Part 11

Tämänsuuntainen puhe miellytti wazireja paremmin. He alkoivat nähdä toivon välähdyksiä. Apinain Tarzanista oli jälleen tulemassa Tarzan. Niinpä he seuraavana aamuna lähtivätkin keventynein sydämin ja mieli jälleen hilpeänä etsimään englantilaisten leiriä; ja Usulan älykkäiden laskelmien mukaisesti he painuivat suoraan viidakon läpi katkaistakseen eurooppalaisten otaksuttavan matkasuunnan ja tekivät sen niin hyvällä menestyksellä, että tavoittivat heidät juuri parahiksi yöleiriin asettuneina. Jo kauan ennen kuin he saavuttivat heidät, haistoivat he nuotioitten käryn ja kuulivat länsirannikon kantajain laulut ja puheenmekastuksen.

Tällöin Esteban keräsi wazirit ympärilleen. "Lapseni", hän sanoi, puhutellen Usulaa englanninkielellä, "nämä muukalaiset ovat tulleet tänne tekemään vääryyttä Tarzanille. Ja Tarzanille siis kuuluu kosto. Jättäkääkin minut rankaisemaan vihollisiani yksin ja omalla tavallani. Palatkaa te ja jättäkää kulta paikoilleen, sillä kuluu pitkä aika ennenkuin sitä tarvitsen."

Wazirit tunsivat pettymystä, sillä tämä uusi suunnitelma ei laisinkaan ollut heidän toivomustensa mukainen, he kun olivat odotelleet länsirannikon neekerien hilpeää teurastamista. Mutta vieläkin tuo mies heidän edessään oli Tarzan, heidän suuri bwanansa, jota he ehdottomasti ja sokeasti tottelivat. Muutaman silmänräpäyksen sen jälkeen kun Esteban oli heille aikomuksensa julistanut he seisoivat ääneti, levottomasti liikahdellen, kunnes vihdoin alkoivat jutella keskenään wazirien kielellä. Heidän puhettaan ei espanjalainen ymmärtänyt, mutta ilmeisesti he esittivät jotakin Usulalle, joka nyt kääntyi Estebaniin päin.

"Oi, bwana", huudahti neekeri, "kuinka voimme palata kotiin lady Janen luo kertomaan hänelle, että jätimme sinut loukkaantuneena ja yksinäsi uhmaamaan valkoisten miesten ja heidän soturiensa kiväärejä? Älä meiltä sellaista vaadi, bwana. Jos olisit entiselläsi, emme pelkäisi turvallisuutesi puolesta, mutta saatuasi vamman päähäsi et ole ollut sama kuin ennen, emmekä me tohdi jättää sinua yksinäsi viidakkoon. Salli siis meidän, uskollisten waziriesi, rangaista noita ihmisiä, minkä jälkeen me saatamme sinut turvallisesti kotiin, jossa sinut voitaneen parantaa tapaturmasi tuottamista vaurioista."

Espanjalainen nauroi. "Olen täydelleen toipunut", hän sanoi, "eikä minulla ole suurempaa vaaraa yksinäni kuin jos olisin teidän kanssanne" -- väitös, jonka hän heitä paremmin tiesi olevan vain lievän esityksen tosiasioista. "Te tottelette toivomuksiani", hän jatkoi ankarasti. "Lähtekää heti samaa tietä kuin olemme tulleet. Vaellettuanne vähintään kolme kilometriä voitte leiriytyä yöksi, aamulla jatkaaksenne kotimatkaanne. Älkää pitäkö melua, sillä minä en halua, että he tietävät minun olevan täällä. Minun suhteeni voitte olla huoleti. Minua ei enää mikään vaivaa, ja luultavastikin saavutan teidät ennenkuin ehditte kotiin. Menkää!"

Surumielin wazirit kääntyivät jälleen tolalle, jota juuri olivat samoilleet, ja hetkistä myöhemmin hävisi viimeinen heistä espanjalaisen näkyvistä.

Helpotuksesta huoahtaen Esteban Miranda kääntyi oman kansansa leiriä kohti. Peläten, että hän äkkiä yllättämällä heidät ärsyttäisi soturit tervehtimään häntä luotisuihkulla, vihelsi hän ja huhusi sitten äänekkäästi, heitä lähestyessään.

"Se on Tarzan!" huusi ensimmäinen neekereistä, joka hänet näki. "Nyt meidät tosiaan kaikki surmataan."

Esteban huomasi kantajain ja soturien lisääntyvän kiihtymyksen -- näki jälkimmäisten tarttuvan kivääreihinsä ja hermostuneesti hypistelevän liipaisimia.

"Minä, Esteban Miranda, täällä olen", huusi hän äänekkäästi. "Flora, Flora, käske niiden hölmöjen laskea kiväärinsä alas!"

Valkoihoisetkin olivat nousseet seisaalleen ja katselivat häntä, ja hänen äänensä kuullessaan kääntyi Flora neekereihin päin. "Niin se on", hän sanoi, "tuo ei ole Tarzan. Laskekaa kiväärinne maahan."

Esteban astui leiriin hymyillen. "Tässä minä olen", hän virkkoi.

"Me luulimme sinun kuolleen", sanoi Kraski. "Joku noista kertoi Tarzanin ilmoittaneen, että hän oli sinut tappanut."

"Hän otti minut kiinni", selitti Esteban, "mutta hän ei tappanut minua. Luulin hänen sitä aikovan, mutta niin hän ei tehnyt, ja lopuksi hän päästi minut vapaaksi viidakkoon. Hän lienee luullut, etten siellä säilyisi elävänä ja että hän pääsisi tarkoituksiensa perille tahraamatta käsiään vereeni."

"Hänen täytyi tuntea sinut", huomautti Peebles. "Kuolisithan kuin torakka, jos pitkäksi aikaa jäisit yksinäsi viidakkoon -- nääntyisit nälkään."

Esteban ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan kääntyi Floraan päin. "Etkö ole iloinen nähdessäsi minut, Flora?" hän kysyi.

Tyttö kohautti olkapäitään. "Mitäpä sillä väliä?" hän vastasi. "Retkemme on mennyt päin mäntyä. Jotkut noista ajattelevat, että sinussa on paljon moittimisen syytä." Hän nyökkäsi valkoisia kohti ylimalkaan.

Espanjalainen rypisti kulmiaan. Kukaan heistä ei juuri välittänyt hänen jälleennäkemisestään. Hän ei piitannut muista, mutta oli toivonut, että Flora osoittaisi jotakin innostusta hänen palaamisensa johdosta. No niin, jos tyttö olisi tiennyt, mitä hänellä oli mielessä, olisi ehkä tuntenut itsensä onnellisemmaksi hänet nähdessään ja hyvinkin mielellään osoittanut hänelle rahtusen ystävällisyyttä; mutta Flora ei tiennyt. Hän ei tiennyt, että Esteban Miranda oli kätkenyt kultaharkot paikkaan, josta ne joskus toiste voisi noutaa.

Hänen aikomuksensa oli ollut taivuttaa Flora karkaamaan muiden luota, ja sitten he olisivat molemmin palanneet aarretta hakemaan, mutta nyt hän oli loukkaantunut ja närkästynyt... Kukaan heistä ei saisi penniäkään; hän odottaisi, kunnes he lähtisivät Afrikasta, ja palaisi sitten ottamaan kaikki itselleen. Ainoana kiusaamuksena oli ajatus, että wazirit tiesivät aarteen paikan ja ennemmin tai myöhemmin palaisivat Tarzanin kanssa sitä noutamaan. Tämä heikko kohta hänen laskelmissaan oli vahvistettava, ja sitä varten hän tarvitsi apua, mikä taas merkitsi, että salaisuus oli ilmoitettava jollekulle toiselle -- mutta kelle?

Näennäisesti välittämättä toveriensa murjottavista katseista hän asettui heidän keskelleen. Hän huomasi hyvin, että nämä eivät suinkaan olleet iloiset hänen näkemisestään, mutta oikeaa syytä siihen nurjuuteen hän ei tiennyt, sillä hän ei ollut kuullut Kraskin ja Owazan hautomasta tuumasta ryöstää norsunluurosvojen saalis, joten pääsyy heidän vastahakoisuuteensa oli pelko, että heidän täytyisi jakaa apaja hänen kanssaan. Ensimmäiseksi puki Kraski sanoiksi ajatuksen, joka liikkui kaikkien muiden mielessä paitsi Estebanin.

"Miranda", hän sanoi, "yleisen mielipiteen mukaan olette sinä ja Bluber suuresti vastuunalaiset yrityksemme myttyynmenosta. Emme me teitä ilman aikojamme morkkaa. Minä vain mainitsen tosiasian. ^Mutta sinun poissaollessasi olemme laatineet suunnitelman viedä Afrikasta mukanamme jotakin, mikä osittain korvaa kullanmenetyksen. Olemme huolellisesti valmistelleet yritystä ja tehneet suunnitelmia. Niiden toimeenpanoon emme sinua tarvitse. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että lähdet mukaamme seuran vuoksi, jos haluat, mutta olkoon alusta pitäen selviönä, että sinulla ei ole mitään osaa yrityksemme tuloksiin."

Espanjalainen hymyili ja heilautti huolettomasti kättään. "Aivan oikein", hän vastasi, "minä en pyydä mitään. En haluaisi ottaa mitään vastaan keltään teistä." Ja hän irvisti sisimmässään, kun ajatteli sitä runsasta neljännesmiljoonaa kultapuntaa, jonka jonakuna kauniina päivänä yksinään korjaisi Afrikasta.

Tämä odottamattoman myöntymyksen sävy Estebanin puolelta vaikutti toisiin helpottavasti, ja heti haihtui olemattomiin tähän asti vallinnut väkinäisyyden tuntu.

"Sinä olet kunnon poika, Esteban", sanoi Peebles, "minä olen hokenut kaiken aikaa, että sinä harrastat oikeaa peliä, ja vakuutan olevani hirveän iloinen nähdessäni sinun palanneen ehjin nahoin. Olin kovin suruissani, kun kuulin, että muka olit oikaissut koipesi, olin niinkin."

"Niin", säesti Bluber, "Johnilla olla niin paha mieli, että hän itkenyt hänensä nukuksiin yöllä. Eikö totta, John?"

"Älä sinä yritä leukailla, juutalainen", murahti Peebles, katsoa muljauttaen Bluberiin.

"Ei minä mitä liikaa aikonut puhua", vastasi Adolph nähdessään, että roteva englantilainen oli vihainen; "totta kai me kaikki olla surulliset, kun me luuli, että Esteban oli tapettu, ja nyt me kaikki olla iloiset, kun hänet on tullu takaisin."

"Ja kun hän ei vaadi mitään osaa saaliistamme", lisäsi Throck.

"Olkaa huoleti", sanoi Esteban, "olen kyllin onnellinen, kunhan pääsen takaisin Lontooseen -- minä olen koko eliniäkseni saanut kyliäni Afrikasta."

Ennenkuin espanjalainen sinä yönä vaipui uneen, vietti hän valveilla pari tuntia, koettaen keksiä suunnitelmaa, miten voisi varata kullan yksinomaan itselleen tarvitsematta pelätä, että wazirit sen myöhemmin veisivät pois. Hän tiesi voivansa helposti löytää paikan, mihin oli sen kätkenyt, ja siirtää sen johonkin lähettyville, kunhan vain voisi heti paIata samaa reittiä, jota Usula oli heidät sinä päivänä opastanut: ja siihen hän kykenisi yksinään ja pääsisi siten varmuuteen, että kukaan muu ei kullan kätköpaikkaa tuntisi. Mutta hän oli yhtä varma, että hän ei koskaan myöhemmin osaisi palata rannikolta tänne lähtöänsä etsimään. Se merkitsi, että hänen täytyi ilmoittaa salaisuutensa toiselle -- sellaiselle, joka oli perehtynyt seutuun ja löytäisi paikan jälleen milloin hyvänsä, saapukoon miltä suunnalta tahansa.

Mutta kehenkäpä hän voisi luottaa! Mielessään hän tarkasti huolellisesti heidän safarinsa koko henkilökunnan, ja alati palasivat hänen ajatuksensa yhteen ainoaan, nimittäin Owazaan. Hän ei luottanut tuon vanhan ovelan lurjuksen rehellisyyteen, mutta ei ollut ketään muutakaan hänen tarkoitukseensa sopivaa ja vihdoin hänen täytyi päättää ilmaista salaisuutensa neekerille ja turvallisuudekseen luottaa pikemmin hänen ahneuteensa kuin kunniantuntoonsa. Hän saattoi maksaa miehelle hyvin -- tehdä hänet rikkaammaksi kuin tämä konsaan oli voinut haaveillakaan. Tämän uhrauksen saattoi espanjalainen hyvin tehdä, koska oli kysymyksessä niin ääretön omaisuus. Ja niin hän nukahti uneksien, mitä runsaan neljännesmiljoonan punnan arvoisella kultamäärällä voi saavuttaa maailman iloisissa pääkaupungeissa.

Heidän einehtiessään seuraavana aamuna mainitsi Esteban ohimennen, että hän oli edellisenä päivänä sivuuttanut ison antilooppilauman lähellä heidän leiriään, ja pyysi saada mukaansa neljä, viisi miestä hiukan metsästelläkseen, luvaten yhtyä muuhun joukkoon heidän leiriydyttyään sinä iltana. Kukaan ei tuumaa vastustanut, kenties siksi, että he otaksuivat hänen tuhoutumisensa mahdollisuuden sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän metsästelisi ja mitä kauemmaksi, loittonisi safarista. Eikä kukaan heistä olisi surrut hänen kuolemaansa, koska he sydämestään eivät hänestä pitäneet eivätkä häneen luottaneetkaan.

"Minä otan Owazan", sanoi hän. "Se mies on taitavin metsästäjä heistä kaikista, ja valitkoon hän viisi tai kuusi neekeriä lisäksi." Mutta kun hän myöhemmin puhutteli Owazaa, vastusti tämä metsästyshanketta.

"Meillä on yltäkyllin lihaa kahdeksi päiväksi", sanoi hän. "Rientäkäämme niin nopeasti kuin suinkin wazirien ja Tarzanin maasta. Kyllä minä löydän runsaasti riistaa kaikkialta matkan varrelta rannikolle asti. Marssikaamme kaksi päivää, ja sitten lähden metsästämään kanssasi."

"Kuulehan", kuiskasi Esteban. "Minä aion pyydystää jotakin parempaa kuin antilooppeja. En voi sitä sinulle täällä leirissä kertoa, mutta kun olemme lähteneet muiden luota, selitän asian. Maksaa paremmin vaivasi lähteä nyt mukaani kuin saada kaikki norsunluu, mitä voitte toivoa rosvoilta anastavanne."

Owaza heristi tarkkaavaisesti korviaan ja raapaisi villatukkaista päätänsä. "Tänään on hyvä metsästyspäivä, bwana", hän sanoi. "Minä tulen kanssasi ja otan viisi nuorta miestä mukaani."

Sitten kun Owaza oli suunnitellut pääjoukon matkan ja määrännyt heidän yöleirinsä, niin että hän ja espanjalainen voisivat heidät jälleen löytää, lähti metsästysjoukkue samoilemaan reittiä, jota Usula edellisenä päivänä oli käyttänyt maahan kaivetun aarteen paikalta palatessaan. He eivät olleet ehtineet kauas ennenkuin Owaza huomasi wazirien verekset jäljet.

"Iso miesjoukko on kulkenut tästä myöhään eilen", hän sanoi Estebanille, omituisesti silmäillen espanjalaista.

"Minä en heitä ollenkaan nähnyt", vastasi jälkimmäinen. "Niiden on täytynyt kulkea tästä vasta minun jälkeeni."

"He saapuivat melkein meidän leiriimme asti ja sitten kääntyivät ja menivät pois", virkkoi Owaza. "Kuule, bwana, minulla on kivääri, ja sinun on astuttava minun edelläni. Jos nämä jäljet ovat sinun väkesi polkemat ja sinä johdatat minut ansaan, niin sinä kuolet ensimmäisenä."

"Kuuntele, Owaza", sanoi Esteban. "Me olemme nyt kylliksi etäällä leiristä, voidakseni kertoa sinulle kaikki. Nämä jäljet ovat Apinain Tarzanin wazirien, jotka hautasivat kullan minun varalleni päivänmatkan päähän täältä. Minä lähetin heidät kotiin ja tahdon, että lähdet mukaani siirtämään kultaa toiseen kätköpaikkaan. Sitten kun nuo toiset ovat saaneet norsunluunsa ja palanneet Englantiin, tulemme me kaksi tänne takaisin, ja silloin saamme todellakin runsaan palkan vaivoistamme."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi Owaza. "Usein olen epäillyt sinua Apinain Tarzaniksi. Sinä päivänä, kun lähdimme leiristä Oparin ulkopuolelta, kertoi minulle eräs miehistäni, että oma väkesi oli sinut myrkyttänyt ja jättänyt leiriin. Sanoi nähneensä sen omin silmin -- ruumiisi oli virunut muutamain pensaiden kätkössä, -- ja kuitenkin olit sinä kanssamme matkalla samana päivänä. Luulin miehen valehdelleen minulle, mutta minä huomasin hänen kasvoistaan, kuinka hän sinut nähdessään hämmästyi, ja niinpä olen usein kummeksunut, olisiko kaksi Apinain Tarzania."

"Minä en ole Apinain Tarzan", selitti Esteban. "Apinain Tarzanin ne toiset meidän leirissämme myrkyttivät, mutta he antoivat hänelle vain jotakin, mikä vaivuttaisi hänet uneen pitkäksi aikaa, ja toivoivat kenties, että pedot hänet surmaisivat ennenkuin hän heräisi. Onko hän yhä elossa vai ei sitä emme tiedä. Minun takiani ei sinun, Owaza, siis tarvitse wazireja ja Tarzania pelätä, sillä minä tahdon välttää heitä vielä enemmän kuin sinä."

Neekeri nyökkäsi. "Ehkä puhut totta", hän sanoi, mutta pysyi silti yhä jäljessä, kivääri aina valmiina kädessään.

He liikkuivat varovaisesti, jotta eivät saavuttaisi wazireja, mutta pian sen jälkeen kun olivat sivuuttaneet viimemainittujen leiripaikan he näkivät, että nämä olivat kääntyneet toiselle suunnalle ja ettei enää ollut mitään kohtaamisen vaaraa. Kun he olivat ehtineet lähes kahden kilometrin päähän paikalta, johon kulta oli haudattu, käski Esteban Owazan jättää miehet sinne, sillä välin kun he menisivät eteenpäin, toimittaakseen kultaharkkojen siirron.

"Mitä harvemmat tämän tietävät, sitä turvallisempaa meille", hän sanoi neekerille.

"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi ovela alkuasukas. Esteban löysi helposti paikan läheltä vesiputousta, ja kyseltyään Owazalta hän huomasi, että viimemainittu tunsi tienoon täydellisesti ja osaisi vaikeudetta palata sinne suoraan rannikolta. He siirsivät kullan vain lyhyen matkan päähän, kätkien sen tuuheaan tiheikköön joen partaalle, koska tiesivät, että se olisi siellä yhtä hyvässä turvassa löytämiseltä kuin jos olisivat kuljettaneet sen sadan kilometrin päähän, sillä oli olemassa perin pieni mahdollisuus, että wazirit tai kukaan muukaan, joka sattuisi tietämään alkuperäisen kätköpaikan, otaksuisi kenenkään vaivautuneen sitä siirtämään vain satasen metrin päähän. Heidän lopetettuaan työnsä Owaza katsahti aurinkoon. "Emme mitenkään ehdi tänä iltana leiriin", hän sanoi, "ja ripeästi meidän on astuttava saavuttaaksemme heidät edes huomenna."

"En sitä odottanutkaan", vastasi Esteban, "mutta enhän voinut sitä heille sanoa. Olen mielissäni, jollemme heitä enää koskaan tapaa."

Owaza irvisti. Hänen ovelassa mielessään oli herännyt uusi aatos.

-- Miksi, -- tuumi hän, -- uhmailla kuolemaa taistelussa arabialaisten norsunluunryöstäjäin kanssa jonkun torahampaan hankkimiseksi, kun kaikki tämä kulta odottaa vain rannikolle kuljettamista, joutuakseen meidän omaisuudeksemme?

KOLMASTOISTA LUKU

Kummallinen latteakattoinen torni

Kääntyessään Tarzan huomasi miehen seisovan takanaan ovella Timanttipalatsin muratinpeittämän itätornin huipputasanteella. Puukko hypähti tupesta hänen nopeain sormiensa kosketuksesta, mutta melkein samassa vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän seisoi katsellen toista hämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka vain kuvastivat samanlaista liikutusta muukalaisen kasvoilla. Sillä Tarzan ei nähnyt bolgania eikä gomangania, vaan valkoisen miehen, vanhan, kaljupään ja kurtistuneen, jolla oli pitkä, valkoinen parta. Ja tuo valkoinen mies oli ilkialasti, lukuunottamatta barbaarisia, kultasoljista ja timanteista laadittuja koristuksia.

"_God_!" huudahti omituinen ilmestys.

Tarzan silmäili miestä kummastuneesti. Tuo ainoa englanninkielinen sana avasi niin äärettömiä olettamusmahdollisuuksia, että apinamies aivan hämmentyi ja joutui ymmälle.

"Mikä sinä olet? Kuka sinä olet?" jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa isojen apinain kielellä.

"Lausuit englantilaisen sanan hetkinen sitten", virkkoi Tarzan. "Haastatko sinä sitä kieltä?" Tarzan itse puhui englanninkieltä.

"Ah, hyvä Jumala!" huudahti vanhus. "Saanko eläessäni vielä kuulla tuota suloista kieltä?" Ja hänkin puhui nyt englanninkieltä -- vaivaloisesta; niinkuin sellainen, joka ei ole pitkään aikaan joutunut kieltä käyttämään.

"Kuka sinä olet ja mitä täällä puuhailet?" kysyi Tarzan.

"Saman kysymyksenhän minä teen sinulle!" sanoi vanhus. "Älä pelkää vastata minulle. Sinä olet ilmeisesti englantilainen, eikä sinulla ole mitään minun puoleltani pelättävää."

"Olen täällä etsimässä naista, jonka bolganit vangitsivat", vastasi Tarzan.

Toinen nyökkäsi. "Niin", hän sanoi, "minä tiedän; hän on täällä."

"Onko hän turvassa?" kysyi Tarzan.

"Hänelle ei ole tehty pahaa. Hän on turvassa huomiseen tai ylihuomiseen. Mutta kuka sinä olet ja kuinka löysit tänne ulkomaailmasta?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Tulin tähän laaksoon etsiäkseni tietä Oparin laaksosta, koska toverini henki oli vaarassa siinä kaupungissa. Entäs sinä?"

"Minä olen vanha mies", selitti toinen, "ja olen ollut täällä siitä asti kun olin poika. Olin pujahtanut siihen laivaan, joka toi Stanleyn Afrikkaan Stanley Poolin aseman perustamisen jälkeen, ja minä läksin hänen kanssaan sisämaahan. Lähdin eräänä päivänä yksin metsästämään. Eksyin reitiltäni, ja myöhemmin kaappasivat vihamieliset alkuasukkaat minut kiinni. He veivät minut kauemmaksi sisämaahan omaan kyläänsä, josta vihdoin pääsin karkaamaan, mutta olin niin peräti sekaisin ja tolkuton, etten tiennyt mihin suuntaan samoilla löytääkseni tien rannikolle. Täten harhailin kuukausimääriä, kunnes lopuksi eräänä kirottuna päivänä jouduin tähän laaksoon. En tiedä, miksi he eivät minua heti tappaneet, mutta eivätpä tappaneet, ja myöhemmin he huomasivat, että he saattoivat käyttää tietojani hyväkseen. Siitä pitäin olen auttanut heitä kivien louhimisessa, kaivostyössä ja timanttien hiomisessa. Olen valmistanut heille karaistuilla terillä varustettuja rautaporia ja timanttikärkisiä poria. Nyt olen tositeossa yksi heistä, mutta aina on sydämessäni elänyt toivo, että jonakuna päivänä pääsisin tästä laaksosta -- toivoton toive kylläkin, sen sinulle vakuutan."

"Eikö täältä käy mitään tietä?" kysyi Tarzan.

"On yksi tie, mutta sitä vartioidaan alati."

"Missä se on?" tiedusti Tarzan.

"Se on erään kaivostunnelin jatkona ja käy kokonaan vuoren läpi sen toisella puolen olevaan laaksoon. Kaivoksissa ovat tämän rodun esi-isät työskennelleet ammoisista ajoista. Vuoret ovat seulanaan heidän purnujaan ja tunneleitaan. Kullanpitoisen kvartsin takana on suunnaton kerrostuma muuntunutta peridotiittia, joka sisältää timantteja, ja niiden etsinnässä kaiketikin kävi välttämättömäksi pidentää yksi purnuista vuoren toiselle sivulle asti, ehkä ilmanvaihdon vuoksi. Tämä tunneli ja Opariin vievä polku ovat ainoat pääsytiet laaksoon. Ikimuistoisista ajoista he ovat pitäneet tunnelia vartioituna, pikemmin luullakseni ehkäistäkseen orjien karkaamista kuin sulkeakseen hyökkäystien viholliselta, koskapa ei heidän mielestään jälkimmäistä vaaraa ole. Opariin johtavaa polkua he eivät vartioi, kun eivät enää pelkää oparilaisia ja varsin hyvin tietävät, etteivät heidän gomanganiorjansa rohkenisi astua tulenpalvelijain laaksoon. Samasta syystä, joka estää orjat karkaamasta, täytyy siis meidänkin jäädä tänne iäti vangeiksi."

"Kuinka tunnelia vartioidaan?" kysyi Tarzan.

"Kaksi bolgania ja tusina ja enemmänkin gomanganisotureita on siellä aina palvelusvuorossa", vastasi vanhus.

"Eivätkö gomanganit haluaisi paeta?"

"Sanotaan heidän sitä menneinä aikoina usein yrittäneen", selitti ukko, "vaikka minun täällä ollessani ei sellaista ole tapahtunut, ja aina heidät oli kaapattu kiinni ja sitten heitä kidutettiin. Noiden muutamien tekemien yritysten vuoksi rangaistiin koko heidän heimoaan, ja heillä teetettiin sitä enemmän ja raskaampaa työtä."

"Gomanganejahan on paljon?"

"Heitä on laaksossa luultavasti viisituhatta", vastasi vanha mies.

"Entä bolganeja?" tiedusti Tarzan.

"Kymmenen tai yksitoista sataa."

"Viisi yhtä vastaan", jupisi Tarzan, "eivätkä kuitenkaan tohdi yrittää pakoa."

"Mutta on muistettava", sanoi vanhus, "että bolganit ovat hallitseva ja älykäs rotu -- gomanganit ovat hengenlahjoiltaan tuskin metsäeläinten yläpuolella."

"Ja he ovat sentään ihmisiä", huomautti Tarzan.

"Vain näennäisesti", vastasi vanhus. "He eivät voi liittyä yhteen ihmisten lailla. He eivät ole vielä saavuttaneet kehityksen yhteiskunnallista tasoa. Tosin samassa kylässä asuu useita perheitä, mutta sen aatteen samoin kuin aseensakin he ovat saaneet bolganeilta, jotta leijonat ja pantterit eivät heitä kokonaan tuhoaisi. Olen kuullut kerrottavan, että varhaisemmin jokainen gomanganiyksilö tullessaan kyllin vanhaksi metsästelläkseen omin päinsä rakensi hökkelin erilleen muista ja alkoi viettää yksinäistä elämää, eikä siihen aikaan ollut pienintäkään perhe-elämän vivahdusta. Sitten bolganit opettivat heidät rakentamaan paalutettuja kyliä ja pakottivat miehet ja naiset pysymään niissä ja kasvattamaan lapsensa kypsyneeseen ikään, minkä jälkeen lapsienkin oli jäätävä kylään, joten muutamissa yhteiskunnissa on nykyisin neljä- jopa viisikymmentäkin henkilöä. Mutta tuonen saalis heidän keskuudessaan on melkoinen, eivätkä he voi lisääntyä yhtä nopeasti kuin säännöllisissä, rauhallisissa ja turvallisissa olosuhteissa elävät ihmiset. Raa'at bolganit tappavat monta, petoeläimet kantavat runsaan veron."

"Viisi yhtä vastaan, ja kuitenkin he pysyvät orjuudessa -- minkälaisia raukkoja he ovatkaan!" ihmetteli apinamies.

"Pelkureita he eivät suinkaan ole", vastasi vanhus. "Leijonaa he uhmaavat mitä rohkeimmin. Mutta he ovat niin pitkät ajanjaksot olleet bolganien tahdon alaisina, että se on tullut heille totutuksi tavaksi. Niinkuin Jumalan pelko on meissä synnynnäinen, samoin elää bolganien pelko gomanganien sydämessä heidän syntymästään asti."

"Tuo on mielenkiintoista", virkkoi Tarzan. "Mutta sanohan minulle nyt, missä on nainen, jota etsimään olen tullut."

"Onko hän vaimosi?" kysyi vanhus.

"Ei", vastasi Tarzan. "Gomangeille minä sanoin hänen sitä olevan, jotta he häntä suojelisivat. Hän on La, Oparin kuningatar, Leimuavan Jumalan ylipapitar."

Vanhuksen epäilys oli silminnähtävä. "Mahdotonta!" hän huudahti. "Oparin kuningatar ei ole voinut panna henkeään alttiiksi saapumalla verivihollistensa tyyssijoille."

"Hänen oli pakko", vastasi Tarzan. "Osa hänen kansaansa uhkasi hänen henkeään, koska hän oli kieltäytynyt uhraamasta minua heidän jumalalleen."

"Jos bolganit tietäisivät sen, nousisi siitä suuri riemu", vastasi vanhus.

"Sano minulle, missä hän on", pyysi Tarzan. "Hän pelasti minut kansaltaan, ja minun tulee pelastaa hänet siitä kohtalosta, jota bolganit hänelle aikonevat."

"Se on toivotonta", selitti vanhus. "Minä voin sanoa sinulle, missä hän on, mutta sinä et voi häntä pelastaa."

"Voinhan toki yrittää", vastasi apinamies.