Part 16

Hän otti sen esiin, piti sitä hetken aikaa kämmenellään ja katseli sitä kyyneleet silmissä. Sitten hän nosti sen huulilleen, hautasi kasvonsa pehmeihin sananjalkoihin ja nyyhkytti:

"Eläinkö! Hyvä Jumala, tee sitten minutkin eläimeksi. -- Ihminen tai eläin, minä rakastan sinua..."

Sinä päivänä hän ei enää nähnyt Claytonia. Esmeralda toi hänelle illallista, ja hän lähetti sanan isälleen, että tunsi itsensä rasittuneeksi seikkailujensa jälkeen.

Seuraavana aamuna lähti Clayton varhain retkikunnan mukana, jonka oli määrä etsiä luutnantti D'Arnotia. Tällä kertaa kuului joukkoon kaksisataa aseistettua miestä, kymmenen upseeria, kaksi välskäriä, ja muonaa otettiin mukaan viikon ajaksi.

Heillä oli myöskin huopapeitteitä ja riippumattoja; jälkimmäisissä voitaisiin kuljettaa sairaita ja haavoittuneita.

Kaikkia elähdytti taistelunhalu ja vimma. Nyt ei menty ainoastaan pelastamaan, vaan tahdottiin myös kostaa. Edellisen retkikunnan taistelupaikalle saavuttiin vähän puolenpäivän jälkeen, sillä he kulkivat tuttua tietä eivätkä menettäneet aikaa tiedusteluun. Sieltä he marssivat elefanttien polkua myöten suoraan Mbongan kylälle. Kello oli vasta kaksi, kun etujoukko pysähtyi raivatun alan reunalle.

Luutnantti Charpentier, joka komensi joukkoa, lähetti osan miehistään viidakon läpi kylän vastakkaiselle puolelle. Toinen osasto jäi portin kohdalle, ja hän itse pääjoukon kera asettui kylän eteläpuolelle.

Sitä ennen oli sovittu, että pohjoispuolelle menevä joukko, joka viimeksi ehtisi perille, aloittaisi taistelun, ja että heidän ensimmäiset laukauksensa olisivat merkkinä yleiseen hyökkäykseen kaikilta tahoilta, jotta kylä vallattaisiin heti väkirynnäköllä.

Puolisen tuntia sai luutnantti Charpentierin joukko odotella merkkiä tiheässä viidakossa. Minuutit tuntuivat heistä tunneilta. He saattoivat nähdä, kuinka alkuasukkaat puuhailivat pelloilla ja toiset liikkuivat edestakaisin kylän portista.

Vihdoin kuului merkki -- rätiseviä kiväärinlaukauksia, ja heti tuli samanlainen vastaus viidakosta lännen ja etelän puolelta. Pelloilla työskentelevät mustat heittivät työkalut käsistään ja ryntäsivät kuin hullut varustuksen suojaan. Ranskalaiset luodit pyyhkäisivät heidät maahan, ja matruusit juoksivat heidän ruumiittensa yli porttia kohti.

Niin äkillinen oli valkoisten hyökkäys, että he pääsivät portille, ennenkuin kauhistuneet alkuasukkaat ehtivät sitä teljetä, ja seuraavassa hetkessä vilisi kylän raitilla aseellisia miehiä hurjassa käsikähmässä sekasortoisen mustan joukon kanssa.

Hetken aikaa jaksoivat alkuasukkaat pitää puoliaan, mutta ranskalaisten revolverit, kiväärit ja miekat surmasivat heidän keihäsmiehensä, ja mustat jousimiehet kaatuivat ennenkuin olivat edes ehtineet sovittaa nuolia paikoilleen.

Pian kehittyi taistelu villiksi riehunnaksi ja sitten armottomaksi verilöylyksi, sillä ranskalaiset matruusit olivat nähneet D'Arnotin univormun palasia eräiden mustien soturien yllä. He säästivät lapset ja naiset, joita ei tarvinnut itsepuolustukseksi tappaa, mutta kun he vihdoin hengästyneinä, verentahraamina, hikisinä lakkasivat työstänsä, johtui se vain siitä, ettei heitä vastassa enää ollut ainoatakaan soturia koko Mbongan kylässä.

Huolellisesti he tutkivat joka majan ja sopen, mutta D'Arnotista ei tavattu jälkeäkään. Merkkien avulla he tiedustelivat asiaa vangeilta, ja vihdoin muuan matruuseista, joka oli palvellut Ranskan Kongossa, huomasi voivansa saada heidät ymmärtämään erästä sekakieltä, jota valkoiset ja rannikolla asustavat rappeutuneet heimot keskenään käyttivät, mutta sittenkään he eivät saaneet mitään varmaa tietoa D'Arnotin kohtalosta. Vastaukseksi kysymyksiin tuli vain kiihkeitä liikkeitä ja pelon ilmeitä, ja vihdoin täytyi heidän uskoa, että nämä merkit todistivat mustien paholaisten syyllisyyttä, ja että heidän toverinsa oli kaksi yötä takaperin täällä teurastettu ja syöty.

Vihdoin he luopuivat kaikesta toivosta ja valmistautuivat leiriytymään yöksi kylään. Vangit suljettiin kolmeen majaan, joissa heitä pidettiin ankarasti silmällä. Teljetylle portille pantiin vartijoita, ja sitten kylä vaipui uneen ja hiljaisuuteen, jota ei häirinnyt muu kuin mustien naisten ruikutus heidän surressaan kuolleitansa. --

Seuraavana aamuna lähdettiin paluumatkalle. Ensin aiottiin polttaa kylä, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, ja vangit saivat jäädä kotikyläänsä itkemään ja valittamaan, kuitenkin katto yllään ja aitaus turvanaan viidakon petoja vastaan.

Verkalleen retkikunta palasi edellisen päivän jälkiä myöten. Kymmenen täyteen kuormitettua riippumattoa hidastutti kulkua. Kahdeksassa niistä makasivat vaikeammin haavoittuneet, kahdessa kannettiin kuollutta.

Clayton ja luutnantti Charpentier marssivat viimeisinä. Englantilainen oli vaiti kunnioituksesta toisen surua kohtaan, sillä D'Arnot ja Charpentier olivat poikuudesta asti olleet läheisiä ystävyksiä.

Clayton saattoi hyvin ymmärtää, että ranskalaisen suru oli sitä katkerampi, kun D'Arnotin uhraus oli ollut turha, koska Jane Porter oli pelastettu, ennenkuin D'Arnot oli joutunut villien käsiin. Ja olihan hän lisäksi menettänyt henkensä ulkopuolella varsinaista velvollisuuttaan, uhrannut itsensä vieraan ja ulkomaalaisen vuoksi. Mutta kun Clayton huomautti siitä luutnantti Charpentierille, pudisti tämä päätänsä.

"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "D'Arnot olisi itse halunnut kuolla tällä tavalla. Suren vain sitä, etten saanut kuolla hänen sijastaan tai ainakin hänen kanssaan. Toivoisin, että olisitte tutustunut häneen paremmin. Hän oli todella upseeri ja herrasmies, jollainen nimitys annetaan monelle, mutta jonka vain harvat ansaitsevat. Hän ei kuollut turhaan, sillä hänen kuolonsa amerikkalaisen tytön vuoksi rohkaisee meitä, hänen tovereitaan, urheasti kohtaamaan kuolemaa, milloin tahansa se meidät yllättää."

Clayton ei vastannut, mutta hänessä heräsi yhä suurempi kunnioitus ranskalaisia kohtaan, eikä se tunne hänestä sitten milloinkaan haihtunut.

Oli jo hyvin myöhä, kun he saapuivat majalle. Yksi ainoa laukaus ennen heidän tuloansa esille viidakosta oli ilmoittanut sekä leirissä että laivassa olijoille, että retkikunta oli ehtinyt liian myöhään perille. Oli nimittäin sovittu ennakolta, että kun he tulisivat kilometrin tai parin päähän leiristä, yksi laukaus merkitsisi epäonnistumista, kolme onnistumista, kaksi taas merkitsisi, etteivät he olleet löytäneet jälkeäkään D'Arnotista eikä hänen mustista vangitsijoistaan.

Totinen oli siis se seura, joka odotti heidän tuloaan, ja vain muutamia sanoja vaihdettiin, ennenkuin kuolleet ja haavoittuneet varovasti sijoitettiin veneisiin, jotka ääneti soudettiin risteilijää kohti.

Clayton oli väsynyt viiden päivän rasittavista marsseista viidakon puhki ja kahdesta ottelusta mustien kanssa, ja lähti majalle saadakseen hiukan ruokaa ja päästäkseen verrattain mukavalle ruohovuoteelle lepäämään, vietettyään kaksi yötä taivasalla.

Ovella seisoi Jane Porter.

"Kuinka on käynyt luutnantti-raukan?" kysyi hän. "Löysittekö hänestä mitään jälkiä?"

"Tulimme liian myöhään, neiti Porter", vastasi Clayton alakuloisesti.

"Kertokaa! Mitä on tapahtunut?"

"En voi, neiti Porter, se oli liian kauheaa."

"Ette kai tarkoita, että he olivat kiduttaneet häntä?" kuiskasi tyttö.

"Emme tiedä, mitä he tekivät, _ennenkuin_ tappoivat hänet", vastasi Clayton kasvot vääristyneinä väsymyksestä ja siitä surusta, jota hän tunsi ajatellessaan onnettoman upseerin kohtaloa. Sanalle "ennenkuin" hän pani erikoisen koron.

"_Ennenkuin_ tappoivat hänet! Mitä tarkoitatte? Eiväthän he...? Eiväthän he sentään liene...?"

Hän muisti äkkiä, mitä Clayton oli sanonut metsäläisen mahdollisesta sukulaisuudesta tämän heimon kanssa, eikä voinut saada kamalaa sanaa huuliltaan.

"Niin, neiti Porter, he olivat -- ihmissyöjiä", sanoi Clayton melkein katkerasti, sillä hänenkin mieleensä oli tullut metsäläinen, ja merkillinen järjetön mustasukkaisuus, jota hän oli tuntenut pari päivää aikaisemmin, valtasi hänet jälleen.

Sitten hän jatkoi äkillisen töykeästi, mikä oli yhtä vähän hänen tapaistaan kuin apinalta voi odottaa hienotunteisuutta.

"Kun teidän metsänhaltianne jätti teidät, oli hänellä varmaankin kova kiire päästä mässäyksestä osalliseksi."

Hän katui sanojaan, ennenkuin oli edes ehtinyt lauseensa loppuun, mutta sittenkään hän ei tiennyt, kuinka julmasti se loukkasi tyttöä. Sillä oikeastaan hän katui kiittämättömyyttään sitä miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänet ja kaikkien hänen seuralaistensa hengen eikä milloinkaan tehnyt heille pahaa.

Tyttö nosti päätään.

"Teidän väitteeseenne on vain yksi sopiva vastaus, herra Clayton", sanoi hän jäätävän kylmästi, "ja minä surkuttelen, etten ole mies voidakseni sen antaa". Samassa hän kääntyi nopeasti ja astui majaan.

Clayton oli englantilainen ja siksi tyttö ehti näkyvistä, ennenkuin hänelle kylliksi selvisi, miten mies olisi vastannut.

"Totta vieköön", mutisi hän onnettoman näköisenä, "hän sanoi minua valehtelijaksi. Ja luulenpa sen hyvin ansainneeni", lisäsi hän miettivästi. "Kuules, Clayton, vanha veikko, tiedän kyllä, että olet väsynyt ja lamaantunut, mutta ei sinun silti tarvitse käyttäytyä nautamaisesti. Parasta on, että nyt lähdet makuulle."

Sitä ennen hän kutsui Jane Porteria purjekangasseinän toiselta puolelta, sillä hän halusi pyytää anteeksi, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut odottaa vastausta sfinksiltä. Silloin hän kirjoitti anteeksipyyntönsä paperilipulle ja työnsi sen väliseinän alitse.

Jane Porter näki kirjelapun, mutta ei tahtonut olla siitä tietääkseen, sillä hän oli hyvin vihastunut ja loukkaantunut. Kun hän kuitenkin oli nainen, otti hän sen vihdoin kuin sattumalta käteensä ja luki:

Hyvä neiti Porter.

Minulla ei ollut mitään syytä lausua sitä vihjaustani. Ainoana puolusteluna voisi minulla olla se, että hermoni eivät liene kunnossa, mutta sekään ei ole mikään syy.

Olkaa hyvä ja koettakaa ajatella, etten ole sitä sanonutkaan. Olen hyvin pahoillani. _Teitä_ olisin kaikkein vähimmin tahtonut loukata. Sanokaa, että annatte anteeksi.

_W:m Cecil Clayton_.

-- Hän ajatteli sitä, sillä muuten hän ei olisi sitä sanonut, -- päätteli tyttö. -- Mutta se ei voi olla totta -- oh, minä tiedän, että se ei ole totta!

Muuan kirjeen lauseista peloitti häntä: "_Teitä_ olisin kaikkein vähimmin tahtonut loukata."

Viikko takaperin olisi tämä lause täyttänyt hänet ilolla; nyt se teki hänet vain alakuloiseksi.

Hän toivoi, ettei koskaan olisi tavannut Claytonia. Hän oli pahoillaan, että ollenkaan oli nähnyt metsäläisen -- eipä, hyvillään hän siitä oli. Ja hänen mieleensä muistui toinen kirje, jonka hän oli löytänyt ruohikosta majan edustalta päivää myöhemmin kuin oli palannut viidakosta -- Apinain Tarzanin rakkauskirje.

Kukahan tämä uusi kosija oli? Jos hän oli tämän kauhean metsäseudun asukkaita, niin mihin hän ryhtyisikään saadakseen hänet omakseen...

"Esmeralda! Herää!" huusi hän. "Minua ärsyttää, että sinä voit nukkua noin rauhallisesti, vaikka tiedät, että maailma on surua täynnä..."

"Ai taivas!" kiljahti Esmeralda nousten istumaan. "Mitäs nyt? Petoko! Missä on se, miss Jane?"

"Loruja, Esmeralda, ei hätää mitään. Nuku vain uudelleen. Siinä on jo kylliksi kiusaa, kun nukut, mutta vielä pahempaa on kun olet valveilla."

"Vai niin, kultaseni, mutta mitä varten tarvitsee olla niin kummallinen kuin pikku neiti on ollut koko illan?"

"Oh, Esmeralda, minä olen niin pahalla päällä tänä iltana", vastasi tyttö. "Älä nyt välitä minusta."

"Enkä välitä, mutta pankaa nyt vain maata. Hermot on pilalla, ja kyllä tässä hermostuukin, kun ajattelee kaikkia niitä petoja ja ihmissyöjiä, joista massa Philander on kertonut. Eihän olisikaan mikään kumma, jos tulisimme kaikki kipeiksi."

Jane Porter naurahti, astui pikku huoneen poikki suutelemaan mustaa uskollista poskea ja sanoi hänelle hyvää yötä.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Ihmisten veljestyessä

Kun D'Arnot heräsi tajuihinsa, huomasi hän makaavansa pehmoisella saniais- ja ruohovuoteella A:n muotoisessa teltassa, joka oli kyhätty oksista.

Oviaukossa hän näki vihreän nurmikon ja vähän matkan päässä viidakon tiheän seinän.

Hän oli perin nääntynyt, runneltu ja heikko ja tunsi vihlovaa tuskaa monista haavoistaan, samalla kun kaikkia jäseniä ja lihaksia särki kestetyn kidutuksen jälkeen.

Pelkkä pään kääntäminen tuotti hänelle sellaista kärsimystä, että hän pitkän aikaa makasi hiljaa silmät ummessa. Hän koetti muistella seikkailunsa yksityiskohtia, ennenkuin oli menettänyt tajuntansa, voidakseen keksiä missä hän nyt oli -- ystävienkö vai vihollisten luona?

Vihdoin hänen mieleensä palasi hirvittävä näytelmä paalun luona ja sitten myös se outo, valkeaihoinen olento, jonka käsiin hän oli pyörtynyt.

D'Arnot pohti itsekseen, mikä kohtalo häntä nyt odotti. Hän ei voinut nähdä tai kuulla mitään elonmerkkejä ympärillään. Viidakon lakkaamaton pauhu -- miljoonien lehtien suhina -- lintujen ja marakattien äänet tuntuivat sulautuvan ihmeelliseksi, nukuttavaksi säveleksi, ikäänkuin hän itse olisi ollut kaukana tästä alinomaa hyörivästä elämästä, jonka äänet vain heikkona kaikuna ulottuivat hänen korviinsa.

Vihdoin hän vaipui rauhalliseen uneen, josta vasta iltapäivällä heräsi. Taas hän tunsi samaa sekaannusta kuin ensi kertaa herätessään, mutta pian hän sitten muisti selvästi, mitä oli tapahtunut, ja katsoessaan ulos teltan oviaukosta hän näki miehen istuvan kyyryssä edessään.

Leveä, vahvalihaksinen selkä oli häneen päin kääntynyt, ja vaikka se olikin auringon paahtama, huomasi D'Arnot kuitenkin heti, että se oli valkoisen miehen selkä, ja hän kiitti Jumalaa sydämessään.

Ranskalainen äännähti heikosti. Mies kääntyi, nousi ja astui majalle päin. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit -- kauniimmat kuin D'Arnot luuli koskaan nähneensä.

Outo mies kyyristyi, konttasi telttaan haavoitetun upseerin viereen ja laski viileän käden hänen otsalleen.

D'Arnot puhui hänelle ranskaksi, mutta mies vain pudisti päätänsä -- surunvoittoisesti, kuten ranskalaisesta näytti.

Sitten D'Arnot koetti englantia, mutta vastaukseksi tuli nytkin vain päänpudistus. Italialla, espanjalla ja saksalla ei saatu sen parempaa tulosta. D'Arnot osasi muutamia sanoja norjaa, venäjää ja kreikkaa, ja sitäpaitsi hänellä oli vähän aavistusta eräästä länsirannikon neekerikielestä -- mutta mies ei ymmärtänyt niistäkään mitään.

Tarkastettuaan D'Arnotin haavoja mies katosi teltalta. Puolen tunnin kuluttua hän palasi tuoden hedelmiä ja vettä, jota hänellä oli kurpitsan tapaisessa kuoressa.

D'Arnot joi ja söi vähäsen. Häntä kummastutti, ettei hänellä ollut kuumetta. Taas hän koetti keskustella oudon hoitajansa kanssa, mutta turhaa se oli.

Äkkiä mies kiirehti ulos teltalta ja palasi parin minuutin päästä mukanaan kaarnanpalasia ja -- voi ihmeiden ihmettä! -- lyijykynä.

Kyyristyen D'Arnotin viereen hän kirjoitti kaarnan sileälle sisäpinnalle muutaman sanan ja ojensi sen sitten ranskalaiselle.

D'Arnot hämmästyi nähdessään selvillä paino kirjaimilla piirrettyinä seuraavat englanninkieliset sanat:

"Olen Apinain Tarzan. Kuka te olette? Osaatteko tätä kieltä?"

D'Arnot tarttui kynään, mutta pysähtyi sitten. Tämä vieras mies kirjoitti englantia -- ilmeisesti hän oli siis englantilainen.

"Kyllä", vastasi hän, "minä ymmärrän englantia. Puhun sitä myöskin. Nyt voimme keskustella. Sallikaa minun ensiksi kiittää kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni."

Mies vain pudisti päätänsä ja osoitti lyijykynää ja kaarnanpalasta.

"Mon dieu!" huudahti D'Arnot. "Jos olette englantilainen, kuinka ette osaa puhua englantia?"

Sitten hänen mieleensä välähti selitys tähän ilmiöön: tuo mies oli mykkä, ehkäpä kuuromykkäkin.

Hän otti siis kaarnan käteensä ja kirjoitti englanniksi:

"Olen Paul D'Arnot, luutnantti Ranskan laivastossa. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt hyväkseni. Olette pelastanut henkeni, ja olen siis iäti teille kiitollisuudenvelassa. Saanko kysyä, mistä johtuu, että kirjoitatte englantia, mutta ette puhu sitä?"

Tarzanin vastaus kummastutti D'Arnotia vielä enemmän:

"Puhun vain oman kansani kieltä -- Kertshakin suurten apinain kieltä, myös vähän Tantorin, elefantin, ja Numan, leijonan, ja ymmärrän muiden viidakon eläjien puhetta. Kenenkään ihmisolennon kanssa en ole milloinkaan puhunut, paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa. Nyt keskustelen ensi kertaa oman rotuni jäsenen kanssa kirjoitettujen sanojen avulla."

D'Arnot ei tiennyt, mitä tästä piti ajatella. Tuntui uskomattomalta, että maan päällä oli täysikasvuinen mies, joka ei ollut milloinkaan puhunut lähimmäisensä kanssa, ja vielä mahdottomampaa oli, että sellainen mies osasi lukea ja kirjoittaa.

Hän katsahti taas Tarzanin kirjoitukseen... "Paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa." Tämähän oli se amerikkalainen tyttö, jonka gorilla oli vienyt viidakkoon.

Äkkiä alkoi asia selvitä D'Arnotille -- tämä mies oli siis tuo "gorilla". Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

"Missä on Jane Porter?"

Ja Tarzan kirjoitti sen alapuolelle:

"Seuralaistensa luona Apinain Tarzanin majassa."

"Hän ei siis ole kuollut? Missä hän kävi? Mitä hänelle tapahtui?"

"Hän ei ole kuollut. Terkoz vei hänet ottaakseen hänet vaimokseen, mutta Apinain Tarzan otti hänet pois Terkozilta ja tappoi Terkozin, ennenkuin hän ehti tehdä pahaa valkoiselle naiselle. Kukaan ei koko viidakossa voi tapella Apinain Tarzanin kanssa ja jäädä eloon. Minä olen Apinain Tarzan -- mahtava taistelija."

D'Arnot kirjoitti:

"Olen iloissani, että se tyttö on pelastunut. Tunnen kipua, kun kirjoitan. Lepään vähän."

Tarzan taas:

"Niin, levätkää. Kun parannutte, vien teidät seuralaistenne luo."

Monta päivää D'Arnot makasi pehmeällä saniaisvuoteellaan. Toisena päivänä tuli kuume; D'Arnot luuli, että se tiesi verenmyrkytystä, josta olisi seurauksena kuolema.

Silloin hänen mieleensä juolahti muuan asia, ja häntä ihmetytti, ettei hän aikaisemmin ollut tullut sitä ajatelleeksi.

Hän kutsui luokseen Tarzanin ja ilmoitti merkeillä haluavansa kirjoittaa, ja kun Tarzan oli tuonut kaarnanpalan ja kynän, kirjoitti D'Arnot:

"Voitteko mennä seuralaisteni luo ja tuoda heidät tänne? Panen mukaanne kirjeen ja he seuraavat teitä tänne."

Tarzan pudisti päätään, otti kaarnan ja kirjoitti:

"Ajattelin sitä itsekin -- ensi päivinä, mutta en uskaltanut. Suuret apinat tulevat usein tänne päin, ja jos ne löytäisivät teidät täältä haavoittuneena ja yksin, tappaisivat ne teidät."

D'Arnot kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän ei tahtonut kuolla, mutta hän tunsi, että näin kävisi, sillä kuume yhä nousi. Seuraavana yönä hän menetti tajuntansa.

Kolme vuorokautta hän houraili, ja Tarzan istui hänen vierellään, kostutti hänen päätänsä ja käsiään ja pesi hänen haavojaan.

Neljäntenä päivänä kuume taukosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, mutta D'Arnot oli nyt vain varjo entisestään ja hyvin heikko. Tarzanin täytyi kohottaa häntä hänen juodessaan kurpitsasta.

Kuume ei ollut tullut verenmyrkytyksestä, kuten D'Arnot oli luullut, vaan oli sitä laatua, joka tavallisesti ahdistaa Afrikan viidakkoon joutuneita valkoisia, joko vieden hengen tai hellittäen yhtä nopeasti kuin nyt D'Arnotin oli käynyt.

Pari päivää myöhemmin D'Arnot jaksoi jo hoippuen kävellä ulkona Tarzanin väkevän käden tukiessa ja estäessä häntä kaatumasta. He olivat istuutuneet korkean puun siimekseen ja Tarzan haki kaarnanpalasia, että voisivat keskustella.

D'Arnot kirjoitti ensin:

"Kuinka voin palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?"

Ja Tarzan vastasi: "Opettakaa minulle ihmisten kieltä".

D'Arnot aloitti heti, osoittaen läheisiä esineitä ja sanoi niiden nimet ranskaksi, sillä hän arveli olevan helpointa opettaa Tarzanille tätä kieltä, jota hän parhaiten osasi.

Tarzanille se tietysti oli samantekevää, sillä hän ei osannut erottaa toista kieltä toisesta. D'Arnot osoitti sanaa homme, jonka oli painokirjaimin kirjoittanut kaarnanpalaselle, ja neuvoi hänelle, kuinka se äännettiin, selittäen sen merkitsevän ihminen, ja samoin opetettiin singe, apina, ja arbe, puu.

Tarzan oli hyvin innokas oppilas, ja parin päivän perästä hän jo osasi sen verran ranskaa, että saattoi sommitella pikku lauseita, kuten: "Tuo on puu", "Tämä on ruoho", "Minun on nälkä", ynnä muuta sen tapaista; mutta D'Arnot huomasi pian, että hänelle oli vaikeata opettaa ranskankielen lauserakennusta, kun hän oli saanut alkutietonsa englanninkielestä. Ranskalainen kirjoitti hänelle englanninkielellä pieniä lauseita ja pyysi häntä kääntämään ne ranskaksi, mutta kun sananmukainen käännös tavallisesti oli hyvin heikko, tunsi Tarzan peräti sekaantuvansa.

D'Arnot käsitti nyt tehneensä virheen, mutta liian myöhäistä oli perääntyä, ryhtyä opetukseen alusta ja saada Tarzan unohtamaan kaikki oppimansa, etenkin kun oli pian tulossa se aika, jolloin he voisivat sujuvasti puhella keskenään.

Kolme päivää kuumeen hellittämisen jälkeen Tarzan kirjoitti ja kysyi D'Arnotilta, tuntisiko tämä itsensä kyllin vahvaksi, jotta hänet voisi kantaa takaisin majalle. Tarzan oli yhtä innokas lähtemään täältä kuin D'Arnotkin, sillä hän kaipasi Jane Porteria.

Juuri tästä syystä hänen oli ollut hyvin vaikeata pysytellä ranskalaisen luona kaikki nämä päivät, ja että hän sittenkin oli näin uhrautunut, se oli vielä selvempi todistus hänen luonteensa jaloudesta kuin hänen urotyönsä ranskalaisen upseerin pelastamisesta Mbongan kynsistä.

D'Arnot oli hyvin innokas yrittämään retkeä ja kirjoitti:

"Mutta ettehän voi kantaa minua koko matkaa vaikeakulkuisen metsän läpi."

Tarzan nauroi.

_"Mais oui"_, vastasi hän, ja D'Arnot nauroi ääneensä kuullessaan Tarzanin huulilta nämä sanat, joita hän itse niin usein käytti.

Niin he lähtivät, ja nyt sai D'Arnot, kuten ennen häntä Clayton ja Jane Porter, ihmetellä apinamiehen merkillistä voimaa ja nopeutta.

Iltapäivällä he saapuivat aukealle alalle, ja kun Tarzan viimeisen puun oksilta laskeutui maahan, sykki hänen sydämensä rajusti ajatuksesta, että hän kohta saisi taas nähdä Jane Porterin.

Majan ulkopuolella ei näkynyt ketään, ja D'Arnot hämmästyi nähdessään, etteivät risteilijä ja _Arrow_ enää olleet ankkurissa lahdella.

Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa molempia miehiä heidän lähestyessään majaa. Kumpikaan ei puhunut, mutta he aavistivat jo ennen oven avaamista, mikä heitä sen takana odotti.

Tarzan nosti salvan ja työnsi ison oven auki. Asian laita oli, niinkuin he olivat pelänneet. Maja oli autio.

Miehet silmäsivät toisiaan. D'Arnot totesi, että hänen kansalaisensa luulivat häntä kuolleeksi, mutta Tarzan ajatteli vain sitä naista, joka rakkaudesta oli suudellut häntä ja nyt oli lähtenyt hänen luotansa sillä välin kun hän hoiti D'Arnotia.

Suuri katkeruus tulvahti hänen sydämeensä. Hänen teki mieli lähteä tiehensä kauas viidakkoon ja taas liittyä heimoonsa. Koskaan hän ei enää tahtonut nähdä oman rotunsa jäseniä eikä myöskään enää käydä tässä majassa. Iäksi hän jättäisi hautomansa toiveet löytää oma rotunsa ja päästä ihmiseksi ihmisten joukkoon.

Entä ranskalainen? D'Arnot? Kuinka hänen kävisi? Hän saisi tulla toimeen, niinkuin Tarzaninkin oli täytynyt? Tarzan ei tahtonut häntä enää nähdä. Hän tahtoi vain päästä irti kaikesta, mikä muistutti hänelle Jane Porterista.

Tarzanin seisoessa kynnyksellä mietteissään oli D'Arnot astunut sisään. Sinne oli jätetty yhtä ja toista. Hän tunsi monta kapinetta risteilijältä -- kenttäuunin, muutamia keittokaluja, kiväärin, ammuksia, säilykkeitä, huopapeittoja, kaksi tuolia, riippumaton sekä useita kirjoja ja aikakauslehtiä, enimmäkseen amerikkalaisia.

-- Varmaankin he ovat aikoneet palata, -- arveli D'Arnot.

Hän astui pöydän luo, jonka John Clayton oli niin monta vuotta takaperin kirveellä valmistanut, ja näki sillä kaksi kirjettä, jotka oli osoitettu Apinain Tarzanille.

Toinen oli kirjoitettu vahvalla miehekkäällä käsialalla ja sinetöimätön. Toinen, naisen käsialalla kirjoitettu, oli sinetöity.

"Täällä on teille kaksi kirjettä, Apinain Tarzan", sanoi D'Arnot ja kääntyi ovelle päin, mutta siellä ei enää näkynyt hänen toveriansa.

D'Arnot kiirehti ulos katsomaan. Tarzania ei näkynyt missään. Hän huusi kovaa, mutta vastausta ei kuulunut.

_"Mon dieu!"_ huudahti D'Arnot, "hän on jättänyt minut. Siltä minusta tuntuu. Hän on palannut viidakkoonsa ja jättänyt minut yksin tänne."