Part 19

D'Arnot muisti Claytonin kuvauksen kauheasta karjunnasta, jolla Tarzan oli ilmoittanut surmanneensa jonkun, ja hänen täytyi hymyillä, niin kammottavaa kuin olikin kuvitella, että tuollainen ääni voisi lähteä ihmiskurkusta -- hänen ystävänsä suusta.

Kun seurue vihdoin oli päässyt viidakon reunaan ja paraikaa neuvotteli, kuinka he parhaiten järjestäisivät etenemisensä, yllätti heidät likeltä kuuluva naurahdus, ja kääntyessään katsomaan näkivät he jättimäisen olennon lähestyvän, leveillä hartioillaan kantaen kuollutta leijonaa.

D'Arnotkin hämmästyi, sillä suorastaan mahdottomalta tuntui, että mies oli niin pian selviytynyt leijonasta niillä kehnoilla aseilla, jotka hänellä oli mukana, ja lisäksi kantanut valtavan ruhon vaikeakulkuisen viidakon läpi.

Miehet tungeksivat Tarzanin ympärillä ja ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hän vain hymyili ja koetti vähentää urotyönsä arvoa.

Tarzanista tuntui tämän tempun ylistely yhtä naurettavalta kuin jos teurastajaa kehuttaisiin lehmän tappamisesta, sillä hän oli niin monesti surmannut saadakseen ruokaa tai itsepuolustuksekseen, että koko juttu oli hänestä jokseenkin vähäpätöinen. Mutta näiden miesten silmissä hän todella oli sankari, he kun metsästivät isoja otuksia vain huvikseen.

Sitäpaitsi hän oli voittanut kymmenentuhatta frangia, sillä D'Arnot vaati itsepäisesti, että hänen tuli ottaa rahat vastaan.

Tämä oli varsin tuntuva summa Tarzanille. Hän olikin jo alkanut käsittää, mikä merkitys oli pienillä metalli- ja paperipalasilla, jotka yhä siirtyivät ihmisiltä toisille, kun he söivät, joivat, nukkuivat, pukeutuivat, työskentelivät, huvittelivat tai suojelivat itseänsä sateelta, kylmältä tai auringolta.

Tarzanille oli selvinnyt, että rahaton ihminen oli kuoleman oma. Tosin D'Arnot oli pyytänyt häntä olemaan huolehtimatta, koska kerran hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi heitä molempia varten; mutta apinamies oli monen muun hyvän asian mukana oppinut, että ihmiset halveksivat niitä, jotka ottivat rahaa toisilta, antamatta mitään vastaavaa sijaan. --

Vähän aikaa leijonaseikkailun jälkeen D'Arnotin onnistui hankkia vanhanaikainen alus, jolla pääsivät lähtemään pitkin rannikkoa Tarzanin viidakkosatamaan. Onnelliselta tuntui heistä molemmista se hetki, jolloin pieni laiva nosti ankkurin ja kääntyi merelle päin.

Matka sujui kaikin puolin hyvin, ja ilman mitään seikkailuja he ankkuroitsivat majan edustalle. Tarzan pukeutui vielä kerran viidakkovarustuksiinsa, otti mukaansa lapion ja lähti yksinään apinain kokouspaikalle, missä aarre oli kätkössä.

Myöhään seuraavana päivänä hän palasi kantaen arkkua olkapäillään, ja auringon noustessa pikku alus luovi taas sataman suusta ulos, suunnaten kulkunsa pohjoiseen.

Kolme viikkoa myöhemmin Tarzan ja D'Arnot olivat matkustajina ranskalaisella höyrylaivalla, jonka määräpaikkana oli Lyon. Viivyttyään siellä pari päivää D'Arnot vei Tarzanin Pariisiin. Apinamies halusi lähteä heti Amerikkaan, mutta D'Arnot oli hartaasti pyytämällä saanut hänet ensin mukaansa Pariisiin, vaikkei ilmaissut hänelle, miksi tämä oli niin tärkeätä.

D'Arnotin ensi toimi kotiin tulonsa jälkeen oli käynti erään hänen ystävänsä luona, joka oli virkamiehenä poliisivirastossa. Tarzanin hän otti myös mukaansa.

Taitavasti D'Arnot johti keskustelua kohta kohdalta, kunnes poliisivirkamies oli selittänyt Tarzanille, jota asia huvitti, eri keinoja rikollisten henkilöllisyyden selvittämiseksi.

Tarzanin mieltä kiinnitti varsinkin se merkitys, joka sormenjäljillä oli tässä ihmeellisessä tieteessä. "Mutta mitä hyötyä on sellaisista merkeistä", kysyi Tarzan, "jos muutaman vuoden kuluttua sormien viivat muuttuvat vanhan ihon kuluessa?"

"Ne viivat eivät koskaan muutu", vastasi virkamies. "Lapsuudesta vanhuuteen asti ne pysyvät samanlaisina, paitsi jos jokin ulkonainen vamma tärvelee ihon. Mutta jos jäljet on otettu kummankin käden kaikista sormista, niin silloin vain molempien käsien täydellinen ruhjominen voisi tehdä mahdottomaksi saada ihmisestä selkoa."

"Onpa se ihmeellistä", huudahti D'Arnot. "Mitähän ilmaisevat omien sormieni viivat?"

"Kohta nähdään", vastasi poliisivirkamies, kutsui soittokellolla apulaisensa ja antoi hänelle eräitä määräyksiä. Mies lähti huoneesta, mutta palasi pian mukanaan pieni puurasia, jonka hän laski esimiehensä pöydälle.

"Nyt otetaan muutamassa sekunnissa jäljennös sormiesi viivoista", sanoi virkamies.

Hän otti laatikosta nelikulmaisen lasinpalan, pienen pullon painomustetta, kumilieriön ja muutamia valkoisia kortteja. Sitten hän kaatoi vähän mustetta lasille ja tasoitti sitä lieriöllä, kunnes lasin koko pinnalla oli ohut kerros painomustetta.

"Levitä nyt oikean kätesi neljä sormea lasille näin", selitti hän D'Arnotille. "Ja sitten peukalo. Hyvä on. Paina ne ihan samassa asennossa tähän kortille -- ei niin, vaan vähän enemmän oikealle. Täytyy jättää tilaa myös peukalolle ja vasemman käden sormille. Jaha, nyt sama temppu vasemmalla kädellä."

"Kuulkaapas Tarzan", sanoi D'Arnot, "nyt on teidän vuoronne. Katsotaanpa, miltä teidän sormienne viivat näyttävät."

Tarzan oli heti valmis ja teki virkamiehelle paljon kysymyksiä tämän toimituksen kestäessä.

"Näkyykö sormien jäljistä myös, mitä rotua ihminen on?" tiedusteli hän. "Voisitteko esimerkiksi yksinomaan tällaisista viivoista päättää, ovatko ne valkoihoisen tai neekerin painamia?"

"Enpä luule", vastasi virkamies, "vaikka jotkut väittävät, että neekerin sormenjäljet eivät ole niin monimutkaisia".

"Voisiko tällä keinoin erottaa apinan ihmisestä?"

"Luultavasti, sillä apinan käpälien merkit ovat tietysti paljon yksinkertaisemmat kuin korkeammalle kehittyneen olennon."

"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat kummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?" jatkoi Tarzan.

"Niinpä luulisin", myönsi virkamies; "mutta tämä tiede ei ole vielä niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia. Toistaiseksi se kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta siinä se on luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa ole kahta ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat samanlaiset. Ja sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden ainoankaan sormen viivat täysin vastaavat toisiaan."

"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?" kysyi D'Arnot.

"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat selvät."

D'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi selailla sen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli täällä? D'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja antoi avatun kirjan virkamiehelle.

"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai voiko yleensä sanoa näistä mitään?"

Virkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin kaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle. Nyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä arvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja lihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin, mutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.

D'Arnot katsoi häneen kummastuen.

"Te unohdatte", sanoi Tarzan katkerasti, "että sen lapsen kuollut ruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa kaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku luurangon..."

Poliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.

"Jatka vain tutkimustasi", sanoi D'Arnot. "Sen jutun kerron sinulle myöhemmin -- jos vain herra Tarzan antaa siihen luvan."

Tarzan nyökkäsi.

"Mutta se on hullutusta, rakas D'Arnot", väitti hän. "Pikku sormet ovat haudattuina Afrikan länsirannikolle."

"Siitä en ole niinkään varma, Tarzan", vastasi D'Arnot. "Onhan se tosin mahdollista, mutta jollette ole John Claytonin poika, niin kuinka te jouduitte sinne kirottuun viidakkoon, jonne ei yksikään valkoinen mies kuin John Clayton ollut jalallaan astunut?"

"Taas te unohdatte -- Kaalan", vastasi Tarzan.

"Minä en välitä siitä, mitä apina on uskotellut", sanoi D'Arnot.

Molemmat olivat puhellessaan joutuneet leveän ikkunan eteen, josta nyt katselivat bulevardia. Jonkin aikaa he tarkkasivat vilkasta katuelämää, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

-- Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, -- ajatteli D'Arnot ja kääntyi katsomaan virkamiestä. Kummastuksekseen hän näki ystävänsä nojaavan tuolin selkämykseen ja nopeasti silmäilevän pienen päiväkirjan lehtiä. D'Arnot yskähti. Virkamies katsahti häneen ja nosti sormensa merkiksi, että häntä ei saisi keskeyttää lukemisessaan.

D'Arnot kääntyi taas ikkunaan päin ja sitten virkamies alkoi puhua.

"Hyvät herrat", sanoi hän. Molemmat astuivat hänen luokseen. "Tässä on ilmeisesti joitakin erikoiskohtia, joilla on suuri merkitys, ja ne vaativat lähempää tutkimista, ennenkuin voi antaa ehdottoman varman lausunnon. Pyydän siis, että koko asia jätetään minun haltuuni, kunnes erikoistuntijamme, herra Desquerc, tulee takaisin. Se ei kestä kauemmin kuin pari päivää."

"Olin toivonut että saisimme heti tietää", vastasi D'Arnot. "Herra Tarzan matkustaa jo huomenna Amerikkaan."

"Lupaan, että viimeistään kahden viikon päästä voit sähköttää hänelle tuloksen", selitti virkamies, "mutta minkälainen se on, sitä en uskalla vielä ennustaa. Yhtäläisyyttä kyllä on, mutta parasta on jättää asia herra Desquercin ratkaistavaksi."

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Sankari esiintyy jälleen

Baltimoren laitaosassa ajoi auto vanhanaikaisen talon eteen. Noin neljänkymmenen ikäinen, soreavartaloinen mies, jolla oli terävät, säännölliset piirteet, hyppäsi maahan autosta, maksoi ohjaajalle ja astui ripeästi talon kirjastohuoneeseen. "Ah, herra Canler!" huudahti eräs vanha herra ja nousi tervehtimään vierasta.

"Hyvää iltaa, hyvä professori", vastasi tulija ja ojensi sydämellisesti kätensä.

"Kuka teidät laski sisään?" kysyi professori.

"Esmeralda."

"Silloin hän on varmaankin sanonut myös Janelle, että te olette täällä?"

"Ei, herra professori", selitti Canler, "sillä minä tulin ennen kaikkea juuri teitä tapaamaan".

"Sepä hauskaa", vastasi professori Porter.

"Kuulkaahan, herra professori", lausui Robert Canler pontevasti, ikäänkuin tahtoisi painostaa joka sanaa, "nyt olen tullut puhumaan kanssanne Janesta. Tiedättehän, minä toivon, että olette suosiollisesti hyväksynyt kosintani."

Professori Archimedes Q. Porter vaipui hermostuneen näköisenä nojatuoliinsa. Tämä asia sai hänet aina rauhattomaksi, vaikkei hän ymmärtänyt sen syytä. Olisihan Canler ollut kelpo vävy.

"Mutta minä en ymmärrä", jatkoi Canler, "mitä Jane oikein tarkoittaa. Hän välttelee minua milloin milläkin tekosyyllä. Minusta tuntuu aina, että hän ikäänkuin huokaisee helpotuksesta, kun sanon hänelle hyvästi."

"No no", huomautti professori Porter. "Jane on hyvin kuuliainen tytär. Hän tekee aina niinkuin minä määrään."

"Saan siis yhä luottaa apuunne?" kysyi Canler iloisemmalla äänellä.

"Varmasti, aivan varmasti", vakuutti professori Porter.

"Kuinka saatoitte sitä epäillä?"

"Ajattelin lähinnä nuorta Claytonia", vastasi Canler. "Hän on täällä liehitellyt Janea jo kuukausia. En tiedä välittääkö Jane hänestä, mutta onhan hänellä komea arvonimi, ja sitäpaitsi hänen sanotaan isältään perineen melko suuren omaisuuden. Niin ollen ei olisi kumma, jos hän lopulta voittaisi Janen, jollei..." ja Canler vaikeni.

"Jollei teidän sovi heti päättää, että Jane ja minä menemme naimisiin", sanoi hän sitten hitaasti ja pontevasti.

"Minä olen jo sanonut Janelle, että se olisi toivottavaa", selitti professori Porter alakuloisesti, "sillä me emme voi kauemmin pitää tätä taloa ja elää siten kuin hänen asemansa vaatii".

"Mitä hän vastasi?" kysyi Canler.

"Hän sanoi, ettei hän vielä haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin, ja että voisimme asettua Wisconsiniin maatilalle, jonka hän oli perinyt äidiltään. Se on pieni talo, jonka turvissa voisi kutakuinkin elää. Vuokraajat ovat jaksaneet sitä pitää, vaikka ovat lähettäneet Janellekin vuosittain pienen summan. Hänen suunnitelmansa on, että jo ensi viikon alussa muutamme sinne. Philander ja herra Clayton ovat jo matkustaneet sinne asioita järjestämään."

"Claytonko matkustanut sinne?" huudahti Canler ilmeisesti närkästyneenä. "Miksi ei minulle mitään sanottu? Minä olisin mielelläni käynyt siellä ja pitänyt huolta, ettei mitään olisi puuttunut."

"Janen mielestä me olemme teille jo liian paljon velkaa, herra Canler", vastasi professori Porter.

Canler aikoi juuri sanoa jotakin, kun eteisestä kuului askeleita, ja Jane Porter astui huoneeseen.

"Oh, anteeksi!" huudahti hän pysähtyen kynnykselle. "Luulin sinun olevan yksin, isä."

"Minä se vain olen, Jane", sanoi Canler, joka oli noussut; "ettekö halua tulla istumaan seuraamme? Puhuimme juuri teistä."

"Kiitos", vastasi Jane Porter astuen sisään ja istuutuen tuolille, jonka Canler hänelle tarjosi. "Haluaisin vain sanoa sinulle, isä, että Tabey tulee huomenna sullomaan kirjoja. Valitse kaikkein tarpeellisimmat niteet äläkä tahdo koko kirjastoasi Wisconsiniin, niinkuin aioit viedä ne Afrikkaan."

"Kävikö Tabey täällä?" kysyi professori Porter.

"Kävi, hän lähti juuri. Hän ja Esmeralda istuvat paraikaa keittiön portailla ja vaihtavat keskenään ajatuksia."

"No no, minun täytyy heti tavata hänet!" huudahti professori. "Hetkinen vain, lapset..." ja hän kiirehti huoneesta.

Kun hän oli poissa kuuluvilta, kääntyi Canler Jane Porterin puoleen.

"Kuulkaahan nyt Jane", sanoi hän jyrkästi, "kuinka kauan tällaista jatkuu? Tosin ette ole kieltäytynyt tulemasta vaimokseni, mutta ette ole suostunutkaan. Minun tekee mieleni hankkia lupatodistus jo huomenna, niin että voimme mennä naimisiin ennen Wisconsiniin lähtöänne. Minä en välitä mistään juhlamenoista, ja samalla kannalla lienette tekin."

Nuori tyttö tunsi kylmän väristyksen, mutta pysyi uljaana.

"Tiedättehän, että isänne haluaa sitä", lisäsi Canler.

"Tiedän."

Tämä vastaus tuli niin hiljaa kuin kuiskaus.

"Ettekö käsitä, herra Canler, että te ostatte minut?" jatkoi hän sitten kylmästi ja tyynesti. "Ostatte minut muutamilla vaivaisilla dollareilla. Niin juuri te teette, Robert Canler, ja se oli mielessänne jo silloin, kun lainasitte isälle rahat uhkarohkeata seikkailua varten, joka olisi saattanut onnistua ihmeellisen hyvin, ellei olisi sattunut eräitä salaperäisiä tapauksia. Teille, herra Canler, se olisi ollut suuri yllätys. Te ette vähääkään uskonut, että yritys onnistuisi. Olette liian taitava liikemies sellaista otaksuessanne. Samoin olette liiaksi liikemies lainataksenne rahaa aarteiden etsimistä varten tai yleensä ilman vakuutta, paitsi kun teillä on mielessä jokin erikoinen tarkoitus. Te tiesitte, että jollette vaatisi takuita, voisitte paremmin vedota Porterien kunniantuntoon, ja että sillä keinoin parhaiten voisitte suostuttaa minut tulemaan vaimoksenne, vaikkei menettelynne näyttäisi pakotukselta. Te ette ole ottanut puheeksi niitä rahoja, jotka lainasitte isälle. Jos asia koskisi ketä tahansa muuta, pitäisin sitä ylevän ja jalon luonteen merkkinä, mutta te, herra Canler, tähtäätte kauas. Tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan. Tietysti tulen vaimoksenne ellei muuta keinoa ole, mutta olkaamme myös kerta kaikkiaan selvillä toisistamme."

Hänen puhuessaan oli Robert Canler vuoroin punastunut ja kalvennut ja kun Jane Porter lopetti, nousi Canler ja sanoi kyynillisesti hymyillen:

"Te hämmästytätte minua, Jane. Luulin teillä olevan enemmän itsehillintää -- enemmän ylpeyttä. Tietysti olette oikeassa. Minä ostan teidät ja tiesin teidän sen tietävän, mutta otaksuin teidän mieluummin teeskentelevän, että asian laita olisi toisin. Olisin luullut, että kunnioituksesta itseänne kohtaan ja Porter-suvun ylpeydestä olisitte tuntenut kylmiä väristyksiä, jos olisitte edes itsellenne myöntänyt, että te olette ostettava nainen. Mutta tehkää, kuten haluatte, arvoisa neiti", lisäsi hän kevyesti. "Minä ostan teidät enkä muusta välitä."

Sanaa sanomatta tyttö kääntyi ja lähti huoneesta.

Jane Porter ei ollut vielä naimisissa, kun hän isänsä ja Esmeraldan kanssa matkusti pienelle maatilalleen Wisconsiniin, ja kun hän junan lähtiessä kylmästi hyvästeli Robert Canleria, lupasi tämä viikon tai parin kuluttua saapua heidän luokseen.

Pääteasemalla olivat Clayton ja herra Philander heitä vastassa, ja edellisen valtava matka-auto lähti kiidättämään heitä tiheiden metsien halki pientä maataloa kohti, jossa tyttö ei ollut käynyt lapsuutensa päivistä asti.

Päärakennuksessa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä vuokraajan asunnosta, oli tehty suuria muutoksia niinä kolmena viikkona, joina Clayton ja herra Philander olivat siellä oleskelleet. Edellinen oli lähimmästä kaupungista tuottanut kokonaisen armeijan kirvesmiehiä, muurareita, putkityömiehiä ja maalareita, niin että entinen ränsistynyt maja oli muuttunut sieväksi kaksikerroksiseksi taloksi, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet.

"Mutta, herra Clayton, mitä te olette tehnyt?" huudahti Jane Porter sydän kurkussa, sillä hän näki heti, että tällainen korjaustyö oli vaatinut suunnattomia kuluja.

"Hiljaa!" varoitti Clayton. "Älkää antako isänne mitään huomata. Ellette puhu hänelle siitä, ei hän näe muutoksia. Minä en sietänyt sitä ajatusta, että te joutuisitte asumaan niin kurjassa talossa kuin tämä oli herra Philanderin ja minun tullessamme tänne. Oikeastaan haluaisin tehdä paljon enemmän, Jane... Älkää siis hänen vuoksensa puhuko asiasta mitään."

"Mutta tiedättehän, ettemme voi tätä korvata", väitti tyttö. "Miksi haluatte saattaa minut niin hirveään kiitollisuudenvelkaan?"

"Älkää niin sanoko, Jane", vastasi Clayton alakuloisesti. "Jos asia olisi koskenut vain teitä, niin en olisi tähän ryhtynyt, sillä alusta saakka tiesin, että se vain loukkaisi teitä; mutta minusta oli niin kiusallista kuvitella, että vanhan professorin täytyisi asua sellaisessa pesässä... Voittehan uskoa minua ja suoda minulle tämän pikku ilon..."

"Uskon teitä, herra Clayton", sanoi tyttö, "sillä minä tiedän, että te olette kyllin ylväsmielinen tehdäksenne tämän vain isäni vuoksi... Voi, Cecil, tahtoisin palkita sen teille sillä tavalla kuin te ansaitsette ja ehkä haluatte."

"Miksi ette siis tee niin, Jane?"

"Minä rakastan toista."

"Canleria?"

"En."

"Mutta tehän menette hänen kanssaan naimisiin. Niin hän ainakin sanoi ennen lähtöäni Baltimoresta."

Tyttö vavahti tuskaisesti.

"Minä en rakasta häntä."

"Rahojenko vuoksi te siis, Jane..."

Jane Porter nyökkäsi.

"Olenko minä Canleria niin paljon huonompi? Minulla on rahaa kylliksi, paljon enemmänkin kuin koskaan tarvitsen", sanoi Clayton katkerasti.

"Minä en rakasta teitä, Cecil", selitti tyttö, "mutta kunnioitan teitä. Jos minun on pakko tehdä naimakauppa ilman rakkautta, teen sen mieluummin sellaisen miehen kanssa, jota jo nyt halveksin. Sillä minun täytyy inhota sitä miestä, jolle myyn itseni ilman rakkautta, olkoon hän kuka tahansa... Teistä tulee paljon onnellisempi ilman minua, kun saatte pitää kunnioitukseni ja ystävyyteni, kuin minun kanssani, ellei ole rakkautta."

Clayton ei enää kajonnut tähän arkaan asiaan, mutta jos nuori mies on koskaan hautonut murha-aikeita sydämessään, niin varmasti niitä oli William Cecil Claytonilla, loordi Greystokella, kun Robert Canler viikkoa myöhemmin kuusisylinterisellä autollaan saapui sinne.

Kului viikko, tapauksista köyhä, mutta synkkä viikko, joka vaivasi kaikkia pienen maatilan asukkaita. Canler pysyi vaatimuksessaan, että Janen piti heti tulla hänen vaimokseen. Vihdoin Jane suostui vain päästäkseen kuulemasta hänen jatkuvaa ilkeätä nalkutustaan samasta asiasta. Sovittiin, että Canler seuraavana päivänä ajaisi kaupunkiin noutamaan aviolupatodistusta ja pappia.

Clayton olisi halunnut lähteä heti, kun tämä uutinen hänelle kerrottiin, mutta Janen toivoton katse pidätti häntä. Jotakin voisi vielä sattua, koetti hän lohdutella itseään. Ja sydämessään hän tiesi, että tarvittiin vain rahtunen lisää, jolloin hänen vihansa Canleriin voisi kiihtyä verenhimoksi.

Varhain seuraavana aamuna Canler lähti kaupunkiin.

Idässä saattoi metsän yllä nähdä savupilven, sillä jo viikkokauden oli metsäpalo raivonnut jokseenkin lähellä, mutta kun tuuli yhä pysytteli lännessä, ei heitä uhannut mikään vaara.

Puolenpäivän tienoissa Jane Porter meni kävelemään. Hän ei tahtonut Claytonia seuraansa, vaan halusi olla yksin, sanoi hän, ja Clayton mukautui hänen toivomukseensa.

Kotona istuivat professori Porter ja herra Philander vilkkaasti keskustelemassa jostakin tärkeästä tieteellisestä kysymyksestä. Esmeralda torkkui keittiössä, ja Clayton, joka vielä oli väsynyt unettoman yön jälkeen, oli heittäytynyt arkihuoneen sohvalle ja vaipui pian levottomaan horrokseen.

Idässä nousivat mustat savupilvet korkeammalle taivasta kohti. Äkkiä ne alkoivat pyöriä ja sitten nopeasti ajautua länteen päin. Yhä sakeampina ne tulivat. Vuokraajan väki oli poissa kotoa, sillä nyt oli kaupungissa markkinapäivä, eikä kukaan ollut näkemässä tulen lähestymistä.

Pian olivat liekit levinneet etelään ja siten katkaisseet Canlerilta paluutien. Tuulen henki vei nyt metsäpaloa pohjoiseen, sitten muuttui tuulen suunta, ja liekit pysyivät melkein alallaan, ikäänkuin näkymättömän käden pidättäminä.

Äkkiä ilmestyi koillisesta musta auto kiitäen hurjaa vauhtia pitkin tietä.

Nytkähtäen se seisahtui rakennuksen eteen, ja siitä hypähti mustatukkainen jättiläinen, joka heti ryntäsi sisälle. Sohvalla makasi Clayton. Mies pysähtyi hämmästyneenä, mutta seuraavassa tuokiossa hän kumartui nukkuvan puoleen ja ravisti tätä olkapäästä, huutaen:

"Herätkää, Clayton! Hullujako te kaikki olette täällä? Ettekö tiedä, että tulipalo on jo melkein saartanut teidät! Missä on neiti Porter?"

Clayton kavahti pystyyn. Hän ei tuntenut vierasta, mutta ymmärsi hänen sanansa ja syöksyi ulos kuistille.

"Hitto vie!" huusi hän ja ryntäsi takaisin sisään. "Jane Jane! Missä te olette?"

Kohta tulivat paikalle Esmeralda, professori Porter ja herra Philander.

"Missä neiti Jane on?" kovisti Clayton, tarttui Esmeraldan hartiaan ja ravisti vimmatusti.

"Oi, laupias taivas; massa Clayton, neiti meni kävelemään."

"Eikä hän ole vielä palannut?" Ja vastausta odottamatta Clayton juoksi pihalle, jonne toisetkin häntä seurasivat.

"Minne päin hän lähti?" huusi mustatukkainen jättiläinen Esmeraldalle.

"Tuonne päin", ruikutti pelästynyt neekerinainen, osoittaen etelään, missä valtava tulimeri kohisi sulkien näköalan.

"Ottakaa kaikki nämä ihmiset toiseen autoon, jonka näin tänne tullessani talon edessä, ja ajakaa sitten pohjoista kohti niin pian kuin pääsette", komensi vieras Claytonia. "Oma autoni saa jäädä tänne. Jos löydän neiti Porterin, on se hyvään tarpeeseen. Muussa tapauksessa sitä ei tarvitse kukaan. No, tehkää nyt, kuten sanoin", lisäsi hän, kun Clayton epäröi.

Sitten he näkivät notkean olennon kiiruhtavan peltojen yli luoteeseen, missä metsä ei vielä ollut syttynyt, ja jokainen heistä tunsi, että suuri taakka oli nostettu heidän hartioiltaan. Heissä oli äkkiä herännyt omituinen luottamus outoon mieheen, niin että he uskoivat juuri hänen voivan pelastaa Jane Porterin, jos se muuten enää olisi mahdollista.

"Kuka se oli?" kysyi professori Porter.

"En tiedä", vastasi Clayton. "Hän kutsui minua nimeltä ja näytti tuntevan Janen. Esmeraldankin nimen hän tiesi."

"Hänessä oli jotakin hämmästyttävän tuttua", sanoi herra Philander, "ja kuitenkin voin vannoa, etten ole häntä koskaan ennen nähnyt".

"No no!" huomautti professori Porter. "Tuiki merkillistä? Minäkään en käsitä, kuka hän on, mutta sittenkin tunnen Janen olevan turvassa, kun tämä vieras on lähtenyt häntä etsimään."

"Ihmeellistä se on, professori", sanoi Clayton miettivästi, "minussa on sama tunne. Mutta riennetään nyt, meidän täytyy pelastaa itsemme täältä, tai muutoin meiltä on tie tukossa..."

Ja koko seurue kiirehti Claytonin autoa kohti. --

Kun Jane Porter kääntyi lähteäkseen kotiin, kävi hän levottomaksi huomatessaan kuinka lähelle metsäpalon savu näytti jo tulleen. Hän joudutti askeliaan, ja hänen levottomuutensa kiihtyi kauhuksi, kun hän näki, että liekit raivasivat itselleen tietä hänen ja maatalon väliin.