Part 10

Tarzan oli lähtemäisillään itse heitä hakemaan, mutta samassa hän huomasi notkean, keltaisen olennon, joka varovasti hiipi viidakon halki Claytonia kohti.

Se oli Shita, leopardi. Nyt Tarzan kuuli jo pehmeän ruohon kahisevan, mutta nuori mies seisoi yhä huolettomana paikallaan. Eikö hän kenties olisikaan kuullut niin äänekästä kahahdusta? Milloinkaan ennen ei Tarzan ollut nähnyt Shitan liikkuvan noin kömpelösti.

Ei, valkoinen mies ei kuullut. Shita kyyristyi hyppäykseen, mutta silloin kajahti viidakon hiljaisuudessa ihmisapinan vihlova ja kauhea taisteluvaatimus. Shita kääntyi, pujahtaen tiehensä tiheikköön.

Hätkähtäen Clayton suoristautui. Tuntui kuin hänen verensä olisi jähmettynyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut kuullut niin kauhistuttavaa ääntä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta jos milloinkaan ihminen on tuntenut pelon jäisten kourien pusertavan sydäntään, tunsi sen nyt Afrikan viidakossa William Cecil Clayton, loordi Greystoken vanhin poika.

Ison pedon paosta johtuva oksien ritinä ihan hänen likellään ja ylhäältä kuulunut hirvittävä huuto panivat Claytonin rohkeuden äärimmäiselle koetukselle. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että juuri tätä kiljahdusta hän sai kiittää pelastuksestaan, eikä sitäkään, että sen oli päästänyt ilmoille hänen oma serkkunsa -- todellinen loordi Greystoke.

Ilta lähestyi, ja Clayton mietti toivotonna ja alakuloisena mitä nyt tekisi: etsisikö edelleen professori Porteria, jolloin hänen oma henkensä oli melkein varmasti tuhon oma öisessä viidakossa, vai palaisiko majalle, jossa hän ainakin voisi suojella Jane Porteria.

Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä palata ilman Janen isää; mutta toisaalta häntä värisytti pelkkä ajatuskin jättää tyttö yksin ja turvatonna _Arrowin_ kapinoitsijain ja viidakon lukemattomien vaarojen käsiin.

Ehkäpä ovat, ajatteli hän, professori ja Philander jo palanneet rannalle. Se oli hyvinkin luultavaa. Ainakin hän tahtoi päästä siitä selville, ennenkuin jatkaisi tätä nähtävästi hyödytöntä haeskeluaan. Ja niin hän lähti taas liikkeelle, raivaten tietään halki viidakon sinne päin, missä otaksui majan olevan.

Tarzanin kummastukseksi nuori mies lähti syvemmälle viidakkoon suoraan Mbongan kylää kohti, ja silloin nuori apinamies tuli ajatelleeksi hänen joutuneen eksyksiin. Tarzan ei oikeastaan käsittänyt, kuinka se oli mahdollista, mutta terve järki sanoi hänelle, ettei yksikään ihminen tahallaan mennyt julmien mustien kylään aseistettuna vain keihäällä, joka sekin oli valkoiselle miehelle ilmeisesti outo ase, siitä päättäen, kuinka hän sitä piteli. Hän ei myöskään seurannut molempien vanhusten jälkiä, jotka Tarzanin tarkat silmät olivat keksineet.

Tarzan oli hämmentynyt. Julma viidakko ottaisi pian saaliikseen tämän turvattoman muukalaisen, ellei häntä pian johdettaisi takaisin rannalle.

Aivan oikein! Numa, leijona, vainusi jo valkoista miestä vain kymmenkunnan askeleen päässä hänestä oikealle.

Clayton kuuli ison eläimen kulkevan jossakin vierellään, ja äkkiä kajahti halki illan pedon jylisevä karjunta. Hän pysähtyi keihäs koholla ja tähysteli tiheikköön, josta kauhea ääni oli kuulunut. Varjot syventyivät, pimeys kävi yhä sakeammaksi.

Voi, hyvä Jumala! Kuolla täällä yksin villipedon hampaissa, revittynä ja raadeltuna, tuntea pedon kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun valtavat käpälät murskaisivat hänen rintansa!

Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Clayton seisoi jännittyneenä, pitäen asetta yhä ojossa. Sitten pensaikosta kuuluva kahina ilmaisi hänelle, että takaa hiipi joku. Peto kyyristyi hypätäkseen. Vihdoin hän näki sen, tuskin viidenkään metrin päässä -- pitkän, notkean, lihaksisen ruumiin, ison, keltaisen mustaharjaisen leijonan pään.

Peto mateli vatsallaan hitaasti eteenpäin. Kun sen silmät kohtasivat Claytonin, pysähtyi se ja veti takajalkansa varovasti alleen.

Clayton odotti kuolemantuskassa, ei uskaltanut heittää keihästään eikä kyennyt pakenemaan.

Mutta silloin kahisi jokin ylhäällä puussa. Jokin uusi vaara, ajatteli hän, mutta ei uskaltanut hellittää katsettaan edessä olevista kellanvihreistä silmäteristä. Kuului terävä napsahdus, ikäänkuin banjon kieli olisi katkennut, ja samassa ilmaantui nuoli kyyristelevän leijonan nahkaan.

Tuskasta ja raivosta karjahtaen peto loikkasi, mutta Clayton ehti heittäytyä sivulle, ja kun hän kääntyi taas kohtaamaan eläinten kuningasta, kauhistutti häntä uusi merkillinen näky. Sillä juuri kun leijona valmistui toiseen hyökkäykseen, pudottautui puusta alaston jättiläinen hajareisin pedon selkään.

Salamannopeasti kietoutui rautalihaksinen käsivarsi leijonan valtavan kaulan ympärille, ja vastaanponnisteleva karjuva peto kohotettiin takaapäin pystyyn -- yhtä helposti kuin Clayton olisi nostanut sylikoiran.

Tämä ihmeellinen kohtaus, jonka todistajaksi hän joutui Afrikan viidakon hämärässä, painui ainaiseksi hänen muistiinsa.

Outo mies oli hänestä ruumiillisen täydellisyyden ja jättimäisen voiman perikuva, eivätkä kuitenkaan nämä ominaisuudet ratkaisseet taistelua, sillä vaikka hänen lihaksensa olivatkin mahtavat, eivät ne olleet mitään Numan rinnalla. Mutta hänen vikkelyytensä, älynsä ja pitkä terävä puukkonsa hankkivat hänelle voiton.

Hänen oikea käsivartensa puristi leijonan kaulaa, vasemman käden työntäessä tavantakaa puukkoa vasemman lapaluun alle. Riehuva peto kohosi takajaloilleen ja rimpuili turhaan tässä luonnottomassa asennossa. Jos ottelu olisi kestänyt muutamia sekunteja kauemmin, olisi tulos voinut olla toinen, mutta kaikki kävi niin äkkiä, että leijona tuskin ehti tointua hämmästyksestään, kun se jo tuupertui kuolleena maahan.

Silloin outo jättiläinen astui voitetun vastustajansa ruumiille ja heiluttaen villinkaunista päätään päästi ilmoille saman kauhistavan huudon, joka muutama hetki sitten oli vavahduttanut Claytonia.

Edessään hän näki nuoren miehen, joka oli aivan alasti, lukuunottamatta lannevaatetta ja joitakin villien koristuksia käsivarsissa ja jaloissa. Rinnassa kimalteli sileää ruskeaa ihoa vasten jalokivimedaljonki.

Metsästyspuukko oli jälleen pistetty tuppeen, ja villi mies otti maasta jousensa ja nuolikotelonsa, jotka hän oli heittänyt luotaan käydessään leijonan kimppuun.

Clayton puhutteli häntä englanninkielellä, kiittäen häntä pelastuksestaan, ja sanoi ihailevansa hänen osoittamaansa tavatonta rohkeutta, voimaa ja taitoa, mutta sai vastaukseksi vain tuikean katseen ja leveiden olkapäiden kohautuksen, joka saattoi merkitä, ettei tämä teko oudon mielestä ollut niinkään erinomainen, tai myös, ettei hän ymmärtänyt Claytonin kieltä.

Kun jousi ja nuolikotelo oli sovitettu tavalliselle paikalleen, veti villi -- siksi Clayton häntä luuli -- taas esiin veitsensä ja leikkeli kätevästi kymmenkunta isoa lihapalaa leijonan ruhosta. Sitten hän istuutui maahan ja alkoi syödä, ensin viitattuaan Claytonia ottamaan osaa ateriaan.

Vahvat, valkoiset hampaat pureutuivat ilmeisellä mielihyvällä raakaan, vertatippuvaan lihaan, mutta Clayton ei iljennyt noudattaa merkillisen isäntänsä kutsua. Sen sijaan hän tarkasteli pelastajaansa, ja äkkiä hänelle selvisi, että tämä oli varmaankin Apinain Tarzan, jonka julistuksen hän oli tänä aamuna nähnyt majan ovella.

Hänen piti siis osata englantia. Taas Clayton yritti puhua apinamiehen kanssa, mutta hänen saamansa vastaukset olivat outoa kieltä, joka muistutti marakattien jokellusta, seassa toisinaan villipedon murahduksia.

Ei, tuo ei voinut olla Apinain Tarzan, sillä olihan aivan ilmeistä, ettei hän lainkaan ymmärtänyt englantia.

Lopetettuaan syöntinsä Tarzan nousi seisaalleen ja osoitti aivan eri suuntaan kuin Clayton oli äsken mennyt ja lähti itsekin sinne päin.

Clayton oli ymmällä ja viivytteli seuraamasta häntä, sillä hän luuli sitä tietä joutuvansa vain yhä syvemmälle aarniometsään; mutta nähdessään ettei hän halunnut tulla, apinamies kääntyi takaisin, tarttui hänen takkiinsa ja veti häntä mukaansa, kunnes oli varma siitä, että Clayton käsitti hänen tarkoituksensa. Silloin hän antoi toisen seurata vapaaehtoisesti.

Kun englantilaiselle vihdoin selvisi, että hän oli vanki, ei hänellä ollut muuta valittavana kuin totella käskijäänsä, ja niin he vaelsivat verkalleen halki viidakon, jossa musta yö kääri heidät vaippaansa, pehmeiden käpälien salavihkainen hiiviskely sekaantui oksien ritinään ja lukemattomat villit huudot tuntuivat tulevan lähemmäksi.

Äkkiä Clayton kuuli heikon kaiun ampuma-aseen pamahduksesta -- vain yksi ainoa laukaus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.

Majassa rannalla istui kaksi kauhistunutta naista toisiinsa tarrautuneina matalalla penkillä yhä enenevässä pimeydessä.

Neekeritär nyyhkytti hillittömästi ja valitteli sitä kovan onnen päivää, joka oli nähnyt hänen lähtevän rakkaasta Marylandista. Valkoinen neito taas ei itkenyt eikä valittanut, mutta sisäisesti häntä raastoivat pelko ja pahat aavistukset. Hän pelkäsi yhtä paljon itsensä kuin niiden kolmen miehen puolesta, joiden hän tiesi vaeltavan villissä eksyttävässä viidakossa. Sieltä hän oli kuullut miltei lakkaamatonta petoeläinten karjumista, haukuntaa ja ulvontaa, kun ne etsivät saalistaan.

Äkkiä kuului joku raskas ruumis raappivan majan seinää. Sitten hän saattoi erottaa suurten käpäläin tassuttelevan ulkopuolella, ja kaikki oli hetken verran hiljaa... Aarniometsänkin äänet vaikenivat hiljaiseksi muminaksi. Senjälkeen hän selvästi kuuli, kuinka peto nuuski ovea tuskin metrinkään päässä hänestä. Väristen neito painautui vaistomaisesti lähemmäksi mustaa naista.

"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Hiljaa, Esmeralda!" sillä neekerittären nyyhkytykset ja huokaukset näyttivät tunkeutuneen seinän läpi ja vetäneen puoleensa pedon huomion.

Nyt raapaisi käpälä ovea. Peto koetti tunkeutua sisään. Mutta äkkiä rapina loppui, ja taas neito kuuli suurten käpäläin astelevan majan ympärillä. Nyt ne pysähtyivät jälleen -- ikkunan kohdalle, jonne tyttö tuijotti kauhusta kangistuen.

"Hyvä jumala!" mutisi hän, sillä varjokuvana kuun valaisemaa taivasta vasten ilmestyi pieneen nelikulmaiseen ristikolla varustettuun ikkunaan leijonan pää. Välkkyvät silmät tähystivät häneen pahaenteisinä.

"Katso, Esmeralda!" kuiskasi hän. "Jumalan nimessä, mitä nyt teemme? Katso! Pian! Ikkunaan!"

Esmeralda puristautui vielä lähemmäksi emäntäänsä ja katsahti pelokkaasti kuutamon valaisemaan neliöön, juuri kun leijona päästi villin murahduksen. Se näky, joka kohtasi mustan naisparan silmiä, oli liikaa hänen jo ennestään ylen jännittyneille hermoilleen.

Leijona näytti seisovan iankaikkisen kauan ikkunan takana etukäpälät nostettuina kamanalle, tuijottaen pikku huoneeseen. Sitten se koetti kynsillään ristikon lujuutta.

Tyttö oli melkein lakannut hengittämästä, kun hänen suureksi helpotuksekseen pää katosi, ja hän kuuli pedon askelten poistuvan ikkunan luota. Mutta ne pysähtyivät sensijaan taas ovelle ja raapiminen alkoi uudelleen, tällä kertaa yhä rajummin, kun leijona raivoissaan koki murtaa tukevaa ovea, päästäkseen käsiksi turvattomiin uhreihinsa.

Jos Jane Porter olisi tietänyt pala palalta kyhätyn oven suunnattoman vahvuuden, ei hän olisi niin paljoa pelännyt vaaraa siltä taholta. Vähänpä aavisti John Clayton tätä karkeaa, mutta vahvaa ovea tehdessään, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin se suojelisi kaunista, silloin vielä syntymätöntä amerikkalaista tyttöä viidakon karvaiselta ihmissyöjältä.

Parikymmentä minuuttia leijona nuuski ja raastoi ovea, päästäen tavantakaa villin karjahduksen voimattomassa raivossaan. Vihdoin se luopui yrityksestä, ja Jane Porter kuuli sen palaavan ikkunan luo, jonka kohdalla se vähän aikaa lepäsi. Sitten se heittäytyi kaikella painollaan ajan kuluttamaa ristikkoa vastaan.

Tyttö kuuli puisten tankojen ritisevän, mutta ne kestivät, ja valtava ruho putosi takaisin maahan.

Yhä uudestaan leijona toisti temppunsa, kunnes kauhistunut vanki näki osan ristikkoa murtuvan ja samassa hetkessä pedon pään ja toisen käpälän työntyvän huoneeseen. Hitaasti mursivat voimakas niska ja hartiat puolat erilleen, ja notkea ruumis tunkeutui yhä pitemmälle sisään.

Kuin horroksissa tyttö nousi kädet painettuina rintaa vasten ja silmien kauhistuneina tuijottaessa muutaman askeleen päässä murisevaan kuonoon. Lattialla makasi neekeritär tainnoksissa. Jospa voisi herättää hänet tuntoihinsa, ehkäpä he yhdistetyin voimin saisivat pedon karkoitetuksi.

Jane Porter kumartui, tarttui neekerittären olkapäähän ja ravisteli häntä kaikin voimin.

"Esmeralda! Esmeralda!" huusi hän. "Auta minua, tai me olemme molemmat hukassa!"

Esmeralda avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli nälkäisen naarasleijonan kuolainen kita.

Kauhusta kiljahtaen naispoloinen nousi nelinkontin ja ryömi huoneen poikki, huutaen: "Oi taivas!"

Hän painoi noin satakaksikymmentä kiloa eikä ollut pystyssä käydessäänkään mikään gaselli, mutta suorastaan kuvaamattoman vaikutelman hän nyt herätti kontatessaan ja raahatessaan suunnattoman lihavaa ruumistaan.

Hetken aikaa leijona oli hiljaa, tuikeasti tarkaten Esmeraldaa, jonka päämääränä näytti olevan kaappi. Sinne hän koetti sulloa itseään, mutta kaappi oli liian pieni, hän sai sinne mahtumaan vain päänsä. Sitten hän päästi huudon, jonka rinnalla viidakon äänet olivat mitättömiä, ja pyörtyi uudestaan.

Esmeraldan lysähtäessä liikkumattomaksi leijona uudisti yrityksensä tunkea ruumiinsa sisään murtuneen ristikon puhki.

Tyttö seisoi kalpeana ja jähmettyneenä peräseinää vasten ja etsi kuolemankauhussa jotakin pakopaikkaa. Äkkiä hänen kätensä, joka tiukasti puristi rintaa, tunsi jotakin kovaa. Se oli revolveri, jonka Clayton oli hänelle päivemmällä jättänyt.

Nopeasti hän sieppasi sen esiin piilopaikasta, tähtäsi suoraan leijonan kuonoon ja painoi liipasinta. Salama välähti, kuului pamahdus, ja sitten peto kiljahti tuskasta ja raivosta. Jane Porter näki leijonan katoavan ikkunasta, ja sitten hänkin pyörtyi, revolverin pudotessa hänen viereensä.

Mutta Sabor ei ollut kuollut. Luoti oli vain tehnyt kipeän haavan toiseen olkaan. Hämmästys, sokaiseva välähdys ja korvia huumaava pamahdus olivat tosin saaneet sen nopeasti vetäytymään takaisin, mutta vain hetkeksi.

Pian se oli taas ristikossa, rytistellen sitä entistä raivokkaammin, mutta samalla tehottomammin, sillä haavoitettu jäsen oli miltei käyttökelvoton.

Hän näki saaliinsa -- molempien naisten -- makaavan liikkumatta lattialla. Heistä ei enää ollut esteitä. Ateria oli Saborin edessä, tarvitsisi vain vääntää ruumiinsa ristikon läpi.

Hitaasti se tunki suurta ruhoaan tuuma tuumalta aukosta huoneeseen. Pian oli pää sisällä, sitten toinen etujalka ja olka!

Varovasti se työnsi sisään haavoittunutta raajaansa, ettei se sattuisi aukon reunoihin. Hetkinen vielä, ja molemmat hartiat oli saatu mahtumaan aukosta; pitkä, jäntevä ruumis ja kapeat lanteet liukuisivat pian perästä.

Tällä hetkellä Jane Porter taas avasi silmänsä.

VIIDESTOISTA LUKU

Metsänhaltija

Kuullessaan ampuma-aseen pamahduksen Clayton säikähti ja aavisti pahaa. Hän luuli aluksi, että joku merimies oli ampunut, mutta se seikka, että hän oli jättänyt Jane Porterille revolverin, ja hänen ylen jännittynyt hermostonsa saivat hänet väkisinkin kuvittelemaan, että neitoa nyt uhkasi jokin suuri vaara, että Janen kenties juuri tällä hetkellä täytyi puolustaa itseään jotakin villi-ihmistä tai petoa vastaan.

Mitä hänen kummallinen vangitsijansa tai oppaansa ajatteli, sitä ei Clayton voinut oikein arvailla, mutta ilmeistä oli, että hänkin oli kuullut laukauksen ja että se jotenkin vaikutti hänen mieleensä, sillä hän joudutti heidän matkaansa niin kiivaasti, että Clayton, joka kompasteli hänen takanaan, turhaan yritti pysyä mukana ja pian jäi auttamattomasti jälkeen.

Peläten jälleen eksyvänsä hän huusi villi-ihmiselle ja hetken kuluttua saikin tyydytyksekseen nähdä, kuinka opas puun oksalta keveästi liukui hänen viereensä.

Silmänräpäyksen ajan Tarzan katseli nuorta miestä tiukasti ikäänkuin epäröiden, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän kumartui Claytonin eteen, osoitti merkeillä, että toisen oli kiedottava käsivartensa hänen kaulaansa, ja kiipesi sitten valkoinen mies selässään taas ylös puuhun.

Nyt seuranneita minuutteja ei nuori englantilainen milloinkaan unohtanut. Korkealla, pitkien taipuvien ja heiluvien oksien teitä, kävi heidän kulkunsa niin nopeasti, että se tuntui hänestä uskomattomalta, kun Tarzan sitävastoin oli suutuksissaan etenemisen hitaudesta.

Notkea olento heittäytyi Claytonia kantaen toiselta huimaavan korkealta oksalta toiselle tai juoksi varmoin askelin monen kymmenenkin metrin pituista köynnöskasvien peittämää puunhaaraa myöten kuin nuorallakävelijä, koko ajan säilyttäen tasapainonsa, vaikka alla ammotti pimeä syvyys.

Ensimmäisestä hyytävästä pelosta päästyään Clayton alkoi ihailla ja kadehtia tämän metsänhaltijan jättiläislihaksia ja ihmeteltävää vaistoa tai harjaannusta, jonka varassa saattoi aarniometsän yön halki samota yhtä helposti ja turvallisesti kuin Clayton käyskenteli keskipäivällä pitkin Lontoon katuja.

Toisinaan he tulivat paikalle, missä kasvullisuus oli harvempaa, ja kuun kirkkaat säteet valaisivat Claytonin kummasteleville silmille sitä outoa tietä, jota he nyt kulkivat. Silloin hän pidätti henkeään nähdessään allaan hirvittävät kuilut, sillä Tarzan valitsi aina mukavimman tien, joka usein oli muutamia kymmeniä metrejä maanpinnan yläpuolella.

Vaikka vauhti tuntuikin nuoresta englantilaisesta erinomaisen nopealta, liikkui Tarzan nyt verrattain hitaasti, sillä hänen oli aina etsittävä sellaisia oksia, jotka kestäisivät heidän kaksinkertaisen painonsa.

Äkkiä he saapuivat aukealle paikalle majan luo. Tarzanin herkkä korva oli kuullut sen omituisen äänen, joka syntyi, kun Sabor koetti tunkeutua ristikon läpi, ja niin nopeasti hän laskeutui maahan, että Claytonista tuntui kuin he olisivat suoraa päätä pudonneet viidenkymmenen metrin korkeudesta. Alas he kuitenkin pääsivät niin keveästi, että tuskin lainkaan tärähtivät maata koskettaessaan. Clayton hellitti nyt otteensa ja näki apinamiehen livahtavan kuin orava majan toiselle puolelle.

Englantilainen juoksi nopeasti hänen jälkeensä ja tuli paikalle juuri paraiksi nähdäkseen, kuinka jonkin ison pedon takajalat olivat menossa ikkunasta sisään. --

Kun Jane Porter jälleen avasi silmänsä ja näki uhkaavan vaaran kaikessa hirveydessään, heitti hänen urhea nuori sydämensä viimeisenkin toivon, ja hän alkoi haparoida pudonnutta revolveria saadakseen tuskattoman lopun, ennenkuin julmat hampaat repelisivät hänen lihaansa.

Leijona oli ehtinyt tunkea melkein koko ruhonsa huoneeseen, ennenkuin Jane löysi aseen ja kohotti sen ohimolleen.

Hetkisen hän viivytteli, kuiskatakseen lyhyen rukouksen luojalleen, ja silloin hänen silmänsä sattuivat Esmeraldarukkaan, joka tajutonna mutta silti vielä elossa virui kaapin vieressä.

Kuinka hän saattaisi jättää tuon uskollisen olennon armottomien hampaiden raadeltavaksi? Ei, hänen piti ensin ampua laukaus tajuttomaan naiseen, ja vasta sitten hän kääntäisi kylmän revolverin suun itseään kohti.

Kuinka tämä tulikoe häntä vapisutti! Mutta tuhat kertaa julmempaa olisi ollut antaa tämän rakastavan mustan naisen, joka oli häntä lapsesta pitäen hoitanut niin hellästi ja huolellisesti kuin koskaan äiti, jälleen herätä tuntoihinsa kauhean pedon raadeltavana.

Jane Porter hypähti pystyyn ja kiirehti neekerittären viereen. Hän painoi revolverin suun tiukasti hellää sydäntä vasten, sulki silmänsä ja --

Sabor päästi hirveän karjaisun.

Tyttö pelästyi, veti liipasinta, kääntyi petoon päin ja samalla kohotti aseen omaa ohimoaan kohti.

Hän ei laukaissut toista kertaa, sillä hämmästyksekseen hän näki petoa kiskottavan hitaasti takaisin ikkunasta, ja kuutamossa hän näki takana kahden miehen päät ja hartiat.

Kun Clayton kiersi majan nurkan ja näki sisään pyrkivän leijonan, sai hän samalla nähdä, kuinka apinamies molemmin käsin tarttui pedon pitkään häntään, tuki itseään jaloillaan seinään ja pani kaiken voimansa liikkeelle kiskoakseen eläimen ulos.

Clayton riensi apuun, mutta apinamies murahti hänelle tuimasti jotakin, minkä hän käsitti käskyksi, vaikkei voinutkaan sitä ymmärtää.

Heidän molempien ponnistellessa alkoi iso ruho vähitellen liikkua yhä pitemmälle takaisin ikkunasta, ja silloin Claytonille valkeni, minkä ripeän urotyön hänen toverinsa oli tehnyt.

Oli todella sankarillista alastoman miehen vetää murisevaa ja kynsivää leijonaa hännästä ulos ikkunasta pelastaakseen tuntemattoman valkoisen tytön.

Mitä Claytoniin tulee, niin asia oli toisin, sillä tyttö ei ollut ainoastaan hänen omaa rotuaan, vaan oli koko maailmassa ainoa nainen, jota hän rakasti. Vaikka hän tiesi, että leijona tekisi heistä pian lopun, kiskoi hän sittenkin kuin vimmattu, estääkseen sitä pääsemästä Jane Porterin kimppuun. Sitten hän muisti äsken tapahtuneen ottelun apinamiehen ja ison mustaharjaisen leijonan välillä, ja hänestä alkoi tuntua turvallisemmalta.

Tarzan antoi yhä käskyjään, joita Clayton ei voinut käsittää. Hän koetti saada typerää valkoista miestä ymmärtämään, että tämän oli pistettävä myrkytettyjä nuolia Saborin selkään ja kylkiin sekä iskettävä Tarzanin vyössä riippuvalla pitkällä metsästyspuukolla pedon sydämeen; mutta toinen ei käsittänyt mitään, eikä Tarzan uskaltanut päästää otettaan, sillä hän tajusi, ettei hento valkoinen mies yksinään jaksaisi hetkeäkään pidellä väkevää Saboria.

Hitaasti tuli leijona ikkunasta esille. Vihdoin olivat sen olkapäätkin ulkona.

Ja silloin Clayton sai nähdä jotakin, mitä ei kukaan ihminen ole hurjimmissa unissaankaan kokenut. Vaivatessaan aivojaan keksiäkseen, kuinka yksin suoriutuisi raivostuneesta pedosta, Tarzan oli äkkiä muistanut ottelunsa Terkozin kanssa. Kun siis isot hartiat tulivat niin paljon esiin ikkunasta, että leijonalla oli enää vain etukäpälät ikkunalaudalla, hellitti Tarzan äkkiä otteensa.

Nopeasti kuin iskevä kalkkarokäärme hän heittäytyi Saborin selkään ja notkeat käsivarret kietoutuivat kaulan ympärille "koko nelsoniin", kuten hän oli oppinut saadessaan verisen voiton Terkozista. Karjaisten leijona mätkähti selälleen vihollisensa päälle. Mutta mustatukkainen jättiläinen yhä vain tiukensi puristustaan.

Piesten ilmaa ja maata Sabor riuhtoi ja tempoili päästäkseen vapaaksi oudosta ahdistajastaan, mutta yhä kireämmäksi kävi rautainen ote, joka pakotti sen päätä vääntymään keltaisenruskeaa rintaa kohti.

Yhä ylemmäs liukuivat apinamiehen teräksiset käsivarret Saborin niskaan, ja sen vastustus heikkeni.

Vihdoin Clayton näki hopeisessa kuunvalossa Tarzanin hartiain ja käsivarsien valtavien lihasten paisuvan jänteviksi solmuiksi. Apinamies ponnisti kauan, äärimmäisin voimin -- ja rusahtaen taittuivat Saborin kaulanikamat.

Heti sitten oli Tarzan taas pystyssä, ja toistamiseen tänä päivänä Clayton kuuli ihmisapinan villin voittohuudon. Kohta kajahti myös Jane Porterin kauhistunut ääni:

"Cecil -- herra Clayton! Voi, mitä se on? Mitä se on?"

Clayton juoksi majan ovelle, huusi, että kaikki oli kunnossa, ja pyysi häntä aukaisemaan. Tyttö nosti raskaan salvan niin nopeasti kuin suinkin jaksoi ja melkein veti Claytonin sisään.

"Mikä se oli, se hirvittävä karjaisu?" kuiskasi hän painautuen hänen lähelleen.

"Se oli sen miehen voittohuuto, joka juuri oli pelastanut henkenne, neiti Porter. Odottakaa, minä tuon hänet tänne, että saatte kiittää häntä."

Peloissaan Jane ei tahtonut jäädä yksin, vaan seurasi Claytonia taistelutantereelle, jolla leijonan kuollut ruumis makasi.

Apinain Tarzan oli kadonnut.

Clayton huuteli monta kertaa, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, palasivat he majaan, missä sentään oli turvallisempaa.

"Se oli hirveä huuto!" sanoi Jane Porter. "Minua värisyttää, kun sitä vain ajattelenkin. Älkää uskotelko, että niin kauhistava karjunta lähti ihmiskurkusta."

"Mutta niin on kuitenkin laita, neiti Porter", vastasi Clayton. "Tai ellei hän ole ihminen, niin sitten hän on metsänhaltija."

Ja hän alkoi kertoa seikkailuistaan tämän oudon olennon kanssa -- kuinka tämä villi ihminen oli kahdesti pelastanut hänen henkensä -- hänen ihmeteltävästä voimastaan, nopeudestaan ja urheudestaan -- hänen ruskeasta ihostaan ja kauniista kasvoistaan.