Part 15

Jane Porter tarttui hänen käteensä, viedäkseen hänet majalle ja kertoakseen isälleen, että tämä mies oli pelastanut hänet kuolemasta, vieläpä pahemmastakin, ja pitänyt hänestä niin hyvää huolta kuin konsaan äiti lapsestaan.

Mutta Tarzan kävi taas araksi nähdessään ihmisasunnon. Hän pudisti päätään ja kääntyi poispäin.

Tyttö katsoi Tarzaniin rukoilevin silmin. Hänestä tuntui sietämättömältä ajatus, että hänen pelastajansa lähtisi yksinään takaisin hirvittävään viidakkoon.

Mutta Tarzan pudisti yhä päätään, veti sitten tytön hyvin hellävaroen puoleensa ja kumartui häntä suutelemaan, mutta ensin hän katsoi kuitenkin tyttöä silmiin saadakseen selville, oliko se sallittua.

Hetkisen tyttö epäröi, mutta sitten hän kiersi kätensä Tarzanin kaulaan, painoi hänen päänsä lähemmäksi ja suuteli häntä -- punastumatta.

"Minä rakastan teitä... minä rakastan teitä", kuiskasi Jane Porter.

Kaukaa kuului heikosti pyssyjen laukauksia. Tarzan ja Jane Porter hätkähtivät ja kuuntelivat.

Majasta tulivat herra Philander ja Esmeralda.

Siltä paikalta, missä Tarzan ja tyttö seisoivat, he eivät voineet nähdä satamassa ankkuroivaa kahta alusta.

Tarzan osoitti siihen suuntaan, mistä laukaukset olivat kuuluneet, kosketti rintaansa ja viittasi taas. Hän tahtoi mennä, ja jokin aavistus ilmaisi tytölle hänen haluavan täältä rientää sentähden, että luuli hänen väkensä olevan vaarassa.

Taas he suutelivat toisiansa.

"Tulkaa luokseni jälleen", kuiskasi tyttö. "Odotan teitä -- aina."

Tarzan katosi ja Jane Porter lähti kentän yli majalle päin. Herra Philander näki hänet ensin. Nyt oli jo hämärä, ja herra Philander oli kovin likinäköinen.

"Riennä, Esmeralda!" huusi hän. "Kiireesti nyt majaan, täällä on leijona! No hitto vie!"

Esmeralda ei pysähtynyt tarkistamaan, oliko herra Philander oikeassa. Vanhan herran äänensävy oli hänelle tarpeeksi. Neekeritär ehti majaansa ja läimäytti oven kiinni melkein samassa kun hänen nimeään oli huudettu. Herra Philanderin viimeiset sanat johtuivat siitä huomiosta, että Esmeralda hädissään oli jättänyt hänet samalle puolelle ovea kuin lähestyvän leijonan.

Hän jyskytti vankkaa ovea kuin riivattu.

"Esmeralda! Esmeralda!" kirkui hän. "Päästä sisään, leijona syö minut."

Esmeralda luuli leijonan siellä jo riehuvan ovella ja koettavan tunkeutua sisään, ja niinpä hän vanhan tapansa mukaan pyörtyi.

Herra Philander loi pelokkaan katseen taakseen.

Voi kauhistus! Peto tuli yhä lähemmäksi. Hän koetti kavuta majan seinää ylös ja saikin epävarman otteen kaislakatosta. Hetken aikaa hän siinä riippui raappien seinää jaloillaan kuin kissa liinakangasta, mutta äkkiä heltisi se kaislatukko, josta hän piti kiinni, ja hän mätkähti maahan selälleen.

Samassa juolahti hänen mieleensä muuan vanha eläintieteellinen havainto. Hän oli kuullut kerrottavan, että jos tekeytyy kuolleeksi, niin leijona saattaa mennä ohitse lainkaan kajoamatta.

Niinpä hän makasi maassa jäykkänä kuin kuollut. Kun hänen kätensä ja säärensä olivat osoitelleet taivasta kohti hänen pudotessaan, ei hänen kuolonkankeutensa tuntunut oikein vakuuttavalta.

Jane Porter oli ihmetellen katsellut hänen temppujaan. Nyt hän naurahti -- se oli vain pienoinen naurunhelähdys, mutta se riitti. Herra Philander kierähti kyljelleen ja tähysteli joka puolelle. Vihdoin hän keksi tytön.

"Jane!" huudahti hän. "Jane Porter. No, hitto vie!"

Hän kompuroi pystyyn ja syöksyi Janea kohti. Hän ei voinut oikein uskoa, että siinä todella oli Jane ilmielävänä.

"Hyvänen aika! Mistä te tulette? Missä ihmeessä te olette ollut? Kuinka..."

"Malttakaa, herra Philander", keskeytti tyttö. "Niin moneen kysymykseen en voi yhdellä kertaa vastata..."

"No niin", sanoi herra Philander. "Minä olen, totta vie, niin ihmeissäni ja iloissani, kun näen teidät taas turvassa ja terveenä, etten itsekään tiedä, mitä höpisen... Mutta kertokaapa nyt, mitä teille on tapahtunut..."

ENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU

Kauhun paikka

Kun pieni matruusijoukko vaivalloisesti kulki pitkin tiheää viidakkoa Jane Porteria etsimässä, kävi yhä ilmeisemmäksi tämän yrityksen turhuus; mutta vanhan professorin murhe ja nuoren englantilaisen epätoivo estivät hyväsydämistä D'Arnotia kääntymästä takaisin.

Hän arveli, että kenties sittenkin oli hiukan mahdollisuutta löytää tytön ruumis tai sen jäännöksiä, vaikka hän muuten oli varma siitä, että tyttö oli joutunut jonkun pedon uhriksi. Hän käski miestensä hajaantua ampumaketjuksi sillä kohtaa, josta Esmeralda oli tavattu, ja sieltä he hikoillen ja puhkuen tunkeutuivat melkein läpipääsemättömään tiheikköön.

Hidasta työtä se oli. Keskipäivään asti he olivat edenneet vain muutamia kilometrejä sisämaahan. Silloin he vähäksi aikaa pysähtyivät lepäämään, ja kun sitten oli vielä kuljettu jonkun verran, tapasi eräs miehistä hyvin tallatun polun.

Se oli vanhan elefantin tie, ja D'Arnot päätti seurata sitä, kun ensin oli neuvoteltu professori Porterin ja Claytonin kanssa.

Tie mutkitteli viidakon läpi koilliseen, ja miehet marssivat perätysten.

Luutnantti D'Arnot kulki etunenässä jokseenkin reippain askelin, sillä polku oli verrattain leveä ja mukava. Heti hänen perässään tuli professori Porter, mutta koska hän ei jaksanut pysyä nuoren miehen kintereillä, oli D'Arnot päässyt hänestä noin satakunta metriä edelle, kun hänet äkkiä piiritti puolitusinaa mustaa soturia.

D'Arnot antoi varoitushuudon joukoilleen, mutta ennenkuin hän sai revolverinsa esille, oli hänet jo sidottu ja laahattu viidakkoon.

Hänen huutonsa oli hälyttänyt matruusit, ja kymmenkunta miestä juoksi professori Porterin ohi upseerilleen avuksi.

He olivat juuri sivuuttaneet sen paikan, missä D'Arnot oli siepattu kiinni, kun viidakosta viskattu keihäs lävisti yhden miehistä, minkä jälkeen he saivat niskaansa kokonaisen nuolisateen. He kohottivat kiväärinsä ja laukaisivat sinne päin, mistä vasamat olivat tulleet. Nyt ehti paikalle muukin joukko, ja yhteislaukaus toisensa perästä laskettiin piilevää vihollista kohti. Nämä laukaukset kuuluivat myös Tarzanin ja Jane Porterin korviin.

Luutnantti Charpentier, joka oli johdattanut jälkijoukkoa, tuli nyt saapuville ja kuultuaan, mikä oli hätänä, komensi miehet seuraamaan itseään ja ryntäsi tiheikköön.

Pian he joutuivat käsikähmään noin viidenkymmenen mustan sotilaan kanssa, jotka olivat tulleet Mbongan kylästä. Nuolet ja luodit viuhuivat sakeasti ja nopeasti.

Eriskummaiset Afrikan puukot ja ranskalaisten pyssynperät suorittivat katkeran ja verisen kamppailun, mutta kauan ei kestänyt, ennen kuin alkuasukkaat pakenivat viidakkoon, jättäen ranskalaiset yksin laskemaan mieshukkaansa.

Kahdestakymmenestä oli neljä kaatunut, kymmenkunta oli haavoittunut ja luutnantti D'Arnot kadoksissa. Yö oli nopeasti tulossa, ja heidän asemansa kävi kaksin kerroin vaarallisemmaksi, kun he eivät edes osanneet takaisin sille polulle, jota pitkin olivat tulleet.

Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä, kunnes päivä valkenisi. Luutnantti Charpentier komensi raivaamaan aukean alan, joka ympäröitiin oksa- ja risuvallituksella. Varustuksia ei saatu valmiiksi ennen kuin pimeän tultua, ja miehet sytyttivät suuren nuotion raivauksen keskelle valaisemaan työtänsä.

Kun vihdoin kaikki oli kunnossa, niin että voitiin kestää petojen ja villi-ihmisten hyökkäyksiä, sijoitti luutnantti Charpentier vartijoita pikku leirin ympärille, ja väsyneet ja nälkäiset miehet heittäytyivät maahan nukkumaan.

Haavoittuneiden huokaukset, joihin sekaantui metelin ja nuotion sinne houkuttelemien petojen ärinä ja karjunta, estivät miehiä saamasta mitään todellista lepoa. Alakuloisina ja nälkäisinä he makasivat odottaen vain pitkän yön loppumista ja päivänkoittoa.

Ne mustat, jotka olivat vanginneet D'Arnotin, eivät olleet huolineet ryhtyä otteluun, joka sitten seurasi, vaan olivat laahanneet hänet mukanaan toiseen suuntaan viidakon läpi ja sitten taas kauempana palanneet samalle tielle.

He hoputtivat vankiaan eteenpäin, ja yhä heikommin kuuluivat äänet taistelupaikalta, kunnes D'Arnotin eteen äkkiä aukeni melkoisen laaja raivattu alue, jonka toisessa päässä oli ruohokattoinen paaluaitauksella ympäröity kylä.

Oli jo hämärä, mutta portinvartijat näkivät lähestyvän miesjoukon ja erottivat, että yksi heistä oli vanki.

Aitauksesta alkoi kuulua huutoja, ja lauma naisia ja lapsia ryntäsi seuruetta vastaan.

Silloin alkoi ranskalaiselle upseerille hirvein kokemus, mitä maan päällä voi ihmisen osaksi tulla -- valkoisen vangin vastaanotto Afrikan ihmissyöjien kylässä.

D'Arnot käsitti hyvinkin, ettei tässä voinut odottaa vähääkään armoa, varsinkin kun hän muisti ne julmuudet, joita Belgian kuninkaan Leopold II:n upseerit olivat harjoittaneet juuri näitä alkuasukkaita kohtaan ja joiden vuoksi nämä olivat paenneet Kongon vapaavaltiosta, ollen silloin enää säälittävä jäännös kerran mahtavasta heimosta.

He kävivät D'Arnotin kimppuun kynsin ja hampain, löivät häntä kepeillä ja kivillä ja repivät kuin metsän pedot. Jokainen vaatepala revittiin hänen yltään, ja armottomia iskuja sattui hänen paljaaseen, suojattomaan ruumiiseensa. Mutta kertaakaan ranskalainen ei parahtanut tuskasta. Hiljaisen rukouksen hän vain lähetti Luojalleen, että kidutuksesta pian tulisi loppu.

Mutta kuolemaa hänelle ei suotu niin helposti. Soturit ajoivat naiset pois vangin luota. Hänet oli säästettävä jalompaa huvitusta varten, ja saatuaan purkaa ensi vimmansa he kokoontuivat hänen ympärilleen häntä herjaamaan ja syljeskelemään.

Sitten D'Arnot köytettiin isoon paaluun, josta yksikään ihminen ei ollut elävänä irti päässyt.

Osa naisista kiirehti hakemaan majoista patoja ja vettä, toiset sytyttivät joukon rovioita juhla-aterian keittämistä varten. He odottivat nähtävästi runsasta saalista, luullen muiden soturien tuovan vankeja kotiin.

Kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennen kuin juhla voitiin aloittaa, sillä ensin piti odottaa niiden soturien paluuta, jotka olivat joutuneet taisteluun valkonahkojen kanssa. Ilta oli siis jokseenkin myöhäinen, kun kaikki olivat koolla ja kuolontanssi alkoi tuomitun upseerin ympärillä.

Melkein tajuttomana tuskasta ja uupumuksesta D'Arnot katseli puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta villiä näytelmää, joka hänestä tuntui kauhealta painajaiselta tai houreelta, josta hän pian heräisi.

Eläimelliset, maalatut kasvot, leveät suut, riippuvat huulet, keltaiset, teräviksi viilatut hampaat, mulkoilevat paholaissilmät, alastomat, kiiltävät ruumiit, kauheat keihäät -- ei, tuollaisia ihmisiä ei todellakaan voinut olla maan päällä, varmasti tämä oli vain unta...

Villit, kieppuvat ruumiit tulivat hyppien yhä lähemmäksi. Nyt suhahti esiin keihäs ja pisti hänen käsivarteensa. Vihlova tuska ja lämpimän veren valuminen pitkin ihoa ilmaisi hänelle, että tämä oli hirvittävää, toivotonta todellisuutta.

Taas raapaistiin häntä keihäällä, ja sitten vielä kerran. Hän sulki silmänsä ja puri hampaansa lujasti yhteen, sillä hän ei tahtonut huutaa ääneen.

Hän päätti näyttää näille elukoille, kuinka upseeri ja herrasmies kuolee...

Kenenkään ei ollut tarvinnut selittää Tarzanille, mitä kaukaiset laukaukset merkitsivät. Silloin, kun muisto Jane Porterin suudelmista vielä oli hänen huulillaan, samosi hän jo uskomattoman nopeasti metsän halki suoraan Mbongan kylää kohti.

Kahakasta hän ei välittänyt sen enempää, sillä hän arveli sen piankin loppuvan. Tapettuja hän ei voinut enää auttaa, eivätkä pakoon päässeet tarvinneet hänen apuaan, vaan hän kiirehti niiden luo, jotka eivät olleet saaneet surmaansa eivätkä pelastuneet. Hän tiesi tapaavansa heidät suuren paalun luota Mbongan kylästä.

Monta kertaa oli Tarzan nähnyt Mbongan mustanahkojen palaavan pohjoisesta ryöstöretkiltään vankeja tuoden, ja joka kerta oli sama näytelmä uusittu kamalan paalun luona monien rovioiden lepattavassa valaistuksessa.

Hän tiesi myös, etteivät mustat paljoakaan viivytelleet pannessaan juhliaan toimeen, ja pelkäsi saapuvansa liian myöhään, voidakseen tehdä muuta kuin vain kostaa.

Tarzan oli ennen jokseenkin kylmäkiskoisesti tarkannut heidän mässäystään, vain joskus huvikseen heitä pelotellen; mutta tähän asti olivatkin heidän uhrinsa olleet heidän omaa mustaa rotuansa.

Tänä iltana oli asianlaita toisin. Nyt oli vaarassa valkoisia miehiä, Tarzanin omaa heimoa. Kenties he juuri nyt kärsivät kidutusta viidakkovarustuksen paaluun sidottuna.

Eteenpäin hän kiiruhti. Yö oli tullut, ja hän matkasi puiden ylimpiä latvoja myöten, missä loistava troopillinen kuu valaisi huimaavaa, huojuvaa latua.

Äkkiä hän näki oikealta idästä tulen kajastavan. Se oli hänen luulonsa mukaan kahden valkoisen miehen leirirovio, jonka he olivat sytyttäneet, ennen kuin heidän kimppuunsa käytiin, sillä hän ei tiennyt, että tänne oli tullut matruuseja.

Mutta Tarzan tunsi viidakkonsa niin varmasti, ettei poikennut suunnaltaan, vaan sivuutti nuotion noin kilometrin matkan päästä. Se oli ranskalaisten leirivalkea.

Muutamia minuutteja myöhemmin Tarzan liukui puissa Mbongan kylän lähellä. Kas, hän ei sentään ollut pahasti myöhästynyt! Vai oliko! Sitä oli aluksi vaikea tietää. Paaluun köytetty olento seisoi ihan hiljaa, vaikka mustat soturit vasta riipaisivat sitä keihäillään.

Tarzan tunsi heidän tapansa. Kuoliniskua ei oltu vielä annettu. Hän saattoi melkein minuutilleen sanoa, kuinka kauan tanssi oli kestänyt.

Vielä hetkinen, ja Mbongan veitsi viiltäisi uhrilta toisen korvan. Se oli lopun merkki, sillä kohta sen jälkeen ei olisi vangista muuta jäljellä kuin raadeltu, värisevä lihakasa, vielä elossa, mutta valmiina saamaan viimeisen iskun.

Paalu oli noin viidentoista metrin päässä lähimmästä puusta. Tarzan otti esille suopunkinsa, ja heti kuului tanssivien paholaisten ulvonnan ja melun yli apinamiehen kauhea haastekarjaisu.

Tanssijat pysähtyivät kuin kivettyneinä. Suopunki viuhahti korkealla mustanahkojen päitten yli. Sitä ei näkynyt edes rovioiden lepattavassa, punaisessa hohteessa.

D'Arnot aukaisi silmänsä. Kookas neekeri, joka seisoi hänen edessään, retkahti selälleen kuin näkymättömän käden satuttamana. Kirkuen ja sätkytellen hän laahautui nopeasti puiden varjoon. Toiset villit tarkkasivat jähmettyneinä tätä noituutta, silmät pullollaan kauhistuksesta.

Sitten he saivat nähdä, kuinka ruumis nousi suoraan ylös pimeyteen, ja kun se katosi lehvien sekaan, lähtivät neekerit ulvoen karkuun ulos portista.

D'Arnot jäi yksin.

Hän oli urhea mies, mutta sittenkin hän tunsi kylmiä väreitä niskassaan, kun äskeinen hirvittävä sotahuuto kuului. Ja kun neekerin rimpuileva ruumis hävisi metsän tiheään lehvistöön, ikään kuin taikavoiman kiskomana, tuntui hänestä siltä, kuin itse kuolema olisi noussut synkästä haudastaan ja laskenut kylmänhikisen kätensä hänen päälleen.

D'Arnot tuijotti pimeyteen, jonne vihollisen ruumis oli kadonnut, sillä hän oli kuulevinaan sieltä liikehtimistä.

Oksat taipuivat kuin raskaan pedon painosta, sitten kuului ryskettä, ja neekeri mätkähti taas alas, jääden liikkumatta makaamaan.

Heti sen jälkeen tuli esiin valkoinen olento, mutta pystyssä.

D Arnot näki komeavartaloisen nuoren jättiläisen pujahtavan pimennosta tulen valoon ja nopeasti astuvan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi.

Mitä tämä merkitsi? Kuka tuo saattoi olla? Epäilemättä joku uusi kiduttaja.

D'Arnot odotti. Hänen silmänsä ei hetkeksikään hellittänyt lähestyvää miestä, joka myöskään ei kääntänyt hänestä avomielistä, kirkasta katsettaan. Se rauhoitti hieman upseeria, mutta hän ei kuitenkaan voinut paljon toivoa. Tosin hänestä näytti, ettei tuo ilme voinut kuulua julmalle ihmiselle.

Sanaa sanomatta Apinain Tarzan viilsi poikki ranskalaisen siteet. Heikkona kärsimyksistä ja verenvuodosta D'Arnot olisi lysähtänyt maahan, jollei väkevä käsi olisi häntä pidellyt.

Hän tunsi kuinka hänet nostettiin maasta. Sitten hän oli lentävinään, mutta samalla hän kadotti tajuntansa.

TOINENKOLMATTA LUKU

Hukkaan mennyt retki

Kun aamu valkeni ranskalaisten pikku leirin ylle viidakon sydämessä, tapasi se alakuloisen ja epätoivoisen miesjoukon.

Heti kun oli tullut tarpeeksi valoisaa, lähetti luutnantti Charpentier kolmen miehen ryhmiä eri suuntiin etsimään polkua, joka pian löydettiinkin, ja sitten retkikunta kiiruhti takaisin rannikolle.

Eteneminen oli hidasta, sillä heidän täytyi kantaa kuuden kaatuneen ruumiita; entisten lisäksi oli kaksi kuollut yöllä. Sitäpaitsi tarvitsivat useat haavoittuneetkin apua, päästäkseen edes hitaasti liikkumaan.

Charpentier oli päättänyt palata leirille saamaan lisäväkeä, minkä jälkeen uudestaan lähtisi etsimään mustia ja pelastamaan D'Arnotia.

Oli jo myöhä iltapäivä, kun uupuneet miehet vihdoin pääsivät ranta-aukealle, mutta kahdelle heistä toi paluu niin suuren ilon, että samassa hetkessä kaikki heidän kärsimyksensä ja huolensa unohtuivat. Kun pieni retkikunta tuli esiin viidakosta, oli Jane Porter ensimmäinen olento, jonka professori Porter ja Cecil Clayton näkivät majan ovella.

Riemusta huudahtaen hän juoksi heitä tervehtimään, kietaisi kätensä isänsä kaulaan ja purskahti itkuun ensi kerran siitä asti, kun heidät jätettiin tälle kauhealle ja seikkailuista rikkaalle rannalle.

Professori Porter taisteli miehekkäästi pitääkseen tunteitaan kurissa, mutta hermoja ja voimia oli koeteltu liiaksi, eikä hän voinut muuta kuin painaa vanhat kasvonsa tytön olkaa vasten, ja hän alkoi hiljaa nyyhkiä kuin väsynyt lapsi.

Jane Porter talutti hänet majaan, ja ranskalaiset jatkoivat matkaansa rannalle, missä useita heidän tovereitaan tuli heitä vastaan.

Haluten jättää isän ja tyttären kahden kesken, Clayton seurasi matruuseja ja jäi puhelemaan upseerien kanssa, kunnes näiden vene työnnettiin vesille, sillä luutnantti Charpentierin piti lähteä risteilijälle ilmoittamaan, kuinka onnettomasti heidän retkensä oli päättynyt.

Sitten Clayton hitaasti palasi majalle. Hänen sydämensä oli tulvillaan onnea. Se nainen, jota hän rakasti, oli pelastunut.

Hän kummasteli, minkä ihmeen kautta Jane oli säästynyt. Melkein uskomatonta oli nähdä hänet vielä elossa.

Lähestyessään majaa hän näki Jane Porterin tulevan ulos ovesta ja hänet nähtyään rientävän hänen luokseen.

"Jane!" huudahti nuori mies. "Jumala on todella ollut meille armollinen. Kertokaa nyt, kuinka te pääsitte sieltä -- millä tavalla kaitselmus teidät pelasti -- meille."

Clayton ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä ristimänimeltä. Kahta päivää aikaisemmin Jane Porter olisi tuntenut mielihyvää kuullessaan sen Claytonin huulilta -- nyt se häntä peloitti.

"Herra Clayton", sanoi hän rauhallisesti ja ojensi hänelle kätensä, "sallikaa minun ensiksi kiittää teitä siitä avusta, jota annoitte rakkaalle isälleni. Hän on kertonut minulle, kuinka jalo ja uhrautuva te olette ollut. Kuinka voimme koskaan sitä teille palkita!"

Clayton huomasi, ettei tyttö vastannut yhtä tuttavallisesti hänen tervehdykseensä, mutta hän ei siitä pahastunut. Olihan Jane saanut kärsiä niin paljon. Hän älysi, ettei nyt ollut aika tyrkyttää tytölle rakkaudentunnustuksia.

"Olen jo saanut siitä palkintoni", vastasi hän, "kun näen teidät ja professori Porterin jälleen turvassa ja terveinä. Enpä usko, että olisin kauan sietänyt katsella hänen hiljaista sanatonta tuskaansa. Se oli elämäni katkerin kokemus, neiti Porter. Ja lisäksi tuli oma tuskani -- suurin, mitä olen tuntenut. Mutta hänen murheensa oli niin epätoivoinen, ettei mikään rakkaus, ei edes miehen rakkaus vaimoonsa, voi olla niin syvä, liikuttava ja uhrautuva kuin isän rakkaus tyttäreen."

Tyttö taivutti päätänsä. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta se tuntui melkein herjaavalta, kun hän ajatteli näiden kahden miehen rakkautta ja niitä hirveitä kärsimyksiä, joita heidän oli täytynyt kestää sillä aikaa, kun hän itse oli nauraen ja onnellisena istunut metsänhaltian vieressä, syönyt herkullisia hedelmiä ja heltyneenä katsellut silmiin, joista samoin säteili hänelle rakkautta.

Mutta rakkaus on merkillinen valtias, ja ihmisluonto vielä merkillisempi, ja siksi hän kuitenkin teki kysymyksensä, mutta tunnusti samalla sydämessään menettelevänsä väärin. Hän tunsi halveksivansa itseään, mutta kysyi sittenkin:

"Missä on se metsäläinen, joka lähti teitä pelastamaan? Miksi hän ei ole palannut mukananne?"

"En ymmärrä", vastasi Clayton. "Ketä tarkoitatte?"

"Samaa, joka on meidät kaikki pelastanut -- joka minutkin pelasti gorillan kynsistä!"

"Oho!" huudahti Clayton hämmästyen. "Hänkö siis teidät pelasti? Ettehän vielä ole kertonut mitään omista seikkailuistanne. Kertokaa nyt vihdoinkin!"

"Mutta ettekö todellakaan ole häntä nähnyt?" jatkoi tyttö kysymyksiään. "Kun kuulimme viidakosta laukauksia, hyvin heikosti ja kaukaa, lähti hän luotani. Olimme juuri päässeet tänne likelle majaa, ja hän riensi taistelupaikalle. Tiedän varmasti, että hän tahtoi teitä auttaa."

Hänen äänensä oli melkein rukoileva, ja näennäisesti tyynen pinnan alla oli tukahdutettua liikutusta. Clayton ei voinut olla panematta sitä merkille ja ihmetteli, miksi Jane oli niin kuohuksissa -- miksi hän niin kiihkeästi halusi tietää, missä tuo outo olento nyt viipyi. Kuinka hän olisikaan voinut aavistaa totuutta!

Kuitenkin heräsi hänessä jokin epämääräinen kuvitelma lähestyvästä surusta, ja hänen rinnassaan orasti hänen itsensäkään sitä tietämättä mustasukkaisuus ja epäilys apinamiestä kohtaan, jolle hän oli hengestään kiitollisuudenvelassa.

"Emme ole nähneet häntä", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tullut luoksemme." Sitten hän lisäsi hetken mietittyään: "Ehkä hän liittyi omaan heimoonsa -- siihen joukkoon, joka hyökkäsi kimppuumme." Hän ei tiennyt, miksi näin sanoi, sillä hän ei uskonut sitä itsekään, mutta rakkaus on oikullinen.

Tyttö katsoi häneen vähän aikaa silmät suurina.

"Ei!" huudahti hän sitten kiivaasti -- liiankin kiivaasti Claytonin mielestä. "Se on mahdotonta. Ne olivat neekereitä, mutta hän on valkoinen -- ja lisäksi kelpo mies."

Clayton näytti hämmästyvän. Mustasukkaisuuden vihreäsilmäinen paholainen kiusasi häntä.

"Hän on merkillinen, puolivilli viidakon asukas, neiti Porter. Me emme tiedä hänestä mitään. Hän ei puhu eikä ymmärrä mitään Euroopan kieltä -- ja hänen koristuksensa ja aseensa ovat samat kuin länsirannikon villeillä."

Clayton puhui nopeasti.

"Täällä ei ole monien satojen kilometrien alalla muita ihmisolentoja kuin villejä, neiti Porter. Hänen täytyy kuulua niihin heimoihin, jotka ahdistavat meitä, tai joihinkin muihin samankaltaisiin -- voipa hän olla ihmissyöjäkin."

Jane Porter kalpeni.

"Sitä en tahdo uskoa", väitti hän puoleksi kuiskaten. "Se ei ole totta. Saattepa vielä nähdä", jatkoi hän kääntyen Claytoniin päin, "että hän tulee takaisin ja näyttää teidän erehtyneen. Te ette häntä tunne niinkuin minä. Minä tiedän, että hän on kelpo mies."

Clayton oli hyväsydäminen ja ritarillinen mies, mutta nuoren tytön kiihkeys metsäläisen puolustamisessa yllytti hänet päättömän mustasukkaiseksi, niin että hän hetkeksi unohti kaikki, mistä heidän tuli kiittää tätä villiä, ja vastasi tytölle pilkallisesti hymyillen:

"Ehkäpä olette oikeassa, neiti Porter, mutta en sittenkään luule, että kummankaan meistä tarvitsee huolehtia ystävästämme raadonsyöjästä. Onhan mahdollista, että hän on jokin raaistunut, hunningolle joutunut haaksirikkoinen, joka unohtaa meidät nopeammin kuin me hänet. Hän on vain viidakon elukka, neiti Porter."

Tyttö ei vastannut, mutta tunsi sydämensä ikäänkuin kutistuvan. Rakastettuamme kohtaan osoitettu viha ja vaino terästää mieltämme, mutta halveksiminen ja sääli tekee meidät vaiteliaiksi ja hävettää.

Hän tiesi, että Clayton puhui vain, mitä ajatteli, ja ensi kerran hän alkoi miettiä, mistä johtui hänen uusi rakkautensa, ja arvostellen muistella pelastajaansa.

Hitaasti hän kääntyi ja palasi majaan. Hän koetti kuvitella metsäläistänsä rinnallaan valtamerilaivan salongissa ja oli näkevinään, kuinka mies söi käsistään, repi ruokaansa kuin villieläin ja pyyhki rasvaisia sormiaan reisiinsä. Häntä värisytti.

Sitten hän kuvitteli esittelevänsä tuota villiä ystävilleen, kömpelöä, sivistymätöntä raakalaista, ja se ajatus suorastaan kouristi sydäntä.

Nyt hän oli tullut omaan soppeensa ja istui saniais- ja ruohovuoteensa reunalla, painaen kättään aaltoilevaa poveansa vasten. Silloin hän tunsi Tarzanilta saamansa medaljongin puseronsa alla.