Part 10
Ylistettyään meille ranskalaisista erittäinkin Caylusta hän tutustutti meidät myöskin saksalaisiin tällä alalla toimiviin miehiin. Niinpä saimme tietää, että professori Christ oli harrastelijana, kokeilijana, tuntijana ja avustajana suorittanut taiteelle kauniita palveluksia ja käyttänyt oppineisuuttansa sen todelliseksi edistämiseksi. Heinecke sitävastoin ei voinut tulla mainituksi, ja syynä oli osaksi se, että hänen askarrustensa esineenä olivat saksalaisen taiteen liian lapselliset alkuvaiheet, osaksi se, että hän oli kerran kohdellut Winckelmannia sopimattomasti, mitä seikkaa hänelle ei voitu milloinkaan suoda anteeksi. Sensijaan suunnattiin tarkkaavaisuuttamme voimakkaasti Lippertin pyrintöihin; opettajamme näet ylisti ylistämistään hänen ansioitansa. Vaikka näet, sanoi hän, kuvapatsaat ja suuremmat kuvaamataiteen teokset pysyvätkin kaiken taiteentuntemuksen perustuksena ja huippuna, olivat ne kuitenkin sekä alkuperäisinä että jäljennöksinä harvoin nähtävissä; Lippert sitävastoin teki tunnetuksi kokonaisen pienen gemma-maailman, joka teki silmiinpistävämmäksi ja tajuttavammaksi muinaisaikaisten taiteilijain käsitettävämmät ansiot, onnellisen keksintäkyvyn, tarkoituksenmukaisen yhdistelyn ja aistikkaan käsittelyn, ja jonka suuri vaihtelevaisuus teki vertailun pikemmin mahdolliseksi. Meidän nyt askarrellessamme näissä asioissa, mikäli se oli sallittua, viitattiin Winckelmannin Italiassa suorittamiin tärkeihin taiteellisiin töihin, ja me kävimme hartaina käsiksi hänen ensimmäisiin teoksiinsa; Oeser näet osoitti hänelle palavaa kunnioitusta ja osasi varsin helposti saada meidätkin sen omaksumaan. Noista problemaattisista pienistä kirjoitelmista, joita lisäksi hämmentää niissä piilevä ironia ja jotka kohdistuvat aivan erikoisiin mielipiteisiin ja tapahtumiin, me tosin emme kyenneet saamaan selkoa, mutta koska Oeser oli niihin huomattavasti vaikuttanut ja lakkaamatta meillekin suositteli kauneuden, mutta sitäkin enemmän aistikkuuden ja miellyttävyyden evankeliumiansa, niin me yleensä jälleen keksimme ydinajatuksen ja otaksuimme suorittavamme sellaisia tulkintoja sitä varmemmin, kun pidimme melkoisena onnena, että saimme ammentaa samasta lähteestä, joka oli sammuttanut Winckelmannin ensimmäinen janon..
Kaupunkia ei voi kohdata mikään suurempi onni kuin se, että useat, hyvässä ja oikeassa yksimieliset, jo sivistyneet henkilöt asuvat siinä toistensa keralla. Tätä etua nautti Leipzig sitäkin rauhallisemmin, kun ei vielä ollut ilmennyt monia mielipiteiden ristiriitoja. Huberilla, vaskipiirrosten kokoilijalla ja harjaantuneella tuntijalla, oli sen ohessa vielä se kiitollisesti tunnustettu ansio, että hän pyrki tutustuttamaan ranskalaisiakin saksalaisen kirjallisuuden arvoon; Kreuchauff, harjaantunut harrastelija, joka koko taidepiirin ystävänä voi pitää kaikkia kokoelmia ominansa, Winkler, joka mielellään salli toistenkin ottavan osaa hänen aarteittensa herättämään älykkääseen iloon, samoin monet muut heidän seuraansa liittyneet, kaikki elivät ja vaikuttivat yhdessä mielessä, ja miten usein sainkin olla läsnä heidän taideteoksia tarkastellessaan, en muista milloinkaan syntyneen eripuraisuutta: aina otettiin kohtuudenmukaisesti huomioon se koulukunta, jonka piiristä taiteilija oli lähtenyt, aika, jona hän oli elänyt, ne erikoiset kyvyt, jotka luonto oli hänelle suonut, ja hänen esitystaidossa saavuttamansa aste. Siinä ei suosittu erikoisesti hengellisiä tai maallisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, elollisia tai elottomia aiheita; kysymys koski aina teoksen taiteellisuutta.
Vaikka nämä harrastelijat ja kokoilijat olotilansa, mielenlaatunsa, varallisuutensa ja tilaisuuden nojalla taipuivat enemmän alankomaalaisen koulukunnan puoleen, suunnattiin kuitenkin aina, luoteisten taiteilijoiden loppumattomia ansioita tarkasteltaessakin, kaihomielinen ja hartaasti kunnioittava katse päin kaakkoista.
Niin täytyi yliopiston, jossa minä laiminlöin vanhempieni tarkoitukset ja omanikin, perehdyttää minua siihen, mikä oli muodostuva elämäni suurimmaksi tyydytykseksi, ja niinpä olenkin aina erikoisen mielelläni ja kunnioittaen muistellut niitä suojia, joissa nuo melkoiset virikkeet olivat tulleet osakseni. Mielessäni on yhä vieläkin eloisana vanha Pleissenburg ja akademian huone, mutta ennen kaikkea Oeserin asunto ja samoin Winklerin ja Richterin kokoelmat.
Mutta nuori mies, joka saa opetusta ainoastaan ohimennen, vanhempien keskustellessa heille jo tutuista asioista, ja jonka omaksi huoleksi jää vaikein tehtävä, tuon kaiken yhteensovittaminen, on pakostakin varsin kiusallisessa asemassa. Senvuoksi minä haeskelinkin toisten keralla hartaasti jotakin uutta mielenvalaistusta. Sen me sitten saimmekin mieheltä, jolle olimme jo paljon velkaa.
Ihmishenkeä käy kovin ilahduttaminen kahdella tavalla: havaitsemisen ja käsittämisen nojalla. Mutta edellinen vaatii arvokasta esinettä, jollaista ei ole aina saatavissa, ja suhteellisen korkeata sivistysmäärää, jota henkilö ei suinkaan ole aina saavuttanut. Käsittäminen sitävastoin vaatii ainoastaan vastaanottavaisuutta, se tuo sisällyksen mukanansa ja on itse sivistyksen väline. Niinpä olikin meille erittäin tervetullut se valonsäde, jonka oivallinen ajattelija suuntasi luoksemme synkän pilviverhon halki. Täytyy olla nuorukainen voidakseen kuvitella, kuinka meihin vaikutti Lessingin »Laokoon», teos, joka vei meidät mukanansa vaivalloisen havaitsemisen alueelta ajatuksen vapaille olosijoille. Ylen kauan väärinymmärretty lausuma _ut pictura poesis_ oli kerrassaan syrjäytetty, kuvaavien ja puheenomaisten taiteiden välillä vallitseva ero oli selvä, niiden huiput ilmenivät nyt erillisinä, miten läheisesti ne pohjaltansa toisiinsa liittyivätkin. Kuvaavan taiteilijan oli pysyteltävä kauneuden rajoissa, puhuvan, joka välttämättä tarvitsee kaikenlaista merkittävää, sallittiin kulkea niiden rajojen ylikin. Edellinen työskentelee ulkonaista aistia varten, jota tyydyttää yksin kauneus, jälkimmäinen mielikuvitusta varten, joka osaa suoriutua vielä rumastakin. Kuin salaman valaisemina kirkastuivat meille kaikki tämän erinomaisen ajatuksen johtopäätelmät, aikaisempi opastava ja arvosteleva kritiikki heitettiin kerrassaan pois kuin kulunut nuttu, me otaksuimme päässeemme kaikesta pahasta ja uskoimme voivamme hieman säälien silmäillä muuten mainiota kuudettatoista vuosisataa, jonka aikana saksalaiset kuvateokset ja runoelmat osasivat esittää elämää ainoastaan tiukuniekan narrin hahmossa, kuolemaa kalisevan luurangon muodossa ja maailman välttämättömiä ja satunnaisia vaivoja muodottoman paholaisen kuvaa käyttäen.
Eniten ilahdutti meitä kauneudellansa se ajatus, että muinaiset taiteilijat olivat tunnustaneet unen kuoleman veljeksi muovaten ne erehdyttävästi yhdenlaisiksi, kuten Menekhmit ikään. Nyt me voimme innoin viettää kauneuden voittojuhlaa ja karkoittaa taiteen valtakunnasta kaikenlaisen rumuuden, joka valitettavasti ei ole maailmasta poistettavissa, naurettavuuden alhaiseen piiriin.
Sellaisten pää- ja peruskäsitteiden erinomaisuus ilmenee ainoastaan mielelle, johon ne rajattomasti vaikuttavat, ainoastaan ajalle, johon ne kaivattuina oikealla hetkellä ilmaantuvat. Ne, joille sellainen ravinto soveltuu, askartelevat mielellään kokonaisina elämänsä kausina niitä noudatellen ja ylen runsaasta kasvusta iloiten, joskaan toisaalta ei puutu henkilöitä, jotka kohta vastustavat sellaista vaikutusta, eikä toisia, jotka tekevät korkean tarkoituksen tinkimisen ja moitiskelun esineeksi.
Mutta koska käsite ja havainto vuorotellen edellyttävät toisiansa, niin minä en voinut kauankaan askarrella näissä uusissa ajatuksissa tuntematta sanomatonta halua päästä kerrankin näkemään suurempaa määrää merkittäviä taideteoksia. Senvuoksi minä päätin viipymättä käydä Dresdenissä. Tarvittavia käteisiä rahoja minulta ei puuttunut, mutta oli voitettava toisia vaikeuksia, joita päähänpistojeni vuoksi vielä suotta lisäsin: minä näet salasin aikeeni kaikilta, koska mielin katsella sikäläisiä taideaarteita ihan omalla tavallani ja, kuten arvelin, sallimatta kenenkään johtaa itseäni harhaan. Sitäpaitsi mutkistutti eräs toinenkin eriskummallisuus tätä yksinkertaista asiaa.
Meissä on sekä synnynnäisiä että hankittuja heikkouksia ja sopii kysyä, kumpi laji antaa meille enemmän tekemistä. Minä tosin tutustuin varsin mielelläni kaikenlaisiin olotiloihin ja olisin useasti saanut siihen tilaisuutta, mutta isäni oli herättänyt minussa mitä suurinta kaikkiin majataloihin kohdistuvaa vastenmielisyyttä. Hänen Italiassa, Ranskassa ja Saksassa matkustelussaan tuo mieliala oli häneen lujasti juurtunut. Vaikka hän harvoin käytti kuvallista puhetapaa ottaen sen avukseen ainoastaan erittäin hilpeällä tuulella ollessaan, oli hänellä kuitenkin monesti tapana sanoa, että oli aina näkevinään suuren lukinverkon kiinnitettynä majatalon portille niin taitavasti, että hyönteiset tosin pääsivät lentämään sisään, mutta etuoikeutetuimmatkaan ampiaiset eivät kynimättöminä ulos. Hänestä tuntui kauhistuttavalta, että täytyi vielä maksaa ylen paljon siitä, että luopui tottumuksistansa ja kaikesta, mikä oli elämässä rakasta, noudattaakseen majatalonpitäjän ja viinurin sääntelemiä elämäntapoja. Hän ylisti entisten aikojen vieraanvaraisuutta, ja miten haluton hän muuten olikin sietämään talossa mitään tavatonta, otti hän kuitenkin vastaan vieraita, varsinkin taiteilijoita ja taitureita. Niinpä asusti kuoma Seekatz kaupungissa ollessaan aina meillä, ja Abel, viimeinen ggamba-viulua menestyksellisesti ja miellyttävästi käytellyt taiteilija, sai osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen. Kuinkapa olisinkaan sellaisista nuoruudessa saaduista ja sittemmin mitenkään häipymättömistä vaikutelmista huolimatta voinut päättää astua vieraan kaupungin majataloon. Olisi ollut mitä helpoin asia päästä asumaan hyvien ystävien luo; hovineuvos Krebel, asessori Hermann ja muut olivat jo usein siitä minulle puhuneet, mutta matkan piti pysyä heiltäkin salassa, ja niin johtui mieleeni mitä eriskummallisin ajatus. Asuinkumppanillani, ahkeralla jumaluusopin ylioppilaalla, jonka silmät valitettavasti yhä heikontuivat, oli Dresdenissä sukulainen, suutari, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Tuo mies oli lausumillansa jo aikoja sitten herättänyt huomiotani, ja me olimme aina juhlineet hänen kirjeensä saapumista. Hän vastasi sokeutta pelkäävän sukulaisensa valituksiin aivan omalla tavallansa; hän näet ei huolinut haeskella lohdutusperusteita, jotka ovat aina vaikeasti löydettävissä, mutta se tapa, jolla hän tarkasteli omaa ahdasta, köyhää, vaivalloista elämäänsä, se leikillisyys, jota hän keksi vaivoissa ja vastuksissakin, se häviämätön vakaumus, että elämä sinänsä on hyvä, tarttui kirjeen lukijaankin saaden hänet ainakin hetkiseksi saman mielialan valtaan. Minä olin intomielisyydessäni jo useasti lähettänyt tälle miehelle kohteliaita terveisiä, olin kiittänyt hänen onnellisia luontaisia lahjojansa ja ilmaissut haluavani häneen tutustua. Kaiken tuon edellyttäen minusta näytti mitä luonnollisimmalta asialta, että etsin hänet, keskustelen hänen kanssansa, vieläpä asun hänen luonansa ja opin hänet oikein tarkoin tuntemaan. Kelpo kandidaattini antoi minulle hieman vastusteltuansa vaivalloisesti sommittelemansa kirjeen, ja minä lähdin, asiakirja taskussani, keltaisissa vaunuissa Dresdeniin kaihoavin mielin.
Minä haeskelin suutariani ja löysin hänet pian esikaupungista. Jakkaralla istuen hän tervehti minua ystävällisesti ja virkkoi hymyillen, kirjeen luettuansa: »Nuori herra, minä näen tästä, että te olette eriskummallinen kristitty.» Kuinka niin, mestari? kysyin minä. »Eriskummallinen ei tarkoita pahaa», jatkoi hän, »siten nimitetään henkilöä, joka ei ole itsensä kaltainen, ja minä nimitän teitä eriskummalliseksi kristityksi, koska tunnustatte itsenne eräässä kohden Kristuksen seuraajaksi, toisessa kohden sitävastoin ette». Minun pyydettyäni selitystä hän virkkoi: »Tarkoituksenne näyttää olevan julistaa köyhille ja alhaisille hyvää sanomaa; se on kaunista, ja tämä Kristuksen jäljitteleminen on kiitettävää. Mutta teidän pitäisi samalla muistaa, että hän istui aterialla mieluummin varakkaiden ja rikkaiden henkilöiden luona, missä elettiin miellyttävästi, ja ettei hän halveksinut kalliita voiteitakaan, joiden tuoksun havainnette minun luonani ihan toiseksi.»
Tämä hupainen alku sai minut heti hyvälle tuulelle, ja niin me kiusoittelimme toisiamme melko kauan. Hänen eukkonsa seisoi mietteliäänä, kun ei oikein tietänyt, mihin sijoittaisi tällaisen vieraan ja miten häntä kestitsisi. Senkin johdosta ukolla oli erittäin somia mieleenjohtumia, jotka eivät viitanneet ainoastaan Raamattuun, vaan myöskin Gottfriedin kronikkaan, ja kun olimme sopineet siitä, että jäisin taloon, niin annoin kukkaroni sellaisenaan emännälle talletettavaksi ja kehoitta häntä käyttelemään sen sisällystä, mikäli tarve vaati. Kun hän aikoi asian torjua hieman veitikkamaisesti huomauttaen, ettei ollut niin rutiköyhä kuin saattoi näyttää, niin minä riisuin häneltä aseet sanomalla: Ellei se tapahtuisikaan muusta syystä kuin veden viiniksi muuttamista varten, niin lienee tuollainen koeteltu kotoinen menettely paikallansa, koska nykyjään ei enää tapahdu ihmeitä. Emäntä näytti yhä paremmin tottuvan minun puheisiini ja käytökseeni, me olimme pian sopeutuneet toistemme seuraan ja vietimme sangen iloisen illan. Ukko pysyi aina kaltaisenansa, koska kaikki virtasi samasta lähteestä. Hänen omaisuutenansa oli kelpo terve ymmärrys, joka lepäsi hilpeän mielenlaadun varassa ja mielellään suostui tasaiseen perinnäiseen toimintaan.
Ensimmäinen ja välttämättömin asia oli hänelle alinomainen työskentely, ja se seikka, että hän piti kaikkea muuta satunnaisena, tuki hänen tyytyväisyyttänsä; niinpä minun täytyikin lukea hänet ennen monia muita kuuluvaksi niiden henkilöiden joukkoon, joita on nimitetty käytännöllisiksi filosofeiksi, itsetiedottomiksi viisaudenharjoittajiksi.
Tuli se kärsimättömästi odottamani hetki, jolloin pääsin taulukokoelmaa näkemään. Minä astuin pyhäkköön, ja ihmetykseni oli suurempi kuin olin voinut arvatakaan. Sali, jonka viimeinen osasto johti takaisin ensimmäiseen, siinä mitä suurimman hiljaisuuden ohella vallitseva upeus ja puhtaus, häikäisevät kehykset, kaikki vielä lähempänä sitä aikaa, jolloin olivat kullatut, vahalla kiilloitettu lattia, huoneet, jotka olivat lähinnä katselijoiden eikä työtä tekevien suojana, herättivät erinomaista juhlallisuuden tuntoa, joka muistutti kirkon aiheuttamaa vaikutelmaa sitäkin enemmän, kun monen temppelien korut, monen palvonnan esineet, nähtiin tänne jälleen asetettuina pyhiä taiteellisia tarkoituksia palvelemaan. Minä suostuin varsin mielelläni kuuntelemaan oppaani yhtäjaksoisia selityksiä, mutta pyysin sentään saada viipyä ulommassa kokoelmahuoneessa. Mielihyväkseni minä tosiaankin tunsin olevani täällä kuin kotona. Olin jo aikaisemmin nähnyt useiden taiteilijoiden teoksia, toisia tunsin vaskipiirroksista, toisia nimeltä; en tuota salannut ja herätin sen nojalla oppaassani hieman luottamusta; näkyipä häntä huvittavankin se ihastukseni, kun näin maalauksia, joissa sivellin vei voiton luonnosta. Mieltäni näet kiinnittivät varsinkin sellaiset teokset, joiden taiteellinen arvo välttämättä yleni, jos niitä vertasi tuntemaansa luontoon.
Astuessani jälleen suutarini huoneeseen nauttiakseni päivällisateriaa voin tuskin uskoa silmiäni. Luulin näet näkeväni Ostarien maalauksen, niin täydellisenä, että se olisi sopinut ripustaa kokoelmiin. Esineiden aseman, valon, varjot, ruskeahkon kokonaissävyn, loihtuisat asenteet, kaiken, mitä mainitun taiteilijan tauluissa ihaillaan, minä näin todellisena edessäni. Ensimmäisen kerran huomasin nyt itsessäni ilmeisenä kyvyn, jota olen myöhemmin tietoisemmin viljellyt, nimittäin kyvyn katsella luontoa sen taiteilijan silmillä, jonka teoksia olen vast'ikään erikoisen tarkkaavasti katsellut. Tämä kyky on suonut minulle paljon nautintoa, mutta myös lisännyt harrasta haluani saada aika ajoin innokkaasti harjoittaa taitolahjaa, jonka luonto näytti minulta evänneen.
Minä kävin kokoelmissa kaikkina sallittuina aikoina ja ilmaisin yhä edelleenkin ylen äänekkäästi ihastustani monenkin oivallisen teoksen johdosta. Siten tein tyhjäksi kiitettävän aikeeni pysyä tuntemattomana ja huomaamattomana, ja kun tätä ennen vain eräs alempi katsastaja oli ollut kanssani tekemisissä, havaitsi minut nyt itse ylivalvoja, neuvosmies Riedel, joka huomautti minulle useista sellaisista seikoista, jotka näyttivät erikoisesti kuuluvan minun aloilleni. Minä näin tämän oivan miehen silloin yhtä toimeliaana ja hyväntahtoisena kuin myöhemminkin monien vuosien kuluessa, ja samanlaisena hän esiintyy vielä nytkin. Hänen kuvansa ja nuo taideaarteet ovat mielessäni siinä määrin toisiinsa kutoutuneet, etten näe niitä milloinkaan erillänsä, ja seurasipa hänen muistonsa minua Italiaankin, jonka maan lukuisissa suurissa ja rikkaissa kokoelmissa hänen seuransa olisi ollut minulle erittäin suotava.
Koska sellaisia teoksia ei käy vieraiden ja tuntemattomienkaan keralla katseleminen ilman vastavuoroista osanottoa, vaan niiden näkeminen pikemminkin on erikoisesti omansa avaamaan mieliä toisilleen, niin minä jouduin täälläkin juttelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka näytti oleskelevan Dresdenissä ja kuuluvan johonkin lähetystöön. Hän kutsui minut tulemaan illalla erääseen ravintolaan, jonne kertoi kokoontuvan hupaisen seuran ja jossa voi kohtuullisen juomalaskun maksamalla viettää muutamia varsin hauskoja hetkiä.
Minä saavuin ravintolaan, mutta en löytänyt mainittua seuraa, ja tarjoilija sai minut hieman ihmeisiini lausumalla minulle terveiset herralta, joka oli minut kutsunut: hän pyysi minulta anteeksi, että saapuisi vasta vähän myöhemmin, kehoitti sitäpaitsi olemaan panematta pahakseni mitään, mitä tapahtui, ja ilmoitti, että minun tarvitsi maksaa ainoastaan oman laskuni. Minä en tietänyt mitä arvella noista sanoista, mutta mieleeni johtuivat isäni lukinverkot ja minä maltoin mieleni odottaakseni mitä tuleman piti. Seurue kokoontui, tuttavani esitteli minut, ja minun ei tarvinnut kauankaan tehdä huomioitani, kun jo havaitsin, että tarkoituksena oli pitää pilkkanansa erästä nuorta miestä, joka uutena tulokkaana kunnostautui esiintymällä kovin äänekkäästi ja julkeasti; niin ollen minä olin kovin varuillani, ettei seura huomaisi hupaiseksi valita minua hänen seuralaiseksensa. Aterian aikana tuo aie kävi sitäkin selvemmäksi jokaiselle, hänelle itselleen ei. Kilisteltiin yhä ahkerammin, ja kun vihdoin oli huudettu eläköön hänen mielitiettynsäkin kunniaksi, vannoi jokainen pyhästi ja kalliisti, ettei näistä laseista saanut enää milloinkaan maistaa; ne heitettiin taakse permantoon, ja tämä oli merkkinä uusien hullutusten aloittamiseen. Minä vetäydyin vihdoin pois kaikessa hiljaisuudessa, ja viinuri, joka esitti minulle erittäin huokean juomalaskun, kehoitti minua tulemaan toisen kerran, koska meno ei ollut joka ilta näin kirjavaa. Minulla oli pitkä matka asuntooni, ja sinne saapuessani oli kohta keskiyö. Ovet olivat lukitsematta, kaikki asujaimet jo vuoteissaan, ja ahdasta kotoista olopiiriä valaisi lamppu, joten yhä harjaantuneemmalle katseelleni siinä heti näkyi mitä korein Schalkenin maalaus, josta en päässyt irtautumaan ja joka karkoitti vaiheiltani kaiken unen.
Ne muutamat päivät, jotka Dresdenissä vietin, käytin yksinomaan taulukokoelmaan tutustuen. Antiikkiset teokset olivat vielä suuren puutarhan paviljongeissa; minä en huolinut lähteä katsomaan niitä, enempää kuin muutakaan, mitä Dresdenissä oli oivallista, koska olin liiankin varma siitä, että itse taulukokoelmassa oli paljon sellaista, mikä välttämättä jäi minulta salatuksi. Niinpä otaksuin italialaiset mestarit arvokkaiksi pikemmin hyvässä uskossa ja luottamuksessa kuin rohjeten väittää heitä oivaltavani. Kaikki se, mitä en voinut katsella niinkuin luontoa, asettaa luonnon sijaan, verrata tuttuun esineeseen, jäi minuun vaikuttamatta. Aineellinen vaikutelma se muodostaa alun kaikkeen korkeampaankin harrasteluun.
Suutarini kanssa minä olin varsin hyvässä sovussa. Hän oli sangen henkevä ja monipuolinen, ja me esitimme useasti kilvan hullunkurisia päähänpistoja; mutta ihminen, joka ylistää itseänsä onnelliseksi ja vaatii toisilta, että heidän tulee menetellä samoin, herättää meissä epämieluisia tunteita, vaikuttaapa sellaisten mielialojen uudistuva esittäminen ikävystyttävästikin. Minulla tosin oli riittävästi ajatusaskarrusta, huvia ja kiihokkeita, mutta onnelliseksi en itseäni suinkaan tuntenut, ja hänen lestiensä mukaiset kengät eivät tahtoneet minulle sopia. Me erosimme kuitenkin parhaina ystävinä, ja emäntäkään ei erottaessa ollut minuun tyytymätön.
Vähän ennen lähtöäni minulle vielä sattui eräs erittäin mieluisa kokemus. Mainittu nuori mies, joka halusi jälleen voittaa hieman luottamustani, toimitti minut esitellyksi johtaja von Hagedornille, joka erittäin hyväntahtoisesti näytti minulle kokoelmansa ja jota nuoren taiteenystävän innostus kovin ilahdutti. Hän oli, kuten tuntijan sopiikin, kerrassaan rakastunut omistamiinsa maalauksiin ja löysi senvuoksi harvoin toisista henkilöistä toivomaansa myötätuntoa. Erikoisesti hän iloitsi siitä, että minua kerrassaan sanomattomasti miellytti eräs Swaneveltin maalaus ja että minä väsymättä kiitin ja ylistin sen jokaista yksityiskohtaa. Juuri maisemat, jotka muistuttivat mieleeni sitä kaunista kirkasta taivasta, jonka alla olin lapsuusikäni elänyt, noiden seutujen runsas kasvillisuus ja kaikki muu lämpimämmän ilmanalan ihmiselle osoittama suosio liikuttivat minua kuvattuina eniten, koska herättivät minussa kaihomielistä muistoa.
Näitä oivallisia, henkeä ja aistia oikeaan taiteeseen valmistavia kokemuksia kuitenkin keskeytti ja himmensi eräs kaikkein murheellisimpia näkyjä: monien kulkemieni Dresdenin katujen hävitetty ja autio tila. Soran täyttämä Maurinkatu ja Ristikirkko haljenneina torneineen painuivat syvälle mieleeni ja esiintyvät vieläkin sisäisten kuvieni joukossa tummana täplänä. Pyhän Neitsyen kirkon kupolista minä näin nuo sietämättömät rauniot kauniisti järjestetyn kaupungin keskelle siroteltuina, ja siinä suntio ylisti minulle taitavaa rakentajaa, joka oli varustanut kirkon kupukattoinensa sellaisen ikävän tapauksen varalta sommittelemalla sen pomminkestäväksi. Kelpo kirkonvartija osoitti minulle sitten eri puolilla olevia raunioita ja virkkoi mietteliään lakonisesti: »Tuon on tehnyt vihollinen!» Niinpä palasin vihdoin, joskin vastahakoisesti, Leipzigiin ja tapasin ystäväni, jotka eivät olleet tottuneet näkemään minun siten poikkeilevan, kovin ihmeissään ja askarrellen kaikenlaisissa salaperäisen matkani mahdollista tarkoitusta koskevissa mietteissä ja otaksumissa. Kun sitten aivan oikein kerroin heille tarinani, niin he selittivät sen saduksi ja pyrkivät teräväjärkisesti saamaan selkoa arvoituksesta, jonka muka olin vallattomuuksissani pukenut suutarimajatalon verhoon.
Mutta jos he olisivat voineet nähdä sydämeeni, niin eivät olisi löytäneet sieltä yhtään vallattomuutta. Se totuus, joka sisältyy tähän vanhaan lausumaan »Tiedon lisääntyminen on levottomuuden lisääntymistä», oli satuttanut minua koko voimallansa, ja mitä enemmän minä ponnistelin järjestelläkseni ja omaksuakseni mitä olin nähnyt, sitä huonommin siinä onnistuin; lopulta minun täytyi tyytyä hiljaiseen jälkivaikutukseen. Tavanomainen elämä otti minut jälleen valtoihinsa, ja minä tunsin oloni vihdoin aivan miellyttäväksi, kun ystävällinen seurustelu, minulle soveliaiden tietojen lisääntyminen ja eräänlainen käden harjaantuminen askarruttivat minua vähemmän merkittävällä, mutta voimiini paremmin soveltuvalla tavalla.