Part 7

Apinain Tarzan ei ollut vähääkään tunteellinen. Hän ei tiennyt mitään ihmisten veljeydestä. Kaikki vieraat olennot olivat hänen verivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista Tantor, elefantti, oli huomattavin.

Sen hän käsitti tuntematta vihaa tai katkeruutta. Tappaminen oli hänen kesyttömän maailmansa laki. Harvoja olivat hänen alkeelliset huvinsa, mutta suurin niistä oli metsästäminen ja surmaaminen, ja siksi hän soi muillekin oikeuden nauttia samasta, vaikkapa itse joutuisikin heidän metsästysintonsa uhriksi.

Hänen ihmeellinen elämänsä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä verenhimoista. Että tappaminen häntä huvitti ja että hän sen suoritti iloinen hymy kauniilla huulillaan, se ei todistanut hänessä mitään synnynnäistä julmuutta. Enimmäkseen hän surmasi saadakseen ravintoa, mutta koska hän oli ihminen, niin hän toisinaan metsästi vain huvikseen -- mitä ei yksikään eläin tee: koko luomakunnassa on ihminen ainoa, joka tappaa tunteettomasti ja turhanpäiten, vain pelkästä huvista saada tuottaa tuskaa ja kuolemaa.

Ja kun hän surmasi kostoksi tai itsepuolustuksen vuoksi, niin senkin hän teki ilman erikoista mielenliikutusta. Olikin muuten välttämätöntä pysyä maltillisena, jos tahtoi säilyttää oman nahkansa.

Niin nytkin, kun hän varovasti lähestyi Mbongan kylää, hän oli täysin valmistunut joko tappamaan tai itse menettämään henkensä, jos hänet keksittäisiin. Hän eteni salavihkaa kuin varjo, sillä Kulonga oli opettanut hänet suuresti kunnioittamaan teräviä tikkuja, jotka niin nopeasti ja erehtymättömästi toivat kuoleman.

Viimein hän pääsi puuhun, jolla oli raskas lehvistö ja josta riippui joukottain jättiläismäisiä köynnöskasveja. Tästä melkein umpinaisesta lehtimajasta hän kurkisteli kylää kohti, uteliaana odotellen uusia ihmeitä.

Alastomia lapsia juoksenteli ja leikki kylän raitilla. Jotkut naiset jauhoivat kuivattuja ratamoja karkeatekoisissa kivihuhmareissa, kun taas toiset leipoivat kakkuja jauhoista. Vainiolla hän saattoi nähdä samoin naisia kuokkimassa, haravoimassa ja kaivamassa.

Kaikilla heistä oli oudonnäköiset kuivista heinistä kudotut vyöhameet, ja monella oli koristeena pronssinen tai vaskinen rengas käsivarressa ja nilkassa. Monen mustan kaulan ympärillä oli merkillisen näköiset metallilangasta punotut ketjut, ja toiset olivat lisäksi koristaneet itsensä valtavilla nenärenkailla.

Tarzan katseli yhä enemmän ihmetellen näitä outoja olentoja. Puiden siimeksessä makaili useita miehiä, ja avoimen paikan äärimmäisellä laidalla hän silloin tällöin näki vilahduksen aseistetuista sotureista, jotka ilmeisesti vartioivat kylää vihollisen äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä.

Hän huomasi, että vain naiset tekivät työtä. Missään ei näkynyt miehiä, jotka olisivat muokanneet peltoja tai suorittaneet kotoisia askareita.

Lopuksi hänen silmänsä kiintyivät erääseen naiseen, joka oli aivan hänen alapuolellaan.

Naisen edessä oli vähänlainen pata, joka oli nostettu hiljaiselle tulelle ja jossa poreili paksua punervaa, tervamaista ainetta. Hänen toisella puolellaan oli kasa nuolia, joiden kärkiä hän kastoi kiehuvaan aineeseen; sitten hän laski nuolet varovasti pienelle telineelle.

Tarzan oli kuin lumoutunut. Nyt hän oli päässyt selville jousimiehen pikku nuolten salaisuudesta. Hän pani merkille sen äärimmäisen huolellisuuden, jota vaimo noudatti, ettei kiehuva aine saisi vähääkään koskettaa hänen käsiään, ja kun hänen sormelleen kerran pirskahti pisara, kastoi hän hyppysensä kiireesti vesiastiaan, riipaisi kourallisen lehtiä ja pyyhki niillä tahran.

Tosin Tarzan ei tiennyt mitään myrkyistä, mutta hänen terävä älynsä sanoi hänelle, että juuri tämä kuolettava aine tappoi eikä suinkaan pikku nuoli, joka vain kuljetti sen uhrin ruumiiseen.

Kuinka hän halusikaan saada lisää näitä kuolettavia tikkuja! Jospa nainen vain hetkeksikään jättäisi työnsä, niin hän voisi pudottautua maahan, ottaa niitä kourallisen ja kapsahtaa takaisin puuhun, ennenkuin toinen ehtisi edes kolmasti hengähtää.

Koettaessaan keksiä jotakin, mikä vetäisi naisen huomion puoleensa, hän kuuli villin huudon avoimelta paikalta. Hän katsoi sinne ja näki mustan soturin seisovan juuri sen puun juurella, johon hän tuntia aikaisemmin oli hirttänyt Kaalan surmaajan.

Mies huusi ja heilutti keihästään päänsä yläpuolella. Tavantakaa hän osoitti johonkin, joka oli maassa hänen edessään.

Kylä joutui heti kuohuksiin. Aseistettuja miehiä ryntäsi monesta majasta ja juoksi kiivaasti aukion yli kiihtyneen etu vartijan luo. Heidän jäljessään parveilivat vanhat miehet, naiset ja lapset, kunnes äkkiä koko kylä oli jäänyt tyhjäksi.

Tarzan tiesi, että he olivat löytäneet hänen uhrinsa ruumiin, mutta se kiinnitti hänen mieltänsä paljon vähemmän kuin se tosiseikka, ettei kylään ollut jäänyt ketään estämään häntä ottamasta nuolia.

Nopeasti ja ääneti hän lipui maahan myrkkypadan viereen. Hetkisen hän seisoi liikkumatta, ja hänen kirkkaat silmänsä tutkistelivat paaluaidan sisäpuolta.

Ei näkynyt sieluakaan. Hänen silmänsä kiintyivät läheisen majan avoimeen oveen. Sopisipa katsoa sisään, ajatteli Tarzan, ja niin hän varovasti lähestyi kaislakattoista rakennusta. Hetken hän seisoi ulkopuolella kuunnellen tarkkaavaisesti. Ei kuulunut mitään, ja hän livahti majan puolihämärään.

Seinillä riippui aseita -- pitkiä keihäitä, oudonmuotoisia puukkoja ja pari kapeaa kilpeä. Huoneen keskellä oli keittoastia ja nurkassa heinistä tehty ja palmikoiduilla matoilla peitetty kasa, jota asukkaat nähtävästi käyttivät vuoteena. Lattialla oli useita ihmiskalloja.

Tarzan tunnusteli jokaista esinettä, nosteli keihäitä ja haisteli niitä, sillä hänellä oi kaikissa tutkimuksissaan erinomaista apua tarkasta vainustaan. Hän mieli ottaa yhden näistä pitkistä teräväkärkisistä kapineista, mutta sitä hän ei nyt voinut, hänen kun piti ottaa nuolia mukaansa.

Otettuaan eri esineitä seinältä hän heitti ne yksitellen keskelle huonetta kasaan. Sen päälle hän pani ylösalaisin käännetyn keittoastian ja tämän kukkuraksi irvistelevän kallon, johon hän kiinnitti Kulonga-vainajan päähineen.

Sitten hän astui pari askelta taaksepäin, tarkasteli työtänsä ja irvisteli. Apinain Tarzan oli myös leikinlaskija.

Mutta nyt hän kuuli ulkoa ääniä, huutoja ja haikeaa valitusta. Hän hätkähti. Oliko hän viipynyt liian kauan? Nopeasti hän hypähti ovelle ja tähysteli pitkin kylän raittia portille päin.

Asukkaat eivät olleet vielä näkyvissä, mutta hän saattoi selvästi kuulla heidän tulevan viljelysten poikki. He olivat varmasti jo lähellä.

Kuin salama hän juoksi avoimen paikan yli nuolikasan luo. Hän kokosi nuolia niin paljon kuin jaksoi kantaa kainalossaan, potkaisi kiehuvan padan nurin ja katosi puun lehvien peittoon samassa hetkessä, kun ensimmäinen palaavista asukkaista astui esille aitauksen portista. Sitten hän jäi katselemaan tapahtumien kulkua, istuen kyyryssä kuin kesytön lintu valmiina nopeaan pakoon, jos pieninkin vaara uhkaisi.

Kyläläiset tulivat jonossa pitkin raittia, ja neljä heistä kantoi Kulongan ruumista. Takana tungeksivat naiset, päästäen ilmoille outoja valitushuutoja. He lähestyivät Kulongan majaa, juuri sitä, jossa Tarzan oli tehnyt kolttosiaan.

Tuskin oli heistä muutamia astunut majaan, kun he syöksyivät jälleen ulos villissä rytäkässä. Toiset kiirehtivät heidän ympärilleen. He viittoilivat, osoittivat sormillaan ja juttelivat kiihtyneinä; sitten lähti useita sotureita majan luo ja tähysteli sisään.

Lopuksi astui majaan eräs vanha mies, jolla oli monia metallikoristuksia käsivarressa ja jaloissa ja ihmisluurankojen sormista tehdyt ketjut rinnassa.

Se oli kuningas Mbonga, Kulongan isä.

Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Sitten Mbonga tuli ulos, raivo ja taikauskoinen pelko kuvastuneina hirveillä kasvoillaan. Hän puhui muutamia sanoja kokoontuneille sotilaille, ja heti miehet juoksivat kylän joka haaralle ja tutkivat tarkasti joka majan ja nurkan paaluaidan sisäpuolella.

Tuskin oli etsintä alkanut, kun huomattiin kumoon kaadettu kattila ja myrkkynuolien varkaus. Mitään muuta ei keksitty, ja kauhuissaan ja peloissaan kokoontuivat kylän asukkaat muutamia hetkiä myöhemmin kuninkaan ympärille.

Mbonga ei osannut selittää näitä outoja tapahtumia. Tarpeeksi salaperäisyyttä oli jo siinä, että Kulongan vielä lämmin ruumis puukotettuna ja kuristettuna oli löydetty heidän viljelystensä vierestä kuulomatkan päässä kylästä, melkein isän kodin ovelta, mutta viimeiset hirveät löydöt itse kylästä, jopa Kulonga-vainajan omasta majasta, täyttivät heidän sydämensä kauhistuksella, ja heidän aivonsa manasivat esiin mitä kamalimpia taikauskoisia selityksiä.

He seisoskelivat pikku ryhmissä, puhelivat hiljaa ja loivat suurista pyöreistä silmistään pelokkaita katseita taakseen.

Apinain Tarzan katseli heitä hetken aikaa korkean puun oksalta. Heidän käytöksessään oli paljon selittämätöntä, sillä taikausko oli hänelle vieras, ja pelosta hänellä oli vain hämärät käsitykset.

Aurinko oli jo noussut korkealle. Tarzan ei ollut syönyt tänään, ja oli monta kilometriä matkaa sille paikalle, jonne Hortan, metsäkarjun, herkulliset jätteet oli piilotettu.

Niinpä hän käänsi selkänsä Mbongan kylälle ja hävisi metsän tiheän verhon peittoon.

YHDESTOISTA LUKU

Apinain kuningas

Pimeä ei ollut vielä tullut, kun hän saapui heimonsa luo, vaikka hän olikin pysähtynyt kaivamaan esiin ja syömään villikarjun tähteitä ja samalla myös ottamaan Kulongan jousen ja nuolet puun latvasta, jonne hän oli ne kätkenyt.

Tarzanilla oli aika kantamus mukanaan, kun hän laskeutui oksilta Kertshakin heimon keskuuteen. Ylpeydestä paisuvin rinnoin hän kertoi kuninkaallisista seikkailuistaan ja näytteli saalistaan.

Kertshak murahteli ja meni tiehensä, sillä hän kadehti tätä heimonsa merkillistä jäsentä. Pienissä ilkeissä aivoissaan hän haeskeli jotakin syytä päästää vihansa valloilleen Tarzania vastaan.

Seuraavana päivänä Tarzan harjoitteli jousen ja nuolien käyttöä jo päivän ensi sarastuksessa. Alussa hän ampui harhaan melkein joka nuolen, mutta vihdoin hän oppi ohjaamaan koko tarkasti näitä pieniä vasamia, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut, oli hänestä tullut hyvä jousimies. Mutta tämän taidon hankkiminen olikin kuluttanut melkein koko hänen nuolivarastonsa.

Kun heimo yhä piti parhaana haeskella ruokaa rannikon läheisyydestä, oli Tarzanilla myös hyvää aikaa tutkistella isänsä pientä, mutta valikoitua kirjavarastoa.

Tänä aikana sattui, että nuori englantilainen loordi löysi majasta erään kaapin sopukkaan kätketyn pienen metallirasian. Avain oli lukossa, ja muutaman hetken tarkastelun ja kokeilun jälkeen säiliö aukeni. Siitä hän löysi sileäkasvoista nuorta miestä esittävän haalistuneen valokuvan, pienessä kultaketjussa riippuvan jalokivillä koristetun medaljongin, muutamia kirjeitä ja pienen kirjan.

Tarzan tutki näitä löytöjään kauan aikaa.

Valokuvasta hän piti enimmin, sillä sen silmät hymyilivät ja kasvot olivat avoimet ja rehelliset. Se oli hänen isänsä.

Medaljonkia hän myös ihasteli ja pani ketjun kaulaansa, matkien siten koristelutapaa, jonka oli huomannut yleiseksi mustien keskuudessa. Jalokivet kimaltelivat kauniisti hänen sileää ruskeaa ihoaan vasten.

Kirjeitä hän ei voinut lukea, sillä hän tunsi kirjoitusta vähän tai ei ollenkaan, niinpä hän panikin ne takaisin rasiaan ja alkoi tutkistella kirjaa.

Se oli miltei täynnä hienoa kirjoitusta, mutta vaikka hän tunsikin nuo pienet kirjaimet, niin niiden järjestys ja yhdistelmät olivat hänelle outoja ja kerrassaan käsittämättömiä.

Tarzan oli aikoja sitten oppinut käyttämään sanakirjaa, mutta hänen surukseen ja hämmästyksekseen siitä ei ollut mitään apua tässä tapauksessa. Kun hän ei voinut löytää selitystä ainoallekaan kirjassa olevalle sanalle, pani hän sen takaisin metallirasiaan, mutta päätti myöhemmin ottaa selkoa sen salaisuudesta.

Eipä hän aavistanut, että tuo pieni salaperäinen kirja sulki kansiensa väliin hänen alkuperänsä selityksen, vastauksen hänen oudon elämänsä arvoitukseen.

Se oli John Claytonin päiväkirja, jota hän oli pitänyt ranskaksi, kuten aina oli ollut hänen tapansa.

Tarzan pani rasian takaisin kaappiin, mutta tästä hetkestä alkaen oli hänellä sydämessään kuva isänsä voimakkaista, hymyilevistä kasvoista ja päässään varma tahto ratkaista pienen mustan kirjan sisältämien outojen sanojen salaisuus.

Toistaiseksi hänellä oli tärkeämpiä tehtäviä, sillä hänen nuolivarastonsa oli loppunut ja hänen täytyi siis käydä mustain miesten kylässä sitä uusimassa.

Varhain seuraavana aamuna hän lähti matkalle ja nopeasti kulkien saapui ennen puoltapäivää avoimelle paikalle kylän edustalle. Taas hän asettui suureen puuhunsa ja kuten ennenkin näki vaimoja työskentelemässä pelloilla ja kylän raitilla ja myrkkypadan poreilevan suoraan allansa.

Neljä tuntia hän makaili odottaen tilaisuutta laskeutua huomaamatta maahan ja anastaa haluamansa nuolet, mutta nytpä ei tapahtunutkaan mitään, mikä olisi houkuttanut kyläläiset asumuksistaan. Päivä kului, ja yhä kyräili apinain Tarzan vaimon yläpuolella, joka mitään aavistamatta hääräili padan luona.

Sitten palasivat ne, jotka olivat työskennelleet vainioilla. Metsästämässä käyneet soturit tulivat myös esiin viidakoista, ja kun kaikki olivat paaluaidan sisäpuolella, suljettiin ja teljettiin portit.

Nyt näkyi kylässä keittoastioita kaikkien majojen edustalla, ja naiset hääräilivät keitostensa ääressä. Kaikille jaeltiin pieniä pisankikakkuja ja kassavavanukasta.

Äkkiä kuului metsän reunalta huuto. Tarzan katsoi sinne. Siellä palasi pohjoisesta päin myöhästynyt metsästäjäjoukkue, ja välissään he puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat vastustelevaa saalista.

Heidän lähestyessään kylää avattiin heille portit, ja ilmoille kohosi villejä huutoja, kun nähtiin, että saalis oli ihminen.

Kun yhä vastaan pyristelevä vanki oli laahattu kylän raitille, kävivät naiset ja lapset hänen kimppuunsa seipäin ja kivin, ja apinain Tarzan, viidakon nuori ja kesytön olento, ihmetteli oman lajinsa eläimellistä julmuutta.

Koko viidakon väestä kidutti saalistaan vain Shita, leopardi. Kaikkien muiden siveysopin mukaan oli uhrille nopeasti annettava armahtava kuolema.

Tarzan oli kirjoistaan oppinut vain hajanaisia tietoja ihmisolentojen tavoista.

Ajaessaan Kulongaa takaa metsän läpi hän oli odottanut joutuvansa kaupunkiin, jossa olisi merkillisiä pyörien varassa seisovia taloja tupruttamassa mustia savupilviä korkeasta puunrungosta -- tai järvelle, jossa liikkuisi mahtavia rakennuksia, laivoja, pursia, höyryaluksia, ja muita, kuten hän oli kirjoista lukenut.

Hän oli surkeasti pettynyt tavatessaan mustien pienen kyläpahasen, joka sijaitsi hänen omassa viidakossaan ja jossa ei ollut ainoatakaan niin suurta taloa kuin hänen oma majansa kaukaisella rantamalla.

Hän huomasi, että nämä ihmiset olivat ilkeämpiä kuin hänen omat apinansa ja yhtä kesyttömiä ja julmia kuin Sabor. Tarzan alkoi halveksia omaa rotuaan.

Nyt he olivat sitoneet uhri-paran korkeaan paaluun kylän keskellä, Mbongan majan edustalla, ja sitten soturit alkoivat hänen ympärillään tanssia ja rääkyä, väläytellen puukkoja ja uhkaillen keihäillä. Ulommassa piirissä kyyköttelivät naiset kirkuen ja rumpuja lyöden. Se muistutti Tarzanille apinaheimon tappojuhlaa ja niinpä hän tiesikin, mitä oli odotettavissa. Hän aprikoi hyökkäisivätkö he saaliinsa kimppuun sen ollessa vielä elossa. Apinat eivät koskaan niin menetelleet.

Soturien piiri kävi yhä lähemmäksi turvatonta uhria rumpujen päristessä. Äkkiä suhahti muuan keihäs ja raapaisi uhria. Se oli merkkinä viidellekymmenelle muulle.

Silmät, korvat ja kädet puhkottiin. Joka tuuma uhrin vääntelehtivää ruumista, lukuunottamatta hengen säilymiselle välttämättömiä elimiä, tuli julmien keihästäjien maalitauluksi.

Naiset ja lapset kirkuivat ihastuksesta. Sotilaat nuoleksivat huuliaan kuvitellessaan tulevaa juhla-ateriaa ja kilpailivat keskenään keksiessään julmia ja inhoittavia kidutuksia yhä tajuissaan olevalle vangille.

Silloin apinain Tarzan huomasi aikansa tulleen. Kaikkien silmät seurasivat ihastuneina paalun luona tapahtuvaa näytelmää. Päivän valo oli antanut tilaa kuuttoman yön pimeydelle, ja vain muutamat nuotiot heittivät paalun likelle virvavaloaan yhä jatkuvaan hurjisteluun.

Hiljaa laskeutui notkea nuorukainen kylän raitin päähän ja kahmaisi haltuunsa nuolet -- tällä kertaa kaikki, sillä hän oli tuonut mukanaan niinikuituja, joilla sai sidotuksi ne yhteen.

Liikoja hätäilemättä hän laittoi kimppunsa kuntoon, mutta juuri kun hän aikoi poistua, valtasi hänet kova halu tehdä ilkiöille taas jokin kepponen, jotta he saisivat huomata hänen jälleen käyneen heidän luonaan.

Pantuaan nuolikimppunsa kätköön puun juurelle hän hiipi varjossa pitkin tien sivua, kunnes pääsi samalle majalle, jossa oli käynyt ensi vierailullaan.

Sisällä oli aivan pimeä, mutta hänen tunnusteleva kätensä löysi pian hakemansa esineen, ja pitemmittä viivytyksittä hän kääntyi taas ovelle päin.

Mutta tuskin hän oli astunut askeltakaan, kun hänen herkkä korvansa kuuli jonkun lähestyvän ulkoa, ja samassa näkyi naisen vartalo majan ovella.

Tarzan vetäytyi ääneti peremmän seinän luo, ja hänen kätensä etsi isän pitkää terävää metsästyspuukkoa. Nainen astui nopeasti majan keskelle. Siinä hän pysähtyi hetkiseksi ja haki jotakin käsillään. Ilmeisesti se ei ollut tavallisella paikallaan, sillä hän tuli yhä lähemmäksi sitä seinää, jonka vieressä Tarzan seisoi.

Nyt hän oli jo niin lähellä, että Tarzan tunsi hänen alastoman ruumiinsa lämmön. Puukko oli valmiina iskemään, mutta silloin nainen kääntyi, ja pian kurkkuääninen "ah" ilmaisi, että hän vihdoinkin oli löytänyt etsimänsä esineen.

Nainen lähti heti majasta, ja hänen mennessään ovesta Tarzan näki, että hänellä oli pata kädessä.

Tarzan hiipi hänen jäljessään ja näki, että kaikki kylän naiset kiiruhtivat majoihinsa noutamaan patoja ja kattiloita. Nämä he täyttivät vedellä ja ripustivat nuotioiden yläpuolelle lähelle paalua, missä kuoleva uhri retkotti muodottomana verisenä kasana.

Odotettuaan hetkeä, jolloin ketään ei näyttänyt olevan lähellä, Tarzan kiiruhti noutamaan nuolikimppunsa. Kuten edelliselläkin kerralla hän kaatoi myrkkypadan nurin ja kiipesi sitten metsän jättiläisen alimmalle oksalle. Hiljaa hän nousi yhä korkeammalle, kunnes löysi paikan, josta voi lehvien välistä katsella alapuolellaan suoritettavaa näytelmää.

Naiset hääräsivät nyt viimeisissä valmistelupuuhissa vangin keittämiseksi, miesten seistessä tai lepäillessä väsyttävän riehuntansa jälkeen. Kylässä oli nyt jokseenkin rauhallista. Tarzan nousi pystyyn ja käyttäen sitä taitoa, jonka oli hankkinut vuosikausia viskelemällä hedelmiä ja kookospähkinöitä, sinkautti majasta varastamansa esineen villien joukkoon.

Se putosi suoraan heidän keskelleen ja osui erään soturin kalloon, niin että hän tuupertui maahan. Sitten se vieri naisten sekaan ja pysähtyi puoliksi teurastetun vangin viereen, jota he valmistelivat juhlaruuaksi.

Kaikki tuijottivat sitä hetken aikaa kauhistuneina, ja sitten koko lauma ryntäsi pakoon majoihinsa. Maasta irvisteli heille ihmisen pääkallo. Sen putoaminen taivaasta oli ihme, joka oli omansa vaikuttamaan heidän taikauskoiseen mieleensä.

Sitten Tarzan jätti mustat alkuasukkaat, annettuaan heille uuden todistuksen siitä, että jokin näkymätön, yliluonnollinen, vihamielinen haltia piili metsässä heidän kylänsä ympäristössä.

Kun he myöhemmin huomasivat, että myrkkypata oli kaadettu ja että oli taas viety nuolia, alkoi heille selvitä, että he olivat loukanneet tätä viidakkoa hallitsevaa suurta jumalaa, kun hänelle ensin uhraamatta olivat tänne sijoittaneet kylänsä. Tästä päivästä lähtien he toivatkin päivittäin nuolien katoomispaikalle ison puun alle ruoka-uhrin, koettaen siten lepyttää mahtavaa haltiaa.

Mutta pelon siemen oli syvälle kylvetty, ja apinain Tarzan oli tietämättään tehnyt kepposen, josta oli tulossa paljon huolta hänelle ja hänen heimolleen.

Sinä yönä hän nukkui metsässä lähellä kylää, ja seuraavana aamuna hän verkalleen lähti kotiin päin haeskellen ravintoa matkan varrella. Vain muutamia marjoja ja joitakin toukkia hänen onnistui löytää, ja hän oli puoliksi nälissään, kun hellittäen katseensa kannosta, jonka alta oli kaivellut maata, näki Saborin, naarasleijonan, seisovan keskellä tietä tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä.

Suuret keltaiset silmät tähystivät häntä ilkeinä ja verenhimoisina, ja punainen kieli nuoleskeli himoavia huulia, kun Sabor kyyristyi ja mateli salavihkaa vatsa maahan painautuneena häntä kohden.

Tarzan ei yrittänyt paeta. Hän tervehti tilaisuutta, jota hän todella oli kuluneina päivinä etsinyt, ja nyt hänellä olikin muita aseita kuin ruohoista tehty köysi.

Nopeasti hän veti esiin jousensa, sovitti siihen hyvin valmistetun nuolen, ja kun Sabor hyökkäsi, lensi sitä vastaan jo puolitiessä terävä kärki. Samassa silmänräpäyksessä Tarzan loikkasi syrjään, ja kun peto kumahti maahan hänen takanaan, upposi toinen kuolettava vasama syvälle sen kupeeseen.

Hurjasti kiljahtaen peto kääntyi ja hyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa se sai nuolen suoraan toiseen silmäänsä. Pikku apinamies oli kuitenkin nyt liian lähellä päästäkseen hyökkääjän kynsistä.

Tarzan kaatui vihollisen raskaan ruumiin alle, mutta hänen välkkyvä veitsensä oli paljastettu iskemään. Hetkisen he makasivat siinä liikkumatta, ja sitten Tarzan huomasi, että hänen päällään lojuva jättiläinen ei enää milloinkaan kykenisi vahingoittamaan ihmisiä eikä apinoita.

Työläästi hän pääsi vääntymään suuren painon alta, ja kun hän sitten seisoi suorana ja silmäsi voittosaalistaan, valtasi hänet ylenpalttinen riemu. Ylpeänä hän laski jalkansa voimakkaan vihollisensa ruumiille, heilautti taaksepäin nuorta hienopiirteistä päätänsä ja päästi ilmoille isojen apinain voittohuudon.

Metsän kaiku vastasi yltympäriltä, linnut vaikenivat, ja isot eläimet hiipivät tiehensä, sillä vain harvat viidakon väestä haastoivat riitaa ihmisapinoiden kanssa.

Ja Lontoossa puhui toinen loordi Greystoke omalle lajilleen parlamentin ylähuoneessa, mutta yksikään ei vapissut kuullessaan hänen säyseän äänensä.

Saborin liha ei maistunut edes apinain Tarzanille, mutta nälkä ei pitänyt suurta lukua sitkeydestä eikä ilkeästä mausta, ja niin oli apinamies ennen pitkää taas valmis nukkumaan vatsa täynnä. Ensin hänen kuitenkin täytyi nylkeä nahka, sillä juuri tästä syystä hän olikin halunnut surmata Saborin.

Kätevästi hän irroitti paksun taljan, sillä hän oli tähän työhön harjaantunut pienempiä eläimiä nylkiessään. Sitten hän vei voitonmerkkinä korkean puun oksalle, kyyristyi siellä haarukan varaan ja vaipui syvään uneen, jota eivät mitkään näyt häirinneet.

Kun Tarzan ei ollut pitkään aikaan levännyt, vaan ollut ahkerassa puuhassa ja nyt saanut vatsansa täyteen, niin ei ole kumma, että hän nukkui koko vuorokauden ja heräsi vasta seuraavana päivänä puolenpäivän tienoissa. Hän meni suoraa päätä Saborin raadon luo, mutta huomasi mielikarvaudekseen, että toiset viidakon nälkäiset asukkaat olivat kalunneet luut putipuhtaiksi.

Puolen tunnin matkailu metsässä toi hänen tielleen nuoren hirven, ja ennenkuin pikku otus tiesi vihollisen olevan lähellä, oli terävä nuoli iskenyt sen niskaan.

Niin nopeasti vaikutti myrkky, että hirvi ehti hypähtää tuskin kymmentä askelta, kun se tuupertui kuolleena maahan. Taas sai Tarzan oikein juhla-aterian, mutta tällä kertaa hän ei mennyt nukkumaan.

Sensijaan hän riensi eteenpäin sille paikalle, jonne heimolaiset olivat jääneet, ja sinne saavuttuaan hän näytteli heille ylpeänä Saborin taljaa.

"Katsokaa, Kertshakin apinat!" huusi hän. "Katsokaa, mitä mahtava tappaja Tarzan on tehnyt! Kuka teistä on milloinkaan tappanut Numan väkeä? Tarzan on joukossanne mahtavin, sillä Tarzan ei ole mikään apina. Tarzan on?-" Tässä hän pysähtyi, sillä ihmisapinain kielessä ei ollut sanaa, joka olisi merkinnyt ihmistä, ja Tarzan osasi vain kirjoittaa sen sanan englanniksi, mutta sen ääntäminen oli hänelle mahdotonta.

Heimo oli keräytynyt katsomaan hänen ihmeellisen sankariutensa voitonmerkkiä ja kuulemaan hänen sanojaan.

Ainoastaan Kertshak pysytteli loitompana kateellisen vihan ja kostonhimon vallassa.