Part 12

Mutta koska yleensäkin sielujen sopusoinnun ollessa henkisimmässä vireessänsä maailmanolojen karut soraäänet puhkeavat väkivaltaisimmin ja rajuimmin kuuluviin ja salaisuudessa alinomaa vaikuttava vastakohtaisuus, yht’äkkiä ilmaantuen, vaikuttaa sitäkin tuntuvammin, niin ei minunkaan pitänyt päästä opettajani Langerin peripateettisesta koulusta sitä ennen kokematta erästä, ainakin Leipzigin oloissa omituista tapausta, nimittäin ylioppilaitten aiheuttamaa kahakkaa, jonka alkuvaiheet olivat seuraavat. Nuoret henkilöt olivat joutuneet riitaan kaupungin sotilaiden kanssa, ja asia ei ollut sujunut ilman käsikähmää. Useat ylioppilaat liittoutuivat kostaakseen kärsimänsä loukkaukset. Sotilaat vastustivat itsepintaisesti, ja erittäin tyytymättömät akadeemiset kansalaiset olivat aluksi häviöllä. Nyt kerrottiin arvossapidettyjen henkilöiden kiittäneen ja palkinneen voittajia heidän urhoollisesta vastarinnastansa, ja tämä seikka kiihti voimallisesti nuorekasta kunniantuntoa ja kostonhimoa. Kerrottiin julkisesti, että seuraavana iltana piti rikottaman ikkunoita, ja muutamien ystävien jotka toivat minulle tiedon siitä, että tosiaankin tulisi niin tapahtumaan, täytyi viedä minut paikalle, koska nuorisoa ja suuria joukkoja ainakin vetää puoleensa vaara ja melske. Alkoi todellakin merkillinen näytelmä. Muuten tyhjän kadun toisella reunalla oli väkeä, joka ihan rauhallisena, meluamatta ja liikehtimättä odotti, mitä tuleman piti. Tyhjää ajotietä asteli tusinan verta nuoria miehiä edestakaisin, näennäisesti mitä maltillisimpina; mutta kysymyksessäolevan talon kohdalle tultuansa he ohikulkiessaan heti heittivät kiviä ikkunoihin tehden sen useaan kertaan mennen tullen, niin kauan kuin ruudut vielä helisivät. Yhtä rauhallisesti tapahtui sitten kaikki muukin, ja asiasta ei johtunut sen enempää.

Akadeemisten suurtöiden siten kimeästi korvaan kaikuessa minä syyskuussa 1768 lähdin Leipzigistä erään vuokra-ajurin mukavissa vaunuissa ja muutamien tuttavieni luotettavain henkilöiden seurassa. Auerstädtin tienoilla minä muistelin aikaisempaa onnettomuustapausta osaamatta aavistaa, millainen suurempi vaara minua tulisi monien vuosien kuluttua sieltä käsin uhkaamaan, enempää kuin Gothassa, missä oppaan johtamina katselimme linnaa, tiesin stukkokoristeisessa salissa ajatella, että juuri siinä paikassa piti tuleman osakseni paljon armoa ja ystävällisyyttä.

Mitä lähemmäksi kotikaupunkiani ehdin, sitä mietteliäämmin painuin muistelemaan, millaisissa oloissa, millaisin mahdollisuuksin ja toivelmin olin kotoa lähtenyt, ja erittäin lamaava oli se tunto, että nyt palasin ikäänkuin haaksirikkoisena. Kun en kumminkaan tietänyt erikoisemmin itseäni soimata, osasin jokseenkin mieleni rauhoittaa, mutta jälleennäkeminen ei sittenkään tapahtunut aivan tyynesti. Sairauden kiihdyttämä ja lisäämä luontainen vilkkauteni aiheutti kiivaan kohtauksen. Minä lienen näyttänyt huonommalta kuin itse tiesinkään; en näet ollut pitkiin aikoihin kysynyt neuvoa kuvastimelta, ja kukapa ei itseensä tottuisi! Lyhyesti sanoen: sovittiin kaikessa hiljaisuudessa siitä, että hankittaisiin erinäisiä tietoja vasta myöhemmin vähin erin ja sallittaisiin minun ennen kaikkea päästä sekä ruumiillisesti että henkisesti hieman rauhoittumaan.

Sisareni liittyi kohta seuraani, ja aikaisemmin hänen kirjeistänsä saamieni tietojen lisäksi kuulin nyt yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin perheen olosuhteista ja tilasta. Isäni oli minun lähdettyäni kohdistanut koko didaktisen harrastelunsa sisareeni ja täysin suljetussa, rauhan turvaamassa ja vuokralaisistakin vapaassa talossa riistänyt häneltä melkein kaikki mahdollisuudet hieman liikkua ja virkistyä kodin ulkopuolella. Hänen täytyi harjoitella vuorotellen ranskan-, italian- ja englanninkieltä ja sen ohella isä pakotti hänet suuren osan päivää istumaan klaveerin ääressä soittoa harjoittelemassa. Kirjoittamistakaan ei saanut laiminlyödä, ja minä olinkin jo aikaisemmin huomannut isän johtaneen minulle lähetettävien kirjeiden sepittämistä ja toimittaneen sisareni kynän välityksellä oppejansa minulle. Sisareni oli nyt ja edelleenkin olento, jota on mahdoton määritellä, mitä eriskummallisin sekoitus ankaruutta ja hellyyttä, itsepintaisuutta ja myöntyväisyyttä, jotka ominaisuudet vaikuttivat milloin yhtyneinä, milloin tahdon ja taipumuksen erillistäminä. Niinpä hän olikin minusta nähden kauhealla tavalla suunnannut tylyytensä isään, jolle ei antanut anteeksi, että hän oli kuluneiden kolmen vuoden aikana estänyt tai katkeroittanut ylen monta viatonta iloa, ja jonka hyvistä ominaisuuksista hän ei tahtonut tunnustaa yhtään ainoata. Hän teki kaikki, mitä isä käski, mutta mitä vastenmielisimmin. Hän toimi totuttuun tapaan, suorittamatta yhtään enempää tai vähempää. Rakkaudesta tai ystävällisyydestä hän ei suostunut mitään tekemään, ja tämä seikka oli ensimmäisiä niistä, joiden vuoksi äitini salaa keskustellessamme lausui valittelunsa. Mutta koska sisareni oli siinä määrin rakkautta kaipaava kuin inhimillinen olento konsanaan, niin hän kohdisti koko kiintymyksensä minuun. Minun hoitamistani ja huvittamistani koskeva huolenpito vaati kaiken hänen aikansa; hänen leikkikumppaniensa, joita hän vallitsi asiaa ollenkaan ajattelematta, täytyi heidänkin keksiä kaikenlaista ollakseen minulle mieliksi ja lohdutukseksi. Yrittäessään minua ilahduttaa hän oli kekseliäs, kehittelipä kujeellista huumoriakin, jota en ollut hänessä milloinkaan ennen huomannut ja joka hänelle erittäin hyvin sopi. Meidän kesken kehittyi pian salakieli, jota käyttäen voimme puhua kenestä hyvänsä toisten 'meitä ymmärtämättä, ja hän viljeli tuota mongerrusta usein sangen uskaliaasti vanhempien läsnäollessa.

Isäni eleli sangen mukavasti. Hän voi hyvin, käytti suuren osan päivää sisareni opettamiseen, kirjoitti matkakertomustansa ja kulutti enemmän aikaa luuttunsa virittämiseen kuin sen soittamiseen. Samalla hän salasi, niin hyvin kuin voi, mieliharminsa, jonka aiheena oli se seikka, että hän reippaan, toimeliaan, kohta tohtoriksi ja määrättyä elämänuraa kulkemaan ehtivän pojan asemesta näki edessään sairaan olennon, joka näytti kärsivän sielullisesti vielä enemmän kuin ruumiillisesti. Hän ei salannut toivomustansa, että parannuksellaolosta tulisi loppu; mutta varsinkin täytyi varoa ilmaisemasta hänen kuultensa mitään synkkämielisiä ajatuksia, koska ne saattoivat hänet kiivastuttaa ja katkeroittaa.

Luonnostaan erittäin vilkas ja hilpeä äitini eleli näissä oloissa erittäin ikäviä päiviä. Vähäiset taloustoimet olivat pian suoritetut. Kelpo naisen aina askarteleva mieli tahtoi löytää jotakin harrastettavaakin, ja lähimpänä oli uskonto, johon hän turvautui sitäkin mieluummin, kun hänen parhaat ystävättärensä olivat sivistyneitä ja hartaita jumalanpalvelijoita, Heidän joukossaan oli ylinnä neiti von Klettenberg. Hän on sama henkilö, jonka keskusteluista ja kirjeistä ovat sukeutuneet »Wilhelm Meisteriin» sisällytetyt kauniin sielun tunnustukset. Hän oli hentorakenteinen, keskikokoinen; hänen sydämellinen luontainen käytöksensä oli suuren maailman ja hovin hiomana käynyt sitäkin miellyttävämmäksi. Hänen erittäin somat vaatteensa muistuttivat herrnhutilaismaista pukua. Hän oli aina hilpeä ja rauhallinen. Sairauttansa hän piti ohimenevän maallisen olemassaolonsa välttämättömänä osana, kesti tuskansa mitä kärsivällisimmin ja oli kivuttomina väliaikoina vilkas ja puhelias. Hänen mieluisimpana, ehkäpä ainoanakin puheenaiheenansa olivat ne siveelliset kokemukset, jotka ovat itseänsä huomioitsevan ihmisen voittona; niihin liittyivät uskonnolliset vakaumukset, jotka erittäin viehättävällä, jopa nerokkaallakin tavalla käsiteltyinä tulivat hänen mielestään kysymykseen luonnollisina ja yliluonnollisina. Tarvitaan tuskin enempää palauttaakseen sellaisten esitysten ystävien mieleen tuota seikkaperäistä, heidän sieluunsa sepitettyä kuvausta. Hänen nuoruudesta saakka noudattamansa kehitysura, ylhäinen sääty, jonka piirissä hän oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa, hänen henkinen vilkkautensa ja omalaatuisuutensa estivät häntä varsin hyvin sopimasta toisten samaa pelastuksen tietä kulkevien naisten seuraan. Rouva Griesbach, etevin heistä, tuntui liian tuimalta, kuivakiskoiselta, oppineelta: hän tiesi, ajatteli ja käsitti enemmän kuin toiset, jotka tyytyivät tunteensa kehittelemiseen, ja oli senvuoksi heille kiusallinen, koska jokainen ei voinut eikä tahtonutkaan kuljettaa mukanansa autuuden tiellä niin suuria varuksia. Sensijaan ilmenivät useimmat muut hieman yksitoikkoisina, koska noudattelivat määrättyä oppisanastoa, jota olisi varsin hyvin käynyt vertaaminen myöhempien hempeätunteisten sanavarastoon. Neiti von Klettenberg kulki omaa tietänsä molempien äärimmäisyyksien välimaalla ja näytti hieman itsekylläisesti kuvastelevan itseänsä kreivi Zinzendorfin olemuksessa, jonka vakaumukset ja vaikutukset todistivat korkeampaa syntyperää ja ylhäisempää säätyä. Nyt hän löysi minusta mitä tarvitsi: nuoren, vilkkaan, tuntematonta pelastusta osaltansa tavoittelevan olennon, joka, vaikka ei voinutkaan pitää itseänsä erinomaisen syntisenä, ei kumminkaan ollut missään mukavassa olotilassa eikä aivan terve enempää ruumiiltaan kuin sielultaankaan. Hän iloitsi siitä, mitä luonto oli minulle antanut, sekä monesta, minkä olin itse itselleni hankkinut. Ja jos hän myönsikin minulla olevan useita etuja, ei se suinkaan ollut hänelle nöyryyttävää, ensiksikään hän näet ei aikonut kilpailla mieshenkilön kanssa ja toiseksi hän uskoi ehtineensä uskonnolliseen sivistykseen kuuluvissa asioissa paljon minua kauemmaksi. Minun rauhattomuuteni, kärsimättömyyteni, pyrkimykseni, etsimiseni, tutkimiseni, mietiskelyni ja epäröimiseni hän selitti omalla tavallansa eikä salannut minulta vakaumustansa, vaan vakuutti minulle peittelemättä kaiken johtuvan siitä, ettei minulla ollut lepytettyä Jumalaa. Minä puolestani olin nuoruudestani saakka uskonut Jumalani ja minun välisen suhteen olevan varsin hyvän, kuvittelinpa monenlaisten kokemusten nojalla niinkin, että hän saattoi olla minulle hieman velkaa, ja olin kyllin uskalias otaksumaan, että minulla oli hänelle jotakin anteeksiannettavaa. Tämä omahyväisyys perustui rajattoman hyvään tahtooni, jota hänen mielestäni olisi pitänyt paremmin auttaa. Helppo on arvata, kuinka usein minä ja ystävättäreni jouduimme tuon johdosta kiistaan, joka kuitenkin aina päättyi mitä ystävällisimmin ja monesti, kuten keskusteluni vanhan rehtorin kanssa, tähän ponteen: että minä olen hupsu poika, jolle täytyy antaa paljonkin anteeksi.

Koska kaulassa oleva paise minua kovin kiusasi, kun näet lääkäri ja haavuri aluksi aikoivat kasvannaisen karkoittaa, sitten, kuten sanoivat, kypsyttää ja vihdoin katsoivat hyväksi sen puhkaista, niin minun oli pitkät ajat kärsittävä pikemmin hankaluutta kuin kipuja, vaikka parantumisen loppuaikoina alinomainen syövytyskivellä ja muilla polttavilla aineilla siveleminen pakostakin sai jokaisen uuden päivän näyttämään ylen harmilliselta. Lääkäri ja haavuri kuuluivat hekin lahkolaishurskaitten joukkoon, vaikka olivatkin luonnonlaadultansa mitä erilaisimmat. Haavalääkäri, solakka, hyvärakenteinen mies, kevyt ja taitavakätinen, valitettavasti hieman hivutustautinen, osoitti olotilansa sietämisessä todella kristillistä kärsivällisyyttä eikä sallinut tautinsa vaikuttaa häiritsevästi ammatin harjoittamiseen. Lääkäri, käsittämätön, ovelasti silmäilevä, ystävällisesti puheleva, muuten sekava mies, oli voittanut hurskaiden piirissä aivan erikoisen luottamuksen. Toimeliaana ja tarkkaavaisena hän lohdutti sairaita; mutta kaikkein eniten hän laajensi potilaspiiriänsä osaavasti salavihkaa näyttämällä joitakin salaperäisiä, itse valmistamiansa rohtoja, joista ei kukaan saanut mitään hiiskua, koska lääkkeiden anto oli lääkäriltämme ankarasti kielletty. Eräitä jauheita, jotka lienevät olleet jonkinlaisia ruoansulatusta edistäviä aineita, hän ei siinä määrin salaillut; mutta siitä tärkeästä suolasta, jota oli lupa käyttää vain suurimmissa vaaroissa, oli puhe ainoastaan uskovaisten kesken, joskaan kukaan ei ollut sitä vielä nähnyt eikä sen vaikutusta kokenut. Herättääkseen ja vahvistaakseen sellaisen yleislääkkeen mahdollisuuteen kohdistuvaa uskoa lääkäri oli vähänkään vastaanottavaisuutta havaitessaan suositellut potilaillensa eräitä mystillisiä kemiallis-alkemistisia kirjoja tehden ymmärrettäväksi, että niitä ominpäin tutkimalla voi varsin hyvin päästä niin pitkälle, että sai tuon kalleuden omaksensa, mikä oli sitäkin välttämättömämpää, kun lääkkeen valmistamistavan ilmoittaminen sekä fyysillisesti että varsinkin moraalisista syistä oli hankalaa, ja tuon suuren tuotteen oivaltamiseen, tuottamiseen ja käyttämiseen vaadittiin luonnon kaikkien salaisuuksien tuntemista, koska se ei ollut mikään yksityinen, vaan yleinen asia, vieläpä sellainen, että se kaiketi voitiin tuottaa eri tavoin ja erimuotoisenakin. Ystävättäreni oli kuunnellut näitä houkuttelevia sanoja. Ruumiin pelastus liittyi ylen läheisesti sielun pelastukseen; ja voiko osoittaa toisillekaan suurempaa hyväntekeväisyyttä, suurempaa armeliaisuutta kuin hankkimalla itselleen välineen, jonka avulla voi monta kärsimystä viihdyttää ja monta vaaraa torjua? Hän oli jo salaa tutkinut Wellingin teosta _Opus mago-cabbalislicum_, mutta koska tekijä kohta itse himmentää ja sammuttaa sytyttämänsä valon, niin neiti von Klettenberg etsi ystävää, joka olisi hänen seuralaisenansa tässä valon ja pimeyden vaihtelussa. Vähin ponnistuksin saatiin tämä sairaus minuunkin istutetuksi. Minä hankin mainitun teoksen, joka kaikkien sellaisten teosten tavalla voi suoraviivaisesti seurata sukujuurtansa aina uusplatoniseen koulukuntaan saakka. Teosta tutkiessani pyrin ennen kaikkea mitä tarkimmin havaitsemaan ne hämärät huomautukset, joiden nojalla tekijä viittaa kohdasta toiseen luvaten siten ilmaista, mitä salaa, ja merkitsemään reunaan sellaisten toisiansa selvittävien kohtien sivunumerot. Mutta niinkin kirja vielä oli varsin hämärä ja käsittämätön; ainoana voittona oli se, että oppi tuntemaan eräänlaisen sanaston ja saattoi sitä mielin määrin käytellessään otaksua ainakin jotakin lausuvansa, joskaan ei ymmärtävänsä. Mainittu teos puhuu sangen kunnioittavasti edeltäjistänsä, ja niin me innostuimme hankkimaan käsiimme itse lähteet. Me ryhdyimme nyt tutkimaan Theophrastus Paracelsuksen ja Basilius Valentinuksen teoksia, samoin Helmontia, Starckeyta ja muita, joiden suuremmassa tai vähemmässä määrin luontoon ja mielikuvitukseen pohjautuvia oppeja ja ohjeita me yritimme oivaltaa ja noudattaa. Minua miellytti erikoisesti _Aurea Calena Homeri_, jonka nojalla luonto, joskin kenties haaveelliseen tapaan, esitetään kauniisti yhteenliitettynä, ja niin me uhrasimme, osaksi yksin, osaksi toistemme seurassa, paljon aikaa näihin eriskummallisuuksiin ja vietimme pitkänä talvena, jonka aikana minun oli pysyteltävä huoneessa, iltamme erittäin hupaisesti kolmisin, äitini meidän seurassamme, iloiten näistä salaisuuksista enemmän kuin olisimme niiden selviämisestä voineet iloita.

Minua oli kuitenkin vielä odottamassa ankara koettelemus. Häiriytynyt ja voipa sanoa ajoituin tuhoutunut ruoansulatus aiheutti sellaisia taudinoireita, että ankaraa pelontuskaa tuntien luulin menettäväni henkeni ja mitkään käytetyt keinot eivät ottaneet auttaakseen. Tässä äärimmäisessä hädässä äitini ahdistuksissaan mitä kiivaimmin vaati neuvotonta lääkäriä luovuttamaan yleislääkkeensä. Kauan vastusteltuansa hän riensi yösydännä kotiinsa ja toi palatessaan pienen pullosen kristallisoitunutta kuivaa suolaa, joka liuotettiin veteen ja annettiin potilaalle. Tuskin olin tuon alkaliselta maistuvan suolan nauttinut, kun tilani lieventyi, ja sinä hetkenä tapahtui sairaudessa käänne, joka johti asteittain parantumiseen. On sanomattakin selvää, kuinka suuressa määrin tämä seikka vahvisti lääkäriin kohdistuvaa uskoamme ja lisäsi uutteruuttamme sellaisen aarteen hankinnassa.

Ystävättäreni, joka asui orpona ja vailla sisaruksia isossa, hyvällä paikalla sijaitsevassa talossa, oli jo aikaisemmin hankkinut itselleen pienen lieskauunin sekä kohtalaisen suuria tislausastioita ja käsitteli Wellingin ohjeiden mukaisesti sekä merkittäviä lääkärin ja mestarin viittauksia noudattaen varsinkin rautaa, jossa väitettiin piilevän kaikkia terveellisimpiä voimia, kunhan osasi sen hajoittaa; ja koska kaikissa tuntemissamme teoksissa oli tärkeällä sijalla ilmasuola, joka piti ottaa avuksi, niin näihin toimiin tarvittiin alkaleja, joiden piti ilmaan haihtuessaan yhtyä noihin ylimaallisiin olioihin ja lopulta tuottaa salaperäinen, verraton välisuola.

Olin tuskin ehtinyt jossakin määrin toipua ja voin paremman vuodenajan suosimana jälleen oleskella vanhassa päätyhuoneessa, kun jo ryhdyin minäkin hankkimaan itselleni vähäisiä kojeita: pieni lieskauuni hiekkahautiminensa oli valmiina, ja minä opin sangen pian muuttamaan palavan sytyttimen avulla lasisia keitinpulloja kolpakoiksi, joissa eri seoksia oli haihdutettava. Nyt käsiteltiin salaperäisellä, eriskummallisella tavalla omituisia makrokosmoksen ja mikrokosmoksen aineosia, ja ennen kaikkea yritettiin ennenkuulumattomalla tavalla tuottaa välisuoloja. Eniten minua kuitenkin pitkän aikaa askarrutti niinsanottu _Liquor Silicum_ (piiliuos), jota syntyy, kun sulattaa puhdasta kvartsikiisua soveliaan alkalimäärän ohella. Siitä koituu läpikuultoista lasia, joka sulaa ilmassa ja esiintyy kauniina kirkkaana liuoksena.

Henkilö, joka on kerrankin sen valmistanut ja omin silmin nähnyt, ei varmaankaan moiti niitä, jotka uskovat _prima materiaan_ ja mahdollisuuteen vaikuttaa siihen ja sen avulla edelleen. Tämän piiliuoksen valmistamisessa minä olin saavuttanut erikoisen kätevyyden. Mainista löytyvä kaunis, valkoinen piikivi tarjosi mitä parhaimman aineksen, ja muista seikoista samoinkuin uutteruudestakin minä pidin huolta parhaani mukaan. Lopulta minä sittenkin väsyin, kun pakostakin huomasin, ettei piiaines suinkaan ollut yhtynyt suolaan niin kiinteästi kuin olin filosofista ajatusjuoksua noudatellen uskonut; se näet erkani jälleen varsin helposti, ja kauneinkin kivennäisliuos, joka oli eräitä kertoja suurimmaksi kummastuksekseni ilmennyt animaalisen hyytymän muodossa, eritti sittenkin aina jauhetta, joka minun oli pakko selittää hienonhienoksi piitomuksi, mutta jonka olemuksessa ei ilmennyt mitään tuottoisaa, minkä nojalla olisi voinut toivoa tämän neitseellisen maan siirtyvän äitiyden tilaan.

Miten omituisia ja hajanaisia nämä menetelmät lienevätkin olleet, minä opin niistä kuitenkin yhtä ja toista. Minä pidin tarkoin silmällä kaikkia ilmaantuvia kiteytymiä tutustuen monien luonnonolioiden ulkonaisiin muotoihin, ja koska hyvin tiesin, että kemiallisia asioita oli uudemmalla ajalla esitetty säännöllisempää menetelmää noudattaen, niin tahdoin saada tuosta yleisen käsityksen, joskin salaisuuksia jo hieman tuntien kovin vähän kunnioitin apteekkareita ja kaikkia niitä, jotka käyttelivät tavallista tulta. Boerhaven kemian-oppikirja herätti minussa kuitenkin tavatonta mielenkiintoa ja vietteli minut lukemaan useitakin hänen teoksiansa. Kun pitkäaikainen sairauteni oli muutenkin johtanut minut lääkeopillisiin asioihin, sain siten opastusta tutkiakseni tuon oivallisen miehen aforismejakin, jotka varsin mielelläni painoin mieleeni ja muistiini.

Toinen, hieman inhimillisempi ja silloiselle kehitykselleni hyödyllisempi askarrus oli siinä, että tarkastin Leipzigistä kotiin lähettämäni kirjeet. Mikään ei anna meille parempaa tietoa itsestämme kuin se, että jälleen näemme edessämme mitä olemme muutamia vuosia sitten tuottaneet, joten voimme katsella itseämme objektina. Minä tosin olin silloin vielä liian nuori, ja noiden paperien kuvailema aika oli liian likellä. Koska ei yleensäkään ole nuoruudessa helppo vapautua eräänlaisista omahyväisistä luuloista, niin ne ilmenevät varsinkin siinä, että halveksimme itseämme sellaisina kuin lähin menneisyys meidät osoittaa; kun näet aste asteelta selviää, että se, mitä pidämme oivallisena itsessämme ja muissa, ei olekaan pätevää, niin luulemme parhaiten pelastuvamme tuosta pulasta, kun heitämme itse pois, mitä emme voi pelastaa. Niin kävi minunkin. Samoinkuin olin Leipzigissä vähitellen oppinut halveksimaan lapsellisia puuhiani, samoin näytti minusta nyt yliopistouranikin mitättömältä; minä en käsittänyt, että sen täytyi olla minulle erittäin arvokas juuri sen vuoksi, että se oli kohottanut minut korkeampaan havaitsemisen ja oivalluksen tasoon. Isäni oli huolellisesti koonnut ja nitonut sekä hänelle että sisarelleni lähettämäni kirjeet; olipa hän niitä tarkkaavasti parannellutkin ja korjannut sekä oikeinkirjoitus- että kielivirheitä.

Nämä kirjeet hämmästyttivät minua ensinnäkin ulkoasullansa: minä säikähdin uskomatonta käsialan rappeutumista, joka jatkui vuoden 1765 lokakuusta seuraavan tammikuun keskivaiheille. Mutta sitten ilmaantui maaliskuun keskivaiheilla yht’äkkiä aivan rauhallinen, säännöllinen käsiala» jota muuten olin tottunut käyttämään ainoastaan kilpakirjoituksissa. Asian aiheuttama ihmetys muuttui Gellertiin kohdistuvaksi kiitollisuudeksi, kun nyt johtui mieleeni, että hän, meidän jättäessämme kirjoitelmiamme hänen nähtäväksensä, oli asettanut miellyttävällä tavallansa pyhäksi velvollisuudeksemme harjoittaa kättämme yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin tyyliämme. Tuon huomautuksen hän esitti joka kerta, kun sai nähtäväksensä epäselvän, huolimattoman käsialan; samalla hän usein sanoi kovin mielivänsä ottaa oppilaittensa käsialan kauneuden opetuksensa tärkeimmäksi tehtäväksi, varsinkin kun arveli riittävän useasti havainneensa, että hyvä käsiala tuo mukanansa hyvän tyylin.

Muuten saatoin huomata senkin, että kirjeisiini sisältyvät ranskan- ja englanninkieliset kohdat oli kirjoitettu vapaasti ja vaivattomasti, joskaan ei ihan virheettömästi. Minä olin jatkanut näiden kielten harjoittamista myöskin kirjoittaessani Georg Schlosserille, joka yhä oleskeli Treptow’ssa ja jonka kanssa olin pysynyt katkeamattomassa yhteydessä. Siten minä sain tietoa monista maailman oloista (hänen elämänsä näet ei aina sujunut ihan sillä tavalla kuin hän oli toivonut) ja aloin yhä lujemmin luottaa hänen vakaaseen, jaloon ajatustapaansa.