Part 3

Lady Greystoke ei enää tointunut pahasta hermojärkytyksestä, ja vaikka hän eli vielä vuoden aikaa lapsensa syntymän jälkeen, ei hän enää koskaan käynyt majan ulkopuolella eikä liioin kyennyt täysin käsittämään olevansa kaukana Englannista.

Toisinaan hän kyseli Claytonilta, mitä merkillisiä ääniä täällä kuului öisin, minne palvelijat ja ystävät olivat joutuneet ja miksi heidän asuntonsa oli näin karkea ja vaillinainen, mutta vaikka hänen miehensä ei koettanut johtaa häntä harhaan, ei hän sittenkään voinut käsittää, mitä tämä kaikki merkitsi. Muuten hän oli täysin järjissään, ja se ilo, jota hän sai pikku pojastaan, ja hänen miehensä hellä huolenpito teki tämän vuoden hänelle hyvin onnelliseksi -- olipa se hänen nuoren elämänsä onnellisin aika.

Että sitä olisivat rasittaneet ainainen huoli ja pelko, jos hän olisi ollut täysissä sielunvoimissa, sen Clayton käsitti hyvin, niin että vaikka hän hirveästi kärsi nähdessään vaimonsa tällaisessa tilassa, oli hän toisinaan Alicen itsensä puolesta miltei iloinen, ettei tämä voinut tilannetta tajuta.

Jo aikoja sitten hän oli luopunut kaikista pelastuksen toiveista, ellei sattuma tulisi avuksi. Uupumattoman hartaasti hän oli tehnyt työtä somistaakseen majan sisustaa. Leijonan- ja pantterinnahat peittivät lattiaa, ja pitkin seiniä oli astia- ja kirjahyllyjä. Kömpelöissä maljakoissa, jotka hän omin käsin oli muovaillut savesta, oli ihania tropiikin kukkia. Heinä- ja bamburuokoverhot riippuivat ikkunoissa, ja kaikkein vaivaloisin saavutus oli se, että hän vaivaisilla työkaluillaan oli sievästi laudoittanut seinät ja katon ja tasoittanut lattian sileäksi.

Että hän ollenkaan oli kyennyt tällaiseen outoon työhön, se kummastutti häntä itseäänkin. Mutta hän rakasti työtä, sillä hän ahersi vaimonsa ja sen hennon olennon vuoksi, joka oli tullut heitä ilahduttamaan, vaikka se samalla sadoin kerroin lisäsi hänen vastuunalaisuuttaan ja aseman kauheutta.

Seuraavan vuoden aikana kävivät Claytonin kimppuun useinkin ne isot apinat, jotka nyt näyttivät alituisesti hätyyttävän majaa, mutta kun hän ei enää milloinkaan mennyt ulos ilman pyssyjä ja revolvereita, ei hänen tarvinnut suurestikaan pelätä näitä valtavia petoja.

Hän oli vahvistanut ikkunaristikkoja, sommitellut oveen erikoisen puisen lukkolaitteen, niin että ollessaan metsästämässä tai hedelmiä keräämässä hänen ei tarvinnut vähääkään pelätä petojen sillä välin tunkeutuvan majaan.

Alkuaikoina hän ampui paljon riistaa majan ikkunoista, mutta lopulta eläimet oppivat pelkäämään tätä merkillistä pesää, josta kuului hänen pyssynsä julma pauke.

Joutoaikoina Clayton usein luki vaimolleen ääneen kirjavarastosta, jonka hän oli tuonut mukanaan heidän uutta kotiaan varten. Kirjojen joukossa oli useita lapsille aiottuja -- aapisia, kuva- ja lukukirjoja -- sillä he olivat ottaneet lukuun, että heidän pikku lapsensa olisi kyllin vanha niitä tarvitsemaan, ennenkuin he saattoivat toivoa pääsevänsä takaisin Englantiin. Toisin ajoin Clayton teki heidän merkillisestä elämästään muistiinpanoja päiväkirjaansa, johon hän oli tottunut kirjoittamaan ranskaksi. Tätä kirjaa hän säilytti lukitussa metallilaatikossa.

Kun oli kulunut vuosi pikku pojan syntymästä, nukahti lady Alice eräänä yönä rauhallisesti ikuiseen uneen. Niin hiljainen oli hänen loppunsa, että Clayton vasta monta tuntia myöhemmin heräsi tajuamaan, että hänen vaimonsa oli kuollut. Vasta vähitellen hän pääsi selville asemansa kauheudesta, ja epäiltävää on, ymmärsikö hän milloinkaan täysin, mikä tavaton suru ja peloittava vastuu oli tullut hänen yksin kannettavaksensa nyt, kun oli pidettävä huolta pienoisesta olennosta, joka vielä oli rintalapsi.

Viimeinen muistiinpano hänen päiväkirjassaan on tehty lady Alicen kuoleman jälkeisenä aamuna. Siinä hän kertoo onnettomat yksityiskohdat niin asiallisesti, että se yhä lisää traagillisuutta, sillä se todistaa pitkällisen surun ja toivottomuuden synnyttämää turtumusta, jota tuskin tämäkään julma isku saattoi enää pahentaa.

"Pieni poikani itkee ruokaa -- voi, Alice, mitä minun on tehtävä?"

Kun John Clayton oli kirjoittanut nämä sanat, jotka olivat hänen viimeisensä, laski hän väsyneesti päänsä käsivarsien varaan pöydälle, jonka hän oli nikkaroinut vieressään kylmänä ja mykkänä makaavalle Alicelle. Pitkään aikaan ei mikään keskeyttänyt aarniometsän kuolonomaista hiljaisuutta, paitsi että kuului pienoisen poikalapsen säälittävää vaikeroimista.

NELJÄS LUKU

Apinat

Metsässä jonkun matkan päässä rannikolta riehui vanha Kertshak, apinakuningas, kansansa kesken vihan vimmassa.

Nuoremmat ja kepeämmät hänen heimonsa jäsenistä pakenivat hänen vihansa tieltä suin päin korkeiden puiden ylemmille oksille, jotka tuskin kannattivat heidän painoansa, mutta mieluummin he sielläkin panivat henkensä alttiiksi kuin olivat tekemisissä Kertshakin kanssa silloin kun tämä oli hillittömän raivonsa vallassa. Toiset urokset hajaantuivat eri suuntiin, mutta vasta sen jälkeen kun raivostunut peto oli eräältä heistä murskannut selkärangan poikki valtavien leukojensa välissä.

Muuan onneton nuori naaras sattui hellittämään epävarman otteensa korkean oksan latvassa ja mätkähti maahan melkein Kertshakin jalkoihin.

Hurjasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi hänen kimppuunsa, repäisi mahtavilla hampaillaan ison palan hänen kyljestään ja takoi häntä kaikin voimin päähän ja hartioihin paksulla kalikalla, kunnes kallo oli ihan mäsänä.

Sitten hän sai näkyviinsä Kaalan, naarasapinan, joka palasi ruuanhakuretkeltä pienokainen sylissään eikä tiennyt mitään mahtavan uroksen mielialasta, ennenkuin toisten äänekkäät varoitukset saivat hänet henkensä kaupalla pyrkimään turvaan.

Mutta Kertshak oli hänen kintereillään, jopa niin lähellä, että oli jo vähällä tarttua hänen toiseen nilkkaansa. Silloin Kaala suoritti hyvin pitkän hypyn toisesta puusta toiseen -- vaarallisen tempun, johon apinat vain harvoin turvautuvat, paitsi jos vaara on niin uhkaava, että muuta mahdollisuutta ei ole. Hän onnistui hypyssään, mutta kun hän tarttui toisen puun oksaan, pakotti raju tärähdys pikku apinan hellittämään otteensa, vaikka se pitikin kovasti kiinni emonsa kaulasta, niin että paiskautui kymmenen metrin korkeudesta maahan.

Säikähdyksestä kiljaisten Kaala riensi päistikkaa sen luo eikä enää ajatellut vaarallista Kertshakia. Mutta kun hän painoi pienoista runneltua ruumista rintaansa vasten, oli henki siitä jo lähtenyt.

Hän istui maassa hiljaa vaikeroiden ja hyväillen sylissään pikku ruumista. Kertshak antoi hänen nyt olla rauhassa. Lapsen onneton kuolema sai hänen raivohullaannuksensa lauhtumaan yhtä nopeasti kuin se oli hänet vallannutkin.

Kertshak oli tavattoman iso kuningasapina, joka painoi ainakin puolitoistasataa kiloa. Hänen otsansa oli hyvin matala ja taaksepäin loiveneva, silmät pienet ja verestävät, likellä toisiaan karkean, litteän nenän juuressa. Korvat olivat isot ja ohuet, mutta kuitenkin pienemmät kuin useilla muilla hänen lajiinsa kuuluvilla.

Hirveän mielenlaatunsa ja valtavan voimansa nojalla hän oli päässyt yksinvaltiaaksi sen pienen heimon keskuuteen, jossa hän oli syntynyt noin kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt, kun hän oli parhaissa voimissaan, ei yksikään apina koko aarniometsässä, jossa hän samoili, uskaltanut häntä vastustaa, eivätkä myöskään toiset, isommat eläimet häntä hätyyttäneet.

Ainoastaan vanha Tantor, norsu, ei pelännyt häntä -- ja hän oli myös ainoa, jota Kertshak pelkäsi. Kun Tantor antoi äänensä kuulua, silloin tämä iso apina heimolaisineen kiirehti puiden korkeimmille oksille.

Siihen ihmisapinain heimoon, jota Kertshak hallitsi rautaisin kourin ja paljastetuin torahampain, kuului noin kahdeksan perhettä, jokaisessa näistä täysikäinen uros vaimoineen ja lapsineen, niin että koko heimossa oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä apinaa.

Kaala oli Tublatin -- mikä merkitsee murskattua nenää -- nuorin vaimo, ja se lapsi, jonka hän äsken menetti, oli hänen ensimmäisensä, sillä hän oli vasta yhdeksän tai kymmenen vanha.

Mutta näinkin nuorena hän oli jo iso ja voimakas -- komea, siromuotoinen eläin, jonka pyöreä, korkea otsa todisti hänellä olevan enemmän älyä kuin useimmilla hänen heimolaisillaan. Niinpä hän myös kykeni syvemmin tuntemaan äidinrakkautta ja äidinsurua.

Mutta silti hän oli apina, iso, petomainen, hirveä eläin, kuuluen gorilloille läheisesti sukua olevaan lajiin, joka on niitä paljon älykkäämpi. Juuri tämä älykkyys ja gorillain tapainen voima ovat syynä siihen, että nämä apinat ovat peloittavimpia ihmisten edeltäjistä.

Kun apinat huomasivat, että Kertshakin raivo oli mennyt, alkoivat ne hiljalleen laskeutua lehväisistä pakopaikoistaan ja palasivat keskeytyneihin toimiinsa. Nuoret leikkivät ja telmivät puiden ja pensaiden seassa. Jotkut täysikasvuiset loikoivat pitkällään kuihtuneen ja mätänevän ruohikon pehmoisella matolla, toiset kääntelivät puista pudonneita oksia ja multakokkareita, etsien pikku hyönteisiä ja matelijoita, jotka olivat heidän tavallista ravintoaan, ja toiset taas haeskelivat läheisistä puista hedelmiä, pähkinöitä, linnunpoikasia ja munia.

Näin kului aikaa tunnin verran, ja sitten Kertshak kutsui heidät kokoon, komensi seuraamaan itseään ja suuntasi matkansa rannikolle.

He samoilivat enimmäkseen maata myöten, milloin kävi laatuun, ja kulkivat silloin pitkin norsujen polkuja, jotka ovat ainoita teitä tässä puiden, pensaiden ja köynnöskasvien sokkelossa. He liikkuivat eteenpäin kömpelösti, ikäänkuin vierien, ja tukivat itseään kättensä rystysillä.

Mutta kun tie kulki matalampien puiden lomitse, pääsivät he eteenpäin nopeammin, heilauttamalla itsensä oksalta oksalle, yhtä kepeästi kuin heidän pikku marakattiserkkunsa. Ja koko matkan Kaala kantoi pientä kuollutta lastaan rintaansa vasten puserrettuna.

Puolenpäivän tienoissa he saapuivat harjanteelle, jolta näkyi rantakaistale ja sinne rakennettu pieni maja. Kertshakin matkan päämäärä.

Hän oli nähnyt monen heimolaisensa kuolevan, kun oli pamahtanut jokin pieni musta keppi, jota tuossa merkillisessä pesässä asuva valkoinen apina oli käsitellyt, ja hänen eläimellisissä aivoissaan oli kypsynyt päätös anastaa tuhoatuottava vehje ja tutkia, mitä salaperäisessä pesässä oli.

Ennen kaikkea hänen teki mieli upottaa hampaansa merkillisen eläimen niskaan, jota hän oli oppinut vihaamaan ja pelkäämään, ja siksi hän tuli usein heimolaisineen tähystelemään, vaanien sopivaa hetkeä, jolloin valkoinen apina olisi unohtanut olla varuillaan.

Viime aikoina he olivat visusti karttaneet hyökkäystä eivätkä olleet edes näyttäytyneet, sillä joka kerta kun he siellä kävivät, oli pieni keppi karjahtanut kuolonsanomansa jollekin heimon jäsenelle.

Tänään ei valkoista apinaa näkynyt missään, ja vartiopaikaltaan he saattoivat nähdä, että ovi oli auki. Hitaasti, varovasti ja ääneti he hiipivät viidakon lävitse majaa kohti. Ei kuulunut murinaa, ei raivoisia kiljahduksia -- pieni musta keppi oli opettanut heitä tulemaan hiljaa.

Lähemmäs, yhä lähemmäs he tulivat, kunnes Kertshak itse pujahti salavihkaa ovelle asti ja tähysti sisään. Hänen takanaan oli kaksi urosapinaa ja sitten Kaala, jolla yhä oli kuollut pienokainen sylissään.

Sisällä he näkivät merkillisen valkoisen apina kumartuneena pöydän yli, nojaten päätään käsiinsä. Vuoteessa makasi purjekankaalla peitetty ruumis, ja pienestä karkeatekoisesta kehdosta kuului lapsen valittava itku.

Kertshak hiipi ääneti sisään ja kyyristyi hyökätäkseen, mutta silloin John Clayton havahti, nousi seisaalle ja tuijotti tulijoihin.

Se näky, joka kohtasi häntä, sai hänet varmaankin kauhusta jähmettymään, sillä hänen edessään oven puolella seisoi kolme isoa koirasapinaa ja takana tungeskeli vielä joukko muita -- montako, sitä hän ei koskaan saanut tietää, sillä hänen revolverinsa riippui vastapäisellä seinällä pyssyn vieressä, ja Kertshak karkasi hänen kimppuunsa.

Kun kuningasapina sitten päästi hervottoman ruumiin, joka oli ennen ollut John Clayton, Greystoken loordi, kääntyi hänen huomionsa pikku kehtoon, mutta Kaala ehti sinne ennen häntä ja sieppasi lapsen syliinsä, ja ennenkuin Kertshak kerkisi estämään, oli Kaala livahtanut ovesta ja kiivennyt korkeaan puuhun.

Ottaessaan Alice Claytonin pienen elävän lapsen oli apina laskenut oman kuolleen poikasensa tyhjään kehtoon, sillä elävän valitus vetosi hänen villissä rinnassaan hallitsevan äitiyden tunteeseen, jota kuollut ei enää voinut tyydyttää.

Korkealla valtavan puun oksien seassa hän puristi itkevää lapsukaista hellästi kuin oma äiti rintaansa vasten ja sai sen pian tyyntymään. Nälkä täytti heidän välisensä kuilun, ja englantilaisen loordin ja englantilaisen ladyn poika imi ravintoa Kaalan, jättiläisapinan, povesta.

Sillä välin apinat tutkivat majassa uteliaasti tämän merkillisen pesän sisällystä.

Kertshak ei enää välittänyt surmaamastaan valkoisesta apinasta, vaan käänsi huomionsa vuoteessa makaavaan olentoon, jota peitti purjekankaan palanen. Ensin hän kohotti varovasti käärinliinan kulmaa, mutta nähdessään siellä naisen ruumiin hän repäisi rajusti vaatteen syrjään ja tarttui elottomaan valkoiseen kaulaan isoilla karvaisilla käsillään. Hetkeksi hän upotti sormensa kylmään lihaan, mutta huomattuaan, että makaaja oli jo kuollut, kääntyi poispäin ja alkoi tarkastella huoneen eri esineitä, enää välittämättä lady Alicen tai loordi Johnin hengettömästä ruumiista.

Seinällä riippuva pyssy herätti ensin hänen mielenkiintonsa. Tätä outoa, kuolettavaa ja pamahtavaa tankoa hän oli himoinnut jo kuukausimääriä, mutta nyt, kun se oli hänen ulottuvillaan, hän tuskin uskalsi sitä koskettaakaan.

Varovasti hän lähestyi sitä, valmiina päistikkaa pakenemaan, jos se päästäisi jyrisevän äänensä kuuluville, kuten se oli ennenkin puhunut viimeiset sanat niille hänen heimolaisilleen, jotka olivat olleet liian tietämättömiä tai hätäisiä ja käyneet valkoisen apinan kimppuun.

Syvällä pedon älyssä vakuutti jokin vaisto, että ukkoskeppi oli vaarallinen vain sen kädessä, joka osasi sitä käsitellä, mutta kuitenkin kului useita minuutteja, ennenkuin hän rohkeni siihen kajota. Hän käveli edestakaisin lattialla sen edessä ja käänsi päänsä aina niin, etteivät hänen silmänsä kertaakaan hellittäneet hartaasti haluttua esinettä.

Käyttäen pitkiä käsivarsiaan kuten ihmiset kainalosauvoja ja joka askeleella heilauttaen suurta ruhoaan puolelta toiselle kuningasapina harppaili majassa, murahteli äkäisesti ja päästi silloin tällöin korvia vihlovan kiljahduksen, joka oli viidakon villeistä äänistä kauhein.

Vihdoin hän pysähtyi pyssyn eteen ja kurotti hitaasti valtavan kätensä, kunnes se oli koskemaisillaan kiiltävää putkea; mutta samassa hän taas peräytyi ja jatkoi kiireistä marssiaan. Näytti siltä kuin peto näin osoittamalla pelottomuuttaan ja antamalla villin äänensä kuulua koettaisi kiihoittaa rohkeuttaan, kunnes uskaltaisi ottaa pyssyn käteensä.

Taas hän pysähtyi ja tällä kertaa hänen onnistui pakottaa empivä kätensä koskettamaan kylmää terästä; mutta hän vetäisi kouransa miltei heti takaisin ja jatkoi väsymätöntä vaellustaan.

Tavantakaa toistui tämä kumma menettely, mutta joka kerta kasvoi itseluottamus, kunnes hän vihdoin otti pyssyn naulasta ja piteli sitä käsissään.

Kun Kertshak huomasi, ettei se häntä vahingoittanut, alkoi hän lähemmin tutkistella sitä, tirkisti putken mustaan syvyyteen, hypisteli tähtäintä, perää ja vihdoin liipasinta.

Kaikkien näiden temppujen aikana istuivat majaan tulleet apinat kyykkysillään oven suussa ja katselivat päällikköään, kun taas ulkona olevat ojentelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilahdukselta, mitä sisäpuolella puuhattiin.

Äkkiä Kertshakin sormi painoi liipasinta. Majassa kuului huikea pamahdus, ja oven luona ja takana tungeksivat apinat kompastelivat kauhistuneina toisiinsa, kun jokainen koetti mahdollisimman pian päästä pakoon.

Kertshak oli yhtä pelästynyt -- niin suunniltaan, että unohti heittää kädestään hirveän pamahduksen aiheuttajan, ja niin hän karkasi ovesta ulos pitäen pyssyä lujasti puristettuna toisessa kädessään. Silloin tähtäin tarttui sisälle päin aukenevan oven reunaan ja kiskaisi sen kiinni pakenevan apinan jälkeen.

Kun Kertshak vähän matkan päässä majasta pysähtyi ja huomasi vielä pitelevänsä pyssyä, pudotti hän sen maahan, ikäänkuin se olisi ollut tulikuuma rauta, eikä enää yrittänytkään ottaa sitä haltuunsa -- pamahdus oli ollut liikaa hänen hermoilleen. Mutta nyt hän oli täysin varma, että hirveä keppi oli vaaraton, jos se sai olla itsekseen.

Kului tunti, ennenkuin apinat jälleen rohkenivat lähestyä majaa jatkaakseen tutkisteluaan, ja vihdoin päästessään näin pitkälle he huomasivat kiusakseen oven olevan kiinni, vieläpä niin lujasti, etteivät sille mitään mahtaneet.

Claytonin kekseliäästi kyhäämä lukko oli Kertshakin paetessa loksahtanut kiinni, eivätkä apinat myöskään päässeet sisään vankasti varustettujen ikkunoiden kautta. Kuljeskeltuaan majan ympärillä jonkun aikaa he lähtivät takaisin syviin metsiinsä ja ylängöillensä, mistä olivat tulleet.

Kaala ei ollut kertaakaan laskeutunut maahan ottolapsensa kera, mutta nyt, kun Kertshak komensi häntä muiden mukaan eikä äänessä ollut jälkeäkään vimmasta, pudotteli hän itseään keveästi oksalta oksalle ja liittyi toisiin kotimatkaa varten.

Ne apinat, jotka yrittivät tarkastella Kaalan merkillistä lasta, saivat vastaansa torahampaiden varoitussanoja. Mutta kun he vakuuttivat, etteivät aikoneet lapselle mitään pahaa, salli Kaala heidän tulla lähelle, mutta ei antanut heidän koskea kantamukseensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tietänyt, että lapsi oli heikko ja hento, ja että hänen heimolaistensa karkeat kourat voisivat sitä vahingoittaa.

Hän teki muutakin, mikä tuotti hänelle rasitusta matkalla. Muistaen näet, kuinka hänen oma pienokaisensa oli kuollut, hän piteli nyt mitä huolellisimmin tätä uutta lastaan toisella kädellään poveaan vasten koko vaelluksen ajan. Toiset apinan poikaset riippuivat emojensa selässä, kietoen pikku kätensä tiukasti karvaisen kaulan ympärille ja pistäen jalkansa kainalokuoppaan. Sensijaan Kaala piteli pikku loordi Greystokea rintaansa vasten, ja lapsen pikkuruiset kädet tarttuivat kiinni siinä kasvaviin pitkiin mustiin karvoihin. Hän oli nähnyt yhden poikasen putoavan kuoliaaksi selästään, eikä hänellä ollut mitään halua kokea sitä uudestaan.

VIIDES LUKU

Valkoinen pikku apina

Hellästi Kaala hoiteli pikku löytölastaan, itsekseen hiljaa ihmetellen, miksi se ei niin voimistunut ja kyennyt liikkumaan kuin muiden emojen pikku apinat. Vasta lähes vuoden päästä siitä lukien, kun se oli joutunut hänen haltuunsa, se oppi yksikseen kävelemään, ja mitä kiipeämiseen tulee -- voi kuinka taitamaton se oli!

Kaala puheli toisinaan vanhempien naaraiden kanssa pikku vesastaan, mutta yksikään heistä ei voinut ymmärtää, kuinka lapsi saattoi olla niin hidas ja kehityksessään takapajulla, ettei tullut omin neuvoin toimeen. Sehän ei itse kyennyt edes hankkimaan ruokaansa, ja kuitenkin oli enemmän kuin kaksitoista kuukautta kulunut siitä, kun Kaala alkoi sitä hoitaa.

Jos he olisivat tienneet, että lapsonen oli sitä ennen elänyt jo kolmetoista kuukautta, niin he olisivat pitäneet hänen kehitystään ehdottomasti toivottomana, sillä heidän heimonsa pikku apinat olivat yhtä pitkälle varttuneita kaksi- tai kolmekuukautisina kuin tämä pieni muukalainen kahdenkymmenenviiden kuukauden vanhana.

Tublat, Kaalan mies, oli kovin vihoissaan, ja ellei naaras olisi ollut niin varuillaan, olisi hän toimittanut lapsen pois tieltään.

"Hänestä ei koskaan tule isoa apinaa", väitti Tublat. "Saat häntä aina kanniskella ja suojella. Mitä hyötyä hänestä on heimolle? Ei niin mitään; taakaksi hän vain on. Jätetään hänet rauhassa nukkumaan ruohikkoon, jotta voit synnyttää vahvempia apinoita turvaamaan meitä, kun olemme käyneet vanhoiksi."

"Ei milloinkaan, Murtonenä", vastasi Kaala. "Vaikka minun täytyisi kantaa häntä koko ikäni, niin minä en hellitä."

Silloin Tublat meni Kertshakin puheille ja pyysi häntä esivallallaan vaikuttamaan Kaalaan, niin että tämän olisi pakko hylätä Tarzan, "Valkonahka", jonka nimen he olivat antaneet pikku loordi Greystokelle. Mutta kun Kertshak puhui siitä Kaalalle, uhkasi tämä lähteä tiehensä heimosta, elleivät he jättäisi häntä ja lasta rauhaan, ja koska viidakon väellä on muun mukana kiistämätön oikeus vapaasti erota kansastaan, ollessaan tyytymättömiä sen oloihin, eivät he häntä sen enempää kiusanneet, sillä Kaala oli hieno, kaunis jäseninen nuori naaras, jota he eivät halunneet menettää.

Varttuessaan Tarzan edistyi nopeammin, niin että hän kymmenen vuoden ikäisenä oli oiva kiipijä ja maan kamaralla osasi suorittaa monia ihmeellisiä temppuja, joita hänen pienet veljensä ja sisarensa eivät kyenneet jäljittelemään. Monessa suhteessa hän oli hyvin erilainen kuin he, ja usein he ihmettelivät hänen erinomaista taitavuuttaan muutamissa asioissa; mutta väkevyydessä ja koossa hän ei vetänyt muille vertoja, sillä kymmenen vuoden ikäisenä isot ihmisapinat olivat täysikasvuisia ja eräät heistä runsaasti kuusi jalkaa pitkiä, kun sitävastoin pikku Tarzan oli toistaiseksi vain puolikasvuinen poika.

Mutta millainen poika!

Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli käyttänyt käsiään heittääkseen ruumistaan oksalta oksalle jättiläisemonsa tapoja matkien ja hiukan vanhempana hän vietti päivittäin tuntikausia vilistämällä puun latvasta toiseen leikkitoveriensa kanssa.

Hän jaksoi hypätä kuudenkin metrin kuilun poikki huimaavan korkeiden puiden välillä ja tarttui erehtymättömän varmasti, ilman nähtävää tärähdystä, myrskyn käsissä hurjasti heiluvaan oksaan. Hän kykeni nopeasti pudottamaan itsensä monta metriä kerrallaan oksalta oksalle, kunnes pääsi maahan, tai kapuamaan niin vilkkaasti ja helposti kuin orava korkeimmankin troopillisen jättiläispuun latvaan. Vaikka hän oli vasta kymmenen vuoden vanha, oli hän kuitenkin täysin yhtä väkevä kuin tavallinen kolmikymmenvuotias mies ja paljon ripeämpi kuin yksikään hyvin harjaantunut voimailija. Ja päivä päivältä hänen voimansa karttuivat.

Hänen elämänsä oli näiden julmien apinoiden joukossa ollut onnellinen, sillä hänen muistiinsa ei ollut jäänyt mitään muuta elämää, eikä hän myöskään aavistanut, että maailmassa oli muuta kuin hänen pieni metsänsä ja viidakon villit eläimet, jotka hän hyvin tunsi.

Hän oli lähes kymmenen vanha, ennenkuin hän alkoi huomata, että hänen ja toverien välillä oli suuri ero. Hänen ruskettunut ihonsa saattoi hänet äkkiä hirveästi häpeämään, sillä hän huomasi sen ihan karvattomaksi kuin milläkin ilkeällä käärmeellä tai muulla matelijalla. Tätä vikaa hän yritti korjata sivelemällä itseään kiireestä kantapäähän mudalla, mutta se kuivui pian ja heltisi. Sitäpaitsi se tuntui niin epämukavalta, että hän teki nopean päätöksen ennemmin kärsiä häpeää kuin sitä vaivaa.

Ylätasangolla, missä hänen heimonsa liikuskeli, oli vähäinen järvi, ja siinä Tarzan ensi kerran näki kasvonsa kirkkaan, tyynen veden kalvossa.

Oli kuivan vuodenajan paahteinen päivä. Hän ja eräs hänen toverinsa olivat menneet rannalle juomaan. Heidän kumartuessaan vettä kohden kuvastuivat molempien kasvot näkyviin, villi ja peloittava apina ja ihan vieressä vanhan ylhäisen englantilaisen suvun viimeinen jälkeläinen.

Tarzan kauhistui. Oli jo kyllin paha asia, että ruumis oli karvaton, mutta nyt hänellä lisäksi oli tuollaiset kasvot! Hän ihmetteli, että toiset apinat edes sietivät hänen ulkomuotoaan.

Noin pienoinen rako oli muka suu, ja kuinka mitättömät olivatkaan hänen hampaansa! Miltä ne näyttivät hänen onnellisen toverinsa valtavien huulten ja voimakkaiden torahampaiden rinnalla!

Kuinka vaivaisen pieni oli nenäkin! Sehän oli niin ohut, että näytti puoleksi nälkiintyneeltä. Hän punastui verratessaan sitä toisen kauniisiin, leveihin sieraimiin. Sellainen komea nenä täytti melkein puolet kasvoista! Ihanaa olisi kaiketi olla niin kaunis, ajatteli pikku Tarzan-parka!

Mutta kun hän näki silmänsä, niin oh, siinä tuli pahin isku! Ruskea pilkku, harmaa ympyrä, ja sitten pelkkää valkoista! Hirveätä! Ei edes käärmeillä ollut niin ilkeitä silmiä kuin hänellä.