Part 3

TARTUFFE. Olen onnellinen, minut täyttää se hurmiolla, kun kahden kesken kanssanne saan nyt olla. Sitä onnea rukoillut olen palavasti, vaikk' evännyt taivas on sen tähän hetkeen asti.

ELMIRE. Vain olkaa mulle nyt avoin -- en muuta halaa -- mult' ettette mitään mielenne aietta salaa.

(Damis raottaa näyttäytymättä sivuhuoneen ovea voidakseen kuunnella keskustelua.)

TARTUFFE. Mun toivoni myös on se suosio ainokaisin, ett' ilmaista sisimmän sieluni teille saisin, ja vannon, että jos nureksuin minä noita yhä luoksi lumoomianne ihailijoita, ei ollut syynä vihastus teitä vastaan, vaan palava mielen alttius ainoastaan, halu puhdas...

ELMIRE. Niin olen ymmärtänyt sen juuri. Te pelastaisitte sieluni, eikö totta?

TARTUFFE (tarttuen Elmiren käteen ja sitä pusertaen). Niin aivan, niin koko sydämestäni, jotta...

ELMIRE. Uh, puristatte!

TARTUFFE. On intoni liian suuri. Minä teillekö pahaa tein ihan tietämättä, joka tahtoisin...

(Panee kätensä Elmiren polvelle.)

ELMIRE. Mihin oikein te panette kättä?

TARTUFFE. Miten laheasta vaatteesta teillä on puku!

ELMIRE. Oh, älkää! Ette saa! Mua kutkutus piinaa.

(Elmire siirtää tuoliaan edemmäksi, Tartuffe siirtäytyy perästä.)

TARTUFFE (sormiellen Elmiren kaulaliinaa). Noin hienoa nähnyt en viel' ole pitsiliinaa! Se on näppärää, nykypäiväinen ihmissuku; ikimaailmass' ei moist' ole tehty ennen.

ELMIRE. Niin, ehkäpä ei. Mutt' asiaamme nyt mennen: siis luopuu, kuulemma, mieheni sanastaan ja teille tyttärens' antaa. Onko se tosi?

TARTUFFE. Hän jutteli jotain; mut jos toden sanoa saan, niin en minä ensinkään sitä onnea kosi; toist', ihanampaa toivetta kohti taipuu kaikk' ihastukseni, kaikki mieleni kaipuu.

ELMIRE. Niin, teist' on kaikki maallinen arvoa vailla.

TARTUFFE. Mull' ei ole sydän kivestä millään lailla.

ELMIRE. On taivas mielessänne, ma arvaan, aina, maan matalan puoleen teitä ei mikään paina.

TARTUFFE. Vaikk' iäistä ihanuutta sielumme halaa, saa ajallinenkin rakkaus meissä palaa: on armas pakko syttyä sydämemme, kun taivaan kaunoluomia katselemme. Sen kauneus kaltaisissanne heijastuu, mut teille vertaa ei vedä kukaan muu. Loi kasvoillenne se sulon, mi silmää kiehtoo ja sydämen haltioi, poven liekkiin liehtoo. En, teitä katsoen, luoduista kaunein, saata ma luojan ihmeitä ylistämästä laata enk' ihastumatta, en tuntehetonna rinta hänen kuvastustaan kohdata ihaninta. Aluss' epäilin sitä salaista syttymystä, ett' ois se vain pahan paulaa ja väijytystä, olin päättänyt jo aivan paeta pois, kun arvelin, että sieluni vaarass' ois. Toki vihdoin, naisist' armahin, selkeni mulle, ettei mua tielle se johtanut tuomitulle, teit' että puhtaudessa ma lempiä voin, ja siks sen lemmen valtaan sieluni soin. Ylen rohkeaa -- täys selko on siitä mulla -- on tuomaan tää sydänuhrini teille tulla. Mut hyvyyteenne turvaan; se antaa yksin, mit' en yletä mitättömyyteni yrityksin. Minä toivoni, riemuni, rauhani teissä löydän, saan tuomion tai autuuden armopöydän, ja teiltä nyt, miten tahdotte ainoastaan, otan onneni taikka onnettomuuteni vastaan.

ELMIRE. Tepä teette tunnustuksia kohteliaita; ne kulkevat vain hieman kummia maita. Te saisitte paremmin halunne pantsaroida, vähän moisia aikoessanne aprikoida, te hurskas mies, jota kaikk' ihan yhtä suuta...

TARTUFFE. Oh, hurskaskin on ihminen eikä muuta. Kun eessä moinen on kauneuden kaikkivalta, sydän antautuu, ei pohdi, ei punnita malta. Puhe tää, sen tiedän, on outoa kyllä kuulla; mut en ole mikään enkeli, ei pidä luulla. Jos tunnustukseni tuomion teiltä saa, oman ihanuutenne tenho te tuomitkaa. Siit' asti kuin sen ylimaallisen mahdin näin, te olette valtiatar, jonk' orjaksi jäin; minut taivaankaunis silmäinne katse voitti, sen taikaa vastustaa sydän turhaan koitti: minä paastosin, rukoilin, vuodatin kyyneleitä, jok' ainoa sieluni aatos vain etsi teitä; mitä tuhannesti jo katseet ja huokaukset, sitä tulkitsee nyt huulten tunnustukset. Jos tuskani näätte te armahtavalla miellä, mi halvalle orjallenne ei rauhaa suo, jos lempeytenne lohtua mult' ei kiellä, vaan laskeutuu minun mitättömyyteni luo, minä innolla palavalla teit', ihanaista, niin palvelen, kuin ei viel' ole palveltu naista. Ei kunniallenne teill' ole vaaraa siitä, ei pelkoa, että ma hiiskuisin näitä ja niitä. Nuo hovikeikarit, joihin on hulluja naiset, ne melua pitää, ne kerskujat turhamaiset: hyväll' onnellaan siin' ylvästeltävän kuullaan; heti kertovat julki, jos soi kuka suosion, sen alttarin häväisevät he löyhällä suullaan, joll' uhrannut sydän uhrinsa juuri on. Mut meikäläisen mieli se peitossa palaa, se salaisuuden varmasti kätkee ja salaa. Oman maineemme varjelu meille on liian kallis, ett' armastetun se alttiiksi jättää sallis; ja meihin suostuen taattuna sillä tapaa on lempi juoruista, riemu vaaroista vapaa.

ELMIRE. Saan sanoistanne koreista kiittää teitä. Mult' ette todellakaan te mieltänne peitä. Mut entä jos nyt -- sitä pelkoa ettekö tunne -- puhun miehelleni ja ilmoitan ihastelunne. Jos minua teidän hän liehivän aavistais, se sammumaan ehk' ystävyytenne sais.

TARTUFFE. Minä tiedän, te siihen olette liian hyvä, te ette rankaise uskalikkoa houkkaa; teilt' anteeks saa se ihmisheikkous syvä, mi lempeni ilmaisussa nyt teitä loukkaa. Ja muistakaa, kun eessä te olette kerta, mull' ett' on silmät ja ett' olen lihaa ja verta.

ELMIRE. Muut muulla tavoin voisivat tehdä kait, minun mieluisinta on pysyä tästä vait. Ei mieheni saa tätä tietää, mut vastike siit' on myös suotavanne: te suoraan ja parhaanne pannen tuot' asiaa Valèren ja Marianen nyt ajatte ettekä esteeksi jää sen liiton, sitä ette yllytä vallankäyttöä väärää, joka pois oman toiselt' ottaa ja teille määrää, ja...

Neljäs kohtaus.

Elmire, Damis, Tartuffe.

DAMIS (tullen esiin piilopaikastaan). Ei, ei lainkaan. Tämä on tuleva julki. Olin huoneessa tässä ja sain ihan kaikki kuulla. Mun taivaan armon johdoks se täytyy luulla, jott' ilkiö tuo, joka kiusaksi tänne kulki, saa rankaisunsa, jotta ma tuon valehurskaan ja röyhkeän petturin juonet kostan ja murskaan, saan isäni näkemään, mitä sieluunsa sulkee se konna, jok' iskeä teihin silmänsä julkee.

ELMIRE. Ei, Damis; se riittää, jos saa hän paremman älyn ja suomani armon ansaitsevansa näyttää. Mitä lupasin kerran, se myös minun suokaa täyttää. Minä en pidä nostosta minkään huudon ja hälyn. Kas, vaimo moisia hupsuja nauraa vaan, sill' ei mene miehensä korvia vaivaamaan.

DAMIS. Niin tehdä teillä voi omat olla syynne, ja mull' omat syyni, jos yhdy en menettelyynne. Ihan ilve ja pilkka ois sitä miestä säästää; tuon ulkokullatun silmitön julkeus päästää jo vihdoin valloilleen mun vihani palon; hän mullin mallin on kääntänyt koko talon; jo liian kauan täällä hän isää johti ja mun ja Valèren toiveita sortaa tohti. Nyt hänest' on vieroitettava veijari tuo, ja siihen taivas mulle nyt keinon suo. Sitä kiittää tahdon tilaisuudesta tästä, tätä etua kuinka ma luopuisin käyttämästä? En lainkaan ansaitsis sitä saamaan tulla, jos lyön sen laimin, kun se on kädessä mulla.

ELMIRE. Damis!

DAMIS. Ei, nyt minä teen oman pääni mukaan. Nyt mieleni on ihan iloa tulvillaan; mult' ette nyt estää saata te eikä kukaan sitä riemua, että kerrankin kostaa saan. Nyt selvitetään tämä seikka ja pohjaan asti; kas niin, ei voisi sattua paremmasti.

Viides kohtaus.

Orgon, Elmire, Damis, Tartuffe.

DAMIS. Isä, täällä on teille tervehdykseksi juttu, veres yllätys, joka läheltä koskee teitä. Hyvin teille maksaa tuo hyvä, kallis tuttu, ei hellintäänne hän palkitsematta heitä. Ison intonsa kokee sillä hän ilmi tuoda, ett' aikoo kunniaanne hän lokaa luoda; hänet yllätin täällä, kun puolisollenne juuri tuo julkea tunnusti rietasta lempeään. On säveys hällä ja suopeus liian suuri, hän peittää teilt' ois tahtonut kaiken tään; mut julkeutt' en minä moista suojella halaa; minä loukkaan teitä, jos suuni sen teiltä salaa.

ELMIRE. Sanon vieläkin: ei turhista milloinkaan pidä miehellensä mieliharmia laittaa; ei tuollaiset toki kunniatamme haittaa, ja riittää, kun sen varjella voimme vaan. Se mieli on mulla; ettekä puhunut ois, jos sanani teihin lainkaan tehota vois.

Kuudes kohtaus.

Orgon, Damis, Tartuffe.

ORGON. Mitä kuulen? Taivas! Se totta ei olla saata!

TARTUFFE. On, veljeni, on, olen heittiö viheliäinen, olen kurja syntinen, pahuutta kukkurapäinen, pahin rikollinen, joka kuunaan myrkytti maata. Vain rikosta, riettautt' on minun eloni retki, vain synnin saastaa sen joka ainoa hetki; ja saattaakseen syvät syyni nyt rangaistukseen minut taivas on asettanut tähän alennukseen. Niin suurt' ei rikosta voida syykseni työntää, ettei sitä tuntoni nöyrästi tahtois myöntää. Kaikk' uskokaa, mitä kuulitte, armotonna pois ajakaa vihan ansainnut, kurja konna. Niin suurta häväistystä en saada vois, ett' enempää vikapää minä viel' en ois.

ORGON (pojalleen), Ah, petturi, vai sinä moisella panettelulla hänen puhtaan hyveensä kimppuun rohkenet tulla!

DAMIS. Mitä? Siis tuon ulkokullatun viekkaus uusi saa teidät taas...

ORGON. Pidä, kirottu vintiö, suusi!

TARTUFFE. Hänen suokaa puhua, syytätte häntä väärin; paras on, kun häntä nyt uskotte. Kuinka noin mua syytösten keskellä suositte ylen määrin? Mist' oikein tiedätte, mitä mä tehdä voin? Te, kallis veljeni, uskotte ulkopintaan, mut ulkohurskaus ties mitä kätkee rintaan. Ei, ei; näkö pettää; luulonne harhaan kulki; ah, en ole se, miks uskotte, kaikkea muuta. Mua hurskaaks sanoo maailma yhtä suuta, ihan kelvoton vaikk' olen, jos toden puhuu julki. (Kääntyen Damis'hin). Niin, poikani, soimatkaa mua petturiksi ja varkaaksi, murhaajaksi ja vaikka miksi, nimet niitä kauheammat jos keksitte vielä, ne kaikk' ovat oikeutettuja, niit' en kiellä. Minä polvillani sen herjan ja pilkan siedän, pahall' elämällä sen ansainneeni ma tiedän.

ORGON (Tartuffelle). Tämä on jo liikaa. (Pojalleen.) Jo kadu, jos koskaan kadut, sinä ilkiö!

DAMIS. Siis te uskotte moiset sadut...

ORGON (nostaa ylös Tartuffen). Vait, hirtehinen! Veli, nouskaa, oh, sallikaahan! (Pojalleen.) Sinä kurja!

DAMIS. Hän siis...

ORGON. Vait!

DAMIS. Pitäiskö moista nähden...

ORGON. Sana vielä, niin sinut isken mäsäksi maahan.

TARTUFFE. Ei, veljeni, älkää kiihtykö. Herran tähden! Halull' ennen kärsin piinan ma pahimmankin, kuin hälle pienintäkään minä haittaa hankin.

ORGON (pojalleen). Sinä kiittämätön!

TARTUFFE. Tähän polvistuin minä anon teilt' armoa hälle...

ORGON (heittäytyen myös polvilleen ja syleillen Tartuffeä). Ah, mitä mä enää sanon! (Pojalleen.) Sitä hyvyyttä, hulttio, näätkö!

DAMIS. Mut...

ORGON. Vait!

DAMIS. Minä.

ORGON. Vait! Sinä väijyt häntä, sen tiedän ja syytä hait. Te kaikki vihaatte häntä, ja liittoon yhtyy oma vaimo, lapset, palvelijat, jott' ois tuon hurskaan pakko luopua luotani pois; sitä varten rumimpaankin he keinoon ryhtyy. Mut häätää koittakoot hänet vehkeillään, sitä vähemmin hänet lasken ma lähtemään; nyt tyttäreni koht' ikään mä hälle naitan ja niin koko perheeni korskeat juonet taitan.

DAMIS. Hänet pakottaa siis aiotte tuolle?

ORGON. Niin, jo tänään, jos saa sapen teissä se kuohuksiin. Mua ette peijaa. Oh, minä aion näyttää, ketä kuulla saatte, ken täällä käskyä käyttää. Saat hyvittää, sinä hylky, ne herjas heti, hänen lankeet jalkoihinsa ja anteeksi pyydät.

DAMIS. Minä! Tuoltako konnalta, taas joka teitä veti...

ORGON. Sinä, vaivainen, vastustat, yhä herjaa syydät! Ah, keppini, keppini! (Tartuffelle.) Älkää koittako estää. (Damis'lle). Pois kattoni alta! Tiehesi ilman tenää! Ja takaisin älä uskalla tulla enää!

DAMIS. Menen kyllä, mutta...

ORGON. No, kauanko vartoa kestää! Saat lähteä, lurjus, perinnötönnä, se tiedä, ja kiroukseni myötäsi vielä viedä.

Seitsemäs kohtaus.

Orgon, Tartuffe.

ORGON. Noin miestä pyhää loukata!

TARTUFFE. Tuskaa tätä, oi taivaan armo, syyks älä hälle jätä! (Orgonille.) Jos murheeni mittaisitte, kun moista he syytää, mua kristiveljeni silmissä mustata pyytää...

ORGON. Ah!

TARTUFFE. Ilkimieltä kun vain sitä aattelenkin, on niinkuin kärsisin piinaa kidutuspenkin... Minä kauhistun... niin sydäntä kouristaa... se on surmaksi mulle, en sanaa suustani saa.

ORGON (juoksee itkussasuin ovelle, josta hän on karkottanut poikansa). Sinä roisto! Kadunpa, että sä vältit kurin. (Tartuffelle.) Veli kallis, tyyntykää, paha mieli pois!

TARTUFFE. Tämä hirveä riita jospa jo laata vois! kai parasta on, veli kallis, että mä lähden.

ORGON. Mitä puhuttekaan?

TARTUFFE. Niin, muut mua vihaa täällä ja epäilemään mua teidät he saada kokee.

ORGON. Oh, tyhjää! Mun näittekö kuulevan, mitä he hokee?

TARTUFFE. Se heill' on varmaan vastakin kielen päällä; ja juorut nuo joskohta nyt mielenne torjuu, ne toisella kertaa uskotte kukaties.

ORGON. En koskaan.

TARTUFFE. Veljeni, ah, mikä estäis! Mies oman vaimonsa uskotellessa väleen horjuu.

ORGON. Ei, ei!

TARTUFFE. Minun täytyy. Kun talo on minusta vapaa, he eivät vainota voi mua tällä tapaa.

ORGON. Ei, ei, te jäätte -- elosta luovun ennen!

TARTUFFE. Siis täytyy, nöyryytyksien tietä mennen, mun suostua, jollette...

ORGON. Oh!

TARTUFFE. No, ei enää siitä! Koen katsoa, ettette palkaksi pahaa niitä. Hyvä maine on arka; ja ystävänänne velkaa olen välttämään joka varjoa, juorun kieltä: minä kartan puolisoanne ja väistyn tieltä...

ORGON. Ei, nyt sitä ahkerammin te seurustelkaa. Tämä maailma raivostuttaa on riemuni parhain; se nähköön teidät yhdessä myöhään ja varhain. Ja jotta sit' oikein iskisin vasten suuta, teen perillisekseni teidät, en ketään muuta; minä kaiken omaisuuteni teille siirrän ja laillisen lahjakirjan koht'ikään piirrän. Hyvä, kelpo ystävä, tuleva vävyni mulle on rakkaampi isää, äitiä, vaimoa, lasta. Ei hyljätyksi kai tämä tarjous tulle?

TARTUFFE. Isän tahto ain' olkoon kaikessa nyt ja vasta!

ORGON. Mies parka! Nyt pian valmiiks se kirja vaan; ja kateus jääköön harmiinsa halkeamaan!

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Cléante, Tartuffe.

CLÉANTE. Niin, ei ole ihmistä, joka ei siitä puhu, ja kunniaksi ei ole teille se huhu; ja osuu hyvin, kun tässä nyt teidät tapaan ja menettelystänne saan sanan virkkaa vapaan. Tuo asia sikseen, olkoonpa näin tai noin. Se saattaa pahempi olla kuin luulla voin. Mut vaikka Damis ois tuottanut ikävyyttä, ja teitä syytettäis ihan ilman syyttä, niin eikö kristityn työ ole anteeks antaa, ei sydämessään vihaa ja kostoa kantaa? Ja voitteko sallia, ett' isän luota ois noin karkoitettu siis oma poika pois? Sanon vielä kerran ja saatte sen suoraan kuulla: sitä inhoksuu isot, pienetkin yhdellä suulla. Ja jos mua uskotte, sen hyväks saatatte jälleen, tätä riitaa ette ärsytä äärimmälleen, vaan Jumalalle vihanne uhraatte varmaan ja pojalle avaatte taas isän mielen armaan.

TARTUFFE. Ah niin! Sen kaikesta sydämestäni soisin. Minä mitään hälle en viaksi tahdo panna, kaikk' annan anteeksi, mistään en kaunaa kanna, hänen palvelijansa parhaani mukaan oisin. Mut taivas ei sitä salli, se toisin säätää; ja jos hän palata saa, hän pois minut häätää. Tuo verraton solvaus katkaissut kaikk' on suhteet; nyt sovinto nostais vain pahat huudot ja nuhteet. Ties Herra, mit' ihmiset luulla jo alkaiskaan; pian kuuluis, ett' edun vuoksi ma suostuin vaan, muka vastapuoltani, tietäin tehneeni väärin, koen teeskennellen nyt helliä ylen määrin, muka että mä pelkään häntä ja liehakoin ja umpeen syyttäjän suun koen lahjoa noin.

CLÉANTE. Te mielitte syöttää pelkkiä tekosyitä, kovin estelynne nuo ovat etsityitä. Teit' ottanut taivas ei lie edunvalvojakseen; se muit' ei tarvitse syyllistä rangaistakseen. Te heittäkää siis kostonne Herran huomaan, joka vääryydet on käskenyt anteeks suomaan, vähät välittäkää, milt' ihmisistä se näyttää, kun taivaan korkeita käskyjä koette täyttää. Vai huoliko siitä, mit' ihmiset luulla voivat, siis estymään teot oikeat sais ja oivat? Ei, taivaan tahto ain' olkoon ohjeena meille; muut huolet älkööt vietelkö harhateille.

TARTUFFE. Niin, sanoinhan jo, ett' anteeksi hälle suon, kuten käskee taivas; mutta ei vaadi se multa, vast'ikään niin häväistyltä ja herjatulta, ett' eläisin kera kaunankantajan tuon.

CLÉANTE. Ja vaatiiko taivas mieltä niin taipuvaista noin kuulemaan isän oikkua kohta vaan, noin omaisuuden lahjaksi ottamaan, johon teillä ei oikeutt' ole minkäänlaista?

TARTUFFE. Joka tuntee minut, se tietää ja voi sen taata, ett' ei oma etuni syynä täss' olla saata. Mua kiehdo ei maailman tavara eikä kulta, sen pettävä loisto ei sokaise silmiä multa. Ja jos minä suostun, jos otan lahjan vastaan, jonk' ystävä suo, siks suostun ma ainoastaan, toden tunnustaakseni, että on pelko mulla sen voivan huostaan huonojen kätten tulla, jotk' ehkä päästyänsä sen hallitukseen panis maailmassa sen pahaan ja turmelukseen, sill' eivät, kuin minä aion, taivasta palvois ja oman lähimmäisensä parasta valvois.

CLÉANTE. Tuo tunnontarkka pelko te pankaa pois, jota oikean perijän syy hyvä syyttää ois. Se toiselle jättäkää, mik' on toisen vastuu; omall' uhallaan hän omansa hoitoon astuu. Paremp', että sit' itse hän vaikkapa väärin käyttää, kuin jos vois teitä sen rosvoks sormella näyttää. Sitä kummeksun vain, kuink' olette oikeastaan sen tarjouksen kehdannut ottaa vastaan. Tosi hurskaus ei kai sellaista käskyä tiedä, ett' osansa perilliseltä pitää viedä? Ja jos sen on käsky, ett' yhdess' ei elää sovi, jos Damiin ja teidän välill' on oleva ovi, niin eiköhän kunnon miehelle oikeint' ois oman arvonne vuoksi siirtyä syrjään ennen, ei sallia, ett' isä mielettömyyksiin mennen oman poikansa teidän tähtenne ajaa pois. Niin tekisi mies, jok' ei suoraa vääräksi vello, se uskokaa...

TARTUFFE. On puoli neljä jo kello; mull' on eräs hurskas toimitus, jonka tähden, jos suvaitsette, nyt huoneeseeni ma lähden.

CLÉANTE (yksin). Ah!

Toinen kohtaus.

Elmire, Mariane, Cléante, Dorine.

DORINE (Cléantelle). Pitäkää tekin kanssamme neidin puolta. Hän on menehtymässä, ei mikään huojenna huolta; tänä iltana kihlaus -- niin isä päättää keksi, vähäll' ettei saa se hänt' epätoivoiseksi. Tuoll' on isä itse. Nyt yhdessä ponnistakaamme, ett' estymään tuon turmio-aikeen saamme väkivetoon taikka keinolla kekseliäällä.

Kolmas kohtaus.

Orgon, Elmire, Mariane, Cléante, Dorine.

ORGON. Oh! Hauska nähdä teidät yhdessä täällä. (Marianelle.) Kas tästä, täst' ilo ihana sulle käkee. Sinä arvaat kai, mitä tietää sopimus tää.

MARIANE (polvillaan Orgonin edessä). Isä kulta, nimessä taivaan, mi tuskani näkee, ja kautta kaiken, mi mieltänne hellyttää, vähän lievittäkää isänvaltanne vaatimusta, minut päästäkää tämän tahtonne tottelusta. Moist' älkää lapsenne tunnolle panko pulmaa, ett' taivaalle nurkuisin minä mieltänne julmaa; mua säälikää, ett' elo, jonk' annoitte mulle ei murtavaksi murheen taakaksi tulle. Jos turha on tuo sulo toive, jos ette sallis mun tulla sen omaksi, joka on mulle kallis, niin polvistuin minä pyydän ja vannotan teitä, mua ettette sille, jot' inhoan, uhriksi heitä epätoivoon hukkumaan, johon joutua voin, isänvaltaa ankarinta jos käytätte noin.

ORGON (tuntien heltyvänsä). Sydän lujaksi! Pois isän heikkous, suotta surku!

MARIANE. Rakas teille hän olkoon, mun siitä ei nouse nurku; omaks saakoon rakkautenne ja rikkautenne, mun osani pankaa myöskin, jos muu ei riitä, minä annan sen ilomielin ja luovun siitä, oma itseni kunhan vain sen ei myötä menne. Mun luostarin hiljaisuudessa viettää suokaa, mi viel' elon murhepäiviä mulla lie.

ORGON. Vai luostariin? Heti sinnekö mieles huokaa, kun ei isä mielitiettysi viereen vie! Ylös siitä! Mit' enemmän mielesi sotii vastaan, sitä suurempi ansio sulle se ainoastaan. Halut aistien kuoleta avioliitolla tällä, mua suott' älä enää kiusaa sit' itkemällä.

DORINE. Mut miksi...

ORGON. Vait! Kera laistenne pieskää suuta, vaan nyt kita kiinni ja mukisematta muuta.

CLÉANTE. Jos sallitte neuvoa jollain lailla...

ORGON. Nuo neuvonne, lanko, ain' ovat vertaa vailla, niin järkeviksi, niin oiviks en mitään kiitä, vaan suvainnette, että en seuraa niitä.

ELMIRE. Tämän kaiken nähden mit' enää ma virkkaa voinen? Tuo sokeutenne on todella suurenmoinen. Kyll' on hän paulonut teidät, kun teit' ei mikään saa uskomaan, mikä kohtaus tääll' oli ikään.

ORGON. Olen palvelijanne! Uskon, mit' uskoa sietää. Pojan lurjusta puollatte tuota, sen kaikki tietää, siks ette paljastaa sitä juonta raski, joll' ansaan hän tuon mies-paran saavansa laski. Kovin olitte tyyni, jott' uskoa teitä voisin; se teit' ois kuohuttanut toki aivan toisin.

ELMIRE. Heti hiuksiaanko raivoten pitäis raastaa, jos lemmestään joku joutava narri haastaa? Ja kunniatamme eikö suojele muu kuin pyörivät silmät ja kiljuvan kiivas suu? Minä nauran vain, minä, moista liehijä-parkaa, mua sellaisist' ei huvita huuto ja häly. On mieleeni säveä käytöstaito ja -äly, ei siveys-fuuriat, kunniataan jotk' arkaa heti puolustaa muka kynsin ja hampain kokee, vie silmät päästä, jos ken sanan liikaa hokee. Mua varjele, taivas, siveydestä siitä! En moista raivotar-säädyllisyyttä kiitä, ja torjuva kylmyys tunkeilijalle, ma luulen, voi antaa yhtä varmasti lähtötuulen.

ORGON. Minä asian tiedän, en niin hevin ansaan menne.

ELMIRE. Sanon vielä kerran: on verraton sokeutenne. Mut vieläköhän epäuskoonne silti jäätte, jos laitan, ett' omin silmin sen todeksi näätte?

ORGON. Näen!

ELMIRE. Niin.

ORGON. Oh, loruja!

ELMIRE. Jospa on keino mulla se teille näyttää täydellä valaisulla...

ORGON. Hölynpölyä!

ELMIRE. Auttamaton! Hyvä! Saatte vaikka mitä tahansa luulonanne te meistä luulla. Mut entäpä jos mull' ois joku tietty paikka, jost' itse voitte kaikki te nähdä ja kuulla, mitä silloin hurskaastanne te virkkanette?

ORGON. Niin, silloin, silloin... En mitään, sillä sit' ette saa tapahtumaan.

ELMIRE. On aika jo houreen laata, koht' ette sanaani valheeksi väittää saata. On tarpeen, jos suvaitsette, nyt laittaa, jotta sen näette itse, onko puhuttu totta.

ORGON. Hyvä! Siihen sanaan! Saatte keinonne käyttää. Soma nähdä, kuinkahan sananne voitte täyttää.

ELMIRE (Dorinelle). Hänet tänne kutsukaa.

DORINE (Elmirelle). Hän on ovela mies, hän aikomuksenne arvata voi kenties.

ELMIRE (Dorinelle). Ei, ihailijan saa peijatuks ilman vaivaa, ja itserakkaus kyll' oman kuoppansa kaivaa. Hänet noutakaa. (Cléantelle ja Marianelle.) Ja te hetkeksi syrjään käykää.

Neljäs kohtaus.

Elmire, Orgon.

ELMIRE. Tähän pöytä tää, ja sen alle te kyyristäykää.

ORGON. Mitä?

ELMIRE. Tottahan teidät kätkeä täytyy kait.

ORGON. Tuon pöydänkö alle?

ELMIRE. Oh, käykää ja olkaa vait. On päässäni tuuma; näättepä, laskenko väärin. Pian sinne nyt vaan, ja varanne pitäkää, teit' että hän lainkaan siellä ei kuule, ei nää.

ORGON. Olen myöntyväinen, ma sen sanon, ylen määrin, mut parhaanne jälkeen nyt myös kuje selvitelkää.