Part 12

"Se on varmaankin sen miehen ansiota, jota he sanovat Snipesiksi", sanoi Jane Porter. "King oli lurjus, mutta sentään jonkun verran inhimillinen. Jollei häntä olisi surmattu, niin uskon varmasti, että hän olisi pitänyt meistä huolta ja meille olisi toimitettu kaikkia tarpeita, ennenkuin meidät jätettiin oman onnemme nojaan."

"Olen pahoillani, etteivät he ennen lähtöään käyneet luonamme", sanoi professori Porter. "Olisin pyytänyt heitä jättämään aarteen meille, sillä jos se hukkuu, niin joudun taloudellisesti perikatoon."

Jane Porter katsoi isäänsä surullisesti.

"Siitä ei olisi ollut apua, rakas isä", vastasi hän, "sillä juuri aarteen vuoksi he tappoivat päällystönsä ja jättivät meidät tähän hirveään erämaahan".

"No no, lapsi, no no!" muistutti professori Porter. "Sinä olet hyvä tytär, mutta kokematon käytännöllisissä asioissa." Ja sitten hän kääntyi ja lähti verkalleen astelemaan viidakkoa kohti, kädet selän takana pitkän takin liepeiden alla ja silmät kiinni maassa.

Hänen tyttärensä katsoi hänen jälkeensä surumielisesti hymyillen, kääntyi sitten herra Philanderin puoleen ja kuiskasi:

"Olkaa niin ystävällinen ja estäkää häntä lähtemästä omille retkilleen kuten eilen. Kuten tiedätte, luotamme teihin, että pidätte häntä tarkasti silmällä."

"Hän käy päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi", vastasi herra Philander huokaisten ja päätään pudistaen. "Luulenpa, että hän nyt on menossa eläintieteelliseen puutarhaansa ilmoittamaan, että eilisiltana yksi heidän leijonistaan oli päässyt irti. Oh, neiti Jane, te ette tiedä, mitä kaikkea saan kestää..."

"Tiedänpä kylläkin, herra Philander, mutta vaikka me kaikki häntä rakastamme, te yksin kykenette häntä ohjaamaan, sillä mitä tahansa hän teille mahdollisesti sanookin, hän kunnioittaa teidän suurta oppianne, ja siksi hänellä on tavaton luottamus teidän mielipiteisiinne. Isä-parka ei edes osaa tehdä eroitusta oppineisuuden ja viisauden välillä."

Herra Philander näytti joutuvan hieman hämilleen näistä sanoista ja lähti seuraamaan professori Porteria, mielessään pohtien pitikö hänen käsittää imarteluksi vai loukkaukseksi neiti Porterin kaksimielinen kohteliaisuus.

Tarzan oli pannut merkille sen hämmennyksen ja levottomuuden, joka oli ilmennyt majan uusien asukkaiden kasvoilla, kun he huomasivat Arrow-laivan lähdön. Hän päätti siis, kun laiva lisäksi oli hänelle merkillinen uutuus, kiirehtiä sataman suun pohjoispuoliseen kärkeen sitä lähemmin katsellakseen ja samalla ottaakseen selville, minne päin se suuntasi kulkunsa.

Liikkuen nopeasti puusta puuhun hän saapui niemeen vain hetkistä myöhemmin kuin laiva oli päässyt ulos satamasta, ja niinpä hänellä olikin erinomainen tilaisuus tarkastella oudon, uivan talon ihmeitä.

Maan puolelta puhalsi heikko tuuli, ja alus, joka oli verkalleen kulkenut ulos satamasta vain parin purjeen varassa, levitti nyt kaikki mahdolliset riepunsa päästäkseen merelle niin nopeasti kuin suinkin.

Tarzan katseli ihastuneena aluksen siroja liikkeitä ja olisi hartaasti suonut olevansa sen kannella. Äkkiä hänen tarkat silmänsä huomasivat vähäpätöisen savujuovan kaukana pohjoisella taivaanrannalla, ja hän ihmetteli, mistä sellainen sai alkunsa aavalla merellä.

Melkein samaan aikaan sen huomasi myöskin _Arrowin_ tähystäjä, ja Tarzan näki, kuinka purjeita heti muutettiin ja vähennettiin. Alus kääntyi ja lähti pyrkimään takaisin maata kohden. Eräs mies seisoi keulassa ja heitti alinomaan mereen köyttä, jonka päässä oli jokin pieni esine. Tarzan ihmetteli, mitä tuokin homma tarkoitti.

Vihdoin laiva kääntyi vasten tuulta, ankkuri laskettiin ja purjeet päästettiin alas. Kannella häärättiin kovasti. Aluksesta laskettiin vesille vene ja siihen sijoitettiin iso arkku. Sitten kymmenkunta merimiestä tarttui airoihin ja souti sitä niemenkärkeä kohti, missä Tarzan kyyristeli puun lehvien keskellä. Veneen tullessa lähemmäksi Tarzan näki, että sen perässä istui rottanaama.

Pari minuuttia vielä, ja vene tuli rantaan. Miehet hyppäsivät maihin ja nostivat ison arkun hietikolle. He olivat niemen pohjoisella rannalla, niin ettei majasta päin voitu heitä nähdä.

Miehet väittelivät vähän aikaa kiivaasti. Sitten rottanaama astui muutamien kumppanien kera sille kummulle, jolla Tarzanin kätköpaikka oli. He katselivat tutkivasti ympärilleen.

"Tässä on hyvä paikka", sanoi rottanaamainen merimies, osoittaen Tarzanin puun alustaa.

"Se on yhtä hyvä kuin joku toinenkin", vastasi eräs hänen kumppaneistaan. "Jos aarre löydetään laivasta, niin se kuitenkin takavarikoidaan. Yhtä hyvin hautaamme sen tänne siltä varalta, että joku meistä välttää hirsipuun, hakee sen täältä ja saa siitä nauttia."

Rottanaama kutsui sitten veneen luo jääneitä miehiä, ja nämä tulivat hitaasti kuokkineen ja lapioineen.

"Pitäkää kiirettä!" huusi Snipes.

"Älä rähise!" vastasi eräs miehistä happamesti. "Et sinä mikään amiraali ole, senkin krapu."

"Mutta nyt minä olen kapteeni, pidä se muistissasi, tolvana!" huusi Snipes, päästäen suustaan kauheita kirouksia.

"Älkää nyt pojat, riidelkö", varoitti eräs, joka ei vielä ollut puhunut. "Mitä apua siitä on, että alamme keskenämme kinastella?"

"Oikein", vastasi eräs merimies, joka oli ruvennut vastustamaan Snipesin itsevaltaista käytöstä, "mutta ei tässä sakissa kannata kenenkään nokkaansa nostella".

"Kaivakaa, pojat, tästä", sanoi Snipes osoittaen paikkaa puun juurella. "Ja sillä aikaa saa Peter piirtää paikasta kartan, jotta löydämme sen jälkeenpäin. Tom ja Bill, ottakaa pari miestä avuksi ja tuokaa arkku tänne."

"Mitäs sinä sitten aiot tehdä?" kysyi äskeinen riitelijä. "Sinäkö vain komentelet?"

"Tee sinä vain työtä", murisi Snipes. "Et kai luule, että kapteeni tarttuisi lapioon, vai mitä?"

Kaikki miehet katsoivat häneen kiukkuisina. Yksikään ei pitänyt Snipesistä, ja hänen mahtailunsa sen jälkeen, kun hän oli murhannut kapinoitsijain todellisen johtajan, Kingin, oli vain antanut uutta virikettä heidän vihalleen.

"Tarkoitatko, ettet aio ottaa lapiota ja auttaa työssä? Ei kai sinun olkasi niin penteleen kipeä ole", sanoi Tarrant, se merimies, joka ensin oli hänelle puhunut.

"En, vaikka lempo olisi", vastasi Snipes, hermostuneesti hypistellen revolverin perää.

"Silloin hitto vie, saat ainakin kuokan, ellei sinulle lapio kelpaa..." Näin sanoen Tarrant kohotti kuokkansa ja vimmatusti iskien hautasi sen kärjen Snipesin aivoihin.

Hetken aikaa miehet seisoivat ääneti ja katselivat kumppaninsa raivon uhria. Sitten yksi heistä virkkoi:

"Oikein tehty sille öykkärille!"

Eräs toinen iski kuokkansa maahan, mutta kun multa oli pehmeää, heitti hän kuokan ja tarttui lapioon, minkä jälkeen toisetkin ryhtyivät työhön. Murhasta ei sen enempää puhuttu, mutta miesten mieli oli keveämpi kuin ennen Snipesin komentoaikana.

Kun kuoppa oli kaivettu arkun suuruiseksi, ehdotti Tarrant, että sitä laajennettaisiin ja Snipesin ruumis haudattaisiin arkun päälle.

"Se eksyttäisi ketä tahansa, joka rupeaisi täällä kaivelemaan", selitti hän.

Toiset pitivät ehdotusta viisaana, ja niin he laajensivat kuoppaa, jotta ruumis mahtui siihen. Keskelle kaivettiin syvennys arkkua varten, joka purjekankaaseen käärittynä laskettiin koloonsa, niin että sen reuna kohosi noin jalan verran esille haudan pohjasta. Maata lapioitiin ja poljettiin arkun ympärille, kunnes haudan pohja oli kauttaaltaan tasainen.

Sitten kaksi miestä vyörytti muitta mutkitta rottanaaman ruumiin hautaan, kun ensin oli sen taskuista korjattu aseet ja muut esineet, jotka jäivät miesten saaliiksi.

Hauta luotiin umpeen ja poljettiin päältä kovaksi. Liika multa hajoitettiin sinne tänne, ja haudalle levitettiin risuja niin luonnolliseen asentoon kuin suinkin, jotta ei näkyisi mitään jälkiä siitä, että maata oli sillä kohtaa myllerretty.

Kun kaikki oli kunnossa, palasivat miehet pikku veneen luo ja lähtivät nopeasti soutamaan takaisin laivalle.

Tuuli oli yltynyt melkoisesti, ja kun savu oli taivaanrannalla käynyt paljon selvemmäksi, eivät kapinoitsijat viivytelleet vähääkään, vaan levittivät joka purjeen ja _Arrow_ viiletti myötätuulessa hyvää vauhtia pakoon lounaista kohti.

Tarzan, joka oli hievahtamatta tarkannut äskeistä näytelmää, istui kauan aikaa miettimässä näiden kummien olentojen vehkeitä.

Ihmiset olivat tosiaan hupsumpia ja julmempia kuin viidakon pedot! Kuinka onnellinen olikaan hän itse saadessaan aarniometsänsä rauhassa elää turvallisena!

Hän ihmetteli itsekseen, mitä heidän maahan hautaamansa arkku sisälsi. Elleivät he tahtoneet sitä pitää, niin miksi he eivät muitta mutkitta heittäneet sitä veteen? Se olisi ollut paljon helpompaa...

Ahaa, kyllä he tahtovat sen pitää, ajatteli hän. Kätkivät sen tänne ja aikovat myöhemmin tulla sitä noutamaan.

Tarzan liukui alas maahan ja alkoi tutkia kätköpaikkaa. Hän tarkasteli, olivatko miehet jättäneet mitään hänelle kelpaavaa. Pian hän löysikin haudalle heitettyjen risujen alta lapion.

Hän otti sen käteensä ja koetti käsitellä sitä samoin kuin oli nähnyt merimiesten tekevän. Se oli kiperää työtä ja teki kipeää hänen paljaille jaloilleen, mutta hän jatkoi uutterasti kunnes oli osaksi paljastanut ruumiin, jonka hän sitten veti ylös haudasta ja jätti lojumaan sen reunalle.

Sitten hän kaivoi edelleen, ja pian oli arkkukin esillä. Sen hän nosti myös ja pani ruumiin viereen. Sitten hän täytti pienemmän kuopan haudan pohjalla, pani ruumiin jälleen paikalleen, lapioi kaikki umpeen, levitti päälle risut ja astui arkun luo.

Neljä merimiestä oli hikoillut sitä kantaessaan -- Apinain Tarzan nosti arkun yhtä helposti kuin tyhjän laatikon ja vei sen tiheimpään viidakkoon, sidottuaan ensin lapion köydellä selkäänsä.

Raskas taakka mukanaan ei hän tosin voinut heilutella itseään puusta puuhun, kuten tavallisesti, ja siksi hän nyt kulki polkuja pitkin, päästen kuitenkin aika nopeasti eteenpäin. Useita tunteja hän marssi koilliseen, kunnes hänen eteensä tuli läpitunkematon vesakkometsä köynnöksineen ja rönsyineen. Silloin hän kapusi puiden alimmille oksille ja saapui neljännestunnin kuluttua sille apinain kokouspaikalle, missä he pitivät neuvottelujaan tai viettivät kaameita tappojuhliaan.

Keskellä tätä aluetta, likellä rumpua ja alttaria, hän alkoi kaivaa kuoppaa. Se oli kovempaa työtä kuin lapioida äsken peitettyä hautaa, mutta Tarzan oli sisukas ja jatkoi kaivamistaan, kunnes lopulta kuoppa oli kyllin syvä arkun kätköpaikaksi.

Miksi hän oli ryhtynyt tähän työhön tuntematta arkun sisällyksen arvoa?

Apinain Tarzanilla oli ihmisen ruumis ja ihmisen aivot, mutta hän oli apina kasvatuksensa ja ympäristönsä vuoksi. Hänen aivonsa sanoivat hänelle, että arkussa oli jotakin arvokasta, sillä muutoinhan miehet eivät olisi sitä kätkeneet. Hänen kasvatuksensa oli opettanut häntä matkimaan kaikkea uutta ja tavatonta, ja nyt sai lisäksi hänen luonnollinen uteliaisuutensa, joka on yhtä ominainen ihmisille kuin apinoille, hänet koettamaan avaamaan arkkua ja tutkimaan, mitä siinä oli.

Mutta raskas kansi ja vahvat raudoitukset olivat liikaa hänenkin taidolleen ja suunnattomalle voimalleen, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin haudata arkku, saamatta uteliaisuuttaan tyydytetyksi.

Kun Tarzan sitten taas oli saapunut majan luo, oli jo aivan pimeä. Pikku rakennuksessa paloi valo, sillä Clayton oli löytänyt avaamattoman öljyastian, joka oli ollut koskematta kaksikymmentä vuotta. Se kuului alkujaan siihen varastoon, jonka Musta Mikko oli jättänyt Claytonille. Lamput olivat vielä myöskin käyttökelpoisia, ja niinpä Tarzanin kummastukseksi majan sisällä oli yhtä valoisaa kuin päivällä.

Hän oli usein itsekseen miettinyt, mihin lamppuja oikeastaan käytettiin. Hänen kirjansa ja kuvansa olivat kertoneet hänelle, mitä ne olivat, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka ne saatiin lähettämään luotaan ihmeellistä auringonvaloa, jota kuvissa oli näkynyt niistä virtaavan ympärillä oleviin esineihin.

Lähestyessään oven likeistä ikkunaa hän näki, että maja oli purjekankaalla ja oksilla jaettu kahdeksi huoneeksi.

Etuhuoneessa oli kolme miestä; kaksi vanhempaa istui vilkkaasti keskustelemassa, kun taas nuorin nojasi selkäänsä vasten häthätää kyhätyllä tuolilla ja luki erästä Tarzanin kirjaa.

Mutta kun Tarzan ei erikoisesti välittänyt näistä miehistä, hiipi hän toisen ikkunan taakse. Sieltä näkyi tyttö. Kuinka kaunis hän olikaan! Kuinka ihana hänen lumivalkoinen ihonsa!

Tyttö kirjoitti paraikaa Tarzanin omalla pöydällä ikkunan luona. Ruohokasalla huoneen perimmässä nurkassa makasi neekeritär uneen vaipuneena.

Tunnin aikaa Tarzan katseli kirjoittavaa tyttöä ja olisi kovin mielellään puhutellut häntä, mutta ei uskaltanut yrittääkään, sillä varmaankaan ei tyttö ymmärtäisi häntä -- kuten ei nuori mieskään ollut ymmärtänyt -- ja lisäksi hän pelkäsi säikähdyttävänsä tytön pois ikkunan luota.

Vihdoin tyttö nousi, jättäen kirjoittamansa lehdet pöydälle, astui vuoteen luo ja alkoi sitä pöyhiä.

Sitten hän päästi hajalle pehmeät, kultaiset hiuksensa, jotka kruununa koristivat hänen päätänsä. Kuin soliseva vesi, jonka häipyvä aurinko muuttaa sulaksi metalliksi, ne valuivat kahden puolen hänen soikeita kasvojaan ja aaltoilivat hänen vyötäisiäänkin alemmas.

Tarzan seisoi kuin lumottuna. Sitten tyttö sammutti lampun, ja huoneessa oli kaikki mustaa.

Sittenkin Tarzan jäi odottamaan. Hän hiipi aivan kiinni ikkunaan ja kuunteli puolisen tuntia. Vihdoin hän kuuli sellaista säännöllistä hengitystä, joka ilmaisee nukuksissa oloa.

Varovasti hän pisti kätensä ristikon läpi ja tunnusteli pöytää pitkin. Hän tapasi Jane Porterin kirjoittamat lehdet ja veti kätensä kalliine aarteineen takaisin.

Tarzan kääri lehdet kokoon ja pisti ne nuolikoteloonsa. Sitten hän häipyi viidakkoon hiljaa ja ääneti kuin varjo.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Viidakon vero

Tarzan heräsi varhain seuraavana aamuna, ja uuden päivän ensi ajatus, kuten viimeinenkin eilenillalla, koski nuolikoteloon kätkettyä ihmeellistä kirjoitusta.

Nopeasti hän veti sen esiin, sydämessään toivoen osaavansa lukea, mitä kaunis valkoinen neito oli kirjoittanut.

Mutta jo ensi silmäys siihen toi hänelle hänen elämänsä katkerimman pettymyksen. Milloinkaan hän ei ollut halunnut mitään niin kiihkeästi kuin saada lukea, mitä oli kirjoittanut se kultahiuksinen olento, jonka hän niin äkkiä ja odottamatta oli tavannut. Mitäpä siitä, vaikkei kirjoitus ollutkaan aiottu hänelle! Se ilmaisi joka tapauksessa tytön ajatuksia, eikä Apinain Tarzan muusta välittänyt.

Ja nyt hän joutui ihan ymmälle katsellessaan merkillisiä kirjaimia, joiden kaltaisia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Lisäksi ne vielä kallistuivat päinvastaiseen suuntaan kuin hän oli nähnyt kirjoissaan tai löytämissään harvoissa, vaikeasti luettavissa kirjeissä.

Mustan kirjankin pienet merkit olivat tuttuja, vaikka ei ollutkaan saanut selvää sisällyksestä, mutta tässä kirjoituksessa oli kaikki uutta ja käsittämätöntä.

Parikymmentä minuuttia hän tuijotti outoihin kirjaimiin, kunnes ne vihdoin äkkiä alkoivat näyttää tutunomaisilta, vaikka ikäänkuin runnelluilta ja pahoinpidellyiltä. Ahaa, ne olivat sittenkin vanhoja ystäviä, niitä oli vain väännetty toisennäköisiksi.

Sitten alkoi selvitä sana sieltä, toinen täältä. Hänen sydämensä hätkähti ilosta.

Puolen tunnin kuluttua hän oli jo edistynyt tuntuvasti, ja lukuunottamatta muutamia yksityisiä sanoja hän ymmärsi kaikki.

Hän luki seuraavaa:

_Afrikan länsirannikolla, noin kymmenennellä asteella eteläistä leveyttä_. (Niin sanoo herra Clayton.)

Helmikuun 3 (?) p:nä 190..

Rakas Hazel!

Tuntuu hullulta kirjoittaa sinulle kirjettä, jota et milloinkaan saane lukea, mutta minun täytyy kuitenkin jollekulle kertoa niistä kauheista kokemuksistamme, jotka ratkaisevat kohtalomme -- olkoon se mikä tahansa.

Kuten tiedät, meidän luultiin lähtevän tieteelliselle tutkimusmatkalle Kongoon. Otaksuttiin, että isä hautoi mielessään ihmeellistä teoriaa jostakin tavattoman vanhasta sivistyksestä, jonka jätteitä muka oli haudattuna jonnekin Kongon laaksoon. Mutta kun kerran olimme kunnollisesti päässeet avoimelle merelle, tuli totuus ilmi.

Silloin saatiin näet tietää, että muuan vanha kirjatoukka, jolla oli pieni muinaisesineiden kauppa Baltimoressa, oli jonkin vanhan espanjalaisen käsikirjoituksen lehtien välistä löytänyt v. 1752 kirjoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Espanjasta Etelä-Amerikkaan aikoneen purjealuksen ja sen kapinallisen miehistön seikkailuja. Laivalla oli ollut kalliina lastina dublooneja ja piastereita. Se kuulostaa merirosvomaiselta, eikö totta?

Kirjoittaja oli itsekin ollut kapinoitsijain joukossa, ja kirje oli tarkoitettu hänen pojalleen, joka oli siihen aikaan ollut erään espanjalaisen kauppalaivan kapteenina.

Kirjeessä kerrotusta tapauksesta oli jo kulunut monta vuotta, ja sen kirjoittajasta oli tullut jonkin espanjalaisen pikkukaupungin kunnioitettu kansalainen; mutta kullanhimo oli silti hänessä niin väkevä, että hän pani kaikki alttiiksi, saadakseen ilmoittaa pojallensa, kuinka he molemmat pääsisivät tarumaisten rikkauksien omistajiksi.

Hän kertoi siinä, kuinka miehet noin viikon matkan päässä Espanjasta olivat tehneet kapinan ja surmanneet jokaisen päällysmiehen ja kaikki muutkin, jotka olivat heitä vastustaneet. Mutta täten he samalla toimittivat itselleen kohtalokkaan lopun, sillä laivaan ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi kyennyt sitä ohjaamaan merellä.

Tuuli ajeli heitä sinne tänne kahden kuukauden aikana, kunnes he kuolemansairaina keripukista, nälästä ja janosta olivat joutuneet eräälle pienelle saarelle. Aallot paiskasivat aluksen rantaa vasten kappaleiksi, mutta sitä ennen olivat elossaolijat, joita silloin enää oli vain kymmenen sielua, saaneet suurista aarrearkuista yhden pelastetuksi.

Sen he kaivoivat huolellisesti maahan ja elivät saarella kolme vuotta, alinomaa toivoen pelastusta. Toinen toisensa jälkeen he sairastuivat ja kuolivat, kunnes lopulta vain yksi mies oli jäljellä -- kirjeen kirjoittaja.

Miehet olivat aluksensa jäännöksistä rakentaneet veneen, mutta kun heillä ei ollut pienintäkään tietoa, missä saari sijaitsi, eivät he olleet uskaltaneet lähteä matkalle.

Kun kaikki toiset olivat kuolleet, alkoi hirveä yksinäisyys painostaa häntä, niin ettei hän enää kestänyt sitä, ja siksi hän mieluummin antautui vaaraan kuolla aavalla merellä kuin menettää järkensä yksinäisellä saarella ja lähti purjehtimaan pienellä veneellään, oltuaan miltei vuoden erakkona.

Onneksi hän lähti pohjoiseen ja joutui viikon päästä Espanjan ja Länsi-Intian väliä purjehtivien laivojen kulkuvesille, jolloin eräs kotiin matkaava alus keksi hänet ja otti hoiviinsa.

Pelastajilleen hän kertoi vain haaksirikosta, kuinka melkein kaikki miehet olivat hukkuneet ja sitten loputkin menehtyneet saarella, niin että hän yksin oli jäänyt eloon. Kapinasta ja maahan kaivetusta aarrearkusta hän ei maininnut mitään.

Laivan kapteeni sanoi, että ottaen huomioon sen paikan, josta hänet oli pelastettu, ja kuluneella viikolla vallinneet tuulet hän oli varmasti ollut jollakin Kap Verden saarista Afrikan länsirannikolla, noin 16. tai 17. asteella pohjoista leveyttä.

Hänen kirjeensä kuvaili erittäin tarkasti sekä saarta että aarteen paikkaa, ja sitä seurasi liitteenä maailman kömpelötekoisin ja eriskummallisin kartta, jossa sekä puut että kivet oli merkitty X:llä, -- etpä voi aavistaakaan, millaiselta se kartta näytti.

Kun isä sitten selitti retken varsinaisen tarkoituksen, lamaantui mieleni kokonaan, sillä tiesinhän hyvin, kuinka haaveileva ja epäkäytännöllinen hän on aina ollut, ja siksi pelkäsin, että häntä taas oli petkutettu, etenkin kun hän kertoi minulle maksaneensa kirjeestä ja kartasta tuhat dollaria.

Sainpa vielä lisäksi tietää, että hän oli lainannut kymmenentuhatta dollaria Robert Canlerilta ja antanut hänelle siitä velkakirjan. Herra Canler ei ollut vaatinut mitään vakuutta. Arvaathan, rakas ystävä, mitä se merkitsee minulle, jos isä ei voi maksaa velkaansa. Oh, kuinka minä inhoan sitä miestä!

Kaikki koetimme kyllä katsella asiaa sen valoisalta puolelta, mutta herra Philander ja Clayton -- tämä liittyi meihin Lontoossa vain seikkailun halusta -- olivat yhtä epäuskoisia kuin minäkin.

Kertoakseni pitkän jutun lyhyesti mainitsen siis vain, että todella löysimme saaren ja aarteen. Se oli iso raudoitettu tammiarkku, jonka ympärille oli monin kerroin kääritty öljyttyä purjekangasta, ja yhtä vahva ja luja se oli kuin melkein kaksisataa vuotta sitten, jolloin se oli maahan kaivettu.

Se oli suorastaan täynnä kultarahoja, ja niin raskas se oli, että neljä miestä tuskin jaksoi sitä kantaa.

Mutta tämä kovan onnen aarre näyttää tuovan vain tuhoa ja verenvuodatusta niille, jotka joutuvat sen kanssa tekemisiin, sillä kolme päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet Kap Verden saarilta, teki meidän oma miehistömme kapinan ja tappoi koko päällystönsä.

Oh, se oli hirveää -- sitä ei voi edes kirjoittaa.

He olivat aikoneet surmata meidätkin, mutta heidän johtajansa, King nimeltään, ei sallinut sitä, ja sitten purjehdittiin pitkin rannikkoa etelään. Täällä tavattiin autiossa paikassa hyvä satama, jossa meidät laskettiin maihin ja jätettiin oman onnemme nojaan.

He purjehtivat tänään tiehensä aarteineen, mutta Clayton sanoo, että heidän kohtalonsa tulee olemaan sama kuin tuon muinaisen aluksen, sillä samana päivänä, jolloin saavuimme maihin, murhasi eräs miehistä Kingin, joka yksinään jotakin tiesi laivan ohjaamisesta.

Soisin että tuntisit herra Claytonin. Hän on tavattoman herttainen ja näyttää melkein siltä kuin olisi korviaan myöten rakastunut minun vähäpätöisyyteeni.

Hän on loordi Greystoken ainoa poika, ja kerran hän saa periä loordin arvonimen ja maatilat. Lisäksi hän on itsekin rikas, mutta se, että hänestä tulee englantilainen loordi, huolestuttaa minua kovasti -- tiedäthän mielipiteeni Amerikan neidoista, jotka ovat menneet naimisiin aatelisten ulkomaalaisten kanssa. Oh, olisipa hän vain tavallinen amerikkalainen herrasmies!

Mutta sehän ei ole hänen syynsä, että kaikessa muussa paitsi syntyperässä hän olisi kunniaksi rakkaalle isänmaalleni, ja se on suurin imarrus, minkä voin miehestä lausua.

Meillä on ollut perin merkillisiä seikkailuja siitä asti kun astuimme täällä maihin. Isä ja herra Philander eksyivät viidakkoon, ja heitä ajoi takaa todellinen leijona.

Herra Claytonkin eksyi, ja villit eläimet hyökkäsivät kahdesti hänen kimppuunsa. Esmeraldaa ja minua piti myös kauhea leijona suljettuna erääseen vanhaan majaan. Se oli todella "kamalata", kuten Esmeralda sanoisi.

Mutta kaikkein ihmeellisintä on täällä eräs olento, joka aina on pelastanut meidät. Minä en ole häntä nähnyt, mutta herra Clayton, isä ja herra Philander ovat, ja he sanovat hänen olevan kuin jumala. Valkoinen hän on ja ruskettunut, voimakas kuin villi elefantti, notkea kuin apina ja peloton kuin leijona.

Hän ei puhu englantia, ja suoritettuaan jonkin arvokkaan työn hän katoaa niin nopeasti ja salaperäisesti kuin ruumiiton henki.

Sitten meillä on täällä toinenkin kummallinen naapuri, joka kirjoitti kauniilla painokirjaimilla ilmoituksen englanniksi ja kiinnitti sen majansa ovelle, jossa me nyt asumme. Siinä hän varoitti meitä hävittämästä mitään hänen tavaroitaan, ja allekirjoitukseksi hän merkitsi 'Apinain Tarzan'.

Emme ole häntä nähneet, mutta arvelemme hänen olevan lähitienoilla, sillä kun eräs merimiehistä aikoi ampua herra Claytonia selkään, niin jokin näkymätön käsi heitti viidakosta keihään, joka puhkaisi sala-ampujan olkapään.

Merimiehet jättivät meille kovin vähän ruokatarpeita, ja kun meillä on vain yksi revolveri, jossa on kolme panosta jäljellä, niin emme tiedä, kuinka hankkisimme lihaa. Herra Philander tosin sanoo voitavan elää vaikka kuinka kauan hedelmillä ja pähkinöillä, joita viidakossa on yllin kyllin.