Part 10

Apinamies oli mietiskellyt näitä asioita ja omia huomioitaan noin viisitoista minuuttia sen jälkeen kun Numa oli hävinnyt palatsin itäisen nurkan taakse; mutta nyt kiinnittivät toiset kimeät toitotukset hänen huomionsa rakennuksen vastakkaiseen päähän. Kääntäen katseensa sinne päin hän näki kulkueen jälleen tulevan esille ja liikkuvan portaita kohti, joita pitkin se oli puutarhaan saapunut. Heti kun kimakka kutsu kajahti heidän korviinsa, palasivat gomanganit ja bolganit omituisiin asentoihinsa portaiden alapäästä palatsin sisäänkäytävään asti, ja taaskin osoitettiin kunnioitusta Numalle, kun se mahtavana astui rakennukseen.

Apinain Tarzan tunki sormensa sotkuiseen tukkaansa, mutta lopuksi hänen täytyi tolkuttomana ravistaa päätänsä, sillä hän ei voinut näkemälleen keksiä minkäänlaista selitystä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin niin kovin kiihtynyt, että hän päätti tutkia palatsia ja sen ympäristöä tarkemmin, ennenkuin jatkaisi laaksosta vievän polun etsimistä.

Jättäen Bolganin ruumiin, mihin oli sen kätkenyt, hän ryhtyi verkalleen kiertämään rakennusta, voidakseen ympäröivän metsän verhoavasta lehvistöstä tutkia sitä joka puolelta. Hän havaitsi, että rakennustapa oli yhtä ainutlaatuista joka sivulla ja että puutarha täydellisesti ympäröi rakennusta, vaikka osa palatsin eteläisellä puolella oli luovutettu pihoiksi ja tarhoiksi, joissa pidettiin lukuisia vuohia ja melkoista kananpoikaliutaa. Tällä sivulla oli myöskin useita satoja huojuvia mehiläispesän muotoisia majoja, samanlaisia kuin hän oli nähnyt bolganien alkuasukaskylässä. Näiden hän arvasi olevan niiden mustain orjain asuntoja, jotka suorittivat kaikki palatsissa esiintyvät raskaat ja palvelusväelle kuuluvat työt.

Koko tarhaa ympäröivässä korkeassa graniittimuurissa oli yksi ainoa portti, joka sijaitsi palatsin itäpään puolella. Se oli iso ja jykevärakenteinen, nähtävästi aiottu kestämään lukuisain ja hyvin aseistettujen vihollisvoimain hyökkäyksiä. Niin vahvalta se näytti, että apinamies ei voinut muuta kuin otaksua, että se oli tarkoitettu suojelemaan sisustaa raskailla muurinmurtimilla varustettuja joukkoja vastaan. Että sellainen sotavoima oli näillä tienoilla koskaan historiallisella aikakaudella liikkunut, näytti varsin vähän luultavalta, joten Tarzan arveli muurin ja portin olevan peräisin melkein käsittämättömän etäisestä muinaisuudesta, kaiketikin atlantilaisten unohtuneilta ajoilta asti; ja kenties ne olivat rakennetut suojelemaan Timanttipalatsin rakentajia niitä hyvin aseistettuja joukkoja vastaan, jotka olivat saapuneet Atlantis-valtakunnasta käyttelemään Oparin kultakaivoksia ja siirtolaisina kansoittamaan Keski-Afrikkaa.

Samalla kun muuri, portti ja itse palatsikin monella tavalla viittasivat melkein uskomattoman etäiseen muinaisuuteen, olivat ne kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että järkeväin ja älyllisten olentojen siellä asuminen oli ilmeistä. Eteläsivulla taas oli Tarzan nähnyt uuden tornin olevan rakenteilla, missä urakassa joukko neekereitä ahersi bolganien johdolla graniittimöhkäleitten lohkomisessa, muovaamisessa ja sijoittamisessa.

Tarzan oli pysähtynyt puuhun lähelle itäistä porttia katsellakseen, kuinka elämä pulppusi palatsin alueella vanhan holvioven alapuolella, ja siinä tähystellessään hän näki pitkän jonon voimakkaita gomanganeja tulevan metsästä ja astuvan tarhaan. Kahden riu'un väliin kiinnitetyille vuodille paiskattuina kantoi tämä joukkue karkeasti hakattuja graniittimöhkäleitä, neljä miestä kutakin. Pari, kolme bolgania seurasi kantajain pitkää jonoa, jonka edellä ja jäljessä astui osasto tapparoilla ja keihäillä varustettuja mustia sotureita. Mustien kantajain ryhti ja asento, samoinkuin bolganienkin sävy, muistutti apinamiehelle vain jonkinlaista aasikaravaania, joka typerästi ponnisteli eteenpäin ajajainsa käskystä. Jos joku jäi hiukan jälkeen, kutkutettiin häntä keihäänkärjellä tai iskettiin sen varrella. Ei siinä ilmennyt suurempaa raakuutta kuin kuormajuhtain tavallisessa kohtelussa kautta maailman, eikä neekerien käyttäytyminen osoittanut suurempaa vastahakoisuutta tai kapinanhalua kuin näette kuvastuvan pitkässä rivissä astuvain kuormamuulien kasvoista. Kaiketikin he olivat vain älyttömiä luontokappaleita. Verkalleen he liikkuivat porttikäytävän lävitse ja katosivat näkyvistä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin saapui toinen joukkue metsästä ja astui palatsin alueelle. Siinä oli hyvinkin viisikymmentä aseistettua bolgania ja kaksin verroin niin paljon mustia sotureita keihäin ja tapparoin.

Aivan näiden aseistettujen olentojen ympäröimänä astui neljä jäntevää kantajaa, raahaten pieniä paareja, joille oli kiinnitetty noin kahden jalan levyinen, neljän jalan pituinen ja lähes kahden jalan syvyinen kirstu. Tämä oli tehty jostakin tummasta, ilman rapauttamasta puusta ja vahvistettu kiskoilla ja kulmalevyillä, jotka näkyivät olevan puhdasta kultaa, olivatpa vielä monilukuisilla timanteillakin koristetut. Kirstun sisältöä ei Tarzan tietenkään voinut aavistaa, mutta että sitä pidettiin kalliina, kävi ilmi niistä varokeinoista, joihin sen kuljettamisessa oli ryhdytty. Kirstua kannettiin suoraan isoon, muratin peittämään, palatsin koilliskulmassa sijaitsevaan torniin, jonka sisäänkäytävää, kuten Tarzan vasta nyt huomasi, sulki yhtä leveä ja raskas ovi kuin itse itäporttiakin.

Ensimmäisessä tilaisuudessa, jossa saattoi sen kenenkään huomaamatta tehdä, Tarzan heilautti itsensä viidakkopolun yli ja jatkoi matkaansa puiden välitse siihen puuhun, johon oli Bolganin ruumiin jättänyt. Heittäen sen olalleen hän palasi aivan polun yläpuolella olevalle kohdalle lähelle itäistä porttia ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jona liikkeessä sattui seisahdus, paiskasi raadon niin lähelle holviporttia kuin mahdollista.

-- No, -- ajatteli apinamies, -- arvatkootpa nyt, kuka heidän toverinsa tappoi, jos voivat.

Rientäen kaakkoiseen päin läheni Tarzan Timanttipalatsin laakson takana kohoavia vuoria. Hänen täytyi usein tehdä mutkia välttääkseen alkuasukaskyliä ja pysytelläkseen poissa lukuisain bolganijoukkojen näkyvistä, joita huomasi liikuskelevan ristiin rastiin metsän läpi. Myöhään iltapäivällä hän sai mäkiseudulta ulospäästyään takana olevat vuoret täydellisesti näkyviinsä. Ne olivat rosoisia graniittikukkuloita, joiden äkkijyrkät huiput kohosivat korkealle metsärajan yläpuolelle. Aivan hänen edessään oli selvästi poljettu polku, vieden syvälle uurtuneeseen joenuomaan, jonka hän näki kiemurtelevan kauas ylöspäin huippua kohti. Tämä siis olikin yhtä hyvä paikka hänen tutkimustensa alkamiseen kuin joku toinenkin. Ja niin hän, nähdessään väylän olevan vapaan, laskeutui puista ja käyttäen hyväkseen polkua reunustavaa viidakkoa liikkui äänettömästi mutta nopeasti kukkuloita kohti. Enimmäkseen hänen täytyi pujotella tiheikköjen läpi, sillä gomanganit ja bolganit käyttivät alituisesti polkua, samoillen joukkioissa ylöspäin tyhjin käsin ja palaten suuret graniittimöhkäleet kantamuksinaan.

Hänen ehtiessään syvemmälle kukkulain keskelle väistyi viidakko harvemman pensaskasvullisuuden tieltä, jonka lävitse hän saattoi liikkua paljon helpommin, vaikka ilmitulon vaara oli melkoista suurempi. Mutta viidakkoeläimen valpas ja varma vaisto teki hänelle mahdolliseksi löytää suojaa sieltäkin, missä jokainen muu olisi joutunut täydellisesti vihollisen näkyviin. Puolivälissä vuoren kuvetta polku kävi kapean rotkon läpi, joka oli vain kaksikymmentä jalkaa leveä, vankkoihin graniittikallioihin uurtunut uoma. Täällä ei ollut minkäänlaista katetta, ja apinamies käsitti, että hän siihen astumalla olisi melkein heti paljastanut itsensä. Vilkaisten ympärilleen hän huomasi, että hän tekemällä pienen mutkan pääsisi rotkon yläpäähän, missä tiesi kalliosta murtuneiden graniittimöhkäleiden ja kitukasvuisten puiden ja pensaiden välistä löytävänsä riittävästi suojaa ja arveli selvemmin näkevänsä etäämpänä olevan polun.

Eikä hän pettynytkään, sillä päästyään edulliseen kohtaan melkoisesti polun yläpuolelle hän näki edessään avoimen taskun vuoressa, ja sitä ympäröivät kalliot olivat seulanaan monilukuisia aukkoja, jotka hänen käsittääkseen eivät voineet olla muuta kuin tunnelinsuita. Karkeita, puisia tikkaita ulottui muutamiin lähempänä kallionjuurta sijaitseviin, kun taas toisista riippui solmuisia köysiä alas maahan. Muutamista näistä tunneleista tuli esiin miehiä, kantaen multapusseja, jotka he mäiskäyttivät yhteiseen pinoon rotkon läpi juoksevan puron äyräälle. Täällä oli toisia, bolganien vartioimia neekereitä huuhtelemassa liejua, mutta mitä he toivoivat siitä löytävänsä tai löysivät, ei Tarzan kyennyt arvaamaan.

Louhikkoisen noron toisella puolella oli paljon muita neekereitä louhimassa graniittia kallioista, jotka sillä tavoin oli vähitellen hakattu syvänteen permannosta kallionhuipulle asti ulottuviksi pengermiksi. Täällä ahersi alastomia neekereitä alkuperäisillä työaseilla hurjien bolganien silmälläpidon alla. Louhijain hommat olivat kyllä selvät, mutta mitä toiset raahasivat tunnelin suuaukoista, ei Tarzan voinut varmasti tietää, joskin hän luonnollisesti otaksui sen olevan kultaa. Mistä he siis saivat timanttinsa. Eivät suinkaan noista vanhoista graniittikallioista.

Muutamain minuuttien havainnoista selvisi Tarzanille, että polku, jota hän oli metsästä seurannut, päättyi tähän pieneen umpikujaan, ja niin hän etsi tietä ylöspäin ja sen ympäri, päästäkseen vuorijonon poikki.

Lopun päivää ja melkein koko seuraavan hän käytti näihin ponnistuksiin, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, että laaksosta ei ollut tältä puolen mitään ulospääsyä. Useihinkin kohtiin metsänrajan yläpuolelle hän nousi, mutta kohtasi siellä aina edessään pelkkiä kohtisuoria graniittikallioita, jotka kohosivat korkealle hänen yläpuolelleen ja joiden pinnasta ei edes apinamies voinut löytää jalansijaa. Hän jatkoi tutkimuksiaan syvänteen etelä- ja itäsivuilla, mutta yhtä tuloksettomasti, ja vihdoin hän käänsi askeleensa metsää kohti, aikoen pimeän tultua pyrkiä La'n kanssa Oparin laakson halki.

Aurinko oli juuri laskenut, kun Tarzan ehti alkuasukaskylään, johon oli La'n jättänyt, mutta tuskin hän oli saanut sen näkyviinsä, kun hän alkoi pelätä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut; ei ainoastaan portti ollut selko selällään, mutta aitauksen sisältäkään ei näkynyt mitään elonmerkkiä, eivätkä edes riippumajat liikkuneet, mistä olisi voinut päättää niissä olevan asukkaita. Aina varoen väijytystä tutki Tarzan huolellisesti ennenkuin laskeutui kylään. Harjaantuneella havaintokyvyllään hän pian totesi, että se oli jätetty autioksi vähintään vuorokausi sitten. Juosten hökkelille, johon La oli ollut kätkettynä, nousi hän kiireesti köyttä pitkin ja tarkasti majan sisustaa. Se oli tyhjä, eikä näkynyt jälkeäkään ylipapittaresta. Laskeuduttuaan maahan, apinamies ryhtyi perinpohjin tutkimaan kylää, saadakseen jotakin vihiä sen asukkaiden ja La'n kohtalosta. Hän oli tarkastanut useiden hökkelien sisustat, kunnes hänen tarkat silmänsä huomasivat yhden noista heiluvista häkkimäisistä asumuksista hieman liikkuvan jonkun matkan päässä hänestä. Nopeasti hän harppoi välimatkan ja majaa lähestyessään näki, ettei mitään köyttä ollut sen oviaukosta riippumassa. Pysähtyen sen alapuolelle Tarzan kurkki aukkoon, josta ei mitään muuta ollut nähtävissä kuin majan katto.

"Gomangani", hän huusi, "minä täällä olen, Apinain Tarzan. Tule aukolle kertomaan minulle, mitä on tapahtunut tovereillesi ja naiselleni, jonka jätin tänne soturienne suojeltavaksi."

Ei kuulunut vastausta, ja Tarzan kutsui uudelleen, sillä hän oli varma, että joku piili hökkelissä.

"Tule alas", hän huusi jälleen, "tai minä lähden sinua noutamaan."

Ei vieläkään vastausta. Julma hymy värähti apinamiehen huulilla hänen temmatessaan metsästyspuukkonsa tupesta ja pannessaan sen hampaittensa väliin. Sitten hän hyppäsi kissamaisesti aukkoa kohti ja tarttuen sen syrjiin veti ruumiinsa majaan.

Jos hän oli odottanut vastarintaa, ei hän mitään sellaista tavannut eikä hämärästi valaistussa sisustassa ensin voinut erottaa ketään. Mutta kun hänen silmänsä tottuivat tähän puolipimeään, näki hän lehti- ja ruohoröykkiön hökkelin vastapäisellä seinustalla. Astuen sitä kohti hän riuhtasi sen syrjään, ja sen alta kaivautui esille säikähtyneen naisen hahmo. Tarttuen hänen olkapäähänsä apinamies tempasi hänet istuvaan asentoon.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Missä ovat kyläläiset? Missä on naiseni?"

"Älä tapa minua! Älä tapa minua!" parkui vaimo. "En minä sitä tehnyt. Ei se ollut minun syyni."

"En aio tappaa sinua", vastasi Tarzan. "Kerro minulle totuus, niin olet turvassa."

"Bolganit veivät heidät pois", uikutti vaimo. "Ne tulivat auringon ollessa matalalla samana päivänä kun sinä saavuit ja olivat kovin vihoissaan, sillä he olivat löytäneet toverinsa ruumiin Timanttipalatsin portin ulkopuolelta. He tiesivät, että hän oli tullut kyläämme; eikä kukaan ollut nähnyt häntä elävänä sitten kun hän oli palatsista lähtenyt. He tulivat siis, uhkasivat ja kiduttivat kansaamme, kunnes soturit vihdoin kertoivat heille kaikki. Minä lymysin. En tiedä, kuinka he eivät minua löytäneet, mutta vihdoin he lähtivät pois, ottaen mukaansa kaikki muut, myöskin sinun naisesi. He eivät koskaan palaa."

"Luuletko, että bolganit tappavat heidät?" kysyi Tarzan.

"Kyllä", vastasi neekeritär, "ne tappavat kaikki, jotka ovat niille vastenmielisiä."

Nyttemmin yksinään ja vapautettuna vastuunalaisuudesta La'n suojelijana olisi Tarzan helposti voinut yön aikaan livistää Oparin laakson poikki turvaan rajavuorten toiselle puolen. Mutta sellainen ajatus ehkä ei koskaan pistänyt hänen päähänsäkään. Kiitollisuus ja uskollisuus olivat apinamiehessä erikoisen huomattavia piirteitä. La oli pelastanut hänet kansansa yltiöpäisyydeltä ja juonilta. Hän oli pelastanut hänet kaiken hinnalla, joka hänelle oli kalleinta -- vallan ja aseman, rauhan ja turvallisuuden. La oli pannut hänen tähtensä henkensä vaaraan ja lähtenyt maanpakoon omasta maastansa. Pelkkä se seikka, että bolganit olivat hänet vieneet ja mahdollisesti aikoivat hänet tappaa, ei siis riittänyt apinamiehelle. Hänen täytyi tietää, oliko La elossa, ja jos hän oli, täytyi hänen kohdistaa kaikki tarmonsa vapauttaakseen hänet ja saattaakseen hänet vihdoin pois tämän laakson vaaroista.

Tarzan käytti lopun päivää tutkiakseen palatsin alueen ulkopuolelta ja etsi tilaisuutta päästäkseen kenenkään huomaamatta sisälle, mutta sen hän havaitsi mahdottomaksi, koska ei kulunut hetkeäkään gomanganien tai bolganien liikuskelematta ulommassa puutarhassa. Mutta pimeän tullen suljettiin iso itäportti, ja vajojen ja palatsin asukkaat vetäytyivät muuriensa taakse, jättämättä ainoatakaan vartijaa niiden ulkopuolelle, mikä selvästi todisti, ettei bolganeilla ollut mitään aihetta pelätä hyökkäystä. Gomanganien orjuus näytti siis täydelliseltä, joten heidän palatsiaan ympäröivä korkea muuri, joka oli tarpeettoman vahva suojaksi leijonia vastaan, oli vain jäännös muinaisilta ajoilta, jolloin ennen voimakas, mutta nyttemmin kadonnut vihollinen uhkasi heidän rauhaansa ja turvallisuuttaan.

Kun täysi pimeä oli tullut, lähestyi Tarzan porttia heittäen ruohoköytensä silmukan erään portinpylvään huippuna olevan vuollun leijonankuvan kaulaan, ja nousi nopeasti muurin harjalle, jolta hän keveästi pudottausi alhaalla olevaan puutarhaan. Varmentaakseen nopean pakotien siltä varalta, että löytäisi La'n, hän päästi raskaan portin salvat ja paiskasi puoliskot auki. Sitten hän hiipi salavihkaa muratin verhoamaa itätornia kohti, jonka hän päiväkauden tutkimusten jälkeen oli valinnut tarkoitukseensa mielestään helpoimpana pääsytienä palatsiin. Hänen suunnitelmansa menestys riippui suuresti tuon melkein tornin huipulle asti kasvavan muratin iästä ja lujuudesta, ja melkoiseksi helpotuksekseen hän huomasi, että se vallan hyvin kesti hänen painonsa.

Korkealla maan yläpuolella lähellä tornin huippua oli hän palatsia ympäröivistä puista huomannut avoimen ikkunan, joka ei muiden siinä osassa palatsia sijaitsevien tavoin ollut kiskotettu. Hämäriä valoja vilkkui useista torni-ikkunoista, samoin kuin palatsin muissakin osissa olevista. Välttäen näitä valaistuja aukkoja nousi Tarzan ketterästi, vaikka varovaisesti ylhäällä olevaa ristikotonta ikkunaa kohti ja kohotti sen kohdalle päästyään silmänsä salavihkaa ikkunalaudan yläpuolelle, jolloin hän riemukseen huomasi sen avautuvan valaisemattomaan kammioon. Sen sisusta oli kuitenkin niin sankan pimeyden verhossa, ettei hän voinut sieltä mitään erottaa. Laahaten itsensä ikkunan tasalle hän hiipi hiljaa sen takana olevaan huoneeseen. Pimeässä hapuillen hän kiersi varovaisesti huoneen sisäseinustaa ja löysi erikoismallisen veistetyn sängyn, pöydän ja pari penkkiä. Vuoteella oli kudottuja kankaita heitettyinä pehmeiksi parkittujen antiloopin- ja pantterinvuotien päälle.

Vastapäätä ikkunaa, josta hän oli tullut sisälle, oli suljettu ovi. Sitä hän raotti verkalleen ja ääneti, kunnes saattoi pienestä aukeamasta nähdä hämärästi valaistuun käytävään eli kehämäiseen eteiseen, jonka keskellä oli noin neljän jalan levyinen ympyriäinen aukko, ja sen läpi kulkemassa ja häviten samanlaiseen aukkoon katossa ihan yläpuolella oli suora salko noin jalan välimitan päähän toisistaan kiinnitetyin poikkipuin -- aivan ilmeisesti alkuperäiset portaat, jotka yhdistivät tornin eri kerroksia toisiinsa. Kolme yhtä pitkäin välimatkain päähän ympyrämäisen lattia-aukon reunoille asetettua kohtisuoraa pylvästä oli kattoa kannattamassa. Tämän kehän ympärillä oli toisia ovia, samanlaisia kuin siihen kammioon johtava, jossa apinamies oli.

Kuulematta mitään melua ja näkemättä merkkiäkään mistään muusta olennosta avasi Tarzan oven ja astui pyöriöön. Hänen sieraimiinsa tunkeutui nyt voimakkaana sama tuikea suitsutuksen haju, joka ensin oli tervehtinyt häntä hänen lähestyessään palatsia muutama päivä sitten. Mutta tornin sisällä se oli paljon voimakkaampi, tositeossa yllättäen kaikki muut tuoksut ja saattaen apinamiehen melkein pääsemättömään pulaan La'ta etsiessään. Katsellessaan tämän ainoan tornikerroksen ovia hän joutuikin aivan ymmälle ajatellessaan miltei mahdotonta urakkaansa. Tämän suuren tornin etsintä yksinään ja ilman minkäänlaista apua tarkalta hajuaistiltaan näytti hänestä mahdottomalta tehtävältä, jos hän edes vähänkin tahtoi varoa ilmituloa.

Apinamiehen itseluottamus ei suinkaan ollut yltiöpäistä röyhkeyttä. Tuntien rajansa hän tiesi, että hänellä oli vähän tai ei mitään mahdollisuuksia edes muutamia bolganeja vastaan, jos hänet keksittäisiin heidän palatsissaan, jossa kaikki oli tuttua heille ja vierasta hänelle. Hänen takanaan oli avoin ikkuna, hiljainen viidakkoyö ja vapaus. Edessä vaara, edeltäpäin määrätty tappio ja varsin luultavasti kuolemakin. Kumman hän valitsisi? Hetkisen hän seisoi hiljaa miettien, ja sitten hän kohottaen päänsä ja suoristaen leveitä hartioitaan ravisti uhmaavasti mustia suortuviaan ja astui rohkeasti eteenpäin lähimmälle ovelle. Hän tutki huoneen toisensa jälkeen, kunnes oli täydellisesti kiertänyt tasanteen, mutta hänen etsintänsä oli tuloksetonta sikäli, että La'ta hän ei löytänyt eikä mitään merkkiäkään hänestä. Hän tapasi omituisia huonekaluja, mattoja ja verhoiluja, kulta- ja timanttikoristeita, jopa eräässä hämärästi valaistussa kammiossa nukkuvan bolganinkin; mutta niin äänettömät olivat apinamiehen liikkeet, että nukkuja jatkoi häiritsemättä untaan, sittenkin vaikka Tarzan kiersi hänen vuoteensa, joka oli asetettu kammion keskelle, ja tutki sen takana olevan verhotun komeron.

Kierrettyään tämän kerroksen Tarzan päätti pyrkiä ylöspäin ja vasta palatessaan tutkia alemmat tasanteet. Tämän suunnitelmansa mukaisesti hän siis nousi kummallisia portaita. Vasta kolme tasannetta sivuutettuaan hän vihdoin saapui tornin ylimpään kerrokseen. Jokaista permantoa ympäröi kehä ovia. Kaikki ovet olivat suljetut, mutta jokaista tasannetta hämärästi valaisemassa oli heikosti palavia lamppuja -- matalia kultamaljoja, sisältäen nähtävästi talia, jossa uiskenteli jonkinlainen rohdinsydän.

Ylimmältä tasanteelta lähti vain kolme ovea, jotka kaikki olivat suljetut. Tämän kehän kattona oli itse tornin kupukatto ja sen keskellä taaskin ympyriäinen aukko, josta portaat tunkeutuivat ylös yön pimeyteen.

Tarzanin avatessa itseään lähinnä olevan oven se natisi saranoillaan ensimmäisenä kuuluvana äänenä, jonka hänen tutkimuksensa tähän asti olivat aiheuttaneet. Huoneen sisusta hänen edessään oli valaisematon, ja seisoessaan hiljaa kuin kuvapatsas muutaman silmänräpäyksen saranan narahduksen jälkeen Tarzan huomasi äkkiä liikettä -- hyvin heikon rasahduksen -- takaansa. Kääntyen äkkiä hän näki mieshahmon seisomassa avoimessa oviaukossa tasanteen toisella puolen.

KAHDESTOISTA LUKU

Kultaharkot

Esteban Miranda oli näytellyt Apinain Tarzanin osaa wazireille vajaan vuorokauden, kun hän alkoi käsittää, että hänelle kävisi uskotellun aivovikansakin suojassa perin vaikeaksi rajattomasti jatkaa petostaan. Ensiksikään ei Usulaa ollenkaan näkynyt miellyttävän ajatus vain riistää kulta tungettelijoilta ja sitten pötkiä tiehensä. Eikä näkynyt se suunnitelma hänen soturitovereitaankaan sen enempää innostuttavan. He eivät tosiaan voineet käsittää, että jokunen kolahdus kalloon voisi tehdä heidän Tarzanistaan pelkurin; mutta livistää tiehensä näiden länsirannan neekerien ja muutaman kokemattoman valkoihoisen edeltä ei heistä ollut muuta kuin pelkuruutta. Kaiken tämän lisäksi oli iltapäivällä tapahtunut jotakin, mikä vihdoin sai espanjalaisen varmaksi siitä, että hän ei suinkaan valmistanut itsellensä ruusuvuodetta ja että hänelle olisi sitä turvallisempaa, mitä pikemmin hän keksisi verukkeen jättääkseen wazirien seuran. Siihen aikaan he vaelsivat jokseenkin avoimen viidakon läpi. Pensasmetsä ei ollut varsin tiheää, ja puut kasvoivat melkoisten välimatkojen päässä toisistaan. Silloin hyökkäsi yhtäkkiä ja ilman varoittavaa mylvinää sarvikuono heitä kohti. Wazirien hämmästykseksi kääntyi Apinain Tarzan ja pakeni lähintä puuta kohti heti kun hänen silmänsä äkkäsivät ryntäävän Buton. Kiireessään Esteban kompastui ja kaatui, ja kun hän vihdoin ehti puun juurelle, ei hän hypännyt ketterästi sen alimmille oksille, vaan yritti käsiensä ja sääriensä varassa kiivetä valtavaa runkoa ylös niinkuin koulupoika kapuaa sähkölennätinpylvääseen, vain luiskahtaakseen ja pudotakseen takaisin maahan.

Sillä välin oli Buton, joka hyökkää pikemmin hajuaistinsa ja kuulonsa kuin näkönsä mukaan, sen silmät kun ovat tavattoman heikot, eräs wazireista harhauttanut alkuperäisestä suunnastaan, ja rynnättyään miehen ohi oli se mennä puhkinut umpimähkään eteenpäin ja hävinnyt viidakkoon heidän taakseen.

Kun Esteban vihdoin nousi ja huomasi sarvikuonon lähteneen, näki hän edessään puoliympyrässä kookkaita neekereitä, joiden kasvoista kuvastui sääliä ja surua, jopa muutamilla sen ohella vivahdus halveksumistakin. Espanjalainen älysi säikähtyneensä tekemään ihan korjaamattoman virheen, mutta hän turvautui epätoivossaan ainoaan puolustukseen, jonka saattoi keksiä.

"Voi pääraukkani", hän huudahti, puristaen ohimoitaan molemmilla kämmenillään.

"Iskunhan sinä sait päähäsi, bwana", virkkoi Usula, "ja uskolliset wazirisi luulivat, että heidän isäntänsä _sydän_ ei tuntenut pelkoa."

Esteban ei vastannut, ja he läksivät äänettöminä jatkamaan vaellustaan. Näin he liikkuivat eteenpäin, kunnes leiriytyivät ennen pimeän tuloa erään virran partaalle aivan vesiputouksen yläpuolelle. Iltapäivän kuluessa oli Esteban suunnitellut, millä tavoin pääsisi pulastaan, ja tuskin oli leiri valmis, kun hän käski wazirien haudata kultaharkot maahan. "Me jätämme aarteen tänne", hän sanoi, "ja huomenna lähdemme etsimään rosvoja, sillä minä olen päättänyt heitä kurittaa. Heille on opetettava, että heidän ei ole tulemista Tarzanin viidakkoon, jos tahtovat välttää rangaistusta. Päähäni saamani vamma vain esti minut tappamasta heitä heti kun heidän petoksensa huomasin."