Part 14

Viimeisessä risteilijästä tulleessa veneessä oli myös aluksen komentaja. Heti kun hän sai kuulla Jane Porterin ryöväämisestä, tarjosi hän käytettäväksi miehiä, jotka vapaaehtoisesti suostuivat lähtemään professori Porterin ja Claytonin mukana etsintäretkelle.

Urheista ja myötätuntoisista ranskalaisista halusi heti joka upseeri ja mies lähteä matkalle.

Komentaja valitsi kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria, luutnantti D'Arnotin ja luutnantti Charpentierin. Muuan vene lähetettiin risteilijältä noutamaan ruokatavaroita, ammuksia ja pyssyjä. Revolverit oli miehillä ennestään.

Claytonin kysymykseen, kuinka he olivat tulleet ankkuroineeksi likelle rantaa ja laukaisseeksi kanuunan, selitti kapteeni Dufranne, että he kuukausi sitten olivat saaneet näkyviinsä _Arrowin_, joka jotensakin runsain purjein viiletti lounaaseen, ja kun he olivat antaneet sille pysähdysmerkin, oli se vain lisännyt purjeitaan.

He olivat seuranneet sitä auringon laskuun asti ampuen useita laukauksia, mutta seuraavana aamuna siitä ei näkynyt jälkeäkään. He olivat sitten useita viikkoja risteilleet lähellä rannikkoa edestakaisin ja jo melkein unohtaneet koko jutun, kun varhain eräänä aamuna muutamia päiviä takaperin tähystäjä oli ilmoittanut, että näkyvissä oli alus, joka ajelehti kovassa aallokossa, ilmeisesti ohjausta vailla.

Tultuaan lähemmäksi tätä haaksirikkoista laivaa, he saivat kummastuksekseen huomata sen olevan saman, joka joitakuita viikkoja aikaisemmin oli päässyt heidän käsistään. Etu- ja mesaanipurje olivat ylhäällä, ikäänkuin olisi koetettu pitää alusta tuuleen päin, mutta ne olivat revenneet ja pieksivät köysiä jokseenkin navakassa tuulessa.

Kovassa aallokossa oli vaikeata viedä miehistöä laivaan, ja kun kannella ei näkynyt mitään elonmerkkejä, päätettiin viipyä sen lähellä, kunnes tuuli ja meri tyyntyisivät. Mutta juuri silloin he näkivät laivan partaalle kapuavan miehen, joka sai heille heikosti viitatuksi epätoivon mykän merkin.

Heti lähetettiin sinne vene, josta miesten onnistuikin nousta _Arrowin_ kannelle. Täällä kohtasi heitä kauhea näky.

Kymmenkunta kuollutta ja kuolemaisillaan olevaa ihmistä virui sekaisin pahasti kallistuneella kannella. Kahta ruumista oli osittain syöty, ikään kuin laivassa olisi ollut susia.

Ranskalaiset saivat pian purjeet kuntoon, ja kovaonnisen aluksen vielä henkiin jääneet miehet toimitettiin kannen alle riippumattoihin.

Kuolleet käärittiin tervavaatteeseen ja kytkettiin riviin kannelle, jotta heidän kumppaninsa voisivat antaa heistä henkilötiedot, ennen kuin ruumiit laskettiin meren syvyyteen.

Ei yksikään elävistä ollut tajuissaan ranskalaisten matruusien tullessa _Arrowin_ kannelle. Merkinantajakin oli pyörtynyt saamatta tietää, olivatko hänen epätoivoiset ponnistuksensa mitään hyödyttäneet.

Ranskalainen upseeri sai piankin selville, mikä oli aiheuttanut tämän hirveän tilanteen, sillä kun etsittiin vettä ja viinaa miesten virkistämiseksi, ei tavattu kumpaakaan. Samoin olivat kaikki ruokatavarat loppuneet viimeistä murua myöten.

Hän antoi heti merkin risteilijään, että oli lähetettävä vettä, lääkkeitä ja ruokaa, jolloin vielä toinen vene lähti vaaralliselle retkelle _Arrowin_ luo.

Kun miehet olivat saaneet virvokkeita, toipuivat jotkut heistä sen verran, että saatiin kuulla koko kertomus aarteen hakuretkestä ja kuinka _Arrow_ purjehti tiehensä Snipesin murhan jälkeen, sitten kun hänen ruumiinsa oli haudattu yhdessä arkun kanssa.

Risteilijän takaa-ajo oli niin pahasti säikäyttänyt kapinoitsijat, että he olivat monta päivää jatkaneet matkaa suoraan aavalle Atlantille, mutta kun he sitten olivat huomanneet vesi- ja ruokavarastojensa niukkuuden, olivat he jälleen kääntyneet itää kohti.

Kun laivalla ei kukaan ollut perehtynyt laivan ohjaamiseen, alettiin piankin kiistellä siitä, missä oikein oltiin, ja kun kolme päivää purjehdittua itään päin ei vieläkään näkynyt maata, käänsivät he laivan pohjoiseen, peläten, että vallitsevat pohjoistuulet olivat ajaneet heidät Afrikan eteläkärkeäkin etelämmäksi.

Näin he antoivat aluksen mennä pohjoiskoillista kohti pari päivää, jolloin heidät yllätti kaksi viikkoa kestävä tyven. Juomavesi oli heiltä loppunut, ja seuraavana päivänä he olivat ilman ruokaakin.

Tilanne muuttui pian yhä pahemmaksi. Eräs miehistä tuli hulluksi ja hyppäsi mereen. Pian sen jälkeen avasi toinen suonensa ja joi omaa vertansa. Kun hän kuoli, heittivät he hänet mereen, vaikka oli joukossa niitäkin, jotka halusivat pitää ruumiin laivassa. Nälkä oli muuttamaisillaan heidät ihmisistä pedoiksi.

Kaksi päivää ennen kun risteilijä oli heidät pelastanut, olivat he käyneet liian heikoiksi ohjaamaan alusta, ja samana päivänä oli kuollut kolme miestä. Seuraavana aamuna nähtiin, että erään ruumista oli syöty.

Koko sen päivän miehet tarkkailivat kiiluvin silmin toisiaan kuin petoeläimet, ja seuraavana aamuna oli kaksi ruumista syöty miltei puhtaaksi. Hirveästä ateriasta huolimatta miehet olivat vain vähän voimistuneet, sillä jano vaivasi heitä pahemmin. Ja sitten oli tullut risteilijä.

Kun ne, jotka vielä voitiin pelastaa, olivat kylliksi tointuneet, sai ranskalainen komentaja kuulla koko jutun, mutta miehet olivat liian oppimattomia osatakseen tarkoin näyttää sen paikan, minne professori seurueineen oli jätetty, ja siksi täytyi risteilijän verkalleen kulkea pitkin rannikkoa, laukaista tavan takaa kanuunansa merkiksi ja kaukoputkilla tutkistella joka soppea rannikolla.

Öisin he olivat olleet ankkurissa, ettei jäisi tutkimatta pieninkään rannikon taival, ja sattuma toi heidät edellisenä iltana juuri sille kohtaa, missä etsiskelty leiri sijaitsi.

Edellisen illan merkkilaukauksia ei oltu majassa kuultu, nähtävästi siksi, että he kaikki silloin olivat etsimässä Jane Porteria viidakon tiheikössä, missä ainainen oksien rapina tukahdutti muut äänet.

Kun molemmat seurueet olivat kertoneet seikkailunsa, oli risteilijän venekin jo palannut ja tuonut muassaan muonaa ja aseita retkikunnalle. Muutamia minuutteja myöhemmin lähti pieni matruusijoukko, mukana kaksi ranskalaista upseeria ynnä professori Porter ja Clayton, toivottomalle ja surulliselle retkelle tiettömään viidakkoon.

KAHDESKYMMENES LUKU

Isäin perintö

Kun Jane Porter huomasi olevansa vankina ja sen merkillisen metsäläisen kannettavana, joka oli pelastanut hänet apinan käsistä, alkoi hän epätoivoisesti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta vankat käsivarret, jotka pitelivät häntä yhtä helposti kuin pikku vauvaa, puristivat yhä tiukemmin.

Silloin hän jätti turhat yrityksensä, pysyi hiljaa ja katseli puoliavoimien silmäluomiensa lomitse sitä miestä, joka näin kepeästi kuljetti häntä tiheikön läpi.

Kasvot olivat tavattoman kauniit, ja Tarzan oli hänestä väkevän miehisen kauneuden perikuva, jonka piirteitä eivät raakojen ja alentavien intohimojen jäljet rumentaneet. Sillä vaikka Apinain Tarzan oli tappanut ihmisiä ja eläimiä, oli hän surmannut niitä kuin metsästäjä, intohimotta, ellei oteta lukuun niitä harvoja tapauksia, jolloin hän ei ollut hautonut mielessään ilkeyttä, joka painaa inhoittavat jäljet kasvoihin.

Erään seikan tyttö oli pannut erikoisesti merkille nähdessään Tarzanin ryntäävän Terkozia vastaan -- vasemmasta silmäkulmasta yli pään ulottuvan tulipunaisen viirun. Mutta kun hän nyt tarkasti Tarzanin piirteitä, huomasi hän, että se oli hävinnyt ja että sen paikalla oli vain ohut valkea viiva.

Tuntiessaan tytön pysyvän rauhallisena Tarzan hellitti hieman puristustaan ja kerran katsahti hänen silmiinsä hymyillen, ja silloin Jane Porterin täytyi sulkea silmänsä, joita näiden kauniiden, viehättävien miehenkasvojen näkeminen huikaisi.

Äkkiä Tarzan kiipesi puuhun, ja tyttö ihmetteli, miksi ei ollenkaan peloittanut, vaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut levännyt paremmassa turvassa kuin nyt tämän ihmeellisen olennon käsivarsilla ja matkan käydessä yhä syvemmälle villiin metsään, jossa häntä odotti tuntematon kohtalo.

Kun hän silmät ummessa alkoi miettiä tulevaisuuttaan ja vilkkaan mielikuvituksen tuoma pelko taas valtasi hänet, ei hänen tarvinnut muuta kuin avata silmänsä ja katsoa likellä oleviin jaloihin kasvoihin heti rauhoittuakseen.

Ei, tämä mies ei koskaan tekisi hänelle pahaa, siitä hän oli varma, sillä hienot piirteet ja avomieliset kirkkaat silmät todistivat ritarillisuutta.

Yhä edelleen he samosivat vihannoivaan tiheikköön, joka Jane Porterista näytti mahdottomalta puhkaista, mutta jonka läpi tämä ihmeellinen metsäläinen pääsi kuin taikakeinoin. Tuskin ainoakaan oksa kosketti tyttöä, ja kuitenkin näkyi yllä ja alla, edessä ja takana vain toisiinsa kietoutuneita oksia ja köynnöksiä.

Tarzanin kulkiessa eteenpäin heräsi hänen mielessään monia uusia ja outoja ajatuksia. Nyt hänelle oli todellakin tullut ongelma, jonka tapaista hän ei milloinkaan ollut käsitellyt, ja pikemminkin hän tunsi kuin osasi harkita, että hänen oli se ratkaistava kuin ihminen eikä apinan tavalla.

Ilmava matka pitkin puiden keskioksia, jota tietä hän suurimmaksi osaksi käytti, oli hieman jäähdyttänyt hänen vastaheränneen rakkautensa hehkua.

Äkkiä hän huomasi pohtivansa sitä kysymystä, mikä kohtalo olisi tullut tytön osaksi, ellei häntä olisi pelastettu Terkozin käsistä. Hän tiesi, miksi apina ei ollut tappanut tyttöä, ja alkoi vertailla omia ja Terkozin aikeita.

Tosin oli viidakon väen tapaista, että uros otti puolisonsa väkisin. Mutta voisiko Tarzan seurata eläinten lakeja? Eikö hän ollut ihminen? Kuinka ihmiset tässä tapauksessa menettelivät? Hän joutui ymmälle, sillä hän ei tietänyt.

Hän olisi toivonut voivansa kysyä sitä tytöltä, mutta sitten hän tajusi, että tämä oli jo vastannut, kun oli ponnistellut päästäkseen vapaaksi ja työntänyt hänet luotaan.

Tällä välin he olivat päässeet perille, ja Tarzan, pidellen vahvoilla käsivarsillaan Jane Porteria, hypähti keveästi sille kentälle, missä isojen apinain oli tapana pitää neuvottelujaan ja tanssia tappojuhlaa viettäessään.

Vaikka he olivat kulkeneet hyvin monta kilometriä, ei vielä ollut myöhäinen iltapäivä. Puoliympyrän muotoisella kentällä vallitsi salaperäinen hämy, joka pujotteli sinne varjostavien puunlatvojen läpi.

Vihreä turve houkutteli pehmeänä ja viileänä. Viidakon lukemattomat äänet tuntuivat tulevan jostakin kaukaa ja kuuluivat ainoastaan vaimenneena kaikuna, nousten ja laskien kuin mainingit autiolla rannalla.

Haaveellisen rauhan tunne hiipi Jane Porterin mieleen, kun hän vaipui ruohikolle, jonne Tarzan oli hänet laskenut, ja katsahtaessaan ylitseen kumartuvaan voimakkaaseen mieheen, hän piti itseään merkillisen turvallisena.

Hän tarkasteli puoliavoimin silmin Tarzania, kun tämä astui yli kentän sen reunalla olevia puita kohti. Kuinka hyvin siinä tulikin esille Tarzanin liikkeiden miellyttävä arvokkuus, jäntevän ruumiin sopusointuinen täydellisyys, olkapäiden miehekäs leveys ja hienopiirteisen pään ylväs ryhti!

Todellakaan ei voinut tuon jumalaisen ulkonäön kätkössä olla julmuutta tai alhaisuutta. Ei milloinkaan, niin hän ajatteli, ollut tuon veroinen mies maata polkenut siitä lähtien, kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Yhdellä hyppäyksellä Tarzan nousi puuhun ja katosi. Jane Porter kummasteli, minne hän oli mennyt. Oliko hänet jätetty yksin viidakkoon oman onnensa nojaan?

Hän silmäili levottomasti ympärilleen. Joka puu ja pensas näytti hänestä väijytyspaikalta, missä jokin kauhea peto vain odotti tilaisuutta hyökätäkseen esille ja upottaakseen välähtelevät hampaansa hänen pehmeään lihaansa. Jokaisen äänen paisutti hänen mielikuvituksensa paha-aikeisen hirviön salakavalaksi hiivinnäksi.

Kuinka toisenlaiselta nyt tuntui, kun Tarzan oli hänet jättänyt!

Muutamia minuutteja, jotka hänestä olivat tuntien pituisia, hän istui peloissaan hermot jännittyneinä, odottaen hiipivän pedon hyökkäystä, joka tekisi lopun hänen levottomuudestaan. Hän melkein odotti murhaavaa iskua, joka toisi hänelle unohdusta ja rauhaa.

Äkkiä hän kuuli kahinaa takaansa. Kirkaisten hän hypähti pystyyn ja kääntyi katsomaan kohtaloaan.

Siinä seisoi Tarzan kädet täynnä kypsiä, meheviä hedelmiä.

Jane Porter horjui ja olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi laskenut maahan kantamustaan ja ottanut hänet syliinsä. Hän ei menettänyt tajuntaansa, mutta painautui Tarzaniin kiinni kuin pelästytetty kauris.

Tarzan silitti hänen pehmeitä hiuksiaan ja koetti häntä rauhoittaa, samoin kuin Kaalakin oli tehnyt hänelle itselleen, kun häntä pienenä ollessaan oli säikäyttänyt Sabor, naarasleijona, tai Histah, käärme.

Kerran Tarzan painoi huulensa kevyesti hänen otsalleen, eikä hän silloin väistynyt, vaan sulki silmänsä ja huokasi.

Hän ei osannut selvittää tunteitaan eikä sitä halunnutkaan. Hän oli tyytyväinen, kun tunsi ympärillään väkevät turvalliset käsivarret, ja tahtoi jättää kaikki kohtalon huomaan, sillä viime tunnit olivat opettaneet häntä niin luottamaan tähän metsän kesyttömään olentoon, että hän tuskin koskaan oli tuntenut sellaista luottamusta kehenkään mieheen.

Ja kun hän sitten ajatteli edelleen, alkoi hänelle vähitellen selvitä, että hän ehkä oli tänään oppinut vielä jotakin, mitä ei oikein ollut aikaisemmin käsittänyt -- oppinut rakastamaan. Se oli kuin ihme, ja hän hymyili.

Yhä hymyillen hän hiljaa työnsi Tarzanin luotaan, katsoi häneen puoliksi kirkastuneena, puoliksi hämillään, mikä teki hänet aivan lumoavaksi, ja osoitti sitten maassa olevia hedelmiä. Sitten hän istui ihmisapinan savirummun reunalle aterioidakseen, sillä hänen oli kova nälkä.

Tarzan poimi kiireesti maasta hedelmät ja toi ne hänen eteensä. Sitten hänkin istui rummulle tytön viereen, veti esiin puukkonsa ja alkoi kuoria metsän antimia.

Yhdessä he söivät ääneti ja loivat silloin tällöin salavihkaa katseita toisiinsa, kunnes vihdoin Jane Porter purskahti iloiseen nauruun, johon Tarzan yhtyi.

"Soisin teidän puhuvan englantia", sanoi tyttö.

Tarzan pudisti päätään, ja hänen silmiinsä tuli kaihoava ilme.

Sitten Jane Porter koetti puhua hänelle ranskaa ja vihdoin saksaa, mutta jälkimmäistä kieltä yrittäessään hänen täytyi itsekin nauraa mongerrukselleen.

"Ainakin", jatkoi hän englanniksi, "te ymmärrätte saksaani yhtä hyvin kuin sitä ymmärrettäisiin Berlinissä".

Tarzan lähti taas puiden sekaan, ensin osoitettuaan merkeillä, että hän aikoi pian palata, ja Jane Porter ymmärsi eikä ollenkaan pelännyt hänen poissa ollessaan.

Mutta yksinäisyyden tunne valtasi hänet, ja hän piti tarkasti silmällä sitä kohtaa, jonne Tarzan oli kadonnut, ja odotti hartaasti hänen palaamistaan. Kuten edellisellä kerralla, yllätti hänet nytkin hiljainen kahina hänen takanaan, ja kääntyessään hän näki Tarzanin tulevan mukanaan sylillinen oksia.

Sitten Tarzan taas meni viidakkoon ja palasi parin minuutin kuluttua, tällä kertaa tuoden ison kantamuksen pehmeätä ruohoa ja saniaisia. Vielä kaksi kertaa hän teki saman tempun, kunnes hänellä mielestään oli riittävästi aineksia.

Nyt hän levitti sananjalat ja ruohon maahan pehmeäksi alustaksi ja laati sen ylle, sovittamalla oksia parittain toistensa nojalle, jalan korkuisen katoksen, jonka peitteeksi pantiin suuria lehtiä. Näin kyhätyn pikku teltan toinen pää suljettiin oksilla ja lehvillä.

Sitten he taas istuivat rummun reunalle ja koettivat puhella merkkikieltä.

Tarzanin kaulassa riippuva komea timanttimedaljonki oli kovasti ihmetyttänyt Jane Porteria. Hän osoitti sitä, ja Tarzan päästi sen irti ja antoi kauniin koristeen hänen käteensä.

Jane Porter näki, että se oli taidokasta tekoa ja että timantit olivat erinomaisen loistavia ja puhtaita, mutta niiden hiomistapa osoitti niiden olevan menneiltä ajoilta.

Hän huomasi myös, että medaljonki oli avattava, niinpä hän painettuaan salaista jousta sai molemmat puoliskot auki, jolloin sieltä tuli esille kaksi norsunluuhun maalattua pienoiskuvaa.

Toinen kuva esitti kaunista naista, ja toinen olisi voinut olla hänen vierellään istuva mies, paitsi että ilmeessä oli eräänlainen hieno eroavaisuus, jota tuskin olisi voinut määritellä.

Hän katsahti Tarzaniin, joka kumartui häneen päin ja hämmästyneen näköisenä tarkasteli pienoiskuvia. Sitten Tarzan ojensi kätensä, otti häneltä medaljongin ja tutki muotokuvia, yhä näyttäen yllätyksen ja ilmeisen mielenkiinnon merkkejä. Hänen menettelynsä osoitti selvästi, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt näitä kuvia eikä tullut ajatelleeksi, voisiko medaljongin ehkä avata.

Tämä antoi Jane Porterille lisää ajattelemisen aihetta, ja hän koetti arvailla, kuinka näin ihana koristus oli joutunut Afrikan viidakossa elävän villi-ihmisen haltuun.

Vielä merkillisempää oli, että medaljongin kuvista toinen esitti miestä, joka kenties oli tämän metsäläisen veli tai isä, vaikkei hän itse näkynyt edes tietävän, mitä hänen aarteeseensa oli kätketty.

Tarzan tuijotti edelleen molempiin muotokuviin. Äkkiä hän sieppasi nuolikotelon olaltaan, purki siitä nuolet maahan ja veti sen pohjalta esiin litteän esineen, joka oli kiedottu moniin pehmeihin lehtiin ja sidottu kiinni ruohonkorsilla.

Varovasti hän poisti lehtikerroksen toisensa perästä, kunnes vihdoin piteli kädessään valokuvaa. Osoittaen medaljongissa olevaa miehen kuvaa hän antoi valokuvan Jane Porterille ja piti avattua medaljonkia sen rinnalla.

Valokuva lisäsi yhä tytön hämmästystä, sillä se esitti ilmeisesti samaa miestä, jonka kuva oli medaljongissakin.

Tarzan loi häneen huolestuneita katseita ja näytti hautovan mielessään jotakin kysymystä, jota ei saanut sanotuksi.

Tyttö osoitti ensin valokuvaa, sitten pienoiskuvaa ja vihdoin häntä itseään, saadakseen hänet käsittämään, että nämä kolme olivat saman näköisiä, mutta Tarzan pudisti vain päätään. Sitten hän kohautti hartioitaan, otti valokuvan, kääri sen huolellisesti lehtiin ja pani takaisin nuolikotelonsa pohjalle.

Hetken aikaa hän istui hiljaa, tuijottaen maahan. Jane Porter käänteli hyppysissään pientä medaljonkia, koettaen keksiä jotakin, minkä perusteella pääsisi selville sen oikeasta omistajasta.

Vihdoin tuli hänen mieleensä hyvin yksinkertainen selitys.

Medaljonki oli kuulunut loordi Greystokelle, ja kuvat esittivät häntä ja lady Alicea. Tämä villi-ihminen oli vain löytänyt sen rannikon majasta. Kuinka typerää, ettei hän ollut heti älynnyt tätä ratkaisua!

Mutta loordi Greystoken ja nuoren metsäläisen samannäköisyyttä hän ei voinut selittää, eikä olisikaan ollut kovin helppoa kuvitella, että tämä alaston villi todella saattoi olla englantilainen aatelismies.

Vihdoin Tarzan katsahti tyttöön, joka tutkiskeli medaljonkia. Hän ei voinut käsittää sen sisällä olevien muotokuvien merkitystä, mutta näki vieressään istuvan nuoren olennon ilmeessä vilkasta mielenkiintoa.

Tyttö huomasi nuoren miehen katseen ja luullen hänen haluavan korua takaisin, antoi sen hänelle. Mutta silloin Tarzan levitti ketjun, pani sen tytön kaulaan ja hymyili sille hämmästykselle, joka tästä odottamattomasta lahjasta kuvastui hänen kasvoillaan.

Jane Porter pudisti pontevasti päätään ja tahtoi ottaa kultaisen ketjun kaulaltaan, mutta Tarzan ei sallinut, vaan piteli kiinni hänen käsiään, kun hän oli itsepäinen.

Vihdoin hän mukautui, naurahti hiukan ja nosti medaljongin huulilleen. Sitten hän nousi seisaalleen ja niiasi.

Tarzan ei oikein tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta arvasi vaistomaisesti, että se oli hänen tapansa kiittää lahjasta. Niinpä hänkin nousi, otti korun käteensä, kumartui kuin menneiden aikojen hovimies ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota tytön huulet olivat koskettaneet.

Se oli sulava ja hieno kohteliaisuuden osoitus, ja hän suoritti sen itsetiedottoman sirosti ja arvokkaasti. Se oli todistus hänen ylhäisestä syntyperästään, monien sukupolvien sivistyksestä, joka täten vaistomaisesti tuli esiin, isäin perintö, jota ei koko hänen ikänsä kestänyt villi-ihmisen kasvatus ja ympäristö ollut kyennyt kokonaan hävittämään.

Nyt alkoi jo tulla hämärä, ja siksi he taas söivät hedelmiä, jotka olivat heillä sekä ruokana että juomana. Sitten Tarzan nousi ja vietyään Jane Porterin pikku teltan luo kehoitti häntä astumaan sisään.

Ensi kerran moneen tuntiin valtasi tytön taas pelko, ja Tarzan tunsi hänen estelevän.

Puolen päivän seurustelu tämän tytön kanssa oli tehnyt Tarzanista ikään kuin toisen olennon. Peritty vaisto puhui hänelle nyt paljon voimakkaammin kuin hänen saamansa kasvatus.

Tosin hän ei ollut metsäläisestä äkkiä muuttunut hienotapaiseksi herrasmieheksi, mutta jälkimmäinen alkoi jo päästä hänessä voitolle, ja ennen kaikkea hän halusi miellyttää tätä rakastamaansa naista ja näyttää hyvältä hänen silmissään.

Niinpä Tarzan käytti sitä ainoaa keinoa, jonka tiesi rauhoittavan Jane Porteria. Hän veti tupesta metsästyspuukkonsa ja antoi sen tytölle, kehoittaen tätä jälleen menemään telttaan.

Tyttö ymmärsi ja otettuaan pitkän puukon astui sisälle. Hän laskeutui pehmeälle ruohovuoteelle, mutta Tarzan jäi makaamaan oviaukon edustalle.

Siinä asennossa heidät tapasi aamun nouseva aurinko.

Herättyään Jane Porter ei ensin muistanut edellisen päivän kummallisia seikkailuja, vaan ihmetteli outoa ympäristöä -- pikku lehtitelttaa, pehmeätä ruohovuodetta ja jalkopuolella avautuvaa tuntematonta näköalaa.

Sitten tulivat muistot hitaasti hänen mieleensä yksitellen -- ja samalla myös valtava kiitollisuuden tunne siitä, että hän oli pelastunut kauheasta vaarasta.

Hän astui teltan aukolle katsomaan Tarzania. Tämä oli mennyt, mutta nyt hän ei enää pelännyt, sillä hän tiesi Tarzanin tulevan takaisin.

Kukapa saattaisikaan pelätä, kun se mies oli läsnä? Hän kyseli mielessään, oliko maan päällä toista miestä, jonka seurassa tyttö voisi tuntea itsensä turvalliseksi Afrikan viidakon sydämessä. Eikä hän pelännyt nyt edes leijonia tai panttereita.

Hän kohotti silmänsä ja näki Tarzanin notkean vartalon liukuvan maahan läheisestä puusta. Kun heidän katseensa yhtyivät, kirkastuivat Tarzanin kasvot, ja hänen huulilleen tuli sama säteilevä, avomielinen hymy, joka edellisenä päivänä oli saavuttanut tytön luottamuksen.

Kun Tarzan tuli lähemmäksi, alkoi Jane Porterin sydän sykkiä kiivaammin, ja hänen silmissään oli sellainen loisto kuin ei vielä yhdenkään miehen lähestyessä.

Tarzan oli jälleen kerännyt hedelmiä, jotka hän nyt laski teltan ovelle. Taas he istuutuivat syömään.

Jane Porter mietti, mitä aikeita Tarzanilla saattoi olla. Veisikö tuo villi hänet takaisin rannalle vai pidättäisikö hänet täällä. Äkkiä hän tajusi, ettei koko asia häntä niin kovin liikuttanutkaan. Oliko todella käynyt niin, että se oli hänestä yhdentekevää!

Hän alkoi käsittää olevansa täysin tyytyväinen, kun vain saisi istua tämän hymyilevän jättiläisen rinnalla ja syödä ihania hedelmiä metsän paratiisissa kaukana viidakon sydämessä -- enempää ei tarvittu, jotta hän oli tyytyväinen ja onnellinen.

Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että hänen nyt pitäisi olla puolikuollut pelosta, täynnä pahoja aavistuksia, mutta hänen sydämessään olikin riemua, ja hän vastasi vierellään istuvan miehen hymyyn samalla tavalla.

Kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, kävi Tarzan noutamassa teltasta puukkonsa. Tyttö oli sen kokonaan unohtanut ja tajusi unohduksen johtuneen siitä, että hän oli kadottanut sen pelon, joka oli hänet saanut ottamaan veitsen vastaan.

Kehoittaen tyttöä seuraamaan Tarzan lähti kentän poikki lähimpien puiden luo, otti hänet toiselle väkevälle käsivarrelleen ja heilautti itsensä oksalle.

Jane Porter älysi, että nyt alkoi matka omaisten luo, eikä voinut ymmärtää, miksi hänet äkkiä valtasi surumielisyys.

Tuntikausia he matkasivat hitaasti puusta puuhun. Tarzan ei pitänyt kiirettä, vaan koetti mahdollisimman kauan nauttia tästä matkasta, jolloin suloiset kädet olivat kiedotut hänen kaulansa ympäri, ja niinpä hän poikkesi kauas etelään suorasta rannikolle vievästä tiestä.

Useita kertoja he pysähtyivät vähän lepäämään, vaikkei se ollut Tarzanille tarpeellista, ja puolenpäivän tienoissa he jäivät tunniksi pienen puron rannalle, missä he sammuttivat janonsa ja aterioivat.

Niinpä olikin jo auringonlasku käsissä, kun he tulivat aukealle paikalle, ja silloin Tarzan hypähti maahan suuren puun viereen, levitti käsillään aukon pitkään viidakkoruohoon ja osoitti tytölle pientä majaa.