Part 13

Nyt olen hyvin väsynyt ja menen heti vuoteeseeni, johon herra Clayton minulle keräsi ruohot. Kirjettäni jatkan kuitenkin päivästä päivään, mikäli tapauksia sattuu. --

Uskollinen ystäväsi

_Jane Porter_.

HAZEL STRONGILLE, BALTIMORE, MD.

Luettuaan kirjeen Tarzan istui kauan aikaa ymmällä ja mietiskellen. Siinä oli niin paljon uusia ihmeellisiä asioita, että hänen oli vaikea päästä niistä selville.

He eivät siis tietäneet, että hän oli Apinain Tarzan. Piti ilmoittaa se heille.

Asuinpuuhunsa hän oli kyhännyt oksista ja lehvistä kömpelötekoisen katoksen, jonka suojaan hän oli sateen varalta tallettanut majasta tuomansa harvat aarteet. Niiden joukossa oli myös lyijykyniä.

Niistä hän otti yhden ja kirjoitti Jane Porterin nimikirjoituksen alle:

"Minä olen Apinain Tarzan."

Hän arveli sen riittävän, ja kirjeen hän päätti viedä takaisin majaan.

Ruuan puolesta heidän ei tarvitsisi huolehtia. Sitä hän kyllä hankkisi heille.

Seuraavana aamuna Jane Porter löysi hukkuneen kirjeensä ihan samalta paikalta, mistä se kaksi yötä aikaisemmin oli kadonnut. Se oli kummallista, mutta nähdessään lisäyksen nimensä alla hän tunsi kylmiä väreitä selässään. Hän näytti Claytonille kirjettä tai oikeammin sen viimeistä lehteä, jossa allekirjoitus oli.

"Ja ajatelkaahan, että tuo villi on arvatenkin tarkkaillut minua koko ajan, kun kirjoitin! Uh, se on kauheata!"

"Mutta hän on meille ystävällinen", vakuutti Clayton, "kun hän on palauttanut kirjeenne, eikä ole tehnyt teille mitään pahaa, ja ellen erehdy, niin juuri hän on antanut ystävyydestään hyvin kouraantuntuvan todistuksen, sillä äsken löysin majan edustalta kaadetun villikarjun".

Siitä lähtien kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi majalle tuotu metsänriistaa tai muuta ruokaa. Toisinaan se oli nuori hirvi, toisinaan jotakin outoa syötävää -- Mbongan kylästä näpistettyjä kassava-kakkuja -- taikka metsäkarju, leopardi, kerran leijonakin.

Tarzanille tuotti mitä suurinta nautintoa hankkia ruokaa näille tuntemattomille. Hänestä tuntui, ettei mikään ollut niin hauskaa kuin ahertaa ihanan valkoisen tytön menestykseksi ja turvaksi.

Hän aikoi joskus päivänvalolla ilmestyä majalle puhumaan heidän kanssaan niiden pikku merkkien avulla, jotka olivat heille kaikille tuttuja. Mutta hänen oli vaikea voittaa metsäläisujouttaan, ja niin päivä seurasi toista, eikä hän tullut toteuttaneeksi aikomustaan.

Majan asukkaat tutustuivat vähitellen ympäristöönsä ja rohkenivat mennä yhä kauemmas viidakkoon pähkinöitä ja muita hedelmiä hakemaan.

Kului tuskin päivääkään, jolloin professori Porter ei olisi hajamielisenä harhaillut viidakossa vähääkään piittaamatta sen väijyvistä vaaroista. Herra Samuel T. Philander, joka ei ollut nuorenakaan ollut vahva mies, kävi vain varjoksi entisestään, hänen kun piti pysytellä professorin henkivartijana.

Vihdoin Tarzan päätti käydä majalla.

Oli varhainen iltapuoli. Clayton oli lähtenyt sataman suulle tarkkailemaan, näkyisikö ehkä ohikulkevia laivoja. Täällä hänellä oli korkea puukasa valmiina sytytettäväksi, jos höyry tai purje ilmaantuisi kaukaiselle taivaanrannalle.

Professori Porter astuskeli pitkin rantaa etelää kohti, ja hänen kintereillään oli herra Philander, joka pyyteli häntä kääntymään takaisin, ennenkuin he molemmat taas joutuisivat jonkun villieläimen takaa-ajettaviksi.

Kun muut olivat hajaantuneet, lähtivät Jane Porter ja Esmeralda viidakkoon keräämään hedelmiä ja innoissaan he joutuivat yhä kauemmaksi majan luota.

Tarzan odotti oven edessä heidän paluutaan. Hän ajatteli kaunista valkoista tyttöä, eikä hän nykyään muuta ajatellutkaan. Hän mietti, pelkäisikö tyttö häntä, ja tämä ajatus oli vähällä saada hänet luopumaan suunnitelmastaan.

Hän alkoi käydä maltittomaksi, kun ei ketään kuulunut. Hänen teki mieli katsella tyttöä, olla hänen lähellään, ehkäpä koskettaakin häntä. Apinamies ei tuntenut mitään jumalaa, mutta hän oli sittenkin niin lähellä oman jumalaolentonsa palvontaa kuin kuolevainen ihminen konsaan joutuu tämän ylevän tunteen valtaan.

Odottaessaan hän kulutti aikaansa kirjoittamalla tytölle. Itsekään hän ei olisi osannut sanoa, aikoiko hän myös toimittaa kirjeen perille, mutta hänelle tuotti tavatonta mielihyvää, kun sai nähdä ajatuksensa paperilla. Näin hän kirjoitti:

"Minä olen Apinain Tarzan. Kaipaan teitä. Olen teidän. Te olette minun. Täällä minun talossani elämme aina yhdessä. Tuon teille parhaat hedelmät, hienoimmat hirvet, maukkainta lihaa, mitä viidakosta saadaan. Tahdon metsästää teille. Minä olen viidakon metsästäjistä mahtavin. Taistelen puolestanne. Minä olen väkevin kaikista viidakon taistelijoista. Te olette Jane Porter, sen näin kirjeestänne. Kun näette tämän, niin tiedätte, että se kuuluu teille ja että Apinain Tarzan rakastaa teitä."

Kun hän lopetettuaan kirjeensä seisoi ovella suorana kuin nuori intiaani, kuuli hänen tarkka korvansa tutun äänen. Se oli kahinaa, joka ilmaisi suuren apinan liikkuvan pitkin puiden alaoksia.

Hetkisen hän kuunteli tarkkaavaisesti. Sitten kuului viidakosta naisen kauhistunut huuto. Silloin Tarzan pudotti ensimmäisen rakkauskirjeensä maahan ja syöksyi kuin pantteri metsään. --

Clayton kuuli myös tämän huudon, samoin professori Porter ja herra Philander, jotka kaikki juosten kiirehtivät majalle, kiihkeästi kysellen toisiltaan, mikä oli hätänä. Silmäys majaan vahvisti heidän pahimman pelkonsa.

Jane Porter ja Esmeralda olivat poissa.

Hetkeäkään hukkaamatta Clayton ryntäsi molempien vanhusten seuraamana viidakkoon, huutaen tyttöä nimeltä. Puolisen tuntia hän harhaili siellä, kunnes sattumalta tapasi Esmeraldan näköjään elottoman ruumiin.

Hän kumartui koettelemaan neekerinaisen valtimoa ja kuunteli, vielä sydän sykki. Esmeralda oli vielä elossa. Clayton ravisti häntä.

"Esmeralda!" huusi hän naisen korvaan. "Esmeralda! Jumalan nimessä, missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut? Esmeralda?"

Neekeritär avasi hitaasti silmänsä. Hän näki Claytonin ja viidakon ympärillään.

"Oi taivas!" kiljahti hän ja pyörtyi uudestaan.

Nyt ehtivät paikalla myöskin professori Porter ja herra Philander.

"Mitä meidän on tehtävä, herra Clayton?" kysyi vanha professori. "Mistä haemme häntä? Jumala ei voi olla niin julma, että nyt olisi ottanut pienen tyttöni minulta."

"Meidän täytyy saada Esmeralda ensin virkoamaan", vastasi Clayton. "Hän voi kertoa meille, mitä on tapahtunut. Esmeralda!" huusi hän taas kiivaasti pudistaen neekeritärtä hartioista.

"Oi taivas, antakaa minun kuolla!" huusi naisparka silmät yhä ummessa. "Anna rakas Jumala, minun kuolla, mutta älä anna minun enää nähdä niin kauheata naamaa. Mitä varten lähetetään paholainen vanhan Esmeralda-paran kimppuun? Hän ei ole kellekään mitään pahaa tehnyt, totisesti ei ole. Hän on viaton, on ihan totta..."

"No no, Esmeralda", keskeytti Clayton. "Minä tässä vain olen, -- Clayton. Avatkaa silmänne!"

Esmeralda totteli käskyä.

"Oi taivas! Jumalalle kiitos!" sanoi hän.

"Missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Clayton.

"Eikö neiti Jane ole täällä?" parahti Esmeralda kohoten istualleen niin nopeasti, ettei olisi luullut hänen ruumiissaan olevan sellaista vikkelyyttä. "Oi jumala, nyt minä muistan! Se on vienyt hänet mukanaan", ja neekeritär alkoi nyyhkiä ja ruikuttaa.

"Mikä on vienyt hänet?" kysyi professori Porter.

"Suuri karvainen hirviö."

"Gorillako, Esmeralda?" kysyi herra Philander, ja kaikki kolme miestä voivat tuskin henkeään vetää, kun hän lausui ilmi tämän kauhean ajatuksen.

"Minä luulin, että se oli itse pahahenki, mutta kai se oli semmoinen gorillaelefantti, vai mikä sen nimi on. Oi voi minun lastani, omaa kultastani..." Ja taas Esmeralda purskahti kiihkeihin nyyhkytyksiin.

Clayton alkoi heti etsiskellä jälkiä, mutta ei nähnyt muuta kuin tallattua ruohoa, eikä hänellä ollut niin paljon viidakon tuntemusta, että olisi osannut näkemästään mitään päätellä.

Koko loppupäivän he haeskelivat viidakossa, mutta kun tuli pimeä, oli heidän pakko toivottomina luopua yrityksestä, sillä eiväthän he edes tietäneet suuntaa, minne päin peto oli vienyt Jane Porterin. Yö oli jo aikoja levinnyt seudun yli, kun he saapuivat majalle. Masentuneina ja äänettöminä he istuivat pienessä rakennuksessa.

Vihdoin professori Porter keskeytti hiljaisuuden. Hänen sävynsä ei enää muistuttanut oppinutta tutkijaa, joka laatii teorioita salaperäisistä, tuntemattomista asioista, vaan hän puhui nyt kuin toiminnan mies, mutta kaikesta päättäväisyydestä huolimatta hänen äänessään oli toivottomuuden ja tuskan vivahdus, joka sai vastakaikua Claytonin sydämestä.

"Nyt minä menen makuulle", sanoi vanhus, "ja koetan vähän nukkua. Varhain aamulla, heti kun on valoisaa, otan mukaani ruokaa niin paljon kuin jaksan kantaa, ja lähden taas etsimään Janea, kunnes löydän hänet. Minä en tule ilman häntä takaisin."

Hänen seuralaisensa eivät vastanneet heti. Kumpikin oli vaipunut omiin surullisiin ajatuksiinsa ja tiesi yhtä hyvin kuin professori-vanhuskin, mitä viime sanat merkitsivät -- professori Porter ei milloinkaan palaisi viidakosta.

Vihdoin Clayton nousi ja laski kätensä professori Porterin kumaraiselle olalle.

"Minä tulen tietysti kanssanne", sanoi hän. "Te olette puhunut meidän molempien puolesta."

"Tiesin, että tarjoutuisitte -- että haluaisitte tulla mukaani etsimään, herra Clayton, mutta se ei käy päinsä. Janea ei enää kukaan voi auttaa. Minä menen vain siksi, että saisin yhdessä hänen kanssaan kohdata Luojani, ja minulle tuottaa lohdutusta se tieto, ettei rakas tyttöni jää yksin ja hylättynä makaamaan hirveässä viidakossa. Samat lehvät saavat peittää meidät molemmat, samat sateet huuhdella meitä, ja hänen äitinsä henki saa tavata meidät yhdessä niin kuolemassa kuin elämässäkin. Ei, minun yksin on mentävä, sillä hän oli minun tyttäreni -- ainoa, mitä minulla enää oli rakasta maan päällä."

"Minä tulen sittenkin mukaanne", sanoi Clayton yksinkertaisesti.

Vanhus kohotti katseensa ja silmäili tarkoin William Cecil Claytonin tarmokkaita, kauniita kasvoja. Ehkä hän niistä luki sen rakkauden, joka paloi nuoren miehen sydämessä -- rakkauden hänen tyttäreensä.

Hän oli viime aikoina ollut liian syventynyt tieteellisiin mietiskelyihinsä, voidakseen panna merkille pikku tapauksia ja satunnaisia sanoja, jotka olisivat käytännöllisemmälle miehelle ilmaisseet, että nuoret tunsivat yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa. Nyt vasta hän joutui niitä ajattelemaan.

"Kuten haluatte", vastasi hän.

"Minut saatte myös ottaa lukuun", huomautti herra Philander.

"Ei, sinä vanha kelpo ystäväni", väitti professori Porter. "Emme saa kaikki mennä. Julmaa olisi jättää Esmeraldaparka tänne yksinään, eikä sitäpaitsi kolmelle onnistu asia sen paremmin kuin yhdellekään. Kauhea aarniometsä vaatii muutenkin tarpeeksi uhreja. Koettakaamme nyt vähän nukkua..."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Alkuajan valta

Siitä asti kun Tarzan oli jättänyt ihmisapinain heimon, jonka jäseneksi hänet oli otettu, olivat sitä vaivanneet alinomaiset riitaisuudet. Terkoz oli esiintynyt julmana ja oikullisena kuninkaana, niin että useat vanhemmista ja heikommista apinoista, joita kohtaan hän erikoisesti käytti hirmuvaltaansa, olivat toinen toisensa jälkeen perheineen lähteneet etsimään rauhaa ja turvallisuutta aarniometsän kaukaisista sisäosista.

Vihdoin jäljellejääneetkin joutuivat epätoivoon Terkozin väkivaltaisuudesta, ja silloin erään mieleen johtui Tarzanin hyvästijättöpuhe:

"Jos saatte johtajaksenne julmurin, niin älkää menetelkö niinkuin muut apinat, jotka yksitellen nousevat johtajaansa vastaan. Lyöttäytykää sen sijaan kaksi, kolme tai neljä yhteen ja käykää sitten hänen kimppuunsa. Jos näin teette, niin yksikään johtaja ei uskalla menetellä muulla tavoin kuin hänen sopii, sillä neljä voi aina tappaa kuinka väkevän johtajan tahansa."

Se apina, joka muisti tämän viisaan neuvon, puhui siitä useille tovereilleen, ja kun Terkoz taas kerran palasi heimonsa luo, sai hän kuuman vastaanoton.

Siinä ei kursailtu. Heti kun Terkoz näyttäytyi, karkasi häneen käsiksi viisi rotevaa karvaista petoa.

Sydämessään hän oli kurja pelkuri, kuten kaikki päällepäsmärit, olkoonpa sitten puhe apinoista tai ihmisistä, eikä hän siis jäänyt joko voittaakseen tai kuollakseen, vaan riistäytyi irti niin pian kuin suinkin ja pakeni metsän tiheimpään suojaan.

Pari kertaa hän vielä koetti liittyä heimoon, mutta kummallakin kerralla oli vastaanotto sama, ja hänet ajettiin tiehensä. Vihdoin hän luopui yrittämästä ja palasi viidakkoon raivosta ja vihasta vaahdoten.

Monta päivää hän kuljeskeli umpimähkään sinne tänne, hautoen kostoa ja etsiskeli en jotakin heikkoa olentoa, johon saisi purkaa vimmansa. Tässä mielentilassa heilautellen itseään puusta puuhun hirveä ihmisenkaltainen peto äkkiä tapasi matkallaan kaksi naista.

Huomatessaan heidät hän oli jo aivan heidän kohdallaan. Jane Porter näki hänet vasta sitten, kun suuri karvainen ruumis pudottautui maahan, jolloin hirvittävä naama ja ärisevä kita oli vain jalan päässä hänen edessään.

Kimeä parkaisu pääsi hänen huuliltaan, kun pedon koura tarttui hänen käsivarteensa. Sitten hänet tempaistiin lähemmäksi hirveitä hampaita, jotka tavoittelivat hänen kurkkuansa. Mutta ennenkuin ne koskettivat hienoa ihoa, oli apina muuttanut mieltään.

Heimo oli pitänyt hallussaan kaikki hänen naisensa. Hänen oli siis hankittava toisia niiden sijaan. Tämä karvaton valkea apina saisi olla ensimmäinen hänen uudessa taloudessaan. Niinpä hän töykeästi heitti tytön leveille karvaisille hartioilleen ja hypähti taas puiden sekaan, vieden mukanaan Jane Porterin, jota nyt uhkasi kuolemaa tuhat kertaa pahempi kohtalo.

Esmeraldan huuto oli kuulunut samaan aikaan kuin Jane Porterin, mutta sitten hän pyörtyi, kuten tavallisesti, jos sattui äkillinen kohtaus, joka vaati mielenmalttia.

Mutta Jane Porter ei menettänyt tajuntaansa. Tosin hän lamaantui kauhusta, nähdessään hirveän naaman ja tuntiessaan pedon pahanhajuisen hengityksen lemahtavan vasten kasvojaan, mutta hänen aivonsa toimivat, ja hän käsitti kaikki, mitä tapahtui.

Se vauhti, jolla peto vei häntä metsän läpi, oli hänestä suorastaan ihmeellinen, mutta sittenkään hän ei huutanut eikä ponnistellut vastaan. Apinan äkillinen ilmaantuminen oli niin hämmentänyt hänet, että hän luuli olevansa nyt matkalla rannikolle päin.

Siksi hän säästi voimiaan ja ääntään, kunnes näkisi olevansa kyllin lähellä majaa, että huutamisesta voisi olla apua.

Lapsiparka ei aavistanut, että häntä kannettiin yhä kauemmaksi läpitunkemattomaan aarniometsään.

Se parahdus, joka oli saanut Claytonin ja molemmat vanhukset rientämään pensaston puhki, oli opastanut Apinain Tarzanin suoraan Esmeraldan luo, mutta tästä hän ei sen enempää välittänyt, tarkastettuaan vain ohimennessään, ettei neekerittärelle ollut mitään pahaa tehty.

Hetken aikaa hän tutki maata ja puita ympärillään, kunnes hänen apinavaistonsa ja synnynnäinen ihmisälynsä oli saanut selville tapahtumain kulun yhtä täydellisesti kuin jos hän olisi ne omin silmin nähnyt.

Sitten hän jälleen katosi huojuvien puiden sekaan ja seurasi jälkiä, joita ei yksikään toinen ihminen olisi osannut keksiä ja tulkita.

Oksien päistä kyllä saattaa nähdä, kuinka apina on heilauttanut itsensä puusta puuhun, mutta mahdotonta sitävastoin on näistä merkeistä päättää, mihin suuntaa se on mennyt, sillä latvukset ovat taipuneet vain alaspäin, osoittamatta onko apina jättänyt nämä merkit tullessaan puuhun vai lähtiessään. Lähempänä puun runkoa sitävastoin pääsee paremmin selville suunnasta, vaikka jäljet siellä ovat heikommat.

Jollakin oksalla on hyönteistoukka musertunut pakolaisen jalan alle, ja Tarzan tietää vaistomaisesti, mihin sama jalka koskettaisi seuraavassa hyppäyksessä. Siltä hän sitten löytää jäännöksen samasta itikasta, ja useinkin se on vain pikkuruinen kostea täplä.

Toisaalla taas on koura repäissyt kaarnanpalasen irti, ja raapaisun suunta osoittaa minne päin matka on käynyt. Välistä on myös karvainen ruumis hieraissut oksaa tai runkoa, ja siihen tarttunut karvahahtuva kertoo, että ollaan oikeilla jäljillä.

Hänen ei edes tarvinnut hiljentää vauhtiaan huomatakseen kaikkia näitä näennäisesti vähäpätöisiä merkkejä, joita pakeneva eläin oli jättänyt. Ne erottuivat hänelle selvästi muista lehtevän tien lukemattomista säröistä ja naarmuista. Mutta selvemmin hän kuitenkin tunsi hajun, sillä hänen harjaantuneet sieraimensa olivat yhtä herkät kuin koiran, ja hänellä oli se etu, että hän kulki vastatuuleen.

Yleisesti luullaan, että luonto on alemmille olennoille antanut paremmat hajuhermot kuin ihmisille, mutta asia riippuu kokonaan niiden kehittymisestä. Ihmisen ei tarvitse olemassaolon taistelussa turvautua ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa. Hänen kykynsä ajatella ja harkita on melkoiseksi osaksi ne korvannut, ja siksi ne ovat vastaavassa määrässä tylsistyneet, samoin kuin korvia ja päänahkaa liikuttavat lihakset ovat kuihtuneet, kun niitä ei ole käytetty.

Toisin oli Apinain Tarzanin laita. Varhaisimmasta lapsuudesta asti hänen oli täytynyt herkistää näköään, kuuloaan, hajuaan, makuaan ja tuntoaan, ja nämä olivat olleet hänelle paljon tärkeämmät kuin aivot, jotka olivat kehittyneet hitaammin.

Tarzanin aisteista oli maku kehittymättömin, sillä hän saattoi syödä ihania hedelmiä ja kauan kuopattuna ollutta raakaa lihaa ja tunsi kummassakin tapauksessa melkein samanlaista nautintoa. Mutta tässä suhteessa hän erosikin vain vähän muutamista nykyajan herkuttelijoista.

Melkein ääneti hän ajoi takaa Terkozia, mutta hänen kahinansa kuului sittenkin pakenevan pedon korviin ja sai sen lisäämään vauhtiaan.

Tarzanin täytyi samota useita kilometrejä, ennen kuin hän tavoitti Terkozin, ja kun tämä silloin näki, että pako oli turha, laskeutui hän maahan pienelle avoimelle paikalle otellakseen saaliinsa puolesta tai jollakin tavoin pelastaakseen nahkansa, jos huomaisi, että vastustaja oli häntä väkevämpi.

Hän piteli yhä kiinni Jane Porterista, kun Tarzan leopardin lailla ryntäsi kentälle, jonka itse luonto oli pannut kuntoon tätä alkuaikojen mukaista kaksintaistelua varten.

Nähdessään, että takaa-ajaja oli Tarzan, tuli Terkoz ajatelleeksi, että nainen oli Tarzanin oma, koska he olivat molemmat samaa lajia -- valkoisia ja karvattomia -- ja hänen mielensä riemastui, kun näin tuli tilaisuus kaksin verroin kostaa vihamiehelleen.

Jane Porterille oli tämän jumalaisen miehen ilmestys kuin sanansaattaja ylhäältä. Claytonin, isänsä ja herra Philanderin kuvauksista hän päätteli, että tuo oli varmaankin sama ihmeellinen olento, joka oli pelastanut heidät, ja niinpä hän näki Tarzanissa vain suojelijan ja ystävän.

Mutta kun Terkoz sysäsi hänet töykeästi syrjään ja hän näki apinan valtavan hahmon, väkevät lihakset ja julmat hampaat, alkoi hänen sydämensä vapista. Kuinka voisi yksikään ihminen lyödä sellaisen vastustajan maahan?

Kuin vihaiset härät he iskivät yhteen ja tavoittelivat kuin sudet toistensa kurkkuja. Apinan pitkiä hampaita vastassa oli miehen terävä puukko.

Jane Porter oli nojautunut korkean puun runkoon, kädet lujasti puristettuina aaltoilevaa rintaa vasten ja silmät levällään kauhusta, pelosta ja ihailusta ja tarkkasi tätä alkuaikaisten olentojen kamppailua naisesta -- hänestä.

Kun miehen selkä- ja olkalihakset ponnistuksesta paisuivat ja hänen jäntevät käsivartensa pitivät kurissa apinan irvistäviä hampaita, silloin karisi vuosisatojen sivistys ja hienous kuin tarpeeton huntu nuoren tytön yltä. Ja kun pitkä puukko kymmenkunta kertaa upposi syvälle Terkozin sydänvereen ja raskas ruho sitten hengetönnä lojui maassa, heräsi Jane Porterissa eloon alkuaikainen nainen, ja hän riensi kädet ojennettuina alkuaikaisen miehen luo, joka oli taistellut hänen puolestaan ja hänet voittanut omakseen.

Entä Tarzan?

Hän teki sen, mitä ei tarvitse opettaa yhdellekään miehelle, jonka suonissa terve veri lämpimänä virtaa. Hän otti tytön syliinsä ja peitti vapisevat huulet suuteloilla.

Hetken aikaa Jane Porter lepäsi Tarzanin rintaa vasten silmät puoleksi ummessa. Ensi kerran nuoren elämänsä aikana hän sai kokea, mitä rakkaus oli.

Mutta äkkiä hän taas tuli tajuihinsa. Hänestä tuntui kuin hän olisi alasti, ja häntä hävetti, ja silloin hän taas oli oma itsensä, loukkaantunut nykyajan nainen, joka rajusti sysäsi Apinain Tarzanin luotaan ja kätki kasvot käsiinsä.

Tarzan oli hämmästynyt, kun tyttö, jota hän oli salaa rakastanut ja ihaillut, oli vastustelematta tullut hänen syliinsä, ja nyt hän hämmästyi yhtä paljon, kun tyttö tahtoi päästä hänestä eroon.

Sitten Tarzan lähestyi taas ja tarttui hänen käsivarteensa. Mutta hän rimpuili vastaan kuin tiikeri ja löi Tarzanin leveään rintaan pienillä käsillään.

Tarzan ei voinut tätä ymmärtää.

Äsken oli hänen tarkoituksensa ollut kiireesti viedä Jane Porter tämän omaisten luo, mutta lyhyt hetki oli sumentanut.

Apinain Tarzan oli tuntenut lämpimän, solakan ruumiin kaikki, ja siihen oli haihtunut hänen hyvä aikeensakin, painuvan itseään vasten. Tytön hengitys oli lämmittänyt hänen poskiaan ja huuliaan ja sytyttänyt uuden hehkun hänen rinnassaan. Ihanien huulten suudelmat olivat saaneet hänen koko sielunsa leimuamaan, ja sen palon voimasta Tarzan oli kuin uusi olento.

Taas hän laski kätensä tytön käsivarsille. Taas hänet työnnettiin takaisin. Silloin Tarzan teki juuri niin, kuin hänen ensimmäiset esi-isänsä olivat tehneet.

Hän otti naisen syliinsä ja kantoi hänet viidakkoon.

Varhain seuraavana aamuna heräsivät kaikki neljä pienessä majassa nukkuvaa henkilöä kanuunanlaukaukseen. Clayton ryntäsi ensimmäisenä ulos ja näki, että kaksi alusta oli ankkuroinut sataman suulle.

Toinen oli _Arrow_, toinen pieni ranskalainen risteilijä. Jälkimmäisen kannella seisoi suuri joukko miehiä, katsellen rannalle; Clayton ja toiset hänen jäljessään tulleet ymmärsivät, että kanuuna oli laukaistu herättämään heidän huomiotaan, jos he vielä olisivat majassa.

Molemmat laivat olivat jokseenkin kaukana rannasta, ja epäiltävää oli, voisiko laivaväki kaukoputkellaan nähdä pienen seurueen, joka heilutteli heille hattujaan.

Esmeralda oli irroittanut punaisen esiliinansa ja liehutti sitä kiihkeästi päänsä yllä, mutta Clayton, joka pelkäsi, ettei sekään ehkä näkyisi, kiirehti pohjoiselle niemekkeelle, missä hänen kokkonsa oli valmiina sytytettäväksi.

Sekä hänestä itsestään että hänen onnettomuustovereistaan tuntui kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän ehti kuivan puu- ja risukasan luo.

Kun hän vihdoin oli tunkeutunut tiheikön puhki ja taas sai näkyviinsä alukset, hämmästyi hän kovasti huomatessaan _Arrowin_ kohottavan purjeita ja risteilijän olevan matkalla.

Nopeasti hän sytytti rovion monesta kohden ja kiirehti sitten niemen uloimpaan kärkeen. Siellä hän riuhtaisi yltään paitansa, sitoi sen oksaan ja alkoi sitä heiluttaa edestakaisin.

Mutta alukset jatkoivat vain matkaansa, ja hän oli jo luopunut kaikesta toivosta, kun yli metsän nouseva valtava savupatsas herätti risteilijän tähystäjän huomiota. Heti sitten suuntautui kymmenkunta kaukoputkea rannikkoa kohti.

Clayton näki molempien alusten kääntyvän. _Arrow_ jäi rauhallisesti keinumaan valtameren aalloille, mutta risteilijä lähti verkalleen maata kohti.

Jonkun matkan päähän se pysähtyi, ja siitä laskettiin vene, joka soudettiin rannalle.

Kun se pääsi maihin, astui siitä nuori upseeri.

"Herra Clayton, luullakseni?" kysyi hän.

"Jumalan kiitos, että tulitte!" vastasi Clayton. "Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä."

"Mitä tarkoitatte, herra?" kysyi upseeri.

Clayton kertoi Jane Porterin katoamisesta ja ilmoitti, että etsintään tarvittaisiin aseellisia miehiä.

_"Mon dieu!"_ huudahti upseeri huolestuneena. "Eilen ei olisi kenties ollut myöhäistä. Tänään voi olla parempi, ettei tyttöparkaa milloinkaan löydetä. Hirveätä, herra, todella hirveätä."

Toisia veneitä oli risteilijästä laskettu vesille. Clayton osoitti upseerille, missä oli pienen poukaman suu, ja astui sitten hänen kanssaan veneeseen. Kaikki soutivat nyt pieneen satama-altaaseen.

Pian nousi koko seurue maihin sille kohtaa, missä professori Porter, herra Philander ja itkevä Esmeralda odottivat.