Part 8

Äkkiä jotakin ratkesi ihmisapinan pienissä häijyissä aivoissa. Kauheasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi kokoontuneitten joukkoon. Huitoen ja lyöden suunnattomilla käsillään hän ehti tappaa ja ruhjoa kymmenkunta apinaa, ennenkuin heimo pääsi pakoon metsän puihin.

Vaahdoten ja karjuen hulluutensa puuskassa Kertshak katseli ympärilleen nähdäkseen sen, jota enimmin vihasi, ja läheisen puun oksalta hän keksikin Tarzanin.

"Tule alas, Tarzan, suuri tappaja!" huusi Kertshak. "Tule alas, että saisit tuntea vielä suuremman tappajan hampaita! Pakenevatko mahtavat urhot puihin heti, kun vaara lähestyy?" Ja sitten Kertshak päästi yhtenä vyörynä ilmoille heimonsa taisteluhaasteen.

Levollisesti Tarzan hypähti maahan. Henkeään pidätellen katseli heimo korkeilta oksilta, kuinka Kertshak yhä karjuen hyökkäsi verrattain pienen vastustajansa kimppuun.

Lähes seitsemän jalan mittaisena Kertshak nousi pystyyn lyhyille jaloilleen. Hänen tavattomilla hartioillaan pullistuivat lihakset kuin pallot. Lyhyt, leveä niska oli kuin kimppu rautaisia jänteitä, paksumpi kuin hänen kallonsa, joten pää näytti vain pieneltä kasvannaiselta lihaskasan keskellä.

Huulet irvissä hän paljasti valtavat raateluhampaansa, ja hänen pienet verestävät silmänsä kiiluivat ja kuvastivat kauheaa raivoa.

Hänen edessään odottaen seisoi Tarzan, joka myös oli kookas ja jäntevä, mutta ainoastaan kuuden jalan pituisena ja ruumiiltaan hennompana hän sittenkin näytti auttamattomasti heikommalta siinä kamppailussa, joka nyt oli tulossa.

Hänen jousensa ja nuolensa olivat jonkun matkan päässä, minne hän oli ne laskenut näytellessään apinatovereilleen Saborin taljaa, ja niinpä hän otti Kertshakin vastaan aseistettuna vain metsästyspuukollaan ja ylemmällä älyllään, joiden oli vastattava vihollisen hirveää voimaa.

Kun Kertshak karjuen ryntäsi kohti, vetäisi loordi Greystoke pitkän puukkonsa tupesta, vastasi taisteluhaasteeseen yhtä verenhimoisesti kiljaisten ja syöksähti ottamaan hyökkäystä vastaan. Hän oli liian viisas antaakseen pitkien, karvaisten käsien tarttua itseensä. Juuri sillä hetkellä, kun molempien ruumiit olivat iskemäisillään yhteen hän tarttui vihollisensa toiseen ranteeseen, käänsi sen syrjään ja upotti puukkonsa kahvaa myöten Kertshakin ruumiiseen sydämen alapuolelle.

Ennenkuin hän ehti kiskaista terää taas esille, oli hirviö tarttunut häneen kiinni ja riistänyt aseen hänen kädestään.

Nyt Kertshak suuntasi nyrkillään Tarzanin päähän hirvittävän iskun, joka olisi sen helposti murskannut, jos olisi osunut kohdalle.

Mutta Tarzan oli kyllin nopea ja kumartuen väisti sen, iskien samalla itse voimakkaasti nyrkillään Kertshakia vatsanpohjaan.

Apina horjahti taaksepäin. Vaikka kuolettava haava hänen rinnassaan oli miltei tainnuttanut hänet, virkosi hän epätoivoisesti ponnistaen vielä kerran, sai kätensä vapaaksi Tarzanin otteesta ja puristi vastustajansa tiukkaan syleilyyn. Suuret leuat lähenivät jo Tarzanin kurkkua, mutta nuoren loordin jäntevät sormet tarttuivat Kertshakin omaan kurkkuun, ennenkuin tämä kerkisi upottaa hampaansa sileään ruskeaan ihoon.

Näin he ottelivat, toinen uhaten lopettaa vihollisensa hirveillä hampaillaan, toinen koettaen puristaa kokoon vastustajansa henkitorvea ja pitää murisevaa kitaa loitolla itsestään. Apinan suurempi voima näkyi kuitenkin pääsevän vihdoin voitolle ja pedon hampaat olivat enää tuskin tuuman päässä Tarzanin kurkusta, kun karvainen ruumis äkkiä värähti, sitten kangastui ja sortui hervottomana maahan.

Kertshak oli kuollut.

Silloin Tarzan veti haavasta ulos puukon, joka niin usein oli auttanut häntä voittamaan väkevämpiänsä ja painoi jalkansa voitetun vihollisensa niskalle. Samalla kajahti taas metsän halki voittajan hurjanvilli riemuhuuto.

Näin tuli nuoresta loordi Greystokesta apinain kuningas.

KAHDESTOISTA LUKU

Ihmisen järki

Tarzanin heimossa oli ainoastaan yksi, joka halusi kiistellä hänen kanssaan vallasta. Tämä ainoa oli Terkoz, Tublatin poika, mutta hän pelkäsi niin suuresti uuden herransa terävää puukkoa ja kuolettavia nuolia, että tyytyi vain osoittamaan pikkumaista tottelemattomuutta ja tekemään suututtavia kujeita. Tarzan tiesi kuitenkin, että Terkoz vain odotti tilaisuutta riistääkseen häneltä kuninkuuden jollakin kavalalla tempulla, niinpä hän aina olikin varuillansa yllätyksiä vastaan.

Kuukausia kului samaan tapaan kuin ennenkin. Tarzanin suurempi äly ja metsästyskyky tyydytti heimon tarpeita paremmin kuin milloinkaan aikaisemmin. Siksi olivatkin heistä useimmat erittäin tyytyväisiä hallitsijan vaihdokseen.

Öisin Tarzan johdatti heidät mustain miesten viljelyksille, ja siellä he viisaan johtajansa käskyä totellen söivät vain niin paljon kuin tarvitsivat, eivätkä milloinkaan hävittäneet, mitä eivät jaksaneet syödä, kuten on Manun, marakatin, ja useimpien muiden apinain tapana. Vaikka mustat olivatkin kiukuissaan näistä jatkuvista ryöstöistä, eivät he kuitenkaan lakanneet maata viljelemästä, kuten olisi käynyt, jos Tarzan olisi sallinut väkensä hillittömästi tuhota.

Tähän aikaan Tarzan teki monta yöllistä retkeä kylään, täydentäen siellä nuolivarastoaan. Pian hän huomasi, että oli aina pantu ruokaa sen puun juurelle, jota hän käytti päästäkseen paaluaidan sisäpuolelle, ja jonkun ajan kuluttua hän alkoi syödä, mitä hyvänsä mustat hänelle tarjosivat.

Kun villit näkivät, että ruoka öisin katosi, valtasi heidät pelko ja vavistus, sillä toinen asia oli panna esille ruokaa aarniometsän jumalan tai paholaisen hyvittämiseksi, ja toista oli, että sama henki todella tuli kylään ja söi ne herkut. Se oli ennenkuulumatonta ja värisytti heidän taikauskoista mieltään.

Eikä siinä kaikki. Tavan takaa sattunut nuolten katoaminen ja näkymättömien käsien tekemät kujeet olivat niin säikäyttäneet heitä, että elämä heidän uudessa kodissaan oli käynyt taakaksi. Lopulta Mbonga ja hänen alaisensa päälliköt alkoivat tuumia, että kylä olisi jätettävä ja etsittävä uutta paikkaa syvemmältä viidakosta.

Mustat sotilaat alkoivat tunkeutua yhä pitemmälle etelään, missä metsä oli tihein, ja haeskella sopivaa seutua rakentaakseen uuden kylän. Yhä useammin häiritsivät nämä vaeltavat metsästäjät Tarzanin heimoa. Viidakon rauhallisessa yksinäisyydessä kuului uusia, outoja ääniä. Nyt ei enää ollut turvaa linnuilla eikä pedoilla. Ihminen oli tullut.

Tosin eräät muut eläimet samoilivat metsässä sekä päivällä että yöllä -- rohkeat, julmat pedot -- mutta niiden heikommat naapurit pakenivat vain jonkun matkan päähän ja palasivat taas, kun vaara oli ohi.

Mutta toisin on ihmisen laita. Kun hän tulee, silloin useat suuret eläimet vaistomaisesti jättävät alueen ja palaavat harvoin, tuskin milloinkaan. Näin ovat aina menetelleet isot ihmisapinat. Ne väistävät ihmistä, niinkuin ihminen pakenee ruttoa.

Lyhyen aikaa Tarzanin heimo oleili rannikon läheisyydessä, sillä heidän uusi johtajansa ei olisi millään ehdolla tahtonut ainiaaksi jättää pienen majan aarteita. Mutta kun muuan heimon jäsenistä kerran näki heidän sukupolvia vanhalla juomapaikallaan pienen puron rannalla joukon mustia, jotka raivasivat viidakkoa ja rakensivat majoja, eivät apinat halunneet jäädä enää tänne, ja Tarzan johti heidät monta päivämatkaa sisämaahan, erääseen paikkaan, jota ihmisjalka ei ollut vielä milloinkaan polkenut.

Kerran kuussa Tarzan kuitenkin matkasi nopeasti puiden heiluvia latvoja myöten majalle, viettääkseen siellä hupaisen päivän ja täydentääkseen nuolivarastonsa. Jälkimmäinen tehtävä kävi yhä vaikeammaksi, sillä mustat olivat alkaneet piilottaa varastojaan yöksi jyväaittoihin ja asumuksiin. Se taas pakotti Tarzanin odottamaan, kunnes päivä koitti, jotta saisi selville, minne nuolet kätkettiin.

Kahdesti hän oli pimeän turvissa käynyt majoissa, joissa asujamet nukkuivat matoillaan, ja silloin siepannut nuolia ihan soturien vierestä. Mutta tämän menettelytavan hän huomasi liian vaaralliseksi, ja siksi hän alkoi pitkällä suopungillaan ottaa kiinni yksinäisiä metsästäjiä, anasti heiltä aseet ja koristukset ja pudotti heidän ruumiinsa yön hiljaisina hetkinä korkealta puusta kylän raitille.

Nämä hyökkäykset saivat mustat taas niin kauhistumaan, että ellei Tarzanin käyntien väliä olisi ollut kuukauden verran, jolloin he aina toivoivat vaaran jo menneen ohitse, he olisivat piankin jättäneet uuden kylänsä.

Mustat eivät olleet vielä tavanneet Tarzanin rantamalla sijaitsevaa majaa, mutta ollessaan kaukana heimonsa keskuudessa hän pelkäsi alinomaa, että he keksisivät sen ja hävittäisivät hänen aarteensa. Tästä johtui, että hän viipyi yhä kauemman aikaa isänsä viimeisen kodin lähistöllä ja yhä vähemmän heimonsa luona. Hänen pienen yhteiskuntansa jäsenet alkoivat tästä laiminlyönnistä kärsiä, sillä alinomaa syntyi riitoja ja kinastuksia, joita vain kuningas kykeni rauhallisella tavalla ratkaisemaan. Vihdoin eräät vanhemmat apinat puhuivat asiasta Tarzanille, joka jäikin heimonsa luo koko seuraavaksi kuukaudeksi.

Ihmisapinain kuninkaalla ei muuten ollut kovin moninaisia tai rasittavia velvollisuuksia.

Iltapäivällä saattoi esimerkiksi Thaka tulla valittamaan, että vanha Mungo oli ryöstänyt hänen uuden vaimonsa. Silloin Tarzanin oli kutsuttava kaikki koolle, ja jos hän sai selville, että vaimo piti uutta herraansa parempana, määräsi hän, että asia sai jäädä tälle kannalle, tai mahdollisesti hän käski Mungon antaa Thakalle yhden tyttäristään korvaukseksi.

Kuinka tahansa hän tuomitsi, hyväksyivät apinat sen lopullisena ja palasivat tyytyväisinä hommiinsa.

Toisella kertaa tuli Tana huutaen ja pidellen kylkeään, josta vuoti verta. Hänen miehensä, Gunto, oli purrut häntä! Ja Gunto, joka heti kutsuttiin paikalle, väitti puolustuksekseen, ettei laiska Tana viitsinyt tuoda hänelle pähkinöitä ja kuoriaisia eikä raaputtaa hänen selkäänsä.

Silloin Tarzan torui heitä molempia ja uhkasi Guntoa kuolettavilla vasamillaan, jos hän vastedes pitelee pahoin Tanaa, ja Tanan puolestaan täytyi luvata pitää parempaa huolta vaimon velvollisuuksista.

Enimmäkseen tarvitsi hänen tuomita vain pikku perhekahnauksia, mutta jos ne olisi jätetty selittämättä, olisi niistä vihdoin paisunut suuria puolueriitoja, hajoittaen koko heimon.

Mutta Tarzania ei viehättänyt hänen kuningasarvonsa, kun hän huomasi, että se supisti hänen yksityistä vapauttansa. Hän ikävöi pikku majaa ja auringonpaisteista merta -- hyvin rakennetun talon sisällä vallitsevaa viileyttä ja monien kirjojen loppumattomia ihmeitä.

Vuosien kuluessa hän oli alkanut tuntea vieraantuneensa kansastaan. Heidän ja hänen harrastuksensa olivat kaukana toisistaan. He eivät olleet pysyneet hänen tasallaan eivätkä voineet hituistakaan ymmärtää niitä monia ja ihmeellisiä unelmia, jotka askarruttivat heidän ihmiskuninkaansa toimeliaita aivoja. Niin rajoitettu oli heidän sanastonsa, ettei Tarzan voinut edes puhua heidän kanssaan niistä monista uusista totuuksista, joihin hän oli kirjoja lukemalla tutustunut, eikä liioin olisi saanut heitä käsittämään sitä kunnianhimoa, joka kalvoi hänen sieluaan.

Heimon keskuudessa hänellä ei enää ollut ystäviä, kuten ennen vanhaan. Pieni lapsi voi saada tovereita oudoista ja yksinkertaisista eläimistä, mutta aikaihminen tarvitsee olentoa, joka älyltään on ainakin jossakin määrin samalla asteella, ennenkuin seurustelu tuottaa hänelle tyydytystä.

Jos Kaala olisi elänyt, olisi Tarzan uhrannut kaiken muun pysyäkseen hänen läheisyydessään, mutta nyt kun kasvatusäiti oli kuollut ja lapsuuden leikkitoverit kasvaneet äkeiksi ja jöröiksi pedoiksi, tunsi hän pitävänsä majan rauhasta ja yksinäisyydestä paljon enemmän kuin väsyttävistä johtajanvelvollisuuksista.

Tublatin pojan Terkozin viha ja kateellisuus oli kuitenkin suurena esteenä, miksi Tarzan ei tahtonut luopua apinain kuninkuudesta, sillä hän oli itsepäinen nuori englantilainen eikä siis voinut pakottaa itseään peräytymään niin ilkeämielisen vihollisen tieltä. Hän tiesi näet hyvinkin, että Terkoz valittaisiin hänen sijalleen johtajaksi, sillä monet kerrat oli tämä julma peto näyttänyt olevansa voimakkaampi kuin ne harvat urosapinat, jotka olivat uskaltaneet nousta hänen röyhkeyttään vastaan.

Tarzanin teki mieli kurittaa häntä turvautumatta puukkoon tai nuoliin. Niin suuresti olivat hänen voimansa ja notkeutensa karttuneet hänen päästyään miehenikään, että hän oli johtunut ajattelemaan kykenevänsä voittamaan pelättävän Terkozin rehellisessä kaksintaistelussa, ellei apinalla olisi ollut valtavia torahampaita, jotka soivat hänelle erinomaisen edun siinä suhteessa huonosti varustetun vastustajansa rinnalla.

Vihdoin Tarzan kävi asiaan käsiksi olosuhteiden pakosta ja sai tilaisuuden lähteä tai jäädä pienimmänkään tahran himmentämättä hänen villiä kilpeään.

Tapausten kulku oli tällainen:

Heimo haeskeli rauhallisena melko laajalta alueelta ruokaa, kun Tarzanin korviin äkkiä kuului kamala huuto idästä päin hänen maatessaan vatsallaan kirkkaan puron reunalla ja koettaessaan saada puikkelehtivaa kalaa kiinni nopeilla ruskeilla käsillään.

Koko heimo hyökkäsi kiireesti sinne päin, mistä kirkuna kuului, ja tapasi siellä Terkozin pitelemässä vanhaa apinavaimoa hiuksista ja lyömässä häntä armottomasti jykevillä nyrkeillään.

Lähestyessään Tarzan kohotti toista kättään merkiksi, että Terkozin piti lopettaa rääkkäyksensä, sillä vaimo ei ollut hänen omansa, vaan erään vanhan apinan, joka oli aikoja sitten menettänyt taistelukuntonsa eikä siis kyennyt suojelemaan perhettään.

Terkoz tiesi, että heimon laki kielsi lyömästä toisen vaimoa, mutta häijyydessään ja tuntien väkevämmyytensä hän oli käyttänyt hyväkseen vanhan miehen heikkoutta ja ottanut itse rangaistakseen vaimoa siitä, että tämä oli kieltäytynyt luovuttamasta hänelle pyydystämäänsä nuorta herkullista nakertajaa.

Kun Terkoz näki Tarzanin lähestyvän ilman nuolia, jatkoi hän yhä lyömistään, tahtoen siten ehdoin tahdoin osoittaa röyhkeyttä vihaamalleen päällikölle.

Tarzan ei toistanut varoitusmerkkiään, vaan ryntäsi heti Terkozin kimppuun.

Milloinkaan ei apinamies ollut joutunut näin hirveään otteluun siitä saakka kun suuri kuningasgorilla Bolgani oli niin kauheasti häntä pidellyt, ennenkuin vastalöydetty puukko oli osunut pedon sydämeen.

Tarzanin puukko oli nytkin jonkinlaisena korvauksena Terkozin välähtelevistä hampaista, ja apinan hiukan suurempaa voimaa vastassa oli Tarzanin ihmeellinen nopeus ja notkeus. Kaikki lukuun ottaen ihmisapinalla oli sittenkin ylivoima, ja jollei olisi ollut muita persoonallisia ominaisuuksia ratkaisevasti vaikuttamassa lopputulokseen, niin apinain Tarzan, nuori loordi Greystoke, olisi kuollut samoin kuin oli elänytkin -- tuntemattomana villinä eläimenä Afrikassa.

Mutta oli olemassa jotakin, mikä oli kohottanut hänet korkealle viidakkotoveriensa yläpuolelle, -- pieni kipinä, joka erottaa ihmisen eläimestä -- järki. Se hänet pelasti kuolemasta Terkozin rautalihasten ja raatelevien hampaiden uhrina.

Tuskin he olivat kamppailleet kymmentä sekuntia, kun jo vierivät maassa, löivät, repivät, purivat -- kaksi villieläintä taistelussa elämästä ja kuolemasta.

Terkozilla oli kymmenkunta haavaa päässä ja rinnassa ja Tarzan oli runneltu ja vuoti verta -- hänen päänahkansa oli puoliksi reväisty irti päästä, niin että suuri liuska riippui hänen toisen silmänsä yllä ja esti häntä näkemästä.

Mutta tähän asti oli nuori englantilainen voinut torjua hirveitä hampaita kurkustaan, ja kun he nyt hetkeksi hiukan talttuivat päästäkseen hengähtämään, teki Tarzan viekkaan suunnitelman. Hän aikoi hypätä Terkozin selkään, pysytellä siellä kynsin ja hampain ja iskeä häntä puukolla, kunnes henki lähtisi.

Tämä aie oli helpompi toteuttaa, kuin hän oli arvellut, sillä typerä eläin ei ymmärtänyt, mihin Tarzan pyrki, eikä siis todenteolla estänyt häntä.

Mutta kun apina vihdoin älysi, että vastustaja oli päässyt sellaiseen asentoon, jossa häntä vastaan ei voinut käyttää hampaita eikä nyrkkejä, heittäytyi hän maahan niin rajusti, että Tarzanilla oli täysi työ pitää kiinni kierivästä ja riuhtovasta pedosta ja ennenkuin hän oli ehtinyt kertaakaan iskeä lensi puukko hänen kädestään eläimen hurjasti tärähtäessä maata vasten, ja silloin Tarzan huomasi olevansa aseeton.

Seuraavien minuuttien ravistelun ja kieriskelyn aikana Tarzan hellitti monesti otteensa, kunnes vihdoin hänen oikea kätensä teki uuden tempun, jonka hän pian huomasi voittamattomaksi.

Hän oli pistänyt käsivartensa takaapäin Terkozin kainaloon ja painoi nyt kämmenellään apinan niskaa. Se oli nykyaikaisen painin "puolinelsoni", ja oppimaton apinaihminen oli sattumalta sen keksinyt; mutta terve järki osoitti hänelle samalla keksinnön arvon. Se merkitsi pelastusta varmasta kuolemasta.

Nyt hän ponnisteli saadakseen saman otteen vasemmalla kädellään, ja hetken päästä Terkozin häränniska ritisi kokonelsonin puserruksesta.

Taistelu oli nyt lopussa. Molemmat makasivat hiljaa maassa, Tarzan Terkozin selässä. Hitaasti puristui apinan iso pää yhä alemmaksi rintaa vasten.

Tarzan tiesi, mikä tästä olisi lopputuloksena. Pian taittuisi Terkozin niska.

Silloin tuli pedon avuksi Tarzanin inhimillisyys, joka heräsi hänessä voiton hetkellä; hän alkoi puhua itselleen järkeä.

-- Jos tapan hänet, -- ajatteli Tarzan, -- mitä hyötyä minulla siitä on? Eikö heimo siten vain menetä kelpo taistelijaa? Ja jos Terkoz kuolee, ei hän tiedä mitään minun etevämmyydestäni, mutta jos hän saa elää, tulee hänestä hyvä esikuva muille apinoille.

"Ka-go-da?" puuskutti Tarzan Terkozin korvaan. Apinainkielestä vapaasti käännettynä se merkitsee: Tunnustatko itsesi voitetuksi?

Aluksi ei kuulunut mitään vastausta, ja Tarzan lisäsi vähän puristusta, mikä saattoi Terkozin tuskasta älähtämään.

"Ka-go-da?" toisti Tarzan.

"Ka-go-da!" ähisi Terkoz.

"Kuule", sanoi Tarzan ja helpotti otetta, mutta ei päästänyt irti. "Minä olen Tarzan, apinain kuningas, mahtava metsästäjä ja mahtava taistelija. Koko viidakossa ei ole ketään niin suurta. Sinä olet sanonut minulle Ka-go-da. Koko heimo on sen kuullut. Älä enää riitele kuninkaasi tai heimolaistasi kanssa, sillä seuraavalla kerralla minä tapan sinut. Ymmärrätkö?"

"Huh", myönsi Terkoz.

"Ja oletko tyytyväinen?"

"Huh", sanoi apina.

Tarzan antoi hänen nousta maasta, ja hetken päästä olivat kaikki jälleen puuhissaan ikäänkuin ei mikään olisi häirinnyt viidakon tyyntä rauhaa.

Mutta syvälle juurtui apinain mieliin, että Tarzan oli mahtava taistelija ja kummallinen olento. Sillä hän olisi voinut tappaa vihollisensa, mutta oli antanut hänen elää, tekemättä mitään pahaa.

Kun heimo sinä iltana kokoontui, kuten heidän tapansa oli ennen pimeän tuloa, kutsui Tarzan ympärilleen vanhat urokset, ensin pestyään haavansa pikku puron kirkkaassa vedessä.

"Tänään olette taas nähneet, että Tarzan on suurin teistä", sanoi hän.

"Huh", vastasivat he yhteen ääneen. "Tarzan on suuri."

"Tarzan ei ole mikään apina", jatkoi hän. "Hän ei ole heimolaistensa kaltainen. Hänen tiensä eivät ole samat kuin heidän, ja siksi Tarzan lähtee oman heimonsa luo pitkin suuren, rannattoman järven vesiä. Teidän tulee valita itsellenne toinen hallitsija, sillä Tarzan ei enää tule takaisin."

Näin nuori loordi Greystoke astui ensimmäisen askeleen päämääräänsä kohti: löytää toisia itsensä kaltaisia valkoisia ihmisiä.

KOLMASTOISTA LUKU

Hänen oma heimonsa

Seuraavana aamuna Tarzan lähti matkalle länteen merelle päin vielä runneltuna ja kipeänä haavoista, joita oli saanut Terkozin kanssa otellessaan.

Hän kulki hyvin hitaasti, nukkui yöllä viidakossa ja saapui majalleen myöhään seuraavana aamupäivänä. Moneen päivään hän ei sitten paljoa liikkunut, ainoastaan sen verran, että sai tarpeekseen hedelmiä ja pähkinöitä, tyydyttääkseen nälkänsä.

Kymmenen päivän kuluttua hän oli taas aivan terve, lukuunottamatta kauheaa, puoleksi parantunutta haavaa, joka ulottui hänen vasemmasta silmäkulmastaan puoliympyrässä yli pään oikeaan korvaan asti. Se oli Terkozin jättämä jälki, kun hän oli repäissyt päänahan irti.

Toipumisaikanaan Tarzan koetti valmistaa itselleen viittaa Saborin taljasta, joka oli koko tämän ajan lojunut majassa. Mutta hän huomasi, että nahka oli kuivunut kovaksi kuin puu, ja kun hän ei tietänyt mitään vuotien parkitsemisesta, oli hänen pakko luopua lempituumastaan.

Silloin hän päätti pukeutua Mbongan kylän mustilta anastamiinsa vaatteisiin, sillä Tarzan tahtoi kaikilla mahdollisilla tavoilla osoittaa nousseensa alempien olentojen yläpuolelle, eikä mikään näyttänyt soveliaammalta ihmisen tunnusmerkiltä kuin vaatteet ja koristeet.

Hän keräsi siis ne erilaiset käsivarsien ja säärien koristeet, jotka oli anastettu nopean ja äänettömän suopungin uhriksi joutuneilta mustilta sotureilta, ja sovitteli niitä ylleen samaten kuin oli nähnyt niitä käytettävän.

Kaulaansa hän pani äitinsä, lady Alicen kultaketjut, joihin oli kiinnitetty jalokivikoristeinen medaljonki. Selkäänsä hän ripusti nuolikotelon, jonka nahkavyö kulki olan ylitse -- sekin oli joltakulta mustalta otettu saalis.

Vyötäisillä oli hänen itsensä raa'asta vuodasta leikkaama ja muovailema vyö, josta riippui hänen isänsä metsästyspuukkoa suojaava omatekoinen tuppi. Vasemmalle olalleen hän heitti pitkän jousen, joka aikoinaan oli kuulunut Kulongalle.

Nuori loordi Greystoke oli nyt todella merkillinen ja sotaisan näköinen ilmiö. Tuuheat, mustat hiukset valuivat takana olkapäille, ja edestä hän oli ne leikannut metsästyspuukollaan, etteivät ne varjostaisi hänen silmiään.

Hänen suora moitteeton vartalonsa oli lihaksiltaan kuin muinaisen roomalaisen gladiaattorin, samalla kuitenkin pehmeäpiirteinen kuin kreikkalaisen jumalan, ilmaisten tavatonta voimaa, notkeutta ja nopeutta.

Apinain Tarzan oli alkuaikaisen ihmisen, metsästäjän ja soturin, ruumiillistuma. Kaunis pää ylväästi pystyssä, kirkkaiden silmien loistaessa älykkyydestä, hän olisi hyvin voinut edustaa jonkin hänen ikimetsässään muinoin asuneen villin ja sotaisen kansan puolijumalaa.

Mutta tätä Tarzan ei ajatellut. Häntä huolestutti se seikka, ettei hänellä ollut vaatteita osoittaakseen viidakon väelle olevansa ihminen, ja usein tuli hänen mieleensä myös se painostava epäluulo, että hän sittenkin oli apina.

Eikö hänen kasvoihinsa alkanut kasvaa karvoja? Kaikkien apinain kasvot olivat karvaiset, mutta mustat ihmiset olivat sileitä, lukuunottamatta hyvin harvoja poikkeuksia.

Tosin hän oli kuvakirjoissaan nähnyt ihmisiä, joilla oli ylen runsaasti karvoja huulilla, poskilla ja leuassa, mutta sittenkin Tarzan pelkäsi. Melkein joka päivä hän hioi terävää veistään ja raapi sillä poskiaan, poistaakseen nämä apinain alentavat tunnusmerkit.

Näin hän oppi ajamaan partansa -- kömpelösti ja tuskallisesti, mutta kuitenkin tehokkaasti.

Kun hän tunsi täysin parantuneensa verisestä kaksintaistelustaan Terkozin kanssa, lähti hän eräänä aamuna Mbongan kylälle. Huoletonna hän tällä kertaa matkasi pitkin mutkittelevaa viidakkotietä, sensijaan, että olisi tapansa mukaan kulkenut puusta puuhun, ja silloin hän äkkiä kohtasi kasvoista kasvoihin mustan soturin.

Mustan kasvoilla ilmenevä hämmennys oli melkein naurettava, ja ennenkuin Tarzan ehti jännittää jousensa, kääntyi mies ja pakeni pitkin polkua huutaen, ikäänkuin olisi tahtonut hälyttää tovereitaan.

Tarzan kiirehti ylös puihin, ajaakseen häntä takaa, ja sai hetken kuluttua näkyviinsä kolme miestä, jotka perätysten juoksivat kuin hullut pakoon tiheikön läpi.

Tarzan pääsi helposti heidän ohitsensa. He eivät edes huomanneet hänen äänetöntä kulkuaan yläpuolella eivätkä sitten edessään erään puun alaoksalla istuvaa olentoa.

Hän antoi kahden ensimmäisen juosta alitsensa, mutta kun kolmas tuli, kietoutui silmukka mustan kaulaan. Nopea tempaisu kiristi köyden. Uhri päästi tuskanhuudon, ja kun hänen toverinsa kääntyivät katsomaan, näkivät he sätkyttelevän ruumiin kuin salaperäisen voiman vetämänä hitaasti nousevan puiden tiheään lehvistöön.

Kauhusta huutaen he jatkoivat taas pakoaan niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.

Tarzan teki vangistaan pikaisen lopun, riisti häneltä aseet, koristukset ja lisäksi -- sepä vasta oli onni! -- kauniin lannevaatteen, sitoen sen ripeästi omille vyötäisilleen.