Part 18

Hän otti lyijykynän ja merkitsi sillä pienen pisteen Afrikan rannikolla.

"Tämä piste", sanoi hän, "on kartalla monta kertaa isompi kuin majanne on todellisuudessa. Huomaatteko nyt, kuinka kaukana se on?"

Tarzan istui hetken aikaa ääneti ja mietti.

"Asuuko Afrikassa valkoisia ihmisiä?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Missä niitä on lähinnä?"

D'Arnot osoitti erästä paikkaa rannikolla pohjoiseen päin.

"Niinkö lähellä?" ihmetteli Tarzan.

"Niin", vastasi D'Arnot, "mutta se paikka ei ole lähellä".

"Onko heillä isoja laivoja, joilla voi mennä valtameren yli?"

"On kyllä."

"Me lähdemme heidän luoksensa huomenna", päätti Tarzan.

Taas D'Arnot hymyili ja pudisti päätänsä.

"Se on liian kaukana. Me kuolisimme jo aikoja ennenkuin sinne pääsisimme."

"Haluatteko siis ainiaaksi jäädä tänne?" kysyi Tarzan.

"En", vastasi D'Arnot.

"No sitten lähdemme huomenna. Minä en enää viihdy täällä. Mieluummin kuolisin kuin jäisin tänne."

"Hyvä on", sanoi D'Arnot kohauttaen olkapäitänsä. "Minä olen samalla kannalla. Jos te lähdette, niin minä myös."

"Se on siis päätetty", vahvisti Tarzan. "Huomenna minä lähden Amerikkaan."

"Kuinka te luulette pääsevänne Amerikkaan ilman rahaa?" kysyi D'Arnot.

"Mitä raha on?" kysyi Tarzan.

Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän edes vaillinaisesti voi sitä käsittää.

"Mistä ihmiset saavat rahaa?" kysyi hän viimein.

"He tekevät työtä."

"Hyvä on. Minä alan myös tehdä työtä."

"Ei, hyvä ystävä", vastasi D'Arnot, "teidän ei tarvitse huolehtia rahasta eikä myös tehdä työtä sitä saadaksenne. Minulla on tarpeeksi kahdelle -- jopa kahdellekymmenellekin -- paljon enemmän kuin yhdelle ihmiselle on hyödyllistä omistaa, ja te saatte siis kaikkea, mitä tarvitsette, kun tästä vain päästään takaisin sivistyneeseen maailmaan."

Seuraavana päivänä he siis lähtivät matkalle pohjoiseen, kumpikin kantaen pyssyjä ja ammuksia ynnä lisäksi peitteitä, vähän ruokaa ja keittoastioita.

Viimeksimainitut näyttivät Tarzanista niin tarpeettomilta, että hän heitti omansa pois.

"Mutta teidän täytyy oppia syömään keitettyä ruokaa", väitti D'Arnot. "Ei kukaan sivistynyt ihminen syö raakaa lihaa."

"Ehtiipä tuon sitten, kun ensin sivistyn", tuumi Tarzan. "En pidä noista kapineista, ne vain pilaavat lihan hyvän maun."

Kokonaisen kuukauden he vaelsivat pohjoiseen, toisinaan löytäen yllin kyllin ruokaa, toisinaan paastoten päiväkausia. He eivät nähneet mitään jälkiä alkuasukkaista, eivätkä villit pedotkaan ahdistaneet heitä. Vaeltaminen oli kerrassaan helppoa.

Tarzan kyseli paljon ja oppi nopeasti D'Arnot opetti hänelle monia sivistyksen temppuja -- jopa veitsen ja haarukan käyttöäkin, mutta toisinaan Tarzan kyllästyi niihin ja heitti ne käsistään, tarttuen ruokaansa vahvoin ruskettunein käsin ja repien sitä hampaillaan kuin villipeto.

Silloin oli D'Arnotin tapana moittia häntä sanoen: "Ei, te ette saa syödä kuin eläin, Tarzan, kun minä niin koetan tehdä teistä herrasmiestä. _Mon dieu!_ Herrasmies ei koskaan tee noin -- se on kauheaa."

Tarzan irvisteli ja otti taas esille veitsensä ja haarukkansa, mutta sydämessään hän inhosi niitä.

Matkalla hän kertoi D'Arnotille isosta arkusta, jonka oli nähnyt matruusien kaivavan maahan, ja ilmoitti vieneensä sen apinain kokouspaikalle ja kätkeneensä sinne.

"Se on tietysti professori Porterin aarrearkku", sanoi D'Arnot. "Siinäpä kävi onnettomasti, mutta te ette tietenkään tuntenut asiaa."

Äkkiä Tarzan muisti sen kirjeen, jonka Jane Porter oli kirjoittanut ystävättärelleen ja jonka hän oli siepannut haltuunsa, ja nyt hän käsitti, mitä arkussa oli ja minkä arvoinen se oli Jane Porterille.

"Huomenna menemme takaisin sitä hakemaan", sanoi hän D'Arnotille.

"Hakemaanko?" huudahti D'Arnot. "Mutta rakas ystävä, mehän olemme nyt olleet matkalla kolme viikkoa, ja yhtä kauan kestäisi ennenkuin olisimme aarteen luona. Ajatelkaa sitten, kuinka painava se on. Tarvittiinhan sitä kantamaan neljä miestä, emmekä me voisi päästä tänne takaisin moneen kuukauteen."

"Mutta se täytyy sittenkin sieltä tuoda", väitti Tarzan. "Jatkakaa te vain matkaa eteenpäin Silläaikaa, kun minä käyn noutamassa aarrearkun. Yksin minä kuljenkin paljon nopeammin."

"Minulla on parempi suunnitelma", huomautti D'Arnot. "Mennään yhdessä lähimpään siirtokuntaan, vuokrataan sieltä laiva ja palataan rannikkoa pitkin noutamaan aarre; silloin voimme sen kuljettaa helposti ja nopeammin. Tämä tapa on turvallisempi, eikä meidän tarvitse erota. Mitä sanotte siitä?"

"No olkoon niin", vastasi Tarzan. "Aarre on hyvässä tallessa, milloin tahansa sen noudamme. Vaikka voisinkin mennä sitä hakemaan, niin minusta tuntuu paremmalta, ettei teidän tarvitse matkata yksin. Kun näen teidät niin avuttomaksi, D'Arnot, olen usein ihmetellyt kuinka ihmisrotu on voinut pelastua häviämästä niin monina vuosisatoina, josta olette minulle puhunut. Jo Sabor yksinään tuhoaisi teistä tuhansia."

D'Arnot nauroi.

"Te alatte paremmin kunnioittaa rotuanne, kun saatte nähdä sen armeijoja ja laivastoja, suuria kaupunkeja ja valtavia tehtaita. Silloin käsitätte, että aivot vievät lihaksista voiton ja kohottavat ihmisen kaikkea viidakon väkeä mahtavammaksi. Yksinään ja aseetonna ei ihminen vedä vertoja isoille pedoille, mutta jos kymmenen miestä lyöttäytyy yhteen ja panee järkensä ja lihasvoimansa toimimaan villejä vihollisiaan vastaan, niin pedot eivät kykene mihinkään, sillä ne eivät osaa ajatella ja sen mukaan vastustaa ihmisiä. Kuinka kauan olisitte muutoin itse kestänyt viidakossa?"

"Olette oikeassa, D'Arnot", vastasi Tarzan, "sillä jos Kertshak silloin yöllä olisi tullut Tublatin avuksi, niin minusta olisi tullut loppu. Mutta Kertshak ei kyennyt ajattelemaan niin pitkälle, että olisi käyttänyt hyväkseen sellaista tilaisuutta. Ei Kaalakaan, äitini, osannut koskaan suunnitella eteenpäin. Hän vain söi, kun oli nälkä, ja vaikka ruokaa oli paljon, ei hän milloinkaan ajatellut säästämistä. Muistan, kuinka hän piti minua tyhmänä, kun matkoilla keräsin ylimääräistä ruokaa, vaikka hän sitten oli hyvin iloissaan, kun puutteen tullessa sai syödä sitä kanssani."

"Te siis tunsitte äitinne, Tarzan?" kysyi D'Arnot hämmästyneenä.

"Kyllä, hän oli iso, kaunis apina, minua isompi ja painoi kaksi kertaa niin paljon kuin minä."

"Entä isänne?" jatkoi D'Arnot.

"Häntä en tuntenut. Kaala kertoi minulle, että isäni oli valkoinen apina ja karvaton, kuten minäkin. Nyt käsitän, että hän varmaan oli ollut valkoinen mies."

D'Arnot silmäili seuralaistaan kauan totisena.

"Tarzan", sanoi hän vihdoin, "mahdotonta on, että Kaala-apina olisi ollut äitinne. Jos sellainen tapaus yleensä sattuisi, mitä epäilen, niin olisitte tietysti perinyt joitakin apinain tuntomerkkejä, mutta niitä teissä ei ole ainoatakaan. Te olette puhdasverinen valkoinen mies, ja suoraan sanoen näyttää siltä, että te olette hienosti sivistyneitten ja älykkäiden vanhempien lapsi... Eikö teillä ole pienintäkään muistoa varhaisimmasta lapsuudestanne?"

"Ei pienintäkään", vastasi Tarzan.

"Eikö majassa ollut mitään kirjoitusta, josta selviäisi, keitä siellä oli asunut ennen teitä?"

"Olen lukenut kaikki, mitä majassa oli, paitsi erästä kirjaa, johon on kirjoitettu jollakin muulla kielellä kuin englanniksi. Ehkä te osaatte sitä lukea."

Tarzan veti nuolikotelonsa pohjalta esiin pienen mustakantisen päiväkirjan ja antoi sen ranskalaiselle. D'Arnot katsahti nimilehteen.

"Tämä on päiväkirja, jota on pitänyt John Clayton, loordi Greystoke, englantilainen aatelismies, ja siihen on kirjoitettu ranskankielellä", sanoi hän.

Sitten hän alkoi lukea päiväkirjaa, joka oli kirjoitettu runsaasti kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä kerrotut yksityiskohdat tunnemme jo ennestään. -- John Clayton ja hänen vaimonsa Alicen seikkailut, kärsimykset ja surut siitä päivästä alkaen, jolloin he lähtivät Englannista siihen hetkeen asti, jolloin Kertshak surmasi Claytonin.

D'Arnot luki ääneen. Toisinaan hänen äänensä katkesi, ja hänen piti lakata lukemasta liikutettuna siitä säälittävästä toivottomuudesta, joka puhui rivien välistä.

Tavantakaa hän katsahti Tarzaniin, mutta apinamies istui kyyristyneenä ja jäykkänä kuin kivikuva maahan tuijottaen.

Ainoastaan silloin, kun pikku poikaa mainittiin, haihtui päiväkirjan epätoivoinen sävy, joka vähitellen oli siihen hiipinyt ensimmäisten kahden kuukauden aikana heidän oleskellessaan autiolla rannikolla, ja sijalle tuli hiljaisen, nöyrän onnen ilmauksia, jotka olivat vielä liikuttavampia kuin kaikki muu. Toisin paikoin puhkesi esille suorastaan toivoakin:

"Tänään täyttää pikku poikamme kuusi kuukautta. Hän istuu Alicen sylissä pöydän ääressä, kun kirjoitan -- onnellinen, terve ja kaunismuotoinen lapsi. Vaikkei minulla ole paljoakaan aihetta kuvitella tulevaisuutta valoisaksi, olen sittenkin näkevinäni hänet täysikasvuisena miehenä, joka ottaa isänsä paikan yhteiskunnassa, ja silloin hän on toinen John Clayton, joka osaa lisätä Greystoken suvun kunniaa. Ja ikäänkuin allekirjoittaen ennustukseni hän ottaa nyt juuri kynäni ja painaa musteisilla pikku sormillaan sinettinsä tämän sivun reunaan."

Siinä olivatkin todella neljän pienen sormen ja peukalon ulkosyrjän jättämät, osittain jo vaalenneet jäljet.

Kun D'Arnot oli lopettanut päiväkirjan lukemisen, istuivat molemmat miehet hetken aikaa ääneti.

"No, Apinain Tarzan, mitä arvelette?" kysyi D'Arnot. "Eikö tämä pikku kirja selvitä salaperäistä syntyänne? Minusta näyttää, että te olette loordi Greystoke." Tarzan pudisti päätänsä.

"Kirja puhuu vain yhdestä lapsesta", sanoi hän. "Sen pieni luuranko oli kehdossa, jonne se oli hoidon puutteessa kuollut, siitä saakka kun otin majan haltuuni, ja vasta professori Porterin seurue hautasi sen yhdessä isän ja äidin kanssa majan viereen... Sillä pojalla, josta päiväkirjassa puhutaan, ei voi olla mitään tekemistä minun kanssani. Minun alkuperäni on siis paljon salaperäisempi, vaikka viime aikoina olenkin ajatellut sitä mahdollisuutta, että se maja voisi olla synnyinpaikkani... Pelkäänpä, että Kaala puhui totta", lopetti hän alakuloisesti.

D'Arnot pudisti päätänsä. Hän ei voinut yhtyä Tarzanin vastaväitteisiin, vaan päätti mielessään todistaa teoriansa oikeaksi, sillä hän uskoi nyt löytäneensä välikappaleen, jonka avulla yksin voitaisiin selvittää tämä salaisuus; mutta ellei sekään auttaisi, jäisi se iäksi ratkaisematta. --

Viikkoa myöhemmin he äkkiä joutuivat metsässä raivatulle aukealle paikalle. Toisella laidalla näkyi muutamia rakennuksia, joita ympäröi vahva paaluaita. Tämän ja asuntojen välillä oli viljeltyjä peltoja, joilla työskenteli joukko neekereitä.

D'Arnot ja Tarzan pysähtyivät viidakon reunaan. Tarzan sovitti myrkytetyn nuolen jouseensa, mutta D'Arnot laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Mitä aiotte tehdä, Tarzan?" kysyi hän.

"Nuo yrittävät tappaa meidät heti kun meidät näkevät", vastasi Tarzan. "Mieluummin minä tapan itse."

"Ehkä he ovat ystäviä", arveli D'Arnot.

"Ne ovat mustanahkoja", oli Tarzanin ainoa vastaus.

Taas hän jännitti jousta.

"Ei, te ette saa, Tarzan!" huudahti D'Arnot. "Valkoiset ihmiset eivät tapa umpimähkään. _Mon Dieu_, kuinka paljon teillä onkaan oppimista! Oikein kauhistun ajatellessani, että joku haastaisi teidät riitaan Pariisissa. Silloin minulle tulee kova työ estääkseni teitä joutumasta giljotiinin alle."

Tarzan laski jousensa ja hymyili.

"En ymmärrä, miksi sain surmata mustanahkoja omassa viidakossani, mutta ei täällä. Ajatelkaapa, että Numa-leijona äkkiä hyökkäisi vastaamme... Minun pitäisi kai silloinkin sanoa vain: 'Hyvää huomenta, monsieur Numa, kuinka madame Numa jaksaa?' Niinkö?"

"Odottakaa ainakin, kunnes mustat meitä ahdistavat", vastasi D'Arnot. "Ehdittehän sittenkin tappaa. Teidän täytyy myöntää, etteivät ihmiset ole vihollisiamme, ennenkuin ovat sitä ilmaisseet."

"No mennään sitten", sanoi Tarzan, "ja esittäytykäämme surmattaviksi!" Ja hän lähti suoraan yli kentän pää pystyssä, troopillisen auringon paahtaessa hänen kiiltävää ruskeata ihoaan. Hänen perässään tuli D'Arnot yllään joitakin vaatekappaleita, jotka Clayton oli jättänyt majaan, kun ranskalaisen risteilijän upseerit olivat hankkineet hänelle soveliaamman puvun.

Silloin eräs mustista kohotti katseensa, näki Tarzanin ja lähti kiljuen juoksemaan paaluvarustukselle päin. Pian kajahteli kauhunhuutoja yli koko kentän, mutta ennenkuin pakenevat neekerit olivat ehtineet aitaukselle asti, ilmestyi sieltä valkoihoinen mies pyssy kädessä ottamaan selvää hälinän syystä.

Se näky, joka häntä kohtasi, sai hänet nostamaan pyssyn tähtäysasentoon, ja Apinain Tarzan olisi taas saanut luodin päähänsä, ellei D'Arnot olisi huutanut niin kovaa kuin suinkin jaksoi:

"Älkää ampuko! Me olemme ystäviä!"

"Pysähtykää siis!" kuului vastaus.

"Seis, Tarzan!" huusi D'Arnot. "Hän luulee meitä vihamiehiksi."

Tarzan seisahtui ja meni sitten yhdessä D'Arnotin kanssa portilla seisovaa valkoista miestä kohti. Tämä katseli heitä perin hämmästyneenä.

"Mitä miehiä te olette?" kysyi hän ranskaksi.

"Valkoisia miehiä", vastasi D'Arnot. "Olemme jonkun aikaa eläneet yksinämme viidakossa."

Mies laski pyssynsä ja läheni heitä, ojentaen kätensä.

"Minä olen isä Constantine, ranskalainen lähetyssaarnaaja täällä", sanoi hän "ja minua ilahduttaa saadessani lausua teidät tervetulleiksi".

"Tämä on monsieur Tarzan, isä Constantine", esitteli D'Arnot osoittaen apinamiestä, ja kun pappi ojensi kätensä Tarzanille, kiirehti D'Arnot lisäämään: "Ja itse olen Paul D'Arnot, Ranskan laivaston luutnantti."

Isä Constantine tarttui Tarzanin ujosti ojentamaan käteen ja katsahti nopeasti ja tutkivasti hänen voimakkaaseen ruumiiseensa ja kauniisiin kasvoihinsa.

Näin tapasi Apinain Tarzan ensi kerran sivistyksen etuvartion. He jäivät tänne viikoksi, ja tarkkaavainen apinamies oppi paljon ihmisten tapoja. Mustat naiset ompelivat heille vahvat purjekankaiset vaatteet, jotta he saattoivat jatkaa matkaansa paremmin puettuina.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Sivistyksen huipulla

Toisen kuukauden kuluttua he saapuivat leveän joen suussa sijaitsevan rakennusryhmän luo, ja siellä Tarzan sai nähdä suuren joukon laivoja ja tunsi jälleen villille ominaista arkuutta, tavatessaan niin paljon ihmisiä.

Mutta vähitellen hän tottui sivistyselämän outoon hälinään ja kummallisiin tapoihin, eikä kukaan olisi aavistanut, että vain pari kuukautta sitten tämä hienoihin valkoisiin vaatteisiin puettu kaunis ranskalainen, joka nauroi ja puheli muita iloisempana, oli alastomana heilautellut itseään aarniometsässä puusta puuhun, tavoittaakseen jonkin yllätetyn otuksen, jonka hän sitten söi raakana suuhunsa.

Veistä ja haarukkaa, jotka hän kuukautta aikaisemmin oli halveksien heittänyt luotaan, hän käytteli nyt yhtä tottuneesti kuin hienostunut D'Arnot.

Niin opinhaluinen hän oli ollut, että nuori ranskalainen oli päättänyt tehdä hänestä täydellisen herrasmiehen, ainakin mitä tuli käytökseen ja puhetapaan.

"Jumala on suonut teille herrasmiehen sielun", oli D'Arnotin tapana sanoa, "mutta hän tahtoo, että se näkyisi myös pinnalla".

Heti kun he olivat saapuneet pieneen satamakaupunkiin, oli D'Arnot sähkösanomalla ilmoittanut hallitukselleen pelastuksestaan ja pyytänyt kolmen kuukauden lomaa, joka myönnettiinkin. Hän oli myös sähköttänyt pankille ja pyytänyt rahaa, eikä heillä sitten ollut muuta tekemistä kuin odottaa vielä kuukausi, jolloin viivytys kiusasi heitä, kun he eivät voineet hankkia laivaa, jolla olisivat päässeet Tarzanin aarretta noutamaan.

Heidän oleskellessaan tässä rantakaupungissa ehti "monsieur Tarzan" hämmästyttää sekä valkoisia että mustia eräiden tapahtumien vuoksi, jotka hänestä itsestään olivat mitättömiä.

Kerran oli muuan roteva juopunut neekeri saanut raivokohtauksen ja herättänyt kauhua koko kaupungissa, kunnes hänen onneton kohtalonsa johti hänet juuri sen hotellin kuistille, missä mustakutrinen ranskalainen jättiläinen loikoili.

Puukko kädessä neekeri hyökkäsi ylös leveitä rappusia nelimiehistä seuruetta kohti, joka istui kaikessa rauhassa maistellen absinttiaan. Kaikki neljä lähtivät pelästyneinä pakoon, ja sitten neekeri huomasi Tarzanin.

Karjaisten hän hyökkäsi iskemään apinamiestä, monen kymmenen pään kurkistaessa ikkunoiden takaa ja ovien raoista, kuinka neekeriroikale tekisi lopun ranskalais-parasta.

Tarzanin huulille tuli iloinen hymy, kuten aina taistelun alkaessa. Kun neekeri jo kohotti puukkoaan, tarttui rautainen koura mustaan ranteeseen ja väänsi äkkiä, niin että kuului rusahdus ja neekerin käsi vaipui taittuneena ja voimattomana.

Hirmuinen tuska ja säikähdys sai miehen heti selviämään, ja kun Tarzan taas istuutui tyynesti, kääntyi neekeri ja ryntäsi ulvoen alas portaita karkuun mustien kaupunginosaan päin.

Erään toisen kerran olivat Tarzan ja D'Arnot istuneet muutamien valkoihoisten seurassa päivällistä syömässä, kun sattumalta alettiin puhua leijonista ja niiden metsästyksestä.

Lausuttiin eri mielipiteitä eläinten kuninkaan rohkeudesta. Toiset pitivät sitä pelkurina, mutta kaikki myönsivät, että viidakon hallitsijan karjuessa leirin lähellä sittenkin tuntui turvallisemmalta, jos sattui olemaan kivääri mukana.

D'Arnot ja Tarzan olivat sopineet, että apinamiehen menneisyys oli pidettävä salassa, eikä siis kukaan muu kuin ranskalainen upseeri tietänyt Tarzanin läheisestä tuttavuudesta aarniometsän petojen kanssa.

"Herra Tarzan ei ole vielä lausunut mielipidettään", virkkoi eräs seurueesta. "Kun otaksun, että herra Tarzan on oleskellut jonkun aikaa Afrikassa, ja tiedän hänet rohkeaksi ja urhoolliseksi mieheksi, niin hänellä on arvatenkin myös omia kokemuksia leijonista -- eikö niin?"

"On kyllä vähän", vastasi Tarzan kuivakiskoisesti. "Ainakin sen verran, että voin myöntää teidän kaikkien olevan oikeassa, mitä tulee niihin leijoniin, joita te olette tavanneet. Mutta yhtä hyvin voisi arvostella kaikkia mustia sen villiintyneen roikaleen mukaan, joka täällä viime viikolla rettelöitsi, tai päätellä, että kaikki valkoiset ovat raukkoja, jos tapaa heidän joukossaan yhden pelkurin. Eläinten välillä, hyvät herrat, on yhtä suuria eroavaisuuksia kuin ihmisten kesken. Tänään voimme tavata leijonan, joka säikkyy ja lähtee karkuun. Huomenna tapaamme ehkä hänen setänsä tai kaksoisveljensä, ja ystävämme kummastelevat, miksi emme koskaan tule takaisin viidakosta. Omasta puolestani pidän leijonaa vaarallisena ja siksi olen aina varuillani."

"Eipä olisi metsästyksestä suurtakaan iloa", sanoi ensimmäinen puhuja, "jos täytyisi pelätä sitä otusta, jota ajetaan takaa".

D'Arnot hymyili. Tarzanko pelkäisi!

"En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte pelolla", vastasi Tarzan. "Kuten leijonilla, on pelko eri ihmisilläkin erilainen. Minulle tuottaa metsästyksessä mielihyvää juuri se, että tiedän otuksen voivan vahingoittaa minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jos lähtisin leijonaa tavoittamaan mukanani pari kivääriä ja aseidenkantaja ja pari-, kolmekymmentä ajomiestä, niin minusta tuntuisi, ettei leijonalla ole suuriakaan toiveita ja silloin metsästysiloni vähenisi samassa suhteessa kuin tietäisin oman turvallisuuteni varmemmaksi."

"No sitten minun on kaiketi ajateltava, että te, herra Tarzan, mieluimmin menette viidakkoon alasti ja aseenanne vain veitsi eläinten kuningasta tappamaan", sanoi toinen leppeästi nauraen, mutta hieman ivallisesti.

"Miksei, ja lisäksi mukana köydenpätkä", vastasi Tarzan. Juuri silloin kuului kaukaa viidakosta leijonan karjuntaa, ikäänkuin se olisi vaatinut kaksintaisteluun.

"Siinä teille heti tarjoutuu tilaisuus, herra Tarzan", huomautti ranskalainen leikillä.

"Minun ei ole nyt nälkä", kuului Tarzanin lyhyt vastaus.

Kaikki nauroivat, paitsi D'Arnot. Hän yksin tiesi, että apinamiehen suusta oli villi peto suoraan lausunut kantansa.

"Mutta te pelkäätte, kuten jokainen meistä, mennä viidakkoon alastomana, mukana vain veitsi ja köydenpätkä", jatkoi leikinlaskija. "Eikö totta?"

"Ei", vastasi Tarzan. "Mutta ainoastaan hupsu voi siihen ryhtyä ilman pätevää syytä."

"Viisituhatta frangia on joltinenkin syy", sanoi toinen. "Sen summan lyön vetoa, että te ette voi viidakosta tuoda leijonaa niillä ehdoilla, jotka juuri mainittiin -- alasti ja aseena vain veitsi ja köydenpätkä."

Tarzan katsahti D'Arnotiin ja nyökkäsi.

"Korottakaa summa kymmeneentuhanteen", sanoi D'Arnot.

"Sama se", vastasi vedonlyöjä.

Tarzan nousi.

"Minä jätän vaatteeni asutuksen ulkolaidalle, ettei minun tarvitsisi kulkea alasti pitkin katuja, ellen palaisi ennen aamunkoittoa."

"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?"

"Miksi ei?" kysyi Tarzan. "Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin helpompi löytää se nyt."

"Ei", vastasi toinen. "Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne. Sekin olisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä."

"Nyt minä sittenkin lähden", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa veistä ja suopunkia hakemaan.

Miehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti vaatteensa pieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän pimeyteen, koettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja vedonlyöjä oli innokkain estämään tätä tavatonta yritystä.

"Myönnän, että olette voittanut", sanoi hän, "ja lupaamani kymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä hullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne".

Tarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet niellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten hitaasti hotellin verannalle.

Tuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös puihin ja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti matkata oksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän sitä rakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla mitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.

Vihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti käsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.

Kuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää etelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti...

Nyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian hänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua tassutusta ja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon halki.

Tarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle kuutamon valaisemalle aukealle paikalle.

Silloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean kaulan ympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin, sitoi hän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto tempoili ja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan sen taakse, hyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa jälkeen pitkän puukkonsa sen sydämeen.

Sitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi ilmoille heimonsa villin voittohuudon.

Hetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään taistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu viidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja lämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen elämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Apinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti paluumatkalle pitkin puiden oksia.

Kokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin kuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli heidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.

_"Mon Dieu!"_ sanoi vedonlyöjä vihdoin. "Minä en kestä tätä kauemmin. Täytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se hurjapää takaisin."

"Minä tulen myös", sanoi eräs.

"Ja minä... ja minä... ja minä..." huudettiin joka taholta.

Tuntui kuin tämä päätös olisi murtanut sen lumouksen, joka ahdisti heitä painajaisen tavoin. He kiiruhtivat kaikki asuntoihinsa ja lähtivät sitten viidakkoa kohti, joka mies vahvasti aseistettuna.

"Mitä ihmettä se oli?" huudahti äkkiä eräs englantilainen, kun Tarzanin villi huuto heikkona kaikuna kantautui heidän korviinsa.

"Samantapaista olen kerran ennen kuullut", sanoi muuan belgialainen upseeri. "Olin silloin gorillan asumapaikoilla. Kantajani sanoivat sitä urosapinan huudoksi, kun se on tappanut otuksen."