Chapter 9

Minä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat ehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin prairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon sitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät merkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi perinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin höystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla. Hän kertoi minulle -- vaikka sitä tiesin ennenkin -- että vanhan hispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat vanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi kuuluivat, sai alkunsa "vuoren rinteestä". Rajan todenperäinen suunta oli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty ratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä vaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja ja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi neljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä Viimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin lepääville nuorukaisille:

"Noh! ja kuka teistä, poikaseni, voi huomenna saattaa vierastamme mäkeä ylös Altascarille?"

Eräs vastahakoisuutta osoittava liike näkyi, vaan ei kukaan vastannut.

"Tahdotkos, Kerg?"

"Kuka perkele sitte pitäisi vaarin elukoista Strarberry prairie'llä?"

Se vastaus näytti sisältävän kieltoa ja ukko kääntyi siis toiseen toivoisaan poikaansa, joka ahkerasti nytki karvoja siitä karhun nahasta, jolla hän lepäsi, niin äkeältä näyttäen, kuin jos se olisi ollut jonkun vihollisen pää, jota hän sillä tavalla rääkkäsi.

"Mutta Tommi! Sinua ei mikään estele, tiedän mä".

"Tekeehän äiti, tietääkseni, aamulla menekkiä kaupunkiin ja minun täytyy luultavasti taas kyydittää häntä ynnä poikanulikkaa sinne".

Se ylenkatseellinen tapa, jolla rakastettava nuorukainen mainitsi tuota lapsen velvollisuutta, oli mitä hurskainta kuin koskaan olen kuullut.

"Wise?"

Wise ei katsonut tarpeelliseksi suusanalla vastata kysymykseen; hän ojensi ainoastaan näkyviin erinomaisen repaleisen ja paikatun saappaan. Ukko punastui pikaisesti.

"Enkö vai sanonut, että sinun piti hankkia Brown'ilta uusi pari, kun viimekerta kävit tuolla alaalla joen varrella?"

"Kiitän nöyrimmästi! -- Brown sanoi, ettei mitään saappaita lähde ilman kirjallista käskyä isältäni; on yhtä vaikea saada hinta kuitatuksi kuin vetää irti takahampaita, arveli hän".

Vanhus veti suutansa viekkaasen nauruun, kun hänen saituuteensa sillä tavalla tähdättiin ja Wise, joka näytti olevan perheen etuoikeudellisena sutkapäänä, painui huolimatonna takaisin huovalleen.

"Noh Joe! Sinun saappaasi ovat ehkä uudet eikä sinulla ole mitään tekemistä naisten ja lasten kanssa, sinä siis Herran nimessä voinet ratsastaa tuonne", sanoi Tryan.

Joe kohotti tuuheita kulmakarvojaan ja sanoi lyhyesti:

"Ei ole satulaa".

"Mihin helvettiin satulasi sitte on joutunut?"

"Tuo Kerg tuossa" -- veljeensä viitaten semmoisella katsannolla, kuin Kainilla uhratessaan mahtoi olla.

"Sinä valehtelet!" vastasi Kerg vakaasti.

Ukko keikahti ylös vihan vimmassa, tarttui tuoliin ja heilutti sitä päänsä päällitse, suutuksissaan tuijottaen niihin nuoriin paatuneisin kasvoihin, jotka muuttumattomina vastaanottivat hänen vihaisia silmäyksiään. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäykseksi; hänen käsivartensa vaipui kohta taas hervotonna alas kupeelle ja toivottomuus näyttihe hänen kasvoissaan. Hän antoi minun ottaa tuolin pois hänen kädestään ja minä koettelin lohduttaa häntä vakuuttaen, etten tarvinnut mitään tienneuvojaa, mutta silloin rupesi masentumaton Wise taas puhumaan.

"Sieltä tulee Georg. Käske häntä! -- onhan hän koko kavalieri -- ja voihan hän vielä päälliseksi esittää herraa Don Fernandon tyttärelle, jos herra hyvin ajaa asiansa".

Se nauru, joka palkitsi näitä kokkapuheita ja joka tietysti sisälsi jonkun muille selvän viittauksen hänen yksityisiin oloihinsa, ei vielä ollut vaiennut, kun keveitä askeleita kuului porstuasta ja nuori mies astui sisään. Kun hän huomasi vieraan, pysähtyi hän punastuen, kumarsi ujosti ja istuutui sitte hiljaa uunin soppeen, tarkasti katsellen minua tavattoman kauniilla sinisillä silmillään.

Hän tuntui minusta jo ensihetkellä sangen otolliselta ja viehättävältä etenkin koska hänen näkönsä ja käytöksensä olivat perinpohjaisena poikkeuksena perheen muitten jäsenten tavoista ja minä uskalsin itse kysyä häneltä, tahtoiko hän ruveta tienoppaakseni, johon hän ystävällisesti suostui. Hetken kuluttua, käskettiin häntä pois johonkuhun talon askareesen; minä olin taas yksinäni tuon rakastettavan perheen keskessä.

Tuli leimusi kirkkaasti liedellä ja minä noudatin muitten esimerkkiä, äänetönnä katsellen hyppivää liekkiä ja kuunnellen tuulta, joka taukoomatta pudisti huonetta. Paitsi ainoan tuolin älysin nyt suojan nurkassa huojuvan pöydän, joka oli varustettu kirjoituskaluilla sekä pännällä; jälkimmäinen oli kuitenkin ruosteisessa ja kurjassa tilassa, joka näytti osoittavan, ettei sitä usein käytetty. Suurenmoinen kokoelma karpiinia ja kaksipiippuisia pyssyjä koristi toisen nurkan; kolmannessa oli satuloita ja loimia huiskin haiskin. Muutamat hirven ja karhun taljat olivat suojan sisustuksen täytteinä. Sillaikaa kuin istuin siinä, äänetön tyly seura ympärilläni, lekuttava hämärä sisässä ja kohiseva myrsky ulkona, koettelin minä turhaan kuvata mieleeni sellaista elämää, kuin ihmisen täytyy viettää tuommoisissa ympäristöissä ja senlaatuisissa oloissa. Minun ammattini oli usein saattanut minua vielä kolkommille näkyaloille, vaan harvoin ihmisten joukkoon, joiden raa'at tavat ja törkeä huolimattomuus olisivat herättäneet minussa semmoista yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta, kuin tuo perhe.

Olipa se mieluisa helpoitus, kun punasilmäinen palvelustyttö astui sisään, lyhyesti ilmoittaen, että iltaruoka oli valmis. Me läksimme pimeän porstuan halki ja saavuimme toiseen matalaan ja helteiseen suojaan, jossa oli pitkä, seinästä toiseen ulottuva pöytä, minkä perällä kipeältä näyttävä nainen jo söi illallistaan sillaikaa kuin hän myöskin imetti potevaa kapalolasta. Koska hän ei pyytänyt vähintäkään tietoa minusta eikä kukaan edes aikonut esitystä toimittaa, istuuduin minä huoletta, häntä häiritsemättä. Tryan lasketteli suorasta päästänsä pikaisen pöytärukouksen ja perheen huomio kääntyi potaatteihin sekä paistettuihin omenoihin, joita pöydällä oli tarjona.

Atrian söivät kaikki tosissaan. Ne harvalukuiset sanat, jotka lausuttiin, koskivat yksinomaisesti kuluneen päivän töihin. Vanhan Tryanin kielijänteet laukesivat kuitenkin vähitellen; minuun päin kääntyen, puhkesi hän valitusvirsiin Hispanian roistoväestä, niinkuin hän katsoi hyväksi kutsua syntyperäisiä Kalifornialaisia ja siitä oikeudesta, jonka he luulivat ikivanhain läänitysten antaneen maan omistamiseen.

"Katsos vaan kuinka ne hylkiöt hallitsevat paraita laitumia koko maassamme. Näytäppäs minulle pöytäkirjat siitä asiasta, sanon ma. Läänityksistä puhuvat ne pääkonnat. Niin! on heillä nätit läänitykset, on kyllä; useimmat annetut senperästä kuin 'Merikkalaiset jo olivat omistaneet maan omakseen. Sitä typerämmät olivat ne, jotka antoivat pettää itseään; se on tietty! -- Se on heidän kotimaansa, sanovat he. En viitsi kuulla semmoista, hitto vie jos sitä viitsin! Kotimaa! -- Kukahan koskaan on nähnyt heidän tekevän jotakin hyödyllistä, jotakin parannusta? -- He pitävät kokonaiset laumat likaisia neekeri-lurjuksia raavaitten paimenina, mutta itse istuvat he kotona tupakoiden. Heidän kultaiset ja hopeiset kynttiläjalat ja lähetystoimet ja ristinkuvatukset ja papit ja viheliäisyytensä! -- Sakramenskattua roskaa kaikkityyni! -- vallan toista elämää on kotona Missourissa".

Kun puhe koski parannuksiin, katsahdin ehdottomasti ylös ja silmäni kohtasivat Georgin puoleksi hymyävää, puoleksi ujostelevaa katsantoa. Muut perheen jäsenet sitä huomasivat ja minä hoksasin tyytyväisenä, että meitä molempia vastaan lyötiin päällekarkausliitto.

"Se on päinvastoin luontoa ja Jumalan sanaa", jatkoi Tryan. "Herramme ei, kissa vieköön, ole asettanut kultaa vuoriin sitä varten, että siitä tehtäisiin epäjumalain kuvia ja pakanallisia ristinkuvatuksia. Sentakia lähetti hän tänne 'Merikkalaiset. Semmoinen maa ei koskaan ollut aiottu laiskurien ja kunnottomain vainioiksi. Kuuden kuukauden pituinen kesä ei koskaan ollut aiottu makaamalla ja tupakoimalla vietettäväksi, vaan juuri sitä nuot saatanan siat tekevät".

En tiedä kuinka kauan hän jatkoi, sillä minä käytin ensimmäistä tekosyytä palatakseni perheen "kokoushuoneesen". Georg seurasi, muutamain silmänräpäysten kuluttua, minun jälkeeni ja saattoi minut pienempään peräkammariin, mihin vuode oli varustettu.

"Parasta on, että yöllä makaatte siellä", sanoi hän; "siellä on mukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin".

Minä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme suurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.

Tuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt sieltä. "Pojat" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät itsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky heitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei kuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä kovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat ja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen virkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa Tryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut kuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka tuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä virkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten tähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja saattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt itsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni pajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni ikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi. Kun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi tummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin sitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin huomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen päällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa kovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten ja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi ja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen ovi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän ääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän hakisi sadatuksia "Hispanian roistoväen" yli. Minä käännyin, sisään lähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan käärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo tuntui minusta tutulta -- se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä vieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä -- mutta hän makasi niin makeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin takaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen kaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.

Seuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin seisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän olisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin ympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana näkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi omaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota Georg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon yli.

Me ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota kesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin kertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon aamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret selvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja aaltoileva tasanko edessäni -- semmoinen oli se maisema, jonka päähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine lassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla, minkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan Hispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille tasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.

Vieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen tasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme sen yli. Mahtaako tämä olla "Chu-Chu", minun hiljainen amerikkalainen tammani? -- Lentääkö "Chu-Chu" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä unohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla jaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen pölypilvestä: "Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on hänestä hauskaa!" Ja "Chu-Chu" keikkuu eteenpäin raution kanssa kiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa osoittaakseen.

Tasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä kiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.

Raavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet kannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat levottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä, ikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: "Meidän ovat!"

"Kuinka monta on, Georg?"

"En tiedä".

"Vaan arviolta määräten?"

"Nooh, kentiesi noin kolmetuhatta päätä", sanoo Georg miettivänä. "Me emme varsin tarkasti tiedä niitten lukua, mutta viisi miestä tarvitaan aina niitä alallansa pitämään".

"Kuinka suuri hinta niille voi panna?"

"Noin kolmekymmentä dollarsia joka päälle?"

Minä lasken pikaista lukua ja katson kummaksuen hymyilevään Georgiin. Silmäykseni ilmaisee kentiesi kummastuksen Tryanin perheen täpärästä taloudesta, sillä Georg katsoo poispäin ja virkkaa vähän puolustellen:

"Minä olen kyllä koettanut houkuttaa ukkoa myymään ja kartanoa rakentamaan, mutta hän ei taivu tavoiltaan. Oikein vakinaisen asunnon ottaminen hänestä ei maksa mitään, ennenkuin rajoja on määrätty; muuten täytyy kentiesi taas muuttaa etäämmälle, sanoo hän".

Hänen terävä silmänsä älyää äkisti jonkun oudon ilmiön siinä karjassa, jonka ohitse me paraikaa ratsastamme ja huudahtaen kannustaa hän hevoisensa joukon keskeen. Minä seuraan jälestä ja kohta joudumme semmoiseen sarvien ja sorkkien sekasokaan, etten järjestystä voinut toivoakaan. "Toro!" huutaa Georg, raivaten itselleen heiluvalla lämsällä tietä. Minua tapaa eläinten kuuma puhkaama ja "Chu-Chu'n" hikoilevat kupeet ovat tahratut niitten valkealla vaahdolla.

Olipa siinä ympärillämme villiä, pelättäviä, melkein sanoisin pirullisia eläimiä; ei semmoisia muotoja, joihin Jupiter peittyi erästä jumalatarta miellyttääksensä; eikä semmoisiakaan kuin ne, jotka rauhallisesti syövät Devon'in viheriöitseviä nurmia -- vaan nälkäisiä nautoja, jotka ovat tottuneet myrskyn ja pölyn kanssa kuivilla yläisillä tasamailla sekä kuusi kuukautta kestävän kuuman kesän kanssa painimaan.

"Tuo ei ole meidän merkkimme", sanoo Georg erään härän perästä ajaen; "tuo on vieras härkä", ja hän viittaa merkkiin, jota minun tieteelliset silmäni tuntisivat Neitsyen tähdistöksi ja joka on syvään poltettu tuon härän ruskeaan kylkeen. Mutta karja sulkeutuu taas umpipiiriksi ympärillemme ja päästää pahaa ennustavaa, kumajavaa mölinää, Georgin täytyy taas lämsällä piesten hajoittaa niitä joka haaralle.

Kun vihdoin olemme vapaat piirityksestä, hengitän minä helpommin ja tohdin kysyä Georgilta, hyökkäävätkö ne joskus ihmisten päälle.

"Ei koskaan ratsasmiesten", vastaa hän, "vaan toisinaan jalkamiesten päälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä vartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat toisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi -- ei aina tietysti vihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa. Mutta", lisää hän sanoihinsa, "nyt olemme vuoren juurella, tässä on Altascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä, on hänen 'casa'".

Valkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus, jota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle neekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme matalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä ilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman helteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha mies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa näyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan karvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä salapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun harvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun, olisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.

Kun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä tervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä osoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä heltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa mahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin kuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos kammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.

Sangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei vähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata, jota myöten olimme tulleet --, minä ilmoitinkin asiatani aivan ujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan ei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi hänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin lopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä riidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut -- mutta arveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin kielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan hajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin ja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman suureen "sombreroon", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään pitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille viittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia löytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli puolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa päivänpaisteessa.

Mutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja kuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja vakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia lohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla korkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta korvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja nurja vastaus: "Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa".

Se intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden rajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin, että vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt ensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja veri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä kokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin kiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.

"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä kohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään sitte ole valituksen syytä".

Senor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä muutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme toisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan, lähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä vihasta.

"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla maan omistajaksi".

Hän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.

"En otaksu, enkä oikeiksi tunnusta teidän oikeuskuntianne, teidän tuomarianne, teidän 'corregidores'. Ota 'llanon!' -- ja ota samalla tätäkin. Janotkoot teidän eläimenne kunnes niitten kielet lerppuvat yhtä pitkinä kuin teidän valehtelevain lakimiestenkin! Olkoon tämä maa, jonka vääryydellä olette saaneet, teille vanhuutenne kiroukseksi ja kiusaksi, niinkuin te ja teidän omaisenne ovat olleet minulle!"

Georg ja minä koetimme nyt eroittaa molempia riitaveljiä, mutta Tryan keskeytti hankkeitamme teeskennellyllä nöyryydellä, joka huonosti peitti hänen voittoriemuaan.

"Antakaa hänen vaan sadatella. Hänen on helpompi tehdä sitä kuin saada takaisin kaikki ne elukat, jotka hän ylpeyden ja laiskuuden kautta on kadottanut. Herramme pitää aina oikeuden puolta panettelijoita sekä herjaajia vastaan".

Altascar käsitti ainoastaan arvaamalla Amerikkalaisen tarkoitusta, mutta sekin saattoi häntä unohtamaan kaikki, paitsi hänen äidinkielensä tulisia vihan ja ylenkatseen lauseita.

"Vääräuskolainen! -- Kirkonvaras! -- Sakramentin häväisijä! Älä arvaa! -- Älä avaa, sanon minä, valheellisia Juutaan-huuliasi minua vasten! -- Oh! -- Sekasikiö! -- Prairiekoira sielultasi! -- Car -- r -- r -- ramba!!"

Sillaikaa kuin hänen vihaiset kerakkeensa vielä jylisivät kuin kaukainen ukkonen, tarttui hän hevoisensa harjaan, hypähti satulalle ja karkasi pois.

Georg kääntyi minuun päin. "Suvaitsetteko tänä iltana tulla meidän parvessa kotiimme?"

Minä muistelin noita paljaita seiniä, äänettömiä olentoja lieden ääressä sekä vinkuvaa tuulta ja arvelin kahtaanne.

"Noh, hyvästi sitte!"

"Hyvästi, Georg!"

Kädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut kauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt ja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan vilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania viimeisen kerran.

2.

Vedentulva.

Kolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta silloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita. Vuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä, määrätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden vallassa olevaan laaksoon mennäkseni.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan yötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa sadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka perä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka menivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat, murheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta nielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat uteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja. Minusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus, tietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.

Virtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana aamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen vaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille, oli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta. Minä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan kipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti märkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi minulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut tehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta höyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside kuivan asuttavan maan kanssa -- mutta me läksimme kuitenkin lillimään ja saavuimme kohta kaupunkiin.