Part 4

ELMIRE. Sen en minä moitteen aihetta antavan pelkää. (Orgonille, joka on pöydän alla.) Niin, nyt tulen puhelemaan minä oudolla tapaa, mut älköön silti se pahastuttako teitä. Mull' olkoon, jos mitä virkkanen, valta vapaa; minä silmänne avaan, en sanaani sikseen heitä. Sen vuoksi nyt mielistelyitä mun täytyy käyttää, jott' ulkokullattu tuo tosihahmonsa näyttää, hänen himoansa rietasta imarrella, tuon julkean sallia vapaasti tungetella. Hänet teille kun paljastaakseni vain nyt taipuu muka mieleni kuulemaan hänen lempeään, niin voin heti laata, kun harhanne teiltä haipuu, eik' eemmäs hän pääse, kuin laskette pääsemään. Hänen hurjan kiihkonsa saatte te itse suistaa, kun asia teistä liian pitkälle luistaa, ja säästää vaimonne piinasta pitemmästä, heti kohta kun itsensä ilmaissut vain on konna. Oma valtanne valvoa, että nyt opitte tästä a... vaiti! Hän tulee. Nyt hiljaa ja hiiskumatonna!

Viides kohtaus.

Tartuffe, Elmire, Orgon (pöydän alla).

TARTUFFE. Sain puheisille luoksenne kutsun tulla.

ELMIRE. Niin, salaisuuksia, tietkääs, on teille mulla. Mut sulkekaa ovi ensin ja katsokaa, meit' ettei kukaan kuulla ja häiritä saa. (Tartuffe käy sulkemassa oven ja tulee takaisin.) Kas, sellaisen kohtauksen, kuin tääll' oli ikään, me emme liioin toistuvan toivo kai. Ei pahemmin ois saattanut sattua mikään. Damis minut teistä niin kovin hätään sai; ja näitte, kuink' aikeestaan hänt' estellä tahdoin, hänen mielensä kuohua hillitä, minkä mahdoin. Niin hämmennyin tosin, etten keksinyt heti vain jyrkästi kieltää, mitä hän syyksenne veti; mut näin kävi paljoa paremmin, kiitos taivaan, sitä turvallisemmaksi kaikki se meille sai vaan. Heti vakaa arvonne torjui sen myrskyn pois, eik' uskoa pahaa mieheni teistä vois. Hän tahtoo oikein harmiksi juorun hampaan nyt meidät seurusteluun sitä tuttavampaan, ja siksi mun sopii nuhteetta jäädä tänne ja näin ihan kahden kesken kanssanne olla ja avata sydän, mi kuunnellut lempeänne on kenties liian herkällä suosiolla.

TARTUFFE. Mun vaikea ymmärtää on puhetta moista; hyvä rouva, te äsken haastoitte aivan toista.

ELMIRE. Kuink' onkaan teille naissydän outo ihan, jos ensi estely teissä on nostanut vihan! Ja ettekö oivalla siis, mikä oikeastaan on mieli, kun se niin heikosti sotii vastaan? Kas, ainahan torjuu kainoutemme arka, kun hellän tunteen pauloiss' on sydän parka. Jos syttyykin se, jos kuinka syvästi lempii, sitä ilmaista silti se ujostelee ja empii. Niin, ensiks estelemme, mut ilme näyttää, ett' ennen pitkää vastustelumme vaipuu; suu kunnian vuoksi kieltää, mut käskee kaipuu, ja kieltely moinen on lupaus kaikki täyttää. Tämä tunnustus, se on totta, on varsin vapaa, ja paremmin kainouttamme mun täytyis kaita, vaan kun nyt kerran on lausuttu, kuink' on laita, Damis'ta oisinko hillinnyt sillä tapaa, niin oisinko kuunnellut minä malttavasti koko lemmenliehitystänne loppuun asti ja ottanut asian, kuin minun ottavan näitte, jos vaarattomaksi te sydämelleni jäitte? Ja teitä kun itse vaadin ma luopumaan tuost' avioliitosta, jota nyt aiotaan, mitä ilmaisee se into, jos ei sitä juuri, ett' olentoonne on kiintymys liian suuri, ja että sen jakoon suostua tuska ois, ihan yksinään jonk' omistavansa sois?

TARTUFFE. Ah, ihanintakin ihanampi on varmaan sanat moiset kuulla huulilta naisen armaan; läpi sieluni pitkin säikein metenä mennen ne hurmaa tuo iki-tuntematonta ennen. Ylin määränpää mull' olla on mieliksenne ja onni ja autuus tottelu toivehienne; mut sallinette, jos uskallan onnea tuota vähän epäellä, jos siihen en oikein luota. Se ehkä on ansa vain sitä varten, jotta tuost' avioliitto-aikeesta ei tulis totta; ja jos sen teille vapaasti virkkaa saan, niin sananne armaat uskon ma silloin vaan, kun suosionne tuo, jota sieluni janoo, suo täydemmän takeen, että ne totta sanoo, ja vahvistuu minuss' usko varma ja vakaa, ett' ystävyytenne saan, en tuult' aja takaa.

ELMIRE (yskittyään merkiksi miehelleen). Te noinko tyhjentäisitte nopeasti siis sydämen hellyyden heti pohjaan asti? Jos suurin surmin sen tunnustaneeksi sai, se eikö riitä jo teille? Oh, kyllä kai! Te ennen lainkaan tyytyvän ette näytä, jos toivoanne ei viimeisintäkin täytä.

TARTUFFE. Mitä vähemmän ansaittu onni, sit' enemmän sietää sitä epäillä, sanoiksi vain sanat koreat tietää. Ylen suurt' on onnea vaikea todeksi luulla, vain kokemalla sen uskoo, ei millään muulla. Ja mun, jok' en ansaitse suosiotanne lainkaan, ei toivoa tohdi sit' uneni uskaliainkaan, enk' usko mitään, ennenkuin tositöin minut vakuutatte siitä, mit' ikävöin.

ELMIRE. Kuink' onkaan lempenne hirmuvaltias julma! Ja kuink' on vaikea mulle sen tuoma pulma! Miten ankara sydämelle sen sortovalta, miten hillittömästi se vaatii, ei vartoa malta! Siis onko aivan mahdoton torjua teitä, ja ettekö siis edes henkäisyaikaa heitä? Noin armotta vaatia -- onko nyt laitaa moinen -- heti että vaan joka toiveenne pitäis täyttää; sitä, ett' on teitä kohtaan niin heikko toinen, noin tuiki tunnottomasti väärin käyttää!

TARTUFFE. Mut ihailuuni jos katsotte suosiolla, miks sitten selvään osoittamatta sit' olla?

ELMIRE. Mut eikö se ole synti, siit' eikö paina mua taivaan tuomio, josta te puhutte aina?

TARTUFFE. Jos ei ole tiellä muuta kuin tuomiot taivaan, pois moiset vastukset minä väleen raivaan; suott' älkää sydäntänne te estelkö niillä.

ELMIRE. Mut taivaan rangaistusta siis voiko piillä?

TARTUFFE. Nuo joutavat arvelut huoleti voitte häätää, mun suokaa teille neuvoa millä tavoin. Tosin kyllä eräitä kieltoja taivas säätää, mut sovitteluun sen kanssa on portti avoin. On oikein, ett' eri tarpeissa perehdymme me avartamaan omantuntomme ahtautta ja sovittamaan, jos rikomme, erehdymme, teon sillä, ett' aivoitus täynnä on puhtautta. Pian salaisuuksista näistä on syvempi selko teill' oleva, suokaa mun ohjata ainoastaan. Mun toivoni tyydyttäkää, pois tyhjä pelko; otan itse päälleni syyn ja kaikesta vastaan. (Elmire yskii kovemmin.) Te yskitte kovin.

ELMIRE. Niin, ihan hengen salpaa!

TARTUFFE. Vähän lakritsia, jos sallitte apua halpaa!

ELMIRE. Se on sitkeä yskä, jo ollut jos kuinka pitkään, siin' eivät auta lakritsit eikä mitkään.

TARTUFFE. Sepä ikävä seikka.

ELMIRE. On, ettei sanoa saata.

TARTUFFE. Niin, turhan arkailunne te suokaa laata. Syvin vait'olo salaisuutemme vartioi; ja pahaa on vain pahan huuto, mi nousta voi, syy vain se, jos antaa juorulle hammaspalaa; ja syntiä ei ole synti, mi tehdään salaa.

ELMIRE (vielä kerran yskien ja koputtaen pöytään). No niin, ei auta vastustella, sen huomaan; mun täytyy kaikki suostua teille suomaan; en tyydytetyksi saa minä millään muulla, mua vähemmäll' ei uskota eikä kuulla. Tosin ei ole hauskaa joutua sinne saakka, ja askel tää on vasten mieltäni aivan; mut panemalla kun pannaan se pakko ja taakka, kun vakuuttaissani vain näen turhan vaivan, kun sitovammin on tarvis se toteen näyttää, niin täytyy suostua kai ja toivot täyttää. Jos siinä väärin teen minä jollain tapaa, sitä pahempi sille, ken pakotti suostumaan; minä ainakin olen kaikesta syystä vapaa.

TARTUFFE. Niin, niin, minä vastaan siitä, ja pohjaltaan...

ELMIRE. Oven taa vähän käykää tuonne ja katsokaahan, ettei ole siellä mieheni vain kenties.

TARTUFFE. Mitä hänestä huolitte, joka -- sen sanoa saahan -- on nenästä vedettäväksi oikea mies! Hän ystävyyttämme suosii, on ylpeä siitä, hän sais omin silmin nähdä, eik' uskois niitä.

ELMIRE. Voi olla, mut menkää silti nyt hetkiseksi ja silmäilkää, siell' ettekö ketään keksi.

Kuudes kohtaus.

Orgon, Elmire.

ORGON (tullen pöydän alta). On kauhea konna se, ei sitä kieltää maksa. Minä menehdyn, minä en tätä kestää jaksa.

ELMIRE. Mitä? Niin pian poisko? Nyt älkää tärvelkö tätä. Alas sukkelaan! Täm' on kesken. Mi teill' on hätä? Hänen suokaa selvin näyttein se todeksi tuottaa; ei pelkkään arveluun pidä koskaan luottaa.

ORGON. Ei nähty häijympää ole hornanluomaa.

ELMIRE. Koht' älkää luuloa todeksi kuvitelko. Paras, ennenkuin uskotte, hankkia varma selko, ettette ehkä viel' erehtyneenne huomaa.

(Elmire asettaa Orgonin istumaan taaksensa.)

Seitsemäs kohtaus.

Tartuffe, Elmire, Orgon.

TARTUFFE (Orgonia huomaamatta). Mua onni suosii yhtyen samaan juoneen. Siell' ei ole sieluakaan, jok' ainoan huoneen ma katsastin; ja nyt kaihoni ihanimman...

(Tartuffen tullessa avosylin Elmireä kohti häntä syleilläkseen tämä väistyy syrjään ja Tartuffe huomaa Orgonin.)

ORGON. Seis, mies! Kovin päästätte leimuun lempenne vimman. Syy hiukan hillitä ois sitä kuumaa tulta. Vai sellaisiinko hommiin se hurskas horjuu! Vai näinkö kiusauksia sielunne torjuu! Kas vaan, tytär naida ja vaimo vietellä multa! En ensin uskonut, vaikk' omin korvin kuulin, vaan lopultakin minä muuttuvan nuotin luulin; mut todistukset nää kukaties jo riittää; minä tyydyn, enemmistä mä pyydän kiittää. (Tartuffelle). Tätä en ole tehnyt mielellä haluisalla, minut siihen on pakotettu pakottamalla.

TARTUFFE (Orgonille). Ja te uskotte, että...

ORGON. Lorunne säästää voitte. Pois täältä nyt heti paikalla patikoitte!

TARTUFFE. Minä aioin...

ORGON. Ei ole aika nyt suuta piestä. Ulos ovesta! Menkää tästä jalkainne tiestä!

TARTUFFE. Te saatte mennä, te, mokoma käskijä muka! pian nähtäneen, kuka tääll' on isäntä, kuka, ja käykö päinsä noin halpamaisella tapaa, noin kurjin juonin kanssani riitaa nostaa, mua loukata onko ja herjata valta vapaa, vai voinko rangaista panettelun ja kostaa, kun taivasta häväistään, ett' ehkäpä häätyy nuo häätäjät itse, kun tilin päivä päätyy.

Kahdeksas kohtaus.

Elmire, Orgon.

ELMIRE. Mitä puhetta tuo? Mitä kummia kuulla sainkaan?

ORGON. Se saa minut hämille eikä naurata lainkaan.

ELMIRE. Miten niin?

ORGON. Tuo puhe mun tyhmästi tehneen näyttää; se onneton lahjoitus minut huolella täyttää.

ELMIRE. Mitä? Lahjoitus?

ORGON. Niin, niin. Se ei muuksi muutu. Kunp' ei vaan huolta muutakin mulla ois!

ELMIRE. Mitä sitten?

ORGON. Kyll' ehdit kuulla. Mut onkohan pois lipas muuan liikkunut? Muuta ei enää puutu!

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Orgon, Cléante.

CLÉANTE. Mihin kiire?

ORGON. Ah, tiedänkö enää?

CLÉANTE. Minusta nähden on ensinnä tarpeen, ett' yhdessä aprikoimme, mitä asian auttamiseksi nyt tehdä voimme.

ORGON. Mun pahin on olla juuri sen lippaan tähden; muu kaikk' ei niin mua huoleta kuin sen hukka.

CLÉANTE. Sen sisällys kovin tärkeä olla mahtoi.

ORGON. Niin, talletus, jonk' Argas, ystävä rukka, mun taakseni salaisuutena uskoa tahtoi, paon hetkellä piilottaa luo ystävän paraan. Ne papereit' on, sanoi hän, joiden varaan hänen omaisuutensa, henkens' on uskallettu.

CLÉANTE. Ja kuink' on vieraan käsiin ne luovutettu?

ORGON. Niist' alkoi ahdistaa mua tunnonvaivat ja turvaamaan tuon veijarin neuvoon saivat; ja hän pani päähäni, että mun varmint' ois lipas tallettaa hänen taakseen, luotani pois, muka että sillä varjolla kieltää voisin, jos milloin tultaisiin mua tutkimaan, ja tunnolla turvallisella vannoa toisin, kuin asia oikealt' oli laidaltaan.

CLÉANTE. Paha juttu teille, päältä jo nähdä voi sen: varat, salaisuudet vallassa miehen moisen! Vähän siinä -- se on minun ajatukseni avoin -- te harkitsitte, kun teittekin tuolla tavoin. Hän voi nyt tehdä teille temppua monta. Ja noin kun kaikk' edut ensin hän teiltä voittaa, hänt' ärsyttää on varsin varomatonta; paras sovinnon tietä vain nyt selvitä koittaa.

ORGON. Niin hurskas, niin pyhän pyhää intoa näytti, ja niin sydän häijy, niin viekkaus mielen täytti! Ja minä sen viheliäisen kun mieron tieltä... ei, mult' ei enää ne hurskaat hullitse mieltä; varon vast'edes heitä kuin ruttoa tarttuvaista ja olen heille pahempi paholaista.

CLÉANTE. Kas, siin' on taas tuo ainainen liioittelunne! Te ette missään mieltänne malttaa tunne, on kohtuus teille outoa, ilman rajaa ain' aatos hillittömyydestä toiseen ajaa. Nyt huomaatte, vihdoin erhetyksenne nähden, miten teitä tuo tekohurskas nenästä veti. Mut jos sen mielitte korjata, minkä tähden uus erhetys ja suurempi tehdä heti, samaks sydämeltään katsoa katala konna ja se, joka elää hurskaana, nuhteetonna? Jos julkea veijari hurskaaksi naamaa vääntäin saa teidät uskomaan sitä, silmänne kääntäin, hänen kanssaan kaikkiko muut ovat yhtä maata, tosihurskast' enää ei muka olla saata? Ei, saakoot uskonkieltäjät väittää moista, hyve toist' on ja hyveen varjo, se tietkää, toista. Ylen varhain kiittämästä te pidättäykää ja keskitietä hairahtumatta käykää. Teilt' älköön saako arvoa teeskely kurja, mut älkää myös tosihurskaille olko nurja; jos sittenkin eksytte liioitteluihin mennen, niin liian hyvää huonoista luulkaa ennen.

Toinen kohtaus.

Orgon, Cléante, Damis.

DAMIS. Isä, onko se totta, uhkaako teitä se konna, hyvät työt kaikk' unhottaako hän tunnotonna; oman hyvyytennekö aseeksi teitä vastaan se julkea kääntää, haastaen jumalastaan?

ORGON. Niin, poikani, niin; se mieltäni polttaa ja kaivaa.

DAMIS. Minä menen ja korvat koiralta siltä leikkaan, hänen röyhkeyttänsä vastaan ma ryhdyn veikkaan; hän teit' ei kauan, sen sanon, enää vaivaa; minä nujerran hänet, missä hän tielleni osuu.

CLÉANTE. Noin juuri nuoret poikaset puhuu ja hosuu. Mut hillitkäähän mielenne intoa vähän. Ei kelpaa tässä maassa ja aikaan tähän väkivalta keinoksi, ellei selvitä muulla.

Kolmas kohtaus.

Rouva Pernelle, Orgon, Elmire, Cléante, Mariane, Damis, Dorine.

ROUVA PERNELLE. Mitä hirmujuttuja saan minä täällä kuulla?

ORGON. Ne on juttuja, jotk' omin silmin ma itse näin. On ystävyyteni palkittu kukkurapäin. Minä mierontielt' otan ihmisen oloon oivaan, kuin omaa veljeä luonani vaalin ja hoivaan, teen päivät päästään pelkkää ystäväntyötä, suon tyttären hälle ja omaisuuteni myötä, ja kostoks sen tuo veijari, tuo velikulta sill' aikaa mielii vietellä vaimon multa! Ja viel' ei riitä se julkeus; mulle paulan hän hyvyydestäni punoo ympäri kaulan ja häviökseni käyttää jok' asianhaaraa, joll' asestin hänet aavistamatta vaaraa, minut paljaaksi riistää, ja palkaksi hyvästä työstä alas sinne, mist' autoin pois hänet, uhkaa syöstä.

DORINE. Mies parka!

ROUVA PERNELLE. Niin musta, niin ilkeä aikomusko ois ollut hällä! Sitä en ikinä usko.

ORGON. Mitä?

ROUVA PERNELLE. Kateus aina on hurskasten kintereillä.

ORGON. Mik' on oikein, äiti, nyt tarkoituksena teillä?

ROUVA PERNELLE. Ett' outo on meno täällä; sen kaikki tietää, miten saa hän luonanne vihaa ja pilkkaa sietää.

ORGON. Mitä tekemistä tässä on vihalla tuolla?

ROUVA PERNELLE. En ensi kertaa nyt sitä mielees paina; hyve maailmassa vainoa kärsii aina. Niin, kateet kuolevat, kateus ei voi kuolla.

ORGON. Mitä kuuluu nyt tähän mokomat sananlaskut?

ROUVA PERNELLE. Hänest' uskoteltu on teille jos jotkin kaskut.

ORGON. Mut sanoinhan jo, ett' itse ma kaikki näin.

ROUVA PERNELLE. Ei rajaa herjuulla ihmisten ilkeäin!

ORGON. Oh, kiroonko ihan! Sanoin ja vakuutinhan, ett' itse ma eljet näin sen ilkiön inhan.

ROUVA PERNELLE. On parjaajalla myrkkyä kielen päällä; silt' itseään ei varjele kukaan täällä.

ORGON. En kuullut puhetta noin ole tolkutonta. Näin itse sen, näin, jos on nähty ikinä mikään, omin silmin näin. Se kertaa niin kuinka monta on hokea tarvis ja huutaa kuin kuurolle ikään?

ROUVA PERNELLE. Hyvä Jumala, näköhän pettää voi tämän tästä; ain' ei pidä tuomita pelkästä näkemästä.

ORGON. Minä raivostun.

ROUVA PERNELLE. Pian ihminen eksyy harhaan; epäluulo usein pahaksi maalaa parhaan.

ORGON. Siis kristillistäkö rakkautt' on se vaan, jos vaimoani hän pyrkii halailemaan!

ROUVA PERNELLE. On tarpeen näytteet, syytös ei yksin riitä. Ois ensin varmuus pitänyt hankkia siitä.

ORGON. Mikä perhanan varmuus vielä puuttua vois? Siis pitikö vartoa, silmäini eess' ett' ois... Ihan törkeitä suuhuni tuotte jo kohta sillään.

ROUVA PERNELLE. Niin, liian puhdas hällä on into ja kiivaus; ja sitä en mieleeni voi minä saada millään, ett' oisi vallannut hänet moinen riivaus.

ORGON. Jos ette äitini oisi, en enää tiedä, mitä virkkamaan tämä ärsytys voi minut viedä.

DORINE (Orgonille). Saa täällä verran verrasta, katsokaas: muit' ette uskonut, muut nyt ei teitä taas.

CLÉANTE. Me joutavaan ajan kalliin annamme juosta, nyt miettiä saa, miten selvitä miehestä tuosta. Hänen vehkeillessään ei ole aika maata.

DAMIS. Niin pitkälle sentään se konna ei mennä saata.

ELMIRE. Minä uskon, ettei hän uhkailujansa täytä, epäkiitollisuuttaan niin hän ei julki näytä.

CLÉANTE (Orgonille). Vähän takeita siitä. Hän osaa asian vääntää ja pyyteensä pyhäksi oikeudeksi kääntää. Voi vähemmästäkin heittiö moinen kostaa ja niskoillenne ilkeän rettelön nostaa. Sanon vieläkin: kun hänen keinonsa kerran ties, ois pitänyt jättää suututtamatta se mies.

ORGON. Niin ois; mut en voinut mieltäni hillitä millään, sen kataluuden kun näin minä röyhkeimmillään.

CLÉANTE. Paras on nyt teille, jos ei välit riitaan lopu, vaan vielä solmiutuu jokin varjosopu.

ELMIRE. Jos tiesin, ett' uhata saatti hän asein moisin, koko riidan aiheuttamatta ma ollut oisin, en...

ORGON (Dorinelle nähdessään Loyalin tulevan). Kysykää, ken on tuo, mitä varten täällä. Tähän vieraita vielä! Olenkin sillä päällä!

Neljäs kohtaus.

Orgon, Rouva Pernelle, Elmire, Mariane, Cléante, Damis, Dorine, Loyal.

LOYAL (Dorinelle näyttämön perällä). Rakas lapseni, hyvää päivää; mull onni oisko talon herraa tavata?

DORINE. Niin, sit' en tiedä, voisko nyt juuri hän ottaa vastaan; on seuraa siellä.

LOYAL. Minä hänt' en millään häiritse enk' ole tiellä, en mitään haittaa tee hänen seurustelulleen, sanan hälle tuon vain hauskan ja tervetulleen.

DORINE. Kenet ilmoitan siis?

LOYAL. Vain, että on toimena mulla sana tärkeä herra Tartuffeltä tuomaan tulla.

DORINE (Orgonille). Kovin kohteliaasti hän puheille-pääsyä anoo, sanan tuovansa herra Tartuffeltä teille sanoo hyvin tervetulleen.

CLÉANTE (Orgonille). On nähtävä, mikä se mies on miehiään ja mitä hän tahtoo ja halaa.

ORGON (Cléantelle). Hän tullut on riitaa sovittamaan kenties. Miten kohtelen häntä, mit' osoitan mielialaa?

CLÉANTE (Orgonille). Niin, teidän ei pidä vihaanne ilmi tuoda, vaan sovinnosta jos puhuu, kuuloa suoda.

LOYAL (Orgonille). Jalo herra, taivas kadehtijanne kaatkoon ja, niinkuin toivotan, armonsa teille taatkoon!

ORGON (hiljaa Cléantelle). Tuo leppeä alku on luuloni mukaan ihan, se on selvä sovinnon viittaus eikä vihan.

LOYAL. Miten rakkaan muiston talosta tästä sainkaan! Minä täällä herra isäänne palvelin ennen.

ORGON. Anon häveten anteeksi, että en vuotten mennen minä tunne teitä, en nimeä muista lainkaan.

LOYAL. Olen Loyal, Normandiasta syntyperin, jo neljäkymmentä vuott' olen vähin erin ulosottomiehenä toiminut kunnialla ja kateudelle kiusaksi, kiitos taivaan; ja nyt, jos suvaitsette, niin teitä vaivaan ma kuulemaan lain päätöksen, jonka alla...

ORGON. Te tulette siis...?

LOYAL. Niin, herra, ei kiihtymystä! Mull' on vain toimena, totellen määräystä, pois teidät ynnä perheenne täältä häätää, ulos kamppeenne siirtää ja tehdä toisille tilaa nyt viipymättä, kuin laki lausuu ja säätää.

ORGON. Minut ulosko?

LOYAL. Niin, rakas herra, se ei ole pilaa. Talo on -- kuten muuten teillä on tieto parain -- nyt herra Tartuffen, -- ei voi sitä kieltää kukaan. Hän tääll' on nyt valtias omaisuuden ja varain mun haltuuni annetun lahjoituskirjan mukaan; se on laillinen, vahvistettu, ei mitään vajaa.

DAMIS (Loyalille). Ei todellakaan ole julkeudellanne rajaa.

LOYAL (Damis'lle). Ei koske teitä, herra, vaan herraa tätä (osoittaen Orgonia) mun toimeni; hän ei mielt', ei malttia jätä, vaan oivaltaa, ettei sovi kunnon miehen lain käskyä vastaan kääntyä poikkitiehen.

ORGON. Mut...

LOYAL. Kapinoimaan teitä -- ei miljoonatkaan, minä tiedän sen, toki vois sitä saattaa matkaan. Te kelpo mies, mielt' ette te nurjaa kanna, vaan saamani käskyt suotte mun toimeen panna.

DAMIS. Mut, herra ryöstömies, vähän ettekö pelkää kepin voivan sivellä mustan mekkonne selkää?

LOYAL (Orgonille). Vait käskekää hänen olla tai käydä pois. Minun muuten pakko toimituskirjaan ois tämä häiriö merkitä, poikanne aikaansaama.

DORINE (syrjään). Tuo herra Loyal on oikea luikurinnaama.

LOYAL. Tosihurskaihin niin mull' on kiintymys suuri, ja toimittaakseni tään otin siksi juuri, ett' avuksi teille ja palvelukseksi oisin ja joutumasta sen jollekin estää voisin, joka teille ei ehk' olis ystävä yhtä lämmin, vaan täyttämään kävis toimensa töykeämmin.

ORGON. Mitä viel' ois pahempaa kuin ihmiset työntää ulos kodistaan?

LOYAL. Minä aionkin aikaa myöntää: saa vielä huomiseen tämä toimitus jäädä, sitä ennen täält' en pois minä teitä häädä; olen lainkaan vaivaamatta vain täällä yötä, minä itse ja kymmenen käskyläistäni myötä. Talon avaimet maata mennessä mulle tuokaa, se muotoseikka mun mieleenne painaa suokaa. Minä valvon, ettei rauhaanne häiritse kukaan, omin valloin ei ole, vaan ihan ohjeen mukaan. Mut aamulla käyttää tarvis on nopsaa kättä, pois kilunne, kalunne raivata viipymättä; teit' auttamaan olen ottanut miehet roimat, ne kantaa kaikk' ulos, ei väsy kesken voimat. Tämä tunnollisemmin tehdyksi ei voi tulla; ja näin kun on altis ja auttava mieli mulla, niin pyydän myös, ett' oikein se arvioitais, mua vastaan virkani työssä ei vikuroitais.

ORGON (syrjään). Ilomiellä viimeisistäni sillä erää louisdoria sata pois minä luovuttaisin, jos vasten turpaa tuota nyt iskeä saisin vain haluni takaa nyrkillä täyttä terää.

CLÉANTE (hiljaa Orgonille). Nyt ei pidä asiaa pilata.

DAMIS. Pieksämättä tuo rakkari jäiskö? Tää ihan polttaa kättä.

DORINE. Noin pulskaa selkää, herra Loyal, ei haittais, jos tanssimaan sen tää kepin oivan laittais.

LOYAL. Voi rangaistukseen julkeus moinen johtaa; hyvä neito, naisiakin lain koura kohtaa.

CLÉANTE. Tämä riittää jo, lopettakaamme; se paperi tänne, ja sitten mennä saatte te mielellänne.

LOYAL. Siis näkemiin. Ilo teille ja armo taivaan!

ORGON. Sinut syösköön ja lähettäjäskin se hornan vaivaan!

Viides kohtaus.

Orgon, Rouva Pernelle, Elmire, Cléante, Mariane, Damis, Dorine.

ORGON. Siin', äiti, näette, oliko puheeni väärää; tämän nojalla voitte päätellä kaikesta muusta. Joko oivallatte, mitä hän oikein häärää?

ROUVA PERNELLE. Minä tyrmistyn, olen ihan kuin pudonnut puusta.

DORINE (Orgonille). Hänt' ette oikeudella te syytä ja soimaa; hänen hurskasta intoaanhan se ilmaisee, hänen alttiin ihmisrakkautensa voimaa: hän tietää, ett' usein rikkaus turmelee, ja sulasta laupeudesta hän teiltä pois vie kaiken, mik' autuudellenne esteeks ois.

ORGON. Vait! Teille sen sanoa saa yhä, myöhään ja varhain.

CLÉANTE (Orgonille). Nyt miettikäämme, mik' ois apu tässä parhain.

ELMIRE. Tuo ilkeys tuokaa ilmi nyt kaikkien tietää. On ihme, jos ei tee tyhjäks se lahjoitusta; se vilppi ja viekkaus on toki liian musta, ett' aikeen moisen täyttyvän voitais sietää.

Kuudes kohtaus.

Valère, Orgon, Rouva Pernelle, Elmire, Cléante, Mariane, Damis, Dorine.

VALÈRE. Paha uutinen on minun pakko nyt tuomaan tulla, mut vaara uhkaa, ei muut ole neuvoa mulla. Eräs ystävä, jonka vertaisia on vähän ja jolle on tuttu mun suhteeni taloon tähän, mun tähteni rikkoi sen vakaan vait'olon, jolla tulis aina valtio-asian varjeltu olla, soi tietää seikkoja, jotka nyt vaatii teitä heti pakenemaan, ei turvaksi muuta heitä. Se konna, jot' uskoitte niin kovin kauan, on kantaa nyt hovissa päällenne juljennut juuri ikään ja hallitsijalle jonkin lippaanne antaa, johon liittyy valtiorikos, ei vähempi mikään, ja jota te vastoin velvollisuutta ja valaa muka, sanoo hän, tallettanut tääll' olette salaa. En syytettä tarkemmin tunne, sen ainoastaan, ett' on jo annettu määräys teitä vastaan, ja valvomaan sen toimeenpanoa tänne hän itse saapua saa kera pidättäjänne.

CLÉANTE. Nyt rosvoll' on täydet aseet, joilla hän koittaa teilt' omaisuuden viedä ja omaksi voittaa.

ORGON. Mikä ilkipeto se ihminen oikein onkaan!