin raskaana pöpönä kahlehtii, voisit ehkä saada puolellesi riittävän suuren joukon paetaksesi laaksosta, mutta minä pelkään, että se on sinullekin ylivoimainen tehtävä. Ainoa toivomme siis on paeta palatsista heidän ollessaan tilapäisesti epäjärjestyksessä ja luottaa nopeuteemme ja onneemme, ehtiäksemme laakson ulkopuolelle ennenkuin meidät tavoitetaan."

"Kah", huudahti La osoittaen sormellaan; "nytkin on jo liian myöhäistä -- he palaavat."

Tarzan katsahti osoitettuun suuntaan ja näki avoimesta oviaukosta huoneen eteläisestä päästä ison joukon gorillamiehiä lähestyvän. Hän käänsi silmänsä nopeasti toisen seinän ikkunoihin. "Mutta odottakaas", hän sanoi, "katsokaa, toisessakin vaakakupissa on jotakin!"

Hänen seuralaisensa katsoivat pengermälle aukeaviin ikkunoihin päin ja huomasivat niiden takana monisataiselta näyttävän neekerijoukon juoksemassa nopeasti ikkunoita kohti. Korokkeella olevat neekerit huusivat innostuneina: "Ne tulevat! Ne tulevat! Me pääsemme vapaiksi, eivät bolganit enää voi teettää meillä työtä, kunnes kaadumme uupumuksesta, piestä meitä, kiduttaa meitä tai syöttää meitä Numalle."

Kun ensimmäiset bolganit ehtivät huoneen ovelle, alkoi gomanganeja tunkeutua sisälle useista vastapäisellä seinällä leveistä ikkunoista. Heitä johtamassa olivat ne kolme, jotka oli lähetetty heitä noutamaan, ja niin vaikuttavasti he olivat suorittaneet lähetintoimensa, että neekerit jo näyttivät uudelta kansalta, sillä niin elähdytti heitä koittava vapauden ajatus. Heidät nähdessään bolganien päällikkö huusi heille äänekkäästi, että he tarttuisivat korokkeella oleviin tungettelijoihin, mutta vastaukseksi lävisti lähin neekeri hänet heittämällään keihäällä, ja kun hän tuupertui kasvoilleen kuolleena, riehahti taistelu ilmiliekkiin.

Palatsin bolganit olivat neekereitä melkoisesti lukuisammat, mutta jälkimmäisillä oli se etu, että heitä oli valtaistuinsalin sisäpuolella riittävästi, estääkseen suurempaa bolganimäärää pääsemästä huoneeseen samalla kertaa. Heti kun Tarzan huomasi neekerien mielentilan, kutsui hän Jad-bal-jan seuraamaan häntä ja astuen alas korokkeelta ryhtyi johtamaan gomanganeja. Jokaiseen aukkoon hän sijoitti kylliksi miehiä sitä suojelemaan ja piti loput varalla keskellä huonetta. Sitten hän kutsui vanhuksen neuvottelemaan.

"Itäisen muurin portti on auki", hän sanoi. "Minä jätin sen tullessani auki. Olisiko kahden- tai kolmenkymmenen neekerin mahdollista päästä sinne turvallisesti ja sieltä metsään, viedäkseen viestin kylien asukkaille siitä, mitä täällä palatsissa tapahtuu, ja taivuttaakseen heidät lähettämään heti kaikki soturinsa lopettamaan aloittamamme vapautustyön?"

"Se on oivallinen suunnitelma", vastasi vanhus. "Bolganit eivät ole meidän ja portin välisellä puolella palatsia, ja jos tuuma konsaan voidaan panna täytäntöön, niin nyt on sopiva aika. Minä valitsen puolestani miehet; niiden tulee olla päälliköitä, joiden sanoilla on kantavuutta palatsin muurien ulkopuolella asuvien kyläläisten keskuudessa."

"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Valitse heidät heti; kerro heille, mitä haluamme, ja varoita heitä kaikin mokomin rientämään."

Vanhus valitsi yksitellen kolmekymmentä soturia, joille jokaiselle hän tarkoin selitti heidän velvollisuutensa. He riemastuivat suunnitelmasta ja vakuuttivat Tarzanille, että ensimmäinen apujoukko saapuisi ennenkuin tuntiakaan oli kulunut.

"Kun lähdette aitauksesta", sanoi apinamies, "niin särkekää lukko, jos voitte, jotta bolganit eivät voi lukita porttia jälleen ja sulkea apujoukoiltamme tietä. Sanokaa myöskin, että ensiksi tulleiden on jäätävä muurin ulkopuolelle, kunnes on saapunut kyllin suuri joukko, jotta he voivat verraten turvallisesti astua palatsin alueelle -- ainakin niin monta kuin nyt on tässä huoneessa."

Neekerit ilmaisivat tajuavansa ja läksivät hetkistä myöhemmin huoneesta erään ikkunan kautta, häviten yön pimentoon.

Pian sen jälkeen, kun neekerit olivat lähteneet, tekivät bolganit päättäväisen rynnäkön valtaistuinsalia vartioivia gomanganeja vastaan, minkä tuloksena parin-, kolmenkymmenen gorillamiehen onnistui tunkeutua huoneeseen. Tästä ensimmäisestä vastoinkäymisen merkistä säikähtyneinä osoittivat neekerit horjumisen oireita; heidän luontainen pelkonsa bolganeja kohtaan esiintyi heidän epäröivässä asennossaan ja haluttomuudessaan vastahyökkäykseen. Hypätessään eteenpäin, auttaakseen bolganien valtaistuinsaliin tekemän rynnäkön torjumisessa, kutsui Tarzan Jad-bal-jaa, ja kun suuri leijona loikkasi korokkeelta, osoitti apinamies lähintä bolgania ja huusi: "Tapa, tapa!"

Jad-bal-ja hyppäsi suoraan lähimmän kurkkuun. Mahtavat leuat loksahtivat vain kerran säikähtyneen gorillamiehen murisevassa naamassa, ja sitten heitti kultaleijona raadon sitä vain kerran ravisteltuaan ja karkasi toisen kimppuun. Kolme oli täten saanut nopeasti surmansa, toinen toisensa jälkeen, kun loput bolganeista kääntyivät pakenemaan tästä kauhun kammiosta. Mutta gomanganit, joiden rohkeus palasi heidän nähdessään, kuinka helposti tämä hurja liittolainen tuotti tyranneille kuolemaa ja pelästystä, asettuivat bolganien ja oviaukon väliin, katkaisten heiltä pakotien.

"Pidättäkää heidät, pidättäkää heidät", huusi Tarzan. "Älkää tappako heitä!" Ja sitten kääntyen bolganien puoleen: "Antautukaa, niin säästämme teidät!"

Jad-bal-ja pysytteli isäntänsä vieressä, mulkoillen ja muristen bolganeille ja silloin tällöin luoden apinamieheen rukoilevan silmäyksen, joka sanoja selvemmin haastoi: "Lähetä minut heidän joukkoonsa!"

Viisitoista saliin saapuneista bolganeista oli vielä elossa. Hetkisen he epäröivät, mutta sitten yksi heistä heitti aseensa lattialle. Toiset noudattivat heti esimerkkiä.

Tarzan kääntyi Jad-bal-jan puoleen. "Takaisin!" hän sanoi osoittaen koroketta, ja kun leijona kääntyi ja tassutti pois korokkeelle, haastoi apinamies jälleen bolganeille.

"Menköön yksi joukostanne", hän käski, "ilmoittamaani tovereillenne, että vaadin heitä heti antautumaan."

Bolganit kuiskailivat muutaman silmänräpäyksen keskenään, ja lopuksi muuan heistä ilmoitti lähtevänsä toisia tapaamaan. Hänen poistuttuaan huoneesta vanhus lähestyi Tarzania.

"He eivät milloinkaan antaudu", hän virkkoi. "Varo petosta."

"Hyvä näinkin", sanoi Tarzan. "Minä aavistelen petosta, mutta voitan aikaa, ja sitä me enimmin tarvitsemme. Jos lähettyvillä olisi paikka, johon voisin teljetä nämä toiset, tuntisin asemamme turvallisemmaksi, sillä se vähentäisi vastustajaimme lukua ainakin näin monella."

"On sellainen huone", virkkoi vanhus, osoittaen yhtä valtaistuinsalin oviaukosta, "johon voit heidät sulkea -- sellaisia huoneita on keisarien torneissa monta."

"Hyvä", sanoi Tarzan, ja hetkistä myöhemmin olivat bolganit hänen ohjeittensa mukaan tiukasti teljettyinä valtaistuinsalin viereiseen huoneeseen. Käytävästä he kuulivat gorillamiesten väittelyä. Oli ilmeistä, että he pohtivat Tarzanin heille lähettämää tiedonantoa. Kului viisitoista, kului kolmekymmentäkin minuuttia, eikä mitään sanaa saapunut bolganeilta, eikä vihollisuuksiakaan uudistettu, mutta sitten saapui valtaistuinsalin pääovelle sama mies, jonka Tarzan oli lähettänyt viemään antautumishaasteen.

"No", kysyi apinamies, "mitä he vastasivat?"

"He eivät antaudu", sanoi bolgani, "mutta he sallivat sinun lähteä laaksosta, kunhan päästät vapaiksi ne, jotka olet vanginnut etkä tee pahaa toisillekaan."

Apinamies pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa", hän vastasi. "Minulla on valta musertaa Timanttilaakson bolganit. Katso", ja hän osoitti Jad-bal-jaa, "tässä on oikea Numa. Otus, joka teillä oli valtaistuimellanne, oli vain villipeto, mutta tämä on Numa, eläinten kuningas, kaikkien luotujen keisari. Katso häntä. Täytyykö häntä pitää kultakahleilla kytkettynä kuin vankia tai orjaa? Ei! Hän on todella keisari. Mutta yksi on häntä korkeampi, ja sen käskyjä hän tottelee. Se olen minä, Apinain Tarzan. Ken minut suututtaa, ei saa tuntea ainoastaan Numan vihaa, vaan myöskin Tarzanin vihaa. Gomanganit ovat minun kansaani, bolganit joutuvat orjikseni. Mene sanomaan tovereillesi, että heidän, jos mielivät laisinkaan säilyttää henkensä, on parasta saapua pian anomaan armoa. Mene!"

Kun lähetti oli jälleen poistunut, vilkaisi Tarzan vanhukseen, joka silmäili häntä ikäänkuin pelon tai kunnioituksen ilmein, mutta hänen silmäkulmissaan välähtikin hiukan vekkulia. Apinamies huokaisi syvään helpotuksesta. "Tällä tavoin voitamme ainakin puoli tuntia lisää", hän sanoi.

"Sen kyllä tarvitsemme ja enemmänkin", vastasi vanhus, "vaikka tosin oletkin saanut aikaa enemmän kuin pidin mahdollisena, sillä olet toki herättänyt epäröimistä bolganeissa, joilla ei ennen koskaan ole ollut aihetta epäillä voimaansa."

Silloin ulkokäytävistä kuuluva väittely ja pohdinta vaihtui liikehtimiseksi. Noin viisikymmentä gorillamiestä käsittävä joukko asettui aivan valtaistuinsalin pääkäytävän eteen, missä seisoivat ääneti, aseet valmiina, ikäänkuin ehkäistäkseen huoneissa olevilta jokaisen pakomahdollisuuden. Heidän takanaan nähtiin muiden bolganien liikkuvan poispäin ja häviävän ovista ja käytävistä, jotka johtivat palatsin pääeteisestä. La'n ja vanhuksen kanssa odottivat gomanganit levottomasti apujoukkojen saapumista, Tarzanin istuessa puolittain nojaillen korokkeen reunalla, toinen käsivarsi Jad-bal-jan kaulalla.

"Niillä on jotain tekeillä", sanoi vanhus. "Meidän tulee huolellisesti varoa yllätystä. Kunhan neekerit vain saapuisivat nyt, kun ovea vartioimassa on vain viisikymmentä, nujertaisimme heidät helposti ja meillä olisi, niin tosiaan luulen, joku pieni mahdollisuus raivata itsellemme tie palatsin alueelta."

"Pitkän täälläolosi aikana", huomautti Tarzan, "on sinussa herännyt samaa mieletöntä pelkoa bolganeja kohtaan kuin gomanganeissakin. Mielentilastasi heitä kohtaan voisi päätellä heidän olevan joitakin yli-ihmisiä; mutta hehän ovat vain elukoita, ystäväni; ja jos pysymme lujina ja itsellemme uskollisina, voitamme heidät."

"Olkoot vain elukoita", vastasi vanhus, "mutta niillä elukoilla on ihmisen aivot -- ja niiden oveluus ja julmuus on pirullista."

Seurasi pitkä äänettömyys, jota vain gomanganien hermostuneet kuiskaukset keskeyttivät. Neekerien ryhti oli ilmeisesti verkalleen lamaantumassa pakollisen odotuksen herpaisevasta jännityksestä, kun heidän metsäläistoverinsa eivät nopeasti ehtineet apuun. Lisäksi tuli kuria höllentävä vaikutus aprikoimisesta, mitä bolganit ehkä suunnittelivat tai ehkä jo olivat panemassa täytäntöönkin. Gorillamiesten pelkkä äänettömyys oli kauheampi kuin todellisen hyökkäyksen melske. La oli ensimmäinen valkoisista, joka katkaisi äänettömyyden.

"Jos kolmekymmentä gomangania saattoi niin helposti lähteä palatsista, miksi emme mekin voisi?" hän kysyi.

"On kaksi syytä", vastasi Tarzan. "Toinen, että jos olisimme lähteneet samaan aikaan, niin bolganit meitä paljon lukuisampina olisivat voineet häiritä meitä ja pidättää meitä kyllin kauan, jotta heidän lähettinsä olisivat ehtineet hyvissä ajoissa ennen meitä, minkä seurauksena meidät ennen pitkää olisivat tuhannet vihamieliset soturit piirittäneet. Toinen syy on, että haluan rangaista noita olentoja, jotta vieras vastaisuudessa olisi turvassa Timanttipalatsin laaksossa." Hän pysähtyi. "Ja nyt mainitsen kolmannen syyn, miksi meidän ei sovi yrittää pakoa tällä hetkellä." Hän osoitti pengermälle aukeavia ikkunoita. "Katsokaa", hän sanoi, "pengermä ja puutarha ovat täynnä bolganeja. Mitkä aikeet heillä lieneekin, arvelen heidän suunnitelmansa menestyksen riippuvan yrityksestämme paeta tästä huoneesta ikkunain kautta, sillä jollen erehdy, koettavat pengermällä ja puutarhassa olevat bolganit kätkeytyä meiltä." Vanhus asteli huoneessa sellaisella kohdalla, mistä voi nähdä suurimman osan pengermää ja puutarhaa, jonne päin valtaistuinsalin ikkunat olivat.

"Olet oikeassa", hän sanoi palatessaan apinamiehen viereen; "bolganit ovat joukolla kerääntyneet ikkunain alle, paitsi valtaistuinsalin toisten ovien edessä. Mutta siitä meidän on saatava selko." Hän käveli nopeasti huoneen vastakkaiselle puolelle, vetäen erään oviaukon edestä syrjään uutimet, joiden takaa tuli näkyviin pieni joukko bolganeja. He seisoivat siellä liikkumattomina, millään tavoin yrittämättä häneen tarttua tai tehdä hänelle pahaa. Hän astui ovelta ovelle, ja jokaisen takaa näyttäytyi huoneessa olijoille samanlainen äänetön gorillavartiosto. Hän kiersi huoneen seinustaa korokkeen ja kolmen valtaistuimen taitse ja palasi sitten Tarzanin ja La'n luo.

"Asia on niinkuin pelkäsin", hän virkkoi, "me olemme täydellisesti saarroksissa. Jollei apua pian tule, niin meidät perii hukka."

"Mutta heidän voimansa on jaettu", huomautti Tarzan.

"Sittenkin se on riittävä meidät nujertamaan", vastasi ukko.

"Saatat olla oikeassa", myönsi Tarzan, "mutta teemmepä edes sitkeää vastarintaa."

"Mitä tuo on!" huudahti La, ja huomio kääntyneenä samaan meluun kohottivat heti muutkin valtaistuinsalissa olijat silmänsä kattoa kohti, havaiten, että kahdestatoista aukosta oli poistettu laskuluukut, ja nähden usean kymmenen gorillamiehen synkät naamat.

"Mitä ne nyt hommailevat!" huudahti Tarzan, ja ikäänkuin vastauksena tähän kysymykseen alkoivat ylhäällä olevat bolganit paiskella valtaistuinsaliin palavia, öljyssä liotettuja ja vuohennahkoihin köytettyjä rättejä, jotka heti alkoivat täyttää sitä paksulla, tukehduttavalla, palavain vuotain ja karvain käryyn sekaantuneella savulla.

VIIDESTOISTA LUKU

Verikartta

Sitten kun Esteban ja Owaza olivat kaivaneet kullan maahan, palasivat he paikalle, johon olivat jättäneet viisi neekerinuorukaistaan, lähtivät heidän kanssaan joen rannalle ja leiriytyivät yöksi. Täällä he pohtivat suunnitelmiaan, päättäen jättää loput joukkoa pyrkimään rannikolle miten parhaiten kykenivät, itse palatakseen toiselle kohtaa rannikkoa, mistä voisivat varmastikin pestata kylliksi kantajia kultaa kuljettamaan.

"Miksi emme sen sijaan, että palaamme rannikolle kantajia etsimään", kysyi Esteban, "yhtä hyvin hanki niitä lähimmästä kylästä?"

"Sellaiset eivät lähtisi kanssamme rannikolle", vastasi Owaza. "He eivät ole kantajia. Korkeintaan kuljettaisivat kultamme seuraavaan kylään."

"Miksei sitten niin?" tiedusti espanjalainen. "Ja seuraavasta kylästä voisimme ottaa kantajia kuljettamaan sitä edelleen, kunnes saisimme taas uusia miehiä käytettäväksemme."

Owaza pudisti päätänsä. "Se on hyvä suunnitelma, bwana, mutta me emme siihen pysty, koska meillä ei ole millä maksaisimme kantajamme."

Esteban raapi päätänsä. "Olet oikeassa", hän sanoi, "mutta se säästäisi meiltä sen kirotun matkan rannikolle ja sieltä takaisin."

He istuivat jonkun ajan ääneti ja ajatellen. "Nyt älyän!" huudahti espanjalainen vihdoin. "Vaikka meillä olisi kantajiakin, niin emme nyt voisi suoraan palata rannikolle pelosta, että tapaisimme Flora Hawkesin joukon. Meidän täytyy sallia heidän lähteä Afrikasta ennenkuin siirrämme kullan rannikolle. Kaksi kuukautta täytyy meidän joka tapauksessa odottaa, sillä heillä on hitonmoinen urakka pyrkiessään rannikolle napisevine kantajaliutoineen. Viekäämme siis odottaessamme yksi kultaharkko lähimpään paikkaan, missä voimme sitä kaupata. Sitten voimme palata pestaamaan kantajia kuljettaaksemme kullan kylästä kylään."

"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi Owaza. "Täältä ei ole varsin pitkä matka lähimmälle kauppa-asemalle, ei niin pitkä kuin rannikolle, ja täten me emme ainoastaan voita aikaa, vaan säästämme itseltämme monet pitkät vaellukset."

"Huomenna siis kaivamme esiin yhden kultaharkoista, mutta meidän pitää varoa, ettei kukaan miehistäsi meitä seuraa, sillä kukaan ei saa tietää kullan kätköpaikkaa ennenkuin se on ehdottomasti välttämätöntä. Sitten kun me palaamme sitä noutamaan, saavat tietenkin toisetkin asiasta selvän, mutta kun me sen jälkeen olemme itse alati mukana, ei ole suurta vaaraa, että aarre riistetään meiltä."

Ja niin espanjalainen ja Owaza palasivat seuraavana päivänä aarteen kätköpaikalle, josta he kaivoivat esille yhden ainoan kultaharkon.

Ennenkuin he lähtivät paikalta, piirsi espanjalainen olkapäällänsä kantamansa pantterintaljan sisäpuolelle tarkan kartan seudusta, johon aarre oli kätkettynä, käyttäen piirustukseensa teroitettua puikkoa, jota kasteli vartavasten tappamansa pikku nakertajan vereen. Owazalta hän sai tietää alkuasukasten nimityksen joelle ja sellaisille huomattaville kohdille, jotka nähtiin aarteen kätköpaikalta, sekä mahdollisimman selvät ohjeet, kuinka voisi rannikolta saapua tälle paikalle. Nämä tiedot hän kirjoitti kartan alapuolelle, ja sen tehtyään hän tunsi suurta helpotusta, tarvitsematta enää pelätä, että jos jotakin tapahtuisi Owazalle, ei hän koskaan kykenisi löytämään kullan kätköpaikkaa.

Kun Jane Clayton oli saapunut rannikolle Lontooseen matkustaakseen, odotti häntä sähkösanoma, joka ilmoitti että hänen isällään ei ollut mitään vaaraa eikä siis tyttärelläkään mitään pakkoa palata hänen luokseen. Senvuoksi hän muutaman päivän levähdettyään käänsi jälleen kasvonsa kotia kohti ja alkoi samota takaisin samaa pitkää, helteistä, vaivaloista reittiä, jonka vastikään oli taivaltanut. Kun hän vihdoin pääsi maatilalle, kuuli hän hämmästyksekseen, että Apinain Tarzan ei vielä ollut palannut retkeltään Oparin kaupunkiin, aarreholvien kultaa noutamasta. Hän tapasi Korakin ilmeisesti kovin levottomana, mutta haluttomana ilmaisemaan epäilyä isänsä kyvystä pitää huolta itsestään. Hän kuuli kaihomielin kultaleijonan karkaamisesta, sillä hän tiesi, että Tarzan oli suuresti kiintynyt tähän jaloon eläimeen.

Toisena päivänä Janen palaamisen jälkeen saapuivat Tarzania seuranneet wazirit kartanoon ilman häntä. Silloin vasta täyttyi rouvan sydän pelosta. Mitä hänen herralleen ja puolisolleen olikaan tapahtunut? Hän kyseli tarkkaan miehiltä, ja kuultuaan, että Tarzania taaskin oli kohdannut tapaturma, joka oli vioittanut hänen muistiaan, ilmoitti hän heti, että hän lähtisi seuraavana päivänä puolisoaan hakemaan, käskien juuri palanneiden wazirien häntä seurata.

Korak yritti saada hänet luopumaan siitä päätöksestä, mutta kun hän ei siinä onnistunut, pyrki hän äitinsä mukaan.

"Emme kaikki saa lähteä kotoa", sanoi rouva. "Sinun tulee jäädä tänne, poikani. Jos minä en onnistu, niin palaan ja lähetän sinut."

"Minä en voi sallia sinun lähteä yksinäsi", vastasi Korak.

"Minä en ole yksinäni, kun wazirit ovat kanssani", nauroi äiti, "ja sinä tiedät varsin hyvin, poikani, että heidän seurassaan olen yhtä hyvin turvassa missä tahansa Afrikan sydämessä kuin täällä maatilalla."

"Niin, niin, sen uskon", vastasi Korak, "mutta minä soisin voivani lähteä tai että Mirjam olisi täällä."

"Niin, minäkin toivoisin, että Mirjam olisi täällä", vastasi lady Greystoke. "Mutta älä ole huolissasi. Sinä tiedät, että minun viidakkovaistoni, joskaan en siinä vedä vertoja Tarzanille ja Korakille, ei suinkaan ole halveksittava ja että minä uskollisten ja urhoollisten wazirien ympäröimänä olen turvassa."

"Saatat olla oikeassa", vastasi Korak, "mutta en mielelläni näe sinua lähtevän ilman minua."

Ja niin Jane Clayton seuraavana aamuna pojan vastaväitteistä huolimatta lähti viidenkymmenen wazirisoturin seurassa etsimään villiä puolisoaan.

Kun Esteban ja Owaza eivät olleet palanneet leiriin, kuten olivat luvanneet, olivat toiset joukkueen jäsenet ensin suuttumaisillaan, mikä myöhemmin muuttui huolestumiseksi, ei niin paljon espanjalaisen turvallisuuden vuoksi kuin pelosta, että Owazaa oli kohdannut tapaturma ja että hän ei palaisi opastamaan heitä turvallisesti rannikolle, sillä kaikkien mustien joukosta hän yksinään näytti kykenevän pitämään kurissa nyrpeät ja kapinalliset kantajat. Neekerit nauroivat otaksumalle, että Owaza olisi eksynyt, ja pikemminkin luulivat, että hän ja Esteban olivat ehdoin tahdoin heidät jättäneet. Luvinilla, joka toimi päämiehenä Owazan poissaollessa, oli oma selityksensä.

"Owaza ja bwana ovat yksinään menneet tapaamaan norsunluurosvoja. Oveluudella he voivat saada aikaan yhtä paljon kuin me olisimme väkivallalla saavuttaneet, ja silloin on vain kaksi jakamassa norsuhampaat."

"Mutta kuinka voi kaksi miestä voittaa rosvojoukon?" kysyi Flora epäilevästi.

"Te ette tunne Owazaa", vastasi Luvini. "Jos hän saa kuiskatuksi sanansa orjain korviin, niin hän voittaa heidät puolelleen, ja kun arabialaiset näkevät, että Owazan toverina ja kapinallisia orjia taistelussa johtavana on Apinain Tarzan, niin he pakenevat säikähtyneinä."

"Luulen, että hän on oikeassa", mutisi Kraski; "se kuulostaa juuri espanjalaisen tapaiselta", ja sitten hän äkkiä kääntyi Luvinin puoleen. "Voitko johtaa meidät rosvojen leiriin?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Kraski; "ja mitä sitten sinä, Flora, ajattelet tästä suunnitelmasta? Lähettäkäämme nopea viestinviejä rosvojen luo varoittamaan heitä Owazasta ja espanjalaisesta ja ilmoittamaan heille, että viimemainittu ei ole Apinain Tarzan, vaan petkuttaja. Me voimme pyytää heitä vangitsemaan ja pidättämään nuo kaksi, kunnes itse saavumme ja paikalle ehdittyämme voimme tehdä enempiä suunnitelmia sen mukaan kuin olosuhteet sallivat. Hyvin luultavasti voimme panna täytäntöön alkuperäisen tuumamme, sitten kun kerran ystävinä olemme astuneet heidän leiriinsä."

"Tuo kuulostaa hyvältä", vastasi Flora, "ja se on tosiaankin aika kieroa, yhtä kieroa kuin sinä olet itsekin."

Venäläinen punehtui. "Harakat viihtyvät parhaiten harakkain parissa", hän lausui.

Tyttö kohautti olkapäitään huolettomasti, mutta Bluber, joka Peeblesin ja Throckin kanssa oli äänettömänä kuunnellut, riehahti.

"Mitä sinä tarkoitat harakoilla, jotka viihtyy parhaiten harakoitten kanssa?" hän kysyi. "Kuka nyt olla kiero? Minä sanoo sinulle, herra Karl Kraski, että minä olla reilu mies, ja se yks asia ei kuka ihminen voi sanoa Adolph Bluberista, että hän olla kiero."

"Pidä suusi kiinni", tokaisi Kraski; "jos yrityksessä on jotakin tavoitettavaa, niin kyllä sinä mukana olet -- mikäli ei ole mitään vaaraa. Ne miekkoset itse varastivat norsunluun ja hommassa kaiketi tappoivat paljon ihmisiäkin. Sitäpaitsi he ovat ottaneet orjiakin, jotka me vapautamme."

"No niin", sanoi Bluber, "jos se olla oikein ja rehellistä, niin kyllä kernaasti minun puolestani, mutta muista sentään, Kraski, että _minä_ olla rehellinen mies."

"Tuhat tulimmaista", huudahti Throck, "me olemme kaikki rehellisiä miehiä; en ole ikinä elämässäni tavannut tällaista metistä pastorijoukkoa."

"Tietysti me olemme rehellisiä", ulvoi John Peebles, "ja joka vain sanoo, ettemme sitä ole, siltä me murskaamme kallon, siinä se."

Tyttö hymyili väsyneesti. "Kyllähän te aina voitte kerskua rehellisyydestänne", hän sanoi. "Mokomat kiertävät maailmaa rehellisyydestään kerskuen. Mutta eipä väliä; nyt on päätettävä, seuraammeko Kraskin neuvoa vai emmekö. Siitä asiasta on meidän toki sovittava ennenkuin yritykseen ryhdymme. Meitä on viisi. Äänestäkäämme. Teemmekö niin vai emmekö?"

"Tulevatko miehet mukaamme?" kysyi Kraski kääntyen Luvinin puoleen.

"Jos heille luvataan osa norsunluusta, niin he ovat valmiit", vastasi neekeri.

"Kuinka moni kannattaa Karlin suunnitelmaa?" kysyi Flora.

Kaikki kannattivat sitä yksimielisesti, ja niin päätettiin, että he ryhtyisivät yritykseen, ja puolta tuntia myöhemmin lähetettiin viestinviejä rosvojen leiriin viemään sanaa sen päällikölle. Vähän myöhemmin lähti joukkue liikkeelle, kulkien samaan suuntaan.

Kun he viikon päästä ehtivät rosvojen leiriin, kuulivat he, että heidän sanansaattajansa oli turvallisesti saapunut perille ja että heitä odotettiin. Esteban ja Owaza eivät olleet näyttäytyneet eikä naapuristossa ollut heitä nähty tai heistä kuultu. Siitä johtui, että arabialaiset olivat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja jurouteen, koska pelkäsivät, että heille tuotu tiedonanto oli vain juoni, jonka avulla tämä melkoinen joukko valkoihoisia ja aseistettuja neekereitä pääsi turvallisesti heidän paalutukseensa.