Part 9

Nyt hänellä vihdoin oli puku niinkuin miehellä pitää olla! Kukaan ei olisi voinut epäillä hänen alkuperäänsä. Kuinka mielellään hän olisikaan palannut heimolaistensa luo näyttelemään tätä komeutta heidän kateellisille katseilleen!

Hän otti ruumiin olkapäilleen ja alkoi hiljakseen matkata puita pitkin kylää kohti, sillä hän tarvitsi taas nuolia. Päästyään lähelle paaluaitausta hän näki kiihoittuneen joukon seisovan kahden pakolaisen ympärillä, jotka pelosta ja uupumuksesta vapisten tuskin kykenivät kertomaan kamalaa seikkailuaan.

Mirando, selittivät he, joka oli ollut jonkun matkaa heidän edellään, oli äkkiä huutaen juossut heidän luokseen ja kertonut, että hirveä valkoinen soturi ajoi häntä takaa. Kolmisin he sitten olivat kiirehtineet kylää kohti, minkä vain jalat kantoivat. Sitten oli Mirandon kauhunhuuto saanut heidät katsomaan taakseen, ja he olivat nähneet mitä kamalimman näyn: kumppanin ruumis kohosi puihin, hänen kätensä ja jalkansa huitoivat ilmaa ja kieli riippui avoimesta suusta. Ääntä hän ei kuitenkaan päästänyt, eikä liioin ketään ollut näkyvissä.

Kyläläiset olivat hillittömän pelon vallassa, mutta vanha viisas Mbonga näkyi epäilevän koko juttua ja arveli, että se oli vain keksitty salaamaan jotakin muuta, mitä ei uskallettu kertoa.

"Te olette keksineet merkillisen selityksen, kun ette uskalla sanoa totuutta", sanoi hän. "Ette uskalla tunnustaa, että juoksitte tiehenne ja jätitte Mirandon, kun leijona hyökkäsi hänen kimppuunsa. Pelkureita te olette."

Tuskin oli Mbonga puhunut, kun oksien kahina mustien yläpuolella sai heidät katsomaan sinne. Heidän silmiään kohtaava näky saattoi vanhan viisaan Mbongankin vapisemaan, sillä sieltä lennähti Mirandon ruumis kumahtaen maahan heidän jalkojensa eteen.

Ulvoen lähtivät mustat pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin viimeinenkin heistä oli kadonnut ympäröivän viidakon tiheihin varjoihin.

Taas Tarzan laskeutui kylään, uudisti nuolivarastonsa ja söi uhriruokaa, jota alkuasukkaat olivat valmistaneet hänen vihaansa lauhduttaakseen. Ennen lähtöään sieltä hän kantoi Mirandon ruumiin kylän portille ja pystytti sen paaluvarustusta vasten niin, että kuolleen kasvot näyttivät tähystelevän portinpielen takaa viidakkoon vievälle tielle. Sitten Tarzan yhä metsästellen palasi rannalla olevaan majaansa.

Kauan aikaa kesti, ennenkuin kauhistuneet kyläläiset vihdoin rohkenivat palata kyläänsä kuolleen toverinsa hirveästi irvistävien kasvojen ohi. Ja kun he sitten lisäksi huomasivat ruoan ja nuolten kadonneen, olivat he varmat siitä, mitä jo olivat aavistaneetkin, että Mirando oli tavannut viidakon pahan hengen.

Se tuntui heistä ainoalta järjelliseltä selitykseltä. Ken sattui näkemään viidakon peljättävän jumalan, se oli kuoleman oma: ei yksikään kyläläinen ollut elävänä palannut sellaisesta kohtauksesta. Kaikki ne, jotka olivat saaneet surmansa hänen kädestään, olivat siis hänet nähneet ja rangaistuksena oli ollut kuolema.

Niin kauan kuin he antaisivat hänelle nuolia ja ruokaa, ei hän tekisi heille mitään pahaa, kunhan he vain eivät katsoisi häneen, ja siksi Mbonga määräsi, että paitsi ruokauhria oli tälle Munango-Kiwatille annettava myös nuolia, ja niin tehtiinkin tästä hetkestä alkaen.

Jos joskus joudutte tuohon kaukaiseen Afrikan kylään, saatte kylän ulkopuolelle rakennetun pienen olkikattoisen majan edustalla vieläkin nähdä rautapadan, jossa on ruokaa, ja sen vieressä kotelon täynnä hyvin vuoltuja nuolia.

Kun Tarzan tuli rannalle, missä hänen majansa sijaitsi, kohtasi hänen silmiään outo näky. Niemekkeiden ympäröimän sataman tyynessä vedenkalvossa keinui hiljaa iso laiva, ja rannalla vedettiin juuri pientä venettä maihin.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että joukko hänen kaltaisiaan valkoisia miehiä liikkui rannan ja hänen majansa väliä.

Tarzan huomasi, että nämä olivat monessa suhteessa hänen kuvakirjansa ihmisten kaltaisia. Hän hiipi lähemmäksi pitkin puiden oksia, kunnes oli melkein heidän yläpuolellaan.

Siellä oli kaikkiaan kymmenen miestä -- mustanpuhuvia, auringonparkitsemia ilkeännäköisiä roikaleita. Nyt he olivat kokoontuneet veneen ympärille ja puhuivat kovaa ja vihaisesti, viittoillen ja huitoen nyrkeillään.

Äkkiä eräs heistä, pieni laihakasvoinen, mustapartainen olento, jonka kasvot Tarzanin mielestä muistuttivat Panbaa, rottaa, laski kätensä vieressään seisovan rotevan miehen olalle, jonka kanssa kaikki muut olivat väitelleet ja riidelleet.

Pikku mies osoitti sisämaahan päin, jolloin jättiläinen kääntyi muista poispäin katsoakseen viitattuun suuntaan. Samassa pieni laihakasvoinen mies veti revolverin vyöstään ja ampui häntä selkään. Iso mies heilautti käsiään ylöspäin, hänen polvensa notkahtelivat, ja ääntä päästämättä hän tuupertui kuolleena rannalle.

Ampuma-aseen pamaus, ensimmäinen, mitä Tarzan oli milloinkaan kuullut, sai hänet kummastumaan, mutta ei edes tämä outo ääni voinut järkyttää hänen terveen mielensä tasapainoa.

Mutta valkoisten vieraiden käytös huolestutti häntä. Hän rypisti kulmakarvojaan ja mietti ankarasti. Hyväpä oli, ajatteli hän, ettei ollut antanut valtaa ensimmäiselle päähänpistolleen juoksemalla veljinään tervehtimään näitä valkoisia miehiä. Ilmeisesti he olivat samanlaisia kuin mustat -- heissä ei ollut sen enempää sivistystä kuin apinoissa -- ja julmuudessa he olivat Saborin vertaisia.

Hetkisen seisoivat toiset ja katselivat pientä laihakasvoista miestä ja rannalla kuolleena makaavaa jättiläistä.

Sitten yksi heistä naurahti ja taputti pientä miestä selkään. Paljon puhuttiin ja viittoiltiin, mutta nyt riideltiin vähemmän.

Viimein he työnsivät veneen vesille, hyppäsivät kaikki siihen ja lähtivät soutamaan kohti isoa laivaa, jonka kannella Tarzan näki liikuskelevan ihmisiä.

Kun he olivat kiivenneet kannelle, pudottautui Tarzan maahan suuren puun taakse ja hiipi sen suojassa majaansa. Päästessään ovesta sisään hän huomasi, että kaikkea oli kopeloitu hänen poissa ollessaan. Hänen kirjansa ja kynänsä olivat lattialla, aseet, kilvet ja muut aarteet heitetty huiskin haiskin.

Tämän sekamelskan nähdessään hän joutui vihan vimmaan, ja äsken parantunut arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa ihoa vasten.

Kiireesti hän juoksi kaapille ja tutki alimman hyllyn salaista sopukkaa. Ah! Hän huudahti helpotuksesta vetäessään esiin pienen tinalippaan, ja sen avatessaan hän näki, että hänen kalleimmat aarteensa olivat säilössä. Hymyilevän, lujapiirteisen nuoren miehen kuva ja musta muistikirja olivat tallella.

Hiljaa! Mitä se oli?

Hänen herkkä korvansa oli kuullut heikon, mutta oudon äänen.

Hän hypähti ikkunan luo ja katsoessaan satamaan päin näki, että laivasta laskettiin venettä toisen jo vesillä olevan viereen. Heti sen jälkeen kapusi monta ihmistä aluksesta ja laskeutui veneisiin. He aikoivat palata yhä lukuisampina.

Hetkistä myöhemmin Tarzan pani merkille, että useita laatikoita ja myttyjä laskettiin odottaviin veneisiin, mutta heti kun nämä erkanivat laivan kyljestä, sieppasi apinamies lyijykynänsä ja palan paperia ja alkoi piirrellä muutamia rivejä, selvillä, kookkailla, melkein moitteettomilla painokirjaimilla.

Sitten hän kiinnitti paperin oveen pienellä terävällä tikulla, otti mukaan tinalippaansa, nuolensa ja niin monta jousta ja keihästä kuin saattoi kantaa, kiirehti ulos ovesta ja katosi metsään. --

Kun molemmat veneet olivat laskeneet maihin hopeankirkkaalle hiekalle, astui näistä rannalle merkillinen rykelmä ihmisiä. Noin kaksikymmentä sielua heitä oli kaikkiaan, jos voi myöntää, että myöskin viidellätoista merimiehellä oli tämä jumalallinen kipinä, sillä heidän raa'at roistomaiset kasvonsa tekivät heidät todellakin verenhimoisten elukkain näköisiksi. Seurueen muut jäsenet olivat eri lajia.

Eräs heistä oli vanhapuoleinen mies, jolla oli valkoinen tukka ja suuret ympyriäiset silmät. Hänen vähän kumaroita hartioitaan verhosi huonosti sopiva, mutta siisti pitkätakki; kiiltävä silkkihattu oli vielä täydentämässä ristiriitaa hänen ulkoasunsa ja Afrikan viidakon välillä.

Toinen maihin astunut seurueen jäsen oli pitkä nuori mies, yllään valkoinen palttinapuku, ja hänen jäljessään tuli taas vanhahko mies, jolla oli erittäin korkea otsa ja hätäiset, vilkkaat liikkeet.

Näiden jälkeen tuli lihava, räikeän kirjavasti puettu neekerinainen, jonka suuret silmät pyörivät pelosta, sillä ilmeisesti häntä kauhistutti viidakko ja kiroileva merimiesjoukko, joka purki laatikoita ja myttyjä veneistä.

Viimeinen maihin tuleva oli noin yhdeksäntoista vanha tyttö. Nuori mies nosti hänet yli veneen laidan ja kantoi hänet kuivin jaloin maalle. Tyttö hymyili hänelle urheasti ja kauniisti kiitokseksi, mutta sanaakaan he eivät vaihtaneet.

Ääneti he sitten lähtivät majalle päin. Mitä tahansa aikeita heillä täällä oli, ainakin näytti varmalta, että kaikesta oli ennakolta sovittu laivalla. Merimiehet astuivat edellä, kantaen laatikoita ja myttyjä, jotka he sitten laskivat oven edustalle, ja toiset viisi niin erilaista ihmistä heidän jäljessään. Äkkiä eräs miehistä huomasi Tarzanin oveen naulaaman lapun.

"Halloo, miehet!" huusi hän. "Mitäs täällä on? Tätä lappua ei täällä, hitto vieköön, ollut tunti sitten."

Muut keräytyivät hänen ympärilleen, kurkotellen kaulojaan toisten olkien yli, mutta kun vain harvat heistä osasivat lukea, nekin kovin vaivaisesti, kääntyi vihdoin eräs silkkihattuisen ja pitkätakkisen vanhan miehen puoleen.

"Hei, rohvessööri", huusi hän, "tulkaas lukemaan, mitä täällä on".

Puhuteltu vanha mies tuli hitaasti merimiesten luo ja hänen perässään muut seurueen jäsenet. Korjaten silmälasejaan hän katseli hetkisen paperia, kääntyi sitten ja lähti saapastamaan tiehensä, itsekseen mutisten: "Tuiki merkillistä -- tuiki merkillistä!"

"No no, peruukki!" huusi se mies, joka ensin oli pyytänyt hänen apuaan, "luuletteko te, että teidän piti lukea se vain omaksi huviksenne? Tulkaa koreasti takaisin, ja lukekaa se meille kovaa, senkin pitkäkaula!"

Vanha mies pysähtyi, kääntyi ja sanoi: "Oh, suokaa anteeksi, herra. Olin niin hajamielinen, kovin hajamielinen. Tuiki merkillistä -- tuiki merkillistä!"

Taas hän katsahti paperiin, luki sen ja olisi epäilemättä jälleen kääntynyt ja märehtinyt sitä itsekseen, ellei merimies olisi karkeasti tarttunut hänen kaulukseensa ja huutanut hänen korvaansa:

"Lue se ääneen, vanha pöhkö!"

"Ah, niin, ah niin!" vastasi professori hiljaisena, korjasi taas silmälasejaan ja luki:

"TÄMÄ TALO KUULUU TARZANILLE, PETOJEN JA MONIEN MUSTIEN MIESTEN SURMAAJALLE. ÄLKÄÄ VAHINGOITTAKO TARZANIN TAVAROITA. TARZAN PITÄÄ TEITÄ SILMÄLLÄ. APINAIN TARZAN."

"Kuka lempo se Tarzan on?" huudahti merimies, joka oli ennenkin puhunut.

"Hän näkyy osaavan englantia", sanoi nuori mies.

"Mutta mitä tarkoittaa 'Apinain Tarzan'?" kysyi nuori tyttö.

"En tiedä, neiti Porter", vastasi nuori mies, "ellemme ole tavanneet Lontoon eläintarhasta paennutta apinaa, joka on tuonut eurooppalaisen sivistyksen mukanaan tänne viidakkokotiinsa. Mitä arvelette, professori Porter?" lisäsi hän kääntyen vanhan miehen puoleen.

Professori Archimedes Q. Porter korjasi silmälasejaan.

"Niin, niinpä niin -- tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" sanoi professori. "Mutta en voi mitään lisätä siihen, mitä jo olen lausunut tästä todella merkillisestä tapauksesta", ja professori lähti hiljalleen astelemaan viidakkoa kohti.

"Mutta, isä", huusi tyttö, "ethän sinä ole siitä vielä mitään sanonut".

"No, no, lapsi, no, no", muistutti professori Porter ystävällisesti ja kärsivällisesti. "Älä vaivaa sievää päätäsi sellaisilla vaikeasti ratkaistavilla arvoituksilla", ja taas hän lähti hitaasti toiseen suuntaan silmät maahan tähdättyinä ja kädet heiluvien takinliepeitten takana ristissä.

"Luulenpa, ettei se vanha nauta tiedä siitä sen enempää kuin mekään", murahti rottanaamainen merimies.

"Puhukaa siistiä kieltä!" huusi nuori mies ja kalpeni raivosta. "Te olette murhanneet päällystönne ja ryöstäneet meidät. Olemme täysin vallassanne, mutta teidän on kohdeltava professori Porteria ja neiti Porteria kunnioittavasti", ja nuori mies astui niin lähelle rottanaamaista, että tämä peräytyi hämmästyneenä, vaikka hänellä olikin kaksi revolveria ja uhkaavalta näyttävä puukko vyöllä.

"Senkin pelkuri!" jatkoi nuori mies. "Te ette ole koskaan uskaltanut ampua kunnon miestä, ennenkuin hän on kääntänyt selkänsä. Te ette uskalla ampua minua edes takaapäin". Ja hän käänsi selkänsä merimiehille ja käveli huolettomasti tiehensä, ikäänkuin todistaakseen olevansa oikeassa.

Merimiehen käsi livahti tavoittamaan toista revolveria, kostonhimoiset silmät kiiluivat katsellessaan nuoren englantilaisen poistumista. Hänen toverinsa odottivat jännittyneinä, mutta sittenkin hän epäröi. Sydämessään hän oli vieläkin suurempi pelkuri kuin William Cecil Clayton oli ajatellut.

Ei ole helppoa sanoa, kuinka siinä olisi lopuksi käynyt, mutta silloin sekaantui asiaan uusi, salaperäinen voima, jonka kanssa yksikään retkeilijöistä ei luullut joutuvansa niin paljon tekemisiin tällä autiolla Afrikan rannalla.

Kaksi tuikeaa silmää oli läheisen puun lehvien lomista tarkastanut matkailijain jokaista liikettä. Tarzan oli nähnyt kuulutuksensa herättämän hämmästyksen, ja vaikkei hän ymmärtänyt vähääkään näiden outojen ihmisten puheesta, kertoivat heidän liikkeensä ja ilmeensä hänelle paljon.

Kun rottanaamainen merimies murhasi toverinsa, inhoitti se Tarzania, ja kun hän nyt näki saman miehen uhkaavan kauniinnäköistä nuorta miestä, yltyi hänen vihansa.

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ampuma-aseen vaikutusta, josta hän tosin oli vähän lukenut kirjoissaan, mutta kun hän nyt näki rottanaaman hypistelevän revolverin hanaa, ajatteli hän hetki sitten näkemäänsä näytelmää ja tietenkin epäili, että nuori mies murhattaisiin samoin kuin roteva merimies.

Tarzan pani siis myrkytetyn nuolen jouseensa ja tähtäsi rottanaamaan, mutta puu oli niin tiheä, että hän piankin huomasi lehtien ja pikku oksien voivan muuttaa nuolen suuntaa, ja siksi hän lennätti sen sijaan raskaan keihään väijytyspaikastaan.

Clayton oli edennyt vain kymmenen askelta. Rottanaama oli puoleksi vetänyt esiin revolverinsa, toiset merimiehet seisoivat liikkumatta odottaen, mitä tästä tulisi.

Professori Porter oli jo kadonnut viidakkoon, jonne häntä seurasi hätiköivä Samuel T. Philander, hänen sihteerinsä ja apulaisensa.

Esmeralda, neekerinainen, erotteli emäntänsä tavaroita majan luo kasatusta mytty- ja laatikkoröykkiöstä, ja neiti Porter oli juuri aikonut seurata Claytonia, kun jokin saattoi hänet taas kääntymään merimiehiin päin.

Ja silloin tapahtui kolme asiaa miltei yhtäaikaa -- merimies kohotti aseensa ja tähtäsi Claytonia selkään, neiti Porter huusi varoittaakseen ja pitkä metallikärkinen keihäs suhahti kuin salama taivaalta ja lävisti rottanaaman oikean olkapään.

Sitten revolveri pamahti ilmaan ketään vahingoittamatta, ja merimies kyyristyi älähtäen tuskasta ja kauhusta.

Clayton kääntyi ja hyökkäsi tapahtumapaikalle. Merimiehet seisoivat pelokkaina ryhmissä paljastetuin asein ja tähystelivät viidakkoon. Haavoitettu mies väänteli ja ulvoi maassa.

Kenenkään huomaamatta Clayton otti pudonneen revolverin maasta, pisti sen paitansa alle ja alkoi merimiesten mukana tuijottaa salaperäiseen viidakkoon.

"Kukahan se oli?" kuiskasi Jane Porter, jolloin nuori mies kääntyi ja näki hänen seisovan silmät suurina hämmästyksestä aivan vieressään.

"Luulenpa, että Tarzan tosiaan pitää meitä silmällä", vastasi hän kahden vaiheilla. "Ihmettelen, kenelle se keihäs oli aiottu. Jos se oli tähdätty Snipesiin, niin silloin Apinain Tarzan on todella ystävämme... Mutta minne teidän isänne ja herra Philander ovat menneet? Viidakossa on ainakin joku aseistettuna. Halloo! Professori! Herra Philander!" huusi nuori Clayton, mutta mitään vastausta ei kuulunut.

"Mitä nyt on tehtävä, neiti Porter?" jatkoi nuori mies huolestuneen näköisenä. "Enhän voi jättää teitä näiden murhaajien luo yksinänne, ettekä te varmaankaan uskalla tulla mukaani viidakkoon. Kuitenkin on jonkun lähdettävä etsimään isäänne. Hänen tapansahan on hajamielisesti lähteä kävelemään ja olla välittämättä vaarasta tai suunnasta, ja herra Philander on vain rahtusen käytännöllisempi. Antanette anteeksi suorasukaisuuteni, mutta henkemme on täällä ehdottomasti uhattu, ja kun vain saamme isänne tänne takaisin, täytyy hänet saada käsittämään ne vaarat, joihin hänen hajamielisyytensä vie sekä hänet itsensä että teidät..."

"Olen aivan samaa mieltä", vastasi tyttö, "enkä ollenkaan loukkaannu sanoistanne. Rakas isäni uhraisi hetkeäkään epäröimättä henkensä minun puolestani, jos vain voisi pitää ajatuksiaan niin kauan koossa. Ei ole muuta kuin yksi tapa, jolla hänet voi pelastaa -- pitäisi sitoa hänet kiinni puuhun. Isäkulta on niin epäkäytännöllinen".

"Nyt sen keksin!" huudahti Clayton äkkiä. "Tehän osaatte käsitellä revolveria?"

"Osaan. Entä sitten?"

"Minulla on revolveri. Kun teillä on se mukananne, olette Esmeraldan kanssa kutakuinkin turvattuja majassa niin kauan, että ehdin hakea tänne isänne ja herra Philanderin. Kutsukaa heti palvelijatartanne, ja minä lähden kiireesti etsimään. He eivät ole vielä päässeet pitkälle."

Jane Porter totteli neuvoa, ja kun Clayton oli nähnyt oven sulkeutuvan heidän jälkeensä, kiirehti hän viidakkoon.

Muutamat merimiehet vetivät keihästä toverinsa haavasta, kun Clayton kulki ohitse ja kysyi, saisiko hän lainata heiltä revolveria mennessään etsimään professoria.

Kun rottanaama oli huomannut, ettei haava ollutkaan kuolettava, oli hän jälleen toipunut ja kielsi karkeasti kiroillen antamasta Claytonille asetta.

Tämä mies, Snipes, oli omin ehdoin ruvennut merimiesten päälliköksi, surmattuaan edellisen johtajan, ja nyt oli siitä kulunut vasta niin vähän aikaa, ettei kukaan hänen tovereistaan ollut ehtinyt ruveta häntä vastustamaan.

Clayton vastasi vain kohauttamalla olkapäitään, mutta lähtiessään heidän luotaan hän otti maasta keihään, joka oli haavoittanut Snipestä, ja näin alkeellisesti varustettuna painui silloisen loordi Greystoken poika tiheään viidakkoon.

Tavantakaa hän huuteli kadonneiden ukkojen nimiä. Majaan turvautuneet naiset kuulivat hänen äänensä yhä heikkenevän, kunnes se vihdoin häipyi ja sulautui aarniometsän lukemattomiin muihin ääniin.

Kun professori Archimedes Q. Porter ja hänen apulaisensa Samuel T. Philander, jälkimmäisen kiihkeästä vaatimuksesta, vihdoin kääntyivät takaisin majalle päin, eksyivät he viidakon loppumattomissa sokkeloissa niin täydellisesti kuin yleensä on mahdollista, vaikkeivät itse sitä tietäneet. Pelkkä kohtalon oikku johti heidän askeliaan Afrikan länsirannikolle, niin etteivät he lähteneet marssimaan Zanzibariin, mustien maanosan vastakkaiselle puolelle.

Kun he sitten pääsivät rannalle eivätkä nähneet majasta merkkiäkään, oli Philander ihan varma siitä, että he nyt olivat määräpaikkansa pohjoispuolella, vaikka he itse asiassa olivatkin noin puolentoista sadan metrin päässä siitä etelään.

Näiden kahden epäkäytännöllisen teoreetikon päähän ei edes juolahtanut huutaa, jotta heidän ystävänsä mahdollisesti kuulisivat. Samuel T. Philander oli näet niin varma asiastaan kuin vain vääristä edellytyksistä tehty johtopäätös voi ihmisen vallata, että hän tarttui lujasti professori Archimedes Q. Porterin käsivarteen ja laahasi tätä heikosti vastustelevaa vanhaa herraa mukanaan Kapkaupunkia kohti, joka sijaitsee kaksituhatta neljäsataa kilometriä etelämpänä. --

Kun Jane Porter ja Esmeralda olivat päässeet majan suojaan, oli neekerittären ensi huolena teljetä ovi sisäpuolelta. Tätä ajatellen hän alkoi haeskella sopivia esineitä toteuttaakseen aikeensa, mutta ensi silmäys majan sisustaan toi kauhunhuudon hänen huulilleen ja kuin pelästynyt lapsi kätki tukeva mustaihoinen kasvonsa nuoren emäntänsä rintaa vasten.

Huudon kuullessaan Jane Porter kääntyi ja näki, mikä siihen oli syynä. Lattialla hänen edessään lojui ihmisen vaalentunut luuranko. Toinen silmäys keksi vielä yhden luurangon vuoteelta.

"Missä hirveässä paikassa me nyt olemmekaan?" mutisi hän pelästyneenä, mutta ei menettänyt malttiaan.

Vihdoin hän pääsi irti yhä kirkuvan Esmeraldan kiihkeästä puristuksesta, astui lattian yli kehdon luo ja aavisti, mitä saisi siellä nähdä, ennenkuin luuranko olikaan hänelle näyttäytynyt surkeassa hauraudessaan.

Mistä hirveästä murhenäytelmästä kertoivatkaan nämä mykät luut! Tyttö värisi ajatellessaan, että mahdollisesti häntä ja hänen ystäviään odotti sama kohtalo tässä kauhujen majassa, jossa he olisivat salaperäisten ja kenties vihamielisten olentojen vallassa.

Mutta vihdoin hän polkaisi päättäväisesti pikku jalkaansa lattiaan ja koetti pudistaa mielestään kaikki synkät enteet. Sitten hän kääntyi Esmeraldaan päin, käski tämän lopettaa ulvontansa.

"Hiljaa, Esmeralda, hiljaa ja heti! Onko tämä laitaa? Milloinkaan en ole nähnyt mokomaa isoa vauvaa."

Hän vaikeni, ja hänen oma äänensä värähti hiukan, kun hän ajatteli, että ne kolme miestä, joiden suojeluksessa hän oli, vaelsivat tällä hetkellä kauhistuttavan metsän pimennoissa.

Pian hän huomasi, että ovessa oli sisäpuolella raskas puinen salpa, ja hetkisen yhdessä ponnisteltuaan he saivat sen työnnetyksi paikalleen, -- ensi kerran kahteenkymmeneen vuoteen.

Sitten he kädet toistensa ympärille kiedottuina istuutuivat penkille ja -- odottivat.

NELJÄSTOISTA LUKU

Viidakon vallassa

Kun Clayton oli kadonnut viidakkoon, alkoivat merimiehet -- _Arrow_-laivan kapinoitsijat -- neuvotella, mihin toimenpiteisiin oli lähinnä ryhdyttävä. Ainoastaan yhdestä asiasta olivat kaikki samaa mieltä: heidän oli kiireimmän kaupalla lähdettävä ankkuroituun laivaan, jossa ainakin saattoivat olla turvassa näkymättömän vihollisen keihäiltä. Sillä välin kun Jane Porter ja Esmeralda telkesivät majan ovea, soutivat siis pelkurimaiset murhaajat joutuisasti tiehensä niillä kahdella veneellä, joilla olivat tulleet maihin.

Niin paljon ihmeellistä oli Tarzan tänään nähnyt, että häntä oikein huimasi. Mutta ihmeellisimmät kaikista olivat nuoren valkoisen tytön kasvot.

Siinä oli vihdoinkin eräs hänen omaa lajiaan: siitä hän oli varma. Myös nuori mies ja molemmat vanhukset olivat kutakuinkin sellaisia, joiksi hän oli kuvitellut omia kansalaisiaan.

Mutta epäilemättä he olivat yhtä julmia kuin muutkin hänen näkemänsä ihmiset. Se seikka, että vain he koko seurueesta olivat ainoat, jotka eivät olleet ketään tappaneet, sai selityksensä siitä, ettei heillä ollut aseita. Varmasti he olisivat toisenlaisia, jos olisivat aseistettuja.

Tarzan oli nähnyt nuoren miehen ottavan maasta haavoitetulta Snipesiltä pudonneen revolverin ja kätkevän sen poveensa. Hän oli myös nähnyt, kuinka hän sen varovasti pisti tytölle, joka astui majaan.

Hän ei ymmärtänyt, miksi he käyttäytyivät näin, mutta sittenkin hän vaistomaisesti piti nuoresta miehestä sekä vanhuksista, ja tyttöä kohtaan hän tunsi outoa kaipuuta, jota tuskin itse käsitti. Mitä taas paksuun mustaan naisihmiseen tulee, niin hän oli ilmeisesti jossakin läheisessä suhteessa tyttöön, ja niinpä hän siis piti Esmeraldastakin.

Merimiehiä, etenkin Snipesiä kohtaan hänessä oli herännyt syvä viha. Hän ymmärsi heidän uhkaavista liikkeistään ja ilkeitten kasvojensa ilmeistä, että he olivat vihamielisiä seurueen muille jäsenille, minkä vuoksi hän päätti pitää heitä tarkoin silmällä.

Hän kummasteli, miksi miehet olivat menneet viidakkoon, eikä hänen mieleensäkään johtunut, että kukaan voisi eksyä tiheikössä, joka hänelle oli yhtä selvä kuin jollekin toiselle kotikaupungin pääkatu.

Nähtyään merimiesten soutavan laivaan ja tietäen tytön ja neekerinaisen olevan turvassa majassa Tarzan päätti seurata nuorta miestä viidakkoon, ottaakseen selville, mitä hän siellä aikoi. Hän heilautti itseään nopeasti sinne päin, minne Clayton oli mennyt, ja vähän ajan kuluttua hän kaukaa kuuli heikosti, kuinka englantilainen huuteli ystäviään, tosin enää vain silloin tällöin.

Hiljaa Tarzan lähestyi valkoista miestä, joka uupuneena nojasi puuhun ja kuivaili hikeä otsaltaan. Apinamies kätkeytyi lehtien sekaan ja katseli sieltä tarkkaavasti oman rotunsa jäseniä.

Välistä Clayton huuteli uudestaan, ja vihdoin Tarzanille valkeni, että hän etsi molempia vanhuksia.