Part 1

TARZAN JA KULTALEIJONA

Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ("Tarzan and the Golden Lion") suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston nuorisonkirjoja 69

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Kultaleijona II. Jad-bal-jan kasvatus III. Salaperäinen kohtaus IV. Jalanjälkien tarina V. Kohtalokkaat tipat VI. Kuolema väijyy VII. "Sinun täytyy hänet uhrata" VIII. Muinaisuuden salaisuus IX. Kuoleman vasama X. Mieletön petos XI. Oudon suitsutuksen tuoksu XII. Kultaharkot XIII. Kummallinen latteakattoinen torni XIV. Kauhujen kammio XV. Verikartta XVI. Timanttivarasto XVII. Liekkien uhri XVIII. Koston polulla XIX. Väkäkärkinen surmankeihäs XX. Kuolleen paluu XXI. Pako ja takavarikko

ENSIMMÄINEN LUKU

Kultaleijona

Sabor, naarasleijona, imetti pentuaan -- yhtä ainoaa villamaista palloa, täplikästä kuin Shita, pantteri. Hän loikoi lämpimässä päivänpaisteessa pesänään olevan kallioluolan suulla kyljelleen kellistyneenä, silmät puoliummessa. Mutta Sabor oli silti valppaana. Noita pieniä karvapalloja oli ollut aluksi kolme -- kaksi tytärtä ja poika, -- ja Sabor ja niiden isä Numa olivat tunteneet itsensä ylpeiksi ja onnellisiksi. Mutta saalista oli ollut niukalti, ja puutteellisesta ravinnosta laihtunut Sabor ei ollut kyennyt tuottamaan riittävästi maitoa, kunnollisesti ruokkiakseen kolmea ahnetta pentua, ja kylmän sateen tultua olivat pienokaiset sitten sairastuneet. Vain voimakkain oli jäänyt eloon -- molemmat tyttäret olivat kuolleet. Sabor oli surrut, tassutellut edestakaisin noiden surkeannäköisten, tahraantuneiden turkismyttyjen ääressä, ulissut ja valittanut. Silloin tällöin hän nuuski niitä kuonollaan ikäänkuin herättääkseen ne siitä pitkästä unesta, josta ei enää herätä. Vihdoin hän kuitenkin luopui ponnistuksistaan, ja nyt hänen koko villin sydämensä täytti vaisto huolehtia pienestä urospennusta, joka hänellä oli jäljellä. Senvuoksi oli Sabor tavallista valppaampi.

Numa, urosleijona, oli poissa. Kaksi yötä sitten hän oli kaatanut otuksen ja laahannut sen heidän pesäänsä. Viime yönä hän taas oli lähtenyt matkalle, mutta ei ollut palannut. Sabor ajatteli siinä puoliksi torkkuessaan Wappia, lihavaa antilooppia, jota hänen uljas puolisonsa ehkä juuri sillä hetkellä raahasi sotkuisen viidakon läpi pesää kohti. Tai kenties hän toisi Paccon, seebran, jonka liha oli heikäläisten parasta herkkua -- mehevän, maukkaan Paccon. Saborille tuli vesi suuhun.

Ah, mitä se oli? Heikko äänenvärähdys oli osunut noihin herkkiin korviin. Emo kohotti päätänsä keikauttaen sen ensin toiselle puolelle ja sitten toiselle, kun hän korvat hörössä koetti erottaa sen äänen pienintäkin toistumista, joka oli häntä häirinnyt. Hänen kuononsa haisteli ilmaa. Oli vain pienoinen aavistus tuulenhenkäyksestä, mutta se huokui häntä kohti hänen kuulemansa rasahduksen suunnalta, ja rahinaa hän kuuli vieläkin ja hiukan vahvistuneena, ja hänelle selvisi, että olipa se mitä tahansa, lähestyi se häntä. Kun se tuli lähemmäksi, lisääntyi eläimen hermostunut levottomuus, ja hän kierähti vatsalleen, sulkien maidonsaannin pennulta, joka ilmaisi paheksumistaan pienoisilla murahduksilla, kunnes emon matala ärtynyt ulahdus sen vaiensi. Sitten se seisoi äitinsä vieressä, katsellen ensin häntä ja sitten samaan suuntaan, johon emo katsoi, ja keikauttaen pääkköstään ensin toiselle ja sitten toiselle puolen.

Epäilemättä oli Saborin kuulemassa äänessä jotakin häiritsevää, jotakin, mikä herätti levottomuutta, elleipä varsinaista pelkoakaan. Mutta vielä hän ei ollut varma, että se oli mikään paha enne. Saattoihan hänen suuri herransa olla palaamassa; mutta ääni ei toki muistuttanut leijonan liikunnasta, varsinkaan ei raskasta saalista laahaavan leijonan. Emo vilkaisi pentuunsa, samalla ulahtaen valittavasti. Häntä vaivasi aina pelko, että joku vaara uhkaisi poikasta -- hänen pienen perheensä viimeistä vesaa. Mutta olihan hän, Sabor, lastaan puolustamassa.

Nyt toi tuulenviima hänen vainuaviin sieraimiinsa hajun siitä, mikä häntä kohti oli viidakon läpi liikkumassa. Heti muuttuvat huolestuneet äidinkasvot kiiluvasilmäiseksi hurjan raivon naamioksi, ja torahampaat paljastuivat, sillä haju, joka viidakon läpi oli häntä kohden löyhähdellyt, oli vihattu ihmisenhaju. Hän nousi pystyyn, pää kallistui, kaareva häntä vavahti hermostuneesti. Sillä omituisella keinolla, jolla eläimet ilmoittavat toisilleen ajatuksiaan, varoitti hän penikkaansa laskeutumaan maahan ja pysymään alallaan, kunnes hän itse palaisi. Sitten hän riensi nopeasti, mutta äänettömästi tungettelijaa vastaan.

Pentu oli kuullut, mitä sen emo oli kuullut; ja nyt sekin tunsi ihmisenhajua -- oudon hajun, joka ei koskaan ennen ollut sen sieraimiin osunut, mutta jonka se kuitenkin heti tunsi vihollisen hajuksi -- hajuksi, joka synnytti siinä yhtä luonteenomaisen vastavaikutuksen kuin emäleijonassakin. Se nosti hennot selkäkarvansa pystyyn ja paljasti pienoiset torahampaansa. Täysikasvuisen eläimen mennessä nopeasti ja hiipimällä korkeiden puiden alla kasvavaan pensaikkoon seurasi pieni pentu hänen kiellostaan välittämättä perässä, takaraajain hoippuessa sivulta sivulle, niinkuin lajin nuorimmilla on tapana, mikä naurettava käynti sopii huonosti yhteen eturaajain ylvään ryhdin kanssa. Mutta kiintyneenä siihen, mitä oli hänen edessään, ei naarasleijona tiennyt, että pentu pomppi hänen jäljessään.

Näiden kahden edessä oli sadan metrin taival tuuheaa viidakkoa, mutta sen lävitse olivat leijonat puhkaisseet tunnelimaisen polun pesälleen. Sitten tuli pieni aukio, jonka poikki vei syvään poljettu viidakkolatu aukeaman toisesta laidasta sen vastakkaiselle syrjälle alkavaan tiheikköön. Kun Sabor ehti aukealle, näki hän pelkonsa ja vihansa esineen olevan jo hyvän matkaa sen sisäpuolella. Entä jos tuo ihmisolento ei pyydystänytkään häntä tai heikäläisiä? Entä jos se ei aavistanut heidän olemassaoloaankaan? Nämä seikat eivät leijonattaresta tänään merkinneet mitään. Tavallisesti hän olisi sallinut olennon mennä häiritsemättä ohi, kunhan se vain ei olisi tullut kyllin lähelle uhatakseen hänen tai pennun turvallisuutta; ja pennuttomana hän olisi luikkinut tiehensä heti kun olisi saanut vihiä ihmisen lähestymisestä. Mutta tänään oli leijonaemo hermostunut ja pelokas ainoan jäljelläolevan pentunsa puolesta. Hänen äidinvaistonsa keskittyivät kolminkertaisesti tähän ainoaan elossa olevaan ja kolmin verroin rakastettuun lapseen; eikä hän siis odottanut, että mies uhkasi häntä tai hänen pienokaisensa turvallisuutta, vaan samosi häntä vastaan pysähdyttääkseen hänet. Lempeästä äidistä hän oli muuttunut peloittavaksi tuhoeläimeksi, hänen aivoissaan vallitsi vain yksi ajatus -- tappaminen.

Hän ei epäröinyt hetkistäkään aukean laidassa eikä antanut pienintäkään varoitusta. Ensimmäisenä tiedoituksena mustalle soturille siitä, että oli leijona penikulmainkaan päässä hänestä, oli tuon hiidenmoisen, julmanaamaisen kissan ilmestyminen hyökkäämään ahon yli häntä kohti nopeana kuin nuoli. Musta soturi ei etsinyt leijonia. Jos hän olisi tiennyt, että sellainen oli lähettyvillä, olisi hän tehnyt suuren kaarroksen. Hän olisi vielä nytkin paennut, jos olisi ollut mihin paeta. Ensimmäinen puu oli kauempana hänestä kuin leijona. Tämä olisi hänet tavoittanut ennenkuin hän olisi ehtinyt juosta neljännestäkään välimatkasta. Ei ollut mitään toivoa, ja vain yksi tehtävä oli mahdollinen. Peto oli melkein hänen kimpussaan, ja sen takana hän näki pienen pennun. Miehellä oli raskas keihäs. Hän työnsi sen kauas taaksepäin oikealla kädellään ja paiskasi sen juuri samalla hetkellä, kun Sabor kohottausi karkaamaan hänen kimppuunsa. Keihäs lävisti villin sydämen, ja melkein samassa tarttuivat jättiläisleuat soturin kasvoihin ja pääkalloon. Leijonan ponnahdus kaatoi molemmat raskaasti tantereelle -- kuolleina; vain lihasten väreelliset nytkähtelyt vielä todistivat heidän vastikään eläneen.

Orvoksi jäänyt pentu seisoi kahdenkymmenen askeleen päässä, katsellen kysyvin silmin elämänsä ensimmäistä suurta onnettomuutta. Se tahtoi lähestyä emoaan, mutta ihmisenhajun aiheuttama luontainen pelko pidätti sen. Sitten se alkoi uikuttaa äänellä, joka aina sai äidin rientämään luokse; mutta tällä kertaa hän ei tullut -- ei edes noussut pentuaan vilkaisemaan. Poikanen oli hämillään, ei voinut tätä ymmärtää. Hän jatkoi kirkumistaan, tuntien itsensä yhä surullisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Vähitellen hän hiipi lähemmäksi emoaan. Hän näki, että outo olento, jonka emo oli tappanut, ei liikahtanut, ja hetkisen kuluttua hän kaihtoi sitä vähemmän, rohkenipa viimein tulla aivan emonsa viereenkin ja nuuskia häntä. Uikutti hänelle yhä, mutta emo ei vastannut. Vihdoin hänelle alkoi selvitä, että jotakin oli vinossa -- että tuo iso, kaunis äiti ei ollut entisellään, vaan että hänessä oli tapahtunut muutos. Siitä huolimatta pentu yhä riippui hänessä, uikuttaen kovin, kunnes vihdoin nukahti lyyhistyneenä hänen ruumistaan vasten.

Siinä asennossa Tarzan sen löysi -- Tarzan ja Jane, hänen vaimonsa, ja heidän poikansa Korak, Tappaja, palatessaan Pal-ul-donin salaperäisestä maasta, josta nuo kaksi miestä olivat Jane Claytonin pelastaneet. Kuullessaan heidän lähestyvän pentu avasi silmänsä ja nousi, luimisti korviaan ja murisi heille, painuen kuollutta äitiään vasten. Sen nähdessään apinamies hymyili.

"Näppärä pikku veitikka", hän virkkoi, käsittäen yhdellä silmäyksellä koko murhenäytelmän. Hän lähestyi sähisevää ja sylkevää pentua, odottaen, että se kääntyisi pakenemaan. Mutta sitä se ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin se murisi yhä raivokkaammin ja iski Tarzanin ojennettuun käteen, kun hän kumartui sitä tavoittamaan.

"Mikä urhea pikku elukka!" huudahti Jane. "Orpo-parka!"

"Siitä tulee komea iso leijona tai olisi tullut, jos sen emo olisi elänyt", sanoi Korak. "Katsokaahan tuota selkää -- suoraa ja vahvaa kuin keihäs. Kovin surullista, että pikku lurjuksen täytyy kuolla."

"Sen ei tarvitse kuolla", vastasi Tarzan.

"Ei sillä ole suuria mahdollisuuksia -- se kaipaa maitoa vielä parin kuukauden ajan; kuka sitä sille hankkii?"

"Minä", vastasi Tarzan.

"Aiotko ottaa sen kasvatiksesi?"

Tarzan nyökkäsi.

Korak ja Jane nauroivat. "Se on mainiota", huomautti edellinen.

"Loordi Greystoke Numan pojan kasvatusäitinä", nauroi Jane.

Tarzan nauroi heidän kanssaan, mutta ei lopettanut huomaavaisuuttaan pentua kohtaan. Kurottaen äkkiä kätensä hän tarttui pienen leijonan niskavilloihin ja silittäen lempeästi puhutteli sitä matalalla tuudittelevalla äänellä. En tiedä, mitä hän sanoi; mutta ehkä pentu tiesi, sillä samassa se lopetti ponnistelunsa eikä enää yrittänyt raapia ja purra hyväilevää kättä. Sitten apinamies nosti sen ylös ja painoi rintaansa vasten. Se ei näyttänyt enää pelkäävän eikä edes paljastanut hampaitaan, vaikka äskeinen vihattu ihmisenhaju oli näin lähellä.

"Kuinka sinä siinä menettelit?" huudahti Jane Clayton.

Tarzan kohautti leveitä olkapäitään. "Samansukuiset eivät pelkää toisiaan -- nämä ovat tosiaan minun sukulaisiani, yritettäköön minua sivistää kuinka paljon tahansa. Ehkä se on syy, miksi ne eivät pelkää minua, kun annan niille merkkejä ystävyydestä. Näkyyhän tämäkin pikku veitikka sen tietävän."

"Minä en voi sitä koskaan tajuta", huomautti Korak. "Olen mielestäni jokseenkin tottunut Afrikan eläimiin, mutta minulla ei ole niihin samaa valtaa enkä tajua niitä yhtä hyvin kuin sinä. Mistä se johtuu?"

"On ainoastaan yksi Tarzan", sanoi lady Greystoke, hymyillen ilkkuvasti pojalleen, mutta värähtipä hänen äänessään ylpeyttäkin.

"Muista, että minä synnyin eläinten parissa ja olen eläinten kasvattama", huomautti Tarzan hänelle. "Ehkäpä isäni sittenkin oli apina -- väittihän Kaala aina, että hän oli."

"John! Kuinka sinä tuollaista?" huudahti Jane. "Tiedäthän varsin hyvin, ketkä isäsi ja äitisi olivat."

Tarzan vilkaisi juhlallisesti poikaansa ja sulki toisen silmänsä. "Äitisi ei koskaan opi kunnioittamaan ihmisapinain oivallisia ominaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin hän närkästyisi vihjauksesta, että on mennyt naimisiin erään sellaisen kanssa."

"John Clayton, minä en enää koskaan puhu sinulle, jollet lakkaa haastelemasta moisia kauhistuksia. Minä häpeän sinun tähtesi. On kyllä paha, että olet uudestisyntymätön villi, sinun yrittämättäsi vielä vihjailla, että saatat olla apinakin."

Pitkä matka Pal-ul-donista oli melkein lopussa -- viikon kuluttua he ehtisivät takaisin entisille asuinsijoilleen. Epätietoista oli, oliko saksalaisten jättämistä raunioista enää mitään jäljellä. Ladot ja ulkorakennukset olivat kaikki poltetut ja asuinrakennuksen sisusta osittain tuhottu. Ne Greystoken uskollisista alkuasukasseuralaisista, wazireista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa taistelussa hauptmann Fritz Schneiderin sotamiehiä vastaan, olivat kerääntyneet sotarummun kutsusta ja asettuneet englantilaisten käytettäviksi toimissa, missä heistä vain olisi hyötyä. Näin paljon oli Tarzan tiennyt ennenkuin hän lähti lady Janea etsimään; mutta kuinka moni hänen sotaisista wazireistaan oli jäänyt sodan jälkeen eloon ja mitä muuta oli tapahtunut hänen laajoilla tiluksillaan, sitä hän ei tiennyt. Kuljeskelevat alkuasukasheimot tai rosvoilevat arabialaiset orjakauppiaat olivat saattaneet tehdä hävitystyön täydelliseksi, ja luultavaa oli myös, että viidakkokin oli versonut ja vaatinut omansa takaisin, peittäen hänen raivauksensa ja haudaten villinä rehoittavaan vihannuuteensa jokaisen merkin ihmisen lyhytaikaisesta tepastelusta sen ikivanhalla alueella.

Pienen Numan kasvatiksi ottamisen seurauksena täytyi Tarzanin heti miettiä holhokkinsa tarpeita päivämatkoja suunnitellessaan ja pysähdyspaikoissa, sillä pennun täytyi saada ravintoa, eikä se ravinto voinut olla muuta kuin maitoa. Leijonanmaitoa ei voinut ajatellakaan, mutta onneksi olivat he verraten taajaan asutussa seudussa, jossa kyliä oli tiheänlaisesti ja jossa suuri viidakon herra oli tunnettu, pelätty ja kunnioitettu. Niinpä Tarzan sen päivän iltapuolella, jona oli nuoren leijonan löytänyt, lähestyi kylää saadakseen pennulle maitoa.

Ensiksi näyttivät alkuasukkaat nyrpeiltä ja välinpitämättömiltä, katsellen halveksivasti valkoisia, jotka matkustivat ilman suurta safaria. Halveksivasti ja pelotta. Safaritta nämä muukalaiset eivät voineet tuoda heille lahjoja eivätkä mitään maksaakseen ruuan, jota kaiketikin halusivat. Sotamiehittä he eivät voineet vaatia ruokatarpeita eli oikeammin pakottaa tottelemaan määräyksiään eivätkä puolustautua, jos näyttäisi maksavan vaivan hätyyttää heitä. Nyrpeitä ja välinpitämättömiä alkuasukkaat näyttivät olevan, mutta mielenkiintoa heiltä tuskin puuttui, koska näiden valkoihoisten omituinen asu ja koristukset herättivät heissä uteliaisuutta. Olivathan muukalaiset melkein yhtä alasti kuin he itsekin ja samalla tapaa aseistettuja, lukuunottamatta nuorempaa miestä, jolla oli pyssy. Kaikilla kolmella oli pal-ul-donilaiset helyt, alkuperäiset ja barbaariset ja aivan oudot yksinkertaisten neekerien silmissä.

"Missä on päällikkönne?" kysyi Tarzan, astuen kylään naisten, lasten ja luskuttavien rakkien keskelle.

Muutamia sotureita nousi hökkelien siimeksestä, jossa olivat loikoneet ja torkkuneet. He lähestyivät tulokkaita.

"Päällikkö nukkuu", vastasi eräs. "Kuka sinä olet, että hänet herättäisit? Mitä haluat?"

"Tahdon puhua päälliköllenne. Menkää noutamaan hänet!"

Soturi vilkaisi häneen silmät suurina kummastuksesta ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.

"Päällikkö on tuotava hänen luokseen", hän huusi kääntyen toveriensa puoleen, ja sitten hän äänekkäästi nauraen löi reiteensä ja nyhji kyynärpäillään lähimpänä seisovia.

"Sanokaa hänelle", jatkoi apinamies, "että Tarzan haluaa häntä puhutella."

Heti tapahtui hänen kuulijainsa asennoissa merkillinen muutos. He kaikkosivat hänestä ja lakkasivat nauramasta, ja heidän silmänsä pyöristyivät hyvin laajoiksi. Se, joka oli äänekkäimmin nauranut, kävi äkkiä vakavaksi. "Tuokaa mattoja", hän huusi, "Tarzanin ja hänen väkensä istuttavaksi, sillä välin kuin minä noudan päällikkö Umangan"; ja hän juoksi tiehensä, minkä kerkisi, ikäänkuin olisi ollut iloinen täten saadessaan tilaisuuden poistua mahtavan miehen lähettyviltä, jota pelkäsi loukanneensa.

Enää ei ollut väliä, oliko heillä safaria, sotilaita tai lahjoja. Kyläläiset kilpailivat toistensa kanssa heidän kunnioittamisessaan. Jo ennen päällikön tuloa olivat monet tuoneet lahjoiksi ruokaa ja koristeita. Nyt saapui Umangakin. Hän oli vanha mies, joka oli ollut päällikkönä jo ennen Apinain Tarzanin syntymistä. Hänen sävynsä oli patriarkallinen ja arvokas, ja hän tervehti vierastansa niinkuin suuri mies tervehtii vertaistaan. Hän oli kuitenkin kieltämättä mielissään, että viidakon herra oli kunnioittanut hänen kyläänsä käynnillään.

Kun Tarzan selitti toivomuksensa ja näytti leijonanpentua, vakuutti Umanga, että maitoa olisi runsaasti niin kauan kuin Tarzan mieli kunnioittaa heitä läsnäolollaan -- lämmintä, tuoretta maitoa, päällikön omista vuohista lypsettyä. Heidän haastellessaan havaitsi apinamies terävillä silmillään kaikki kylän ja sen asujamiston yksityiskohdat, ja pian ne osuivat isoon narttuun monilukuisten kujilla ja hökkelien vierustoilla juoksentelevien koirien joukosta. Sen utaret olivat maidosta pullollaan, ja tästä juolahti Tarzanin mieleen ajatus. Hän viittasi eläimeen peukalollaan. "Haluaisin ostaa tuon", hän sanoi Umangalle.

"Se on sinun, _bwana_, ilman maksua", vastasi päällikkö. "Se poiki kaksi päivää sitten, ja viime yönä varastettiin kaikki penikat sen pesästä, -- iso käärme ne epäilemättä vei. Mutta jos otat vastaan, niin annan sinulle paremminkin niin monta nuorempaa ja lihavampaa koiraa kuin haluat; sillä minä olen varma, että tämän liha on huonoa."

"Minä en halua sitä syödäkseni", vastasi Tarzan. "Otan sen mukaani hankkiakseni maitoa pennulle. Käske tuoda se minulle."

Jotkut pojat tavoittivat sitten eläimen ja sidottuaan hihnan sen kaulaan laahasivat sen apinamiehen luo. Kuten leijonakin ensin, oli koirakin alussa peloissaan, sillä tarmanganin haju ei ollut sama kuin neekerien, ja se murisi ja yritti purra uutta isäntäänsä; mutta vähitellen hän voitti eläimen luottamuksen, niin että se aivan rauhallisesti loikoi hänen vieressään, kun hän silitti sen päätä. Mutta leijonan tuominen sen luo oli vaikeampi tehtävä, sillä molemmat säikähtyivät toisensa vihollishajua; leijona mörisi ja sylki, ja koira murisi hampaat irvissä. Siihen vaadittiin kärsivällisyyttä, ääretöntä kärsivällisyyttä, mutta vihdoin se onnistui, ja narttu imetti Numan poikaa. Nälkä oli vienyt voiton leijonan luontaisesta epäluulosta, samalla kuin apinamiehen varma, mutta ystävällinen sävy oli voittanut koiran luottamuksen, se kun elämässään oli tottunut pikemmin iskuihin ja potkuihin kuin hyväilyihin.

Sinä yönä oli koira Tarzanilla kytkettynä hänen asuntohökkeliinsä, ja kahdesti ennen aamua pani hän sen makaamaan ja imettämään pentua. Seuraavana päivänä he jättivät hyvästi Umangalle ja hänen kansalleen, ja koiran tepsuttaessa talutusnuorassa heidän vierellään lähtivät he jälleen matkalle kotia kohti, nuori leijona milloin Tarzanin toisessa kainalossa, milloin hänen hartioilleen heitetyssä säkissä.

He nimittivät leijonaa värinsä vuoksi Jad-bal-jaksi, mikä Pal-ul-donin apinaihmisten kielellä merkitsee kultaleijonaa. Päivä päivältä se yhä enemmän tottui heihin ja kasvatusemoonsa, joka lopulta alkoi sitä helliä kuin omaa lastaan. Nartulle he panivat nimeksi Za, mikä merkitsee "tyttöä". Toisena päivänä he päästivät sen irti köydestä, ja se seurasi heitä kernaasti viidakon läpi samoiltaessa, koskaan yrittämättä heitä jättää ja tuntien itsensä onnelliseksi vain ollessaan näiden kolmen lähettyvillä.

Kun hetki lähestyi, jolloin polku pujahtaisi viidakosta, johtaen aaltoilevan tasangon syrjään -- heidän kotiansa ympäröivälle kentälle, -- tunsivat kaikki kolme hillittyä liikutusta sydämessään, vaikkei kukaan heistä sanallakaan ilmaissut omaa toivoaan ja pelkoaan. Mitä he löytäisivät? Mitäpä muuta he _voisivat_ löytää kuin saman rennosti rehoittavan, sotkuisen kasvullisuuden, jonka apinamies oli raivannut pois rakentaakseen kotinsa, kun hän ensiksi saapui sinne nuorikkoineen?

Vihdoin he astuivat esille metsän verhoavasta vihannuudesta ja saattoivat nähdä tasangon yli, missä talon ääriviivat kerran olivat olleet selvästi erotettavissa jo pitkän matkan päästä niiden puiden ja pensaiden keskeltä, jotka joko oli säilytetty tai muualta tuotu paikan kaunistukseksi.

"Katso!" huudahti lady Jane. "Se on vielä siellä -- se on vielä siellä!"

"Mutta mitä ovat nuo tuolla vasemmalla sen takana?" kysyi Korak.

"Ne ovat alkuasukasten majoja", vastasi Tarzan.

"Pellot ovat viljelyksessä!" virkkoi rouva.

"Ja muutamat ulkorakennuksista on pantu jälleen pystyyn", sanoi Tarzan. "Se voi merkitä vain sitä, että wazirini -- uskolliset wazirini -- ovat palanneet sodasta. He ovat rakentaneet uudestaan sen, minkä sota hävitti, ja vartioivat taloamme meidän palaamistamme odotellessaan."

TOINEN LUKU

Jad-bal-jan kasvatus

Näin saapuivat Apinain Tarzan, Jane Clayton ja Korak kotiin pitkän poissaolon jälkeen, ja heidän kanssaan Jad-bal-ja, kultaleijona, ja Za, narttukoira. Ensimmäisten joukossa heitä vastaanottamassa ja tervehtimässä oli vanha Muviro, jonka poika Wasimbu oli vihollisten hyökätessä uhrannut henkensä puolustaessaan apinamiehen kotia ja vaimoa.

"Ah, bwana", huudahti uskollinen neekeri, "teidät nähdessäni nuorentuvat vanhat silmäni jälleen! Olette ollut kauan poissa, mutta vaikka monet epäilivät palaamistanne, tiesi vanha Muviro, ettei avarassa maailmassa ollut sellaista, mikä voisi hänen isäntänsä musertaa. Ja hän tiesi myöskin, että hänen isäntänsä palaisi rakastamaansa kotiin ja maahan, jossa hänen uskolliset wazirinsa häntä odottivat; mutta että rouvakin, jota me olemme kuolleena surreet, on palannut, tuntuu uskomattomalta, ja suuri on tänä iltana riemu wazirien majoissa. Pian vapisee maa tanssivain soturien askeleista ja ilmapiiri kaikuu heidän naistensa ilohuudoista, koska ne kolme, joita he maan päällä enimmin rakastavat, ovat palanneet heidän luokseen."

Ja suuri oli todellakin riemu wazirien mökeissä. Eikä ainoastaan sinä yhtenä iltana, sillä monet puhteet jatkui tanssi ja ilonpito, kunnes Tarzanin täytyi lopettaa juhliminen, jotta hän perheineen saisi nukkua häiritsemättä. Apinamies huomasi, etteivät hänen uskolliset wazirinsa yhtä uskollisen englantilaisen pehtoorin, Jervisin, johdolla olleet ainoastaan täydellisesti rakentaneet uudestaan hänen tallejaan, navettojaan ja ulkosuojia, samoin kuin alkuasukasmajojakin, vaan että he olivat myöskin panneet kuntoon hänen asuinhuoneistonsa, joten paikka näytti aivan samanlaiselta kuin se oli ollut ennen saksalaisten hävitysretkeä.

Jervis oli Nairobissa kartanon asioilla ja palasi maatilalle vasta muutamia päiviä heidän saapumisensa jälkeen. Hänen kummastuksensa ja riemunsa eivät olleet vähemmän vilpittömät kuin wazirien. Päällikön ja soturien kanssa hän istuskeli tuntikausia suuren Bwanan jalkojen juuressa, kuunnellen kertomusta Pal-ul-donin ihmeellisestä maasta ja niistä seikkailuista, joita nuo kolme olivat kokeneet silläaikaa kun lady Greystoke oli ollut siellä vankina, ja wazirien kera hän ihmetteli niitä eriskummaisia lemmikkejä, jotka apinamies oli tuonut mukanaan. Että Tarzan oli mielistynyt afrikkalaiseen sekarotuiseen rakkiin, oli jo kylläkin omituista, mutta että hän oli ottanut kasvatikseen perivihollisensa Numan ja Saborin pennun, oli ihan uskomatonta. Ja yhtä paljon he kaikin ihmettelivät tapaa, jolla Tarzan pentua kasvatti. Kultaleijonalla ja sen kasvatusemolla oli hallussaan nurkka apinamiehen makuuhuoneessa, ja monet tunnit päivittäin hän käytti pienen täplikkään, keltaisen pallon opettamiseen, joka nyt oli perin leikkisä ja herttainen, mutta josta kerran tulisi iso, hurja peto.