Chapter 3

Kolmas päivä tuli ja aurinko, joka loi silmänsä alas lumiseen laaksoon, näki pakolaisten jakavan verkkaan väheneviä ruokavaroja aamiaiseksi. Auringon säteet levittivät ystävällistä lämpöä maisemalle ikäänkuin säälien edellisen ajan vaivoja. Mutta ne näyttivät myöskin nietoksia sylenkorkuisiksi läjättyinä rutean rakennuksen ympärillä -- tietöntä, toivotonta lumimerta, joka levisi niitten kallioisten rantojen alapuolella, mistä haaksirikkoiset vielä pitivät kiini. Erinomaisen kirkkaan ilman halki nähtiin savu nousevan usean peninkulman päässä olevasta Poker Flatista. Punaviitta hoksasi sitä ja päästi vuorilinnansa harjalta kirouksen jäähyväisiksi tuolle kaukaiselle kaupungille. Se oli hänen viimeinen vihan ja närkästyksen osoituksensa sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli sysännyt hänet pois ja siinä tuntui kentiesi juuri sentähden mieleen koskevaa mahtia. Hän ilmoitti kahden kesken Herttuattarelle, että se kirous teki hänelle itselleen hyvää. "Mene sinäkin sinne ylös ja kiroile kerran, niin saat nähdä". Hän istuutui sitte taas huvittaaksensa "lasta", joksi hän ja Herttuatar olivat ruvenneet kutsumaan Tinya. Tiny oli jo kuluttanut lapsuuden kengät loppuun asti, mutta tuosta arvoisasta naisparista tuntui se mieluisalta ja lohduttavalta semmoisella puheenparrella selittää sitä seikkaa, ettei Tiny kiroillut eikä elänyt irstaasti.

Kun yö taas painui alas vuorenlaaksolle, painuivat ja alenivat veto-urkujen mankuvat sävelet värveellisinä huokauksina roihuavan leiritulen ääressä. Mutta soitanto ei voinut täyttää sitä tyhjyyttä, jota riittämätön ruoka oli vaikuttanut ja Tiny ehdoitti uudeksi ajankuluksi, että jokainen kertoisi jotakin. Mutta koska ei Oakhurst eikä hänen molemmat naistoveristansa juuri mielellään tahtoneet jutella omista elämänvaiheistaan, olisi sekin ehdoitus mennyt tyhjiin, jos ei Viaton olisi auttanut. Pari kuukautta ennempänä oli hän sattumalta löytänyt huononpuolisen käännöksen Ilias-runoelmista. Hän lupasi kertoa tuon sankarijutun tärkeimmät tapaukset sillä ehdolla, että hän saisi toimittaa tehtävänsä omalla tavallaan, koska hän kyllä muisteli sisällystä, vaan aina unhotti oikeat sanat. Tarjous vastaanotettiin kiitollisuudella; Homeeron puolijumalat vaelsivat siis taas sinä iltana maan päällä. Trojan ja Kreikan uroot olivat tuulessa voittosillaan ja isot kuuset näyttivät kumartuvan Peleyn pojan kauhean vihan edessä. Oakhurst kuunteli vakaana, tyytyväisenä. Häntä miellytti etenkin Kille -- Viattoman keksimä nimitys ketteräjalkaiselle Akilleelle.

Viikkokausi vieri siten, ruokaa oli niukalta, vaan Homeeroa runsaasti. Aurinko oli taas piilossa ja lyijyharmaista pilvistä seulottiin lumihiuteita maan yli. Valkea piiri supistui päivä päivältä heidän ympäri yhä ahtaammaksi, kunnes he viimein vankihuoneestaan silmäilivät kokonaisia muuria huikaisevaa lunta, jotka kohosivat kahdenkymmenen jalan korkuisiksi. Yhä vaikeampaa oli löytää polttoaineita tuulen kaatamista puista, jotka kohta peittyivät lumeen. Mutta ei kukaan vielä vaikeroinut. Rakastavaiset käänsivät silmänsä synkeästä näköalasta ja katselivat onnellisina toinen toisensa silmiin. Herttuatar oli iloisempana kuin ennen ja piti taukoomatonta huolta Tinysta. Ainoastansa Punaviitta näytti heikkonevan ja riutuvan, vaikka hän ennen oli ollut miehuullisin koko seurassa.

Kymmenennellä vuorokaudella kutsui Punaviitta yönsydämmellä Oakhurstin luoksensa. "Olen valmis lähtemään", sanoi hän heikkoudesta vapisevalla äänellä. "Älä herätä lapsiraukkoja. Ota mytty päänalaiseni alta ja avaa se".

Oakhurst teki niin. Se sisälsi Punaviitan muonamäärät viimeviikon kuluessa, melkein tykkänään koskemattomina. "Anna ne lapselle!" sanoi hän, makaavaan Tinyyn viitaten.

"Sinä olet näännyttänyt itseäsi nälällä", virkahti Oakhurst.

"Niinpä sitä sanotaan", vastasi langennut nainen lyhyesti, painui alas, kääntyi seinää vasten ja huokasi viimeisen kerran.

Vetourut ja napsuttimet pantiin sinä päivänä piiloon ja ukko Homeero sai levätä. Kun Punaviitan ruumis oli pantu levolle lumeen, vei Oakhurst Tommin syrjään ja näytti hänelle suksiparin, jonka hän oli tehnyt vanhasta nahkasatulasta.

"Yhdellä keinolla voit vielä pelastaa Tinyä", sanoi Oakhurst, "ja sen saat tuolta", lisäsi hän, Poker Flatiin päin katsoen. "Jos voit keretä sinne kahdessa päivässä, niin on hän pelastettu".

"Mutta sinä?" kysyi Tommi.

"Minä jään tänne", kuului lyhyt vastaus.

Rakastavat erisivät, kauan kaulailtuaan toisiansa.

"Menettekö tekin?" kysyi Herttuatar, kun Oakhurst näytti valmiilta seuraamaan Tommia.

"Rotkoon asti vaan", vastasi Oakhurst. Hän kääntihe äkkiä ja suuteli Herttuatarta; tämän vaaleat posket jäivät hehkumaan ja värisevät jäsenet liikkumattomiksi hämmästyksestä.

Yö tuli, vaan Oakhurstia ei kuulunut. Kun Herttuatar aikoi lisätä puita tuleen, näki hän, että joku huomaamatta oli hökkelin seinustalle läjännyt polttopuita muutamaksi päiväksi: hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, mutta hän peitti ne Tinyltä.

Molemmat naiset saivat sinä yönä sangen vähän unta ja kun aamu tuli, lukivat he toistensa kasvoista kovan tuomionsa. Ei kumpainenkaan virkkanut mitään, mutta Tiny tunkihe Herttuattaren viereen ja laski käsivartensa hänen vyötäisilleen. Siihen asemaan jäivät he koko päiväksi. Yöllä yltyi myrsky kovimpaan raivoon ja työntihe huoneesenkin, repien suojelevat oksat hajalle.

Aamupuolella yötä eivät enää jaksaneet panna puita tuleen; se sammui siis sammumistaan. Kun hiilet vähittäin mustuivat, lähestyi Herttuatar Tinyä vielä likemmäksi ja keskeytti monta tuntia pitkän vaitiolon.

"Tiny, osaatko rukoilla?"

"En", sanoi Tiny suorasti.

Herttuattaresta tuntui helpommalta, hän ei itsekään tiennyt miksi; hän laski päänsä Tinyn olalle eikä enää virkkanut mitään.

Sillä tavalla lepäsivät nuorempi ja puhtaampi pitäen ryvettyneen sisarensa päätä nuoren rintansa nojassa ja siihen myöskin nukkuivat.

Tuuli asettui ikäänkuin se ei olisi hennoinnut herättää heitä. Pehmeitä lumihöytäleitä putoeli pitkiltä kuusenoksilta, lenteli niinkuin valkeasiipisiä lintuja ja kerääntyi makaavaisten ympäriin. Kuu katseli revehtyneitten pilvien takaa kylmille jäänyttä leiripaikkaa. Mutta kaikki pilkut, kaikki jäljet ihmisten työstä ja vaivoista olivat peitetyt sen tahrattoman vaipan alle, jonka korkeuden Herra armiaasti oli heittänyt niitten yli.

He nukkuivat koko sen päivän ja vielä toisenkin eikä havainneet silloinkaan, kun ihmisäänet ja astunnat häiritsivät metsän hiljaisuutta. Kun säälivät kädet pyyhkivät lumen heidän vaaleilta kasvoiltaan, oli melkein mahdoton sanoa -- niin rauhaiselta näytti kumpainenkin -- kuka heistä oli syvempään syntiin langennut. Poker Flatin laki todisti samaa nöyrästi kääntyen poispäin ja jättäen heidät toistensa syliin.

Mutta rotkon suussa löydettiin pataässä bowi-veitsellä iskettynä suurimman puun kuoreen kiini. Siihen oli vakavalla kädellä kirjoitettu seuraavat sanat:

+ Tämän alla lepää JOHN OAKHURST, joka alkoi pelata huonoilla kortilla 23 p. Marraskuuta 1850 ja kadotti kaikki 7 p. Joulukuuta 1850

Lumen alla lepäsi kylmänä ja jäykkänä, revolverpistooli sivullaan ja luoti sydämmessä, hän, joka oli sekä voimakkain että heikoin Poker Flatin pakolaisista.

III.

Miggles.

Meitä oli seitsemän, kutsari kahdeksas. Kuusi viimeistä peninkulmaa kulkeissamme, emme olleet virkkaneet sanaakaan senperästä kuin raskaitten vaunujen tärähdys keskeytti rauhatuomarin viimeistä runollista sitaattia. Tuomarin rinnalla istuva pitkä mies oli nukkunut, käsivarsi pujotettu alas riippuvaan hihnapaulaan ja pää kallistunut sitä vasten semmoiseen saamattomaan kömpelöön asentoon, että ihan siltä näytti, kuin hän olisi hirttänyt itsensä ja häntä varsin myöhään olisi otettu alas. Pikkuinen Ranskan hempukka oli myöskin uinahtanut, mutta osoitti unessakin vähän teeskenneltyä viekastelemista asennossa, käytöksissä ja sen kirjatun niistinliinan pitämisessäkin, johon hän nojasi otsansa ja joka puoleksi verhoili hänen kasvojaan. Eräs rouvasihminen Virginiasta, joka matkusti miehensä parvessa, oli sitä vastoin jo aikaa sitte upottanut ulkonäkönsä omituisuutta pitsien, huntujen, turkkien ja kaulavaatteitten hurjaan huiskeesen. Ei mitään muuta kuulunut senkuin pyöräin vierimistä kivikkoista tietä myöten ja sateen loiskuttamista vaunujen katolla. Vaunut pysähtyivät yhtäkkiä ja me kuulimme epäselvää pakinaa. Kutsari kuului vilkkaasti puhuvan jonkun kanssa; -- meidän korviimme tuli sitä keskustelua ainoastaan muutamia ikäviä katkelmia: "silta on poissa," "kaikki hitolle mennyt," "vettä kaksikymmentä jalkaa," "ylitse ei pääse" -- ja muuta semmoista. Salainen ääni huusi sitte jäähyväisiksi, vähän aikaa vaiti oltuaan:

"Mutta koettele kuitenkin Miggleen luona!"

Me näimme vilahdukselta tiuhtihevoisemme, kun vaunut verkalleen käännettiin; eräs ratsastaja ajoi täyttä laukkaa vastaista suuntaa ja katosi näkyvistämme sateesen; me olimme arvattavasti tiellä Miggleelle.

Kuka tahi mitä oli tuo Miggles? -- Tuomari, joka paraiten tunsi ne tienoot, oudoksui myöskin sitä nimeä. Eräs matkustaja Washoe'sta arvasi, että Miggles piti ravintolaa -- sen ainoan asian tiesimme selvästi, että tiemme oli suljettu kaikilta kulmilta ja että Miggles oli ainoa pakopaikkamme.

Kymmenen minuuttia ajoimme kuoppaista, nurmettunutta syrjätietä, joka tuskin oli niinkään leveä, että vaunut mahtuivat kulkemaan ja sitte seisahdimme noin kahdeksan jalan korkuisessa kivimuurissa olevan suljetun portin eteen. Jos Miggles oli siinä, niin oli jotenkin selvää, ettei Miggles suinkaan pitänyt hotellia. Kutsari kapusi alas ja koetti avata porttia. Se oli lukossa.

"Hoi! Miggles ohoi!"

Ei mitään vastausta.

"Migg -- ells!! -- Kuules sinä, Miggles! Kuulkaa siellä sisässä! huusi kutsari vihan yltyvässä väessä, porttia järisyttäen. Mutta uppiniskaiseksi ja tylyksi arveltu Miggles ei virkkanut sanaakaan. Tuomari, jonka viimein oli onnistunut avata vaunujen ikkuna, kurkisti sieltä ja lausui useita kysymyksiä; jos niihin olisi voitu vastata, niin olisivat asiat epäilemättä olleet selvällä kannalla, mutta kutsari ei niitä ollut kuulevinansakaan, vaan vastasi ainoastaan, että meidän piti auttaa häntä rähäjämään tuota helvetin Migglestä valveille, jos emme tahtonee kaiken yötä istua vaunuissa."

Me nousimme siis istualta ja huusimme tuota salapyhäistä Migglesiä avuksemme, ensin kaikki yhtaikaa ja sitte yksi kerrallaan. Viimeiseksi päästi vaunujen katolla istuva irlantilainenkin oikean hätähuudon "Meggleelle." Kaikki purskahtivat nauramaan.

"Hiljaa!" sanoi kutsari pikaisesti.

Me kuuntelimme. Hämmästyen kuulimme muurin toiselta puolelta käheän, ilkkuvan äänen, joka pilkaten kertoi meidän rukoukset ja huutomme aina irlantilaisen viimeiseen "Meggles"-sanaan saakka.

"Sangen eriskummainen kaikuna!" sanoi tuomari arvelevaisesti; me katselimme toinen toistansa epäillen, mitä tuo oikeestansa olikaan.

"Sangen eriskummainen, sakramenskattu sika!!" ärjäsi kutsari vihan kovimmassa vimmassa. "Ihminen! Etkös ymmärrä huutia! -- Maltsaikaa, riivattu lurjus! -- Maltappas!! -- Avaa portti tuossa paikassa, sanon minä!"

"Miggles! -- Miggles! ha ha ha!" jatkoi pilkkaava ääni.

Bill ei enää arvellut. Hän tempasi ison kiven tiepuolesta ja lukko murtui kohta; portti lensi auki ja me kiirehdimme uteliaina sisälle. Ei yhtäkään elävää olentoa näkynyt. Pimenevässä iltahämärässä voimme ainoastaan huomata, että kävelimme puutarhassa, jonka ruusupensaat märiltä lehdiltä ja kukiltaan ripsuttivat päällemme vesipisaroita kuin satamalla ikään -- edessämme oli pitkä, matala, epämuotoinen puurakennus.

"Onko tuo Miggles teille tuttu?" kysyi tuomari Billiltä.

"Ei ole! enkä siitä kunniasta huolikaan," vastasi Bill närkästyneenä, ikäänkuin koko "Pionier-Diligence-yhtiö" olisi joutunut kovakorvaisen Miggleen loukkausten alaiseksi.

"Mutta miesrukka!" aloitteli tuomari huolissaan, murrettua ovea ajatellen.

"Herrakulta!" sanoi Bill ilkkuisesti. "Parasta taitaa olla, että menette takaisin vaunuihin istumaan, kunnes teitä esitellään! -- Minä menen sisään ja piru Migglestä kuitenkin perii." Samassa työnsi hän huoneen oven auki.

Kun astuimme sisään, näimme siellä pitkän salin, jota ainoastaan lekuttava tuli salin vastaisessa päässä olevasta suuresta uunista himeästi valaisi; seinät olivat koristetut kummannäköisillä kuvilla, jotka tulen leimutessa näyttivät liikkuvan, poistuvan ja lähenevän; uunin edessä istui liikkumaton olento suuressa nojaustuolissa.

"Hyvä ilta! oletteko Miggles?" virkkoi Bill tuolle yksinäiselle ihmiselle.

Hän ei vastannut eikä liikahtanut. Bill meni vihoissaan likemmäksi ja nosti vaunulyhtynsä istuvan kasvojen eteen. Miehen naama ei näyttänyt vanhalta, mutta se oli ennen aikaansa kuihtunut ja laihtunut; sangen suuret mustat silmät tuijottivat mielettöminä, ehdottomasti muistuttaen katsojalle tarhapöllön juhlalliset silmät. Hänen suuret silmänsä vääntyivät harhaillen Billin kasvoista lyhtyä tirkistelemään ja kiintyivät ilman muuta tunnon merkkiä eriämättömästi siihen loistavaan esineesen.

Bill voi tuskin hillitä harmiaan.

"Ompas tuokin mies! Oletko kuuro? Mykkä hän ainakaan ei ole; sen verran olemme kuulleet!" ja Bill pudisti miestä olkapäästä.

Kauhuksemme painui arvoisa ventolainen kovakätisestä koskemisesta kokoon ja vaipui puolta alemmaksi vaatekappaleitten sekavaan läjään.

"Herra Jumalan poika!" sanoi Bill pelästyneenä katsellen meitä ja siirtyi syrjemmälle.

Tuomari astui nyt esille ja yhdistetyillä voimilla nostimme liikkumattoman kummituksen hänen entiseen asentoonsa istumaan. Bill lähetettiin lyhdyllä huoneen ulkopuolelle vakomaan, sillä yksinäisen miesparan saamattomuus osoitti, että muita ihmisiä varmaankin oli likellä; me muut kokoontuimme sillaikaa takan ääreen. Tuomari, jonka mieli jo oli asettunut ja jonka kielevyys oli lakkaamaton, seisoi selkä valkeaa vasten ja puhutteli meitä ikäänkuin oikeuden esimies lautamiehiään.

"Selvältä tuntuu, että tuo kunnioitettava ystävämme tuolla on elänyt siihen ikään, jolloin, jalon Shakespearen sanoja kertoakseni, lehdet kellastuvat ja karisevat taikka että hänen sielunsa jänteet jostakin syystä ovat ennen aikaansa katkenneet. Jos hän todellakin on tuo usein mainittu Miggles -- -- -- --"

"Miggles! Miggles!! Miggles! ha, ha, ha!" rääkkyi äkisti sama käheä ja pilkkaava ääni, joka ennenkin oli pitänyt meitä narrinansa ja nyt kuului päämme päältä.

Tuomarin puhe taukosi keskeen ja me katselimme kauhistuen toisiamme. Monta minuuttia kului, ennenkuin kukaan tarpeekseen toipui tutkiaksensa mistä se kolkko ja outo ääni mahtoi lähteä. Viimein älyttiin toki mielen helpoitukseksi tuota salaista rauhanrikkojaa -- se oli vanha harakka, joka istui hyllyllä lieden yläpuolella ja nyt jäi mykäksi kuin haudattu, kun häntä kerran oli tavattu verekseltä. Sen ääntä olimme epäilemättä kuulleet portin ulkopuolella ja ystävämme nojatuolissa oli siis syytön tylyn vastaanoton suhteen. Bill, joka turhasta hakemisestaan palasi saliin, ei ollenkaan tyytynyt semmoiseen selitykseen, vaan piti edelleen saamatonta isäntäämme pahan luulon alaisena. Hän oli löytänyt katoksen hevoisille, vaan ei yhtäkään ihmistä ja tuli takaisin läpimärkänä sekä epäilevänä.

"Eihän tässä kymmenen peninkulman päästä löydy kiskaakaan paitsi tuo ainoa vanha riivattu joka vaan teeskentelee."

Mutta kohta nähtiin, että enemmistön luulossa oli perää. Bill oli tuskin herennyt mankumasta, ennenkuin portaitten sillalta kuului keveitä askeleita ja kastuneen hameen kahisemista; ovi nykäistiin auki ja nuori nainen ilmestyi kynnykselle; hänen pienet valkeat hampaansa kiilsivät, mustat silmät leimahtivat; ujoutta ja epäileväisyyttä ei ollut olemassakaan. Hän sulki oven ja painoi kävelystä hengästyneenä selkänsä sen nojaan.

"Hyvä ilta, matkamiesrukat! -- -- minä olen Miggles!" sanoi hän ja nyykähytti rohkeasti päätänsä meille.

Se oli siis Miggles! -- Tuo mustasilmä soleva nuori tyttö, jonka karkeasta sinisestä villakankaasta tehty märkä hame ei voinut peräti kätkeä sitä kaunista notkeaa naisvartaloa, jota se ympäröi; jonka koko olennossa ilmautui pelkkää sopusuuntaa; jonka päästä kiiltävän merimiehenhatun alta riippui kastanjankarvaisia kierukoita ja jonka pienet soreat jalat ja nilkat olivat pistetyt jokapäiväisiin paulakenkiin; se oli Miggles -- ja hän nauroi vielä päälliseksi meidän hämmästykselle mitä suorasukaisimmin, iloisimmin ja hilpeimmin.

"Katsokaahan, pojat!" virkkoi hän syvältä hengähtäen ja painaen pientä kättänsä kupeesen -- "katsokaa, pojat! minä olin pari virstaa täältä, kuin sain tietää, että teidän oli täytynyt kääntää takaisin. -- Arvelin, että kentiesi poikkeisitte tänne ja koko matkan juoksin sitte tänne, koska tiesin, että Jimparka oli yksinään kotona -- ja -- ja -- olen vähän uupunut -- ja --".

Miggles sieppasi vettä valuvan hatun päästään niin vallattomalla heilutuksella, että hän räiski vesipisaroita päällemme; hän koetti työntää kierukoitansa taaksepäin, mutta pudotti kaksi kassaneulaa, naurahti vielä kerran iloisesti ja istuutui huolimattomaan asentoon Billin rinnalle, uhmailevasti katsellen meitä.

Tuomari tointui ensimmäisenä ällistyksestä ja lausui aluksi kauniin sievistelmän.

"Olkaa niin hyvät! saakaa tänne tuo kassaneula!" sanoi Miggles vakaasti. Kuusi kättä ojennettiin hänen tahtoansa täyttämään. Miggles nousi istualta, meni suoraan salin vastaiseen päähän ja katseli tutkien sairaan kasvoja. Miehen juhlalliset silmät katsoivat jälleen naiseen ja saivat oudon loisteen. Käsitystä ja eloisuutta näytti silmänräpäykseksi ilmestyvän hänen lakastuneesen näköönsä. Miggles hymyili herttaisesti ja käänsi taas tummat silmänsä sekä valkeat hampaansa meihin päin.

"Kuka tuo vaivainen mies on?" kysyi tuomari epäillen.

"Jim," vastasi Miggles.

"Isännekö?"

"Ei ole!"

"Velikö -- vai miehenne?"

Miggles loi pikaisen ja vähän ynseänkin silmäyksen molempiin rouvasihmisiin, jotka (sen olin jo ennen huomannut) eivät suinkaan yhtä täydelleen, kuin kaikki ihastelleet tuota olentoa, -- ja vastasi totisena:

"Ei -- kunhan vaan on Jim."

Tätä vastausta seurasi vähän tukalalta tuntuva vaitolo, mutta Miggles purskahti kohta vastustamattomaan lapselliseen nauruun.

"Kas niin, ihmisrukat!" virkahti hän äkisti. "Te olette nälkäiset, kuin susikat, sen minä tiedän. -- Kuka auttaa minua illallista varustamaan?"

Apua ei suinkaan puuttunut. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kerrallaan peräti antautunut Bill täydessä Calibanin toimessa kantaa halkoja tuolle uudelle Mirandalle; minulle uskottiin tärkeä ammatti: sianlihan leikkaaminen; postinkulettaja survoi kahvia pylväskatoksessa ja tuomari auttoi kaikkia neuvoilla sekä töillä. Kun Miggles tuomarin ja "katolla kulkeneen" irlantilaisen kanssa kantoi pöydälle mitä talossa vaan sattui olemaan, nousi ilo ja tyytyväisyys korkeimmilleen, vaikka sade loiskutti ikkunoita vasten, tuuli vinkui piipussa, molemmat rouvasihmiset keskenään kuiskuttivat uunin sopessa ja vanha harakka orreltaan heidän päänsä päältä toisinaan virkkoi käheän ja pilkallisen muistutuksen seurastamme. Me hoksasimme nyt, kun sali oli paremmin valaistu, että seinät olivat täynnänsä kuvia ja piirroksia, jotka olivat leikatut kuvalehdistä ja järjestetyt seiniin naisen huolella sekä hienolla aistilla. Huonekalut olivat kotona tehdyt, melkein kaikki syntyneet entisistä arkuista ja laatikoista, joita oli päällystetty kukikkaalla sitsillä sekä eläinten nahkoilla. Potevan Jimin nojaustuoli oli vanhasta jauhotynnyristä näppärästi tehty toisinto. Kaikkialla näkyi siivoa, somuutta ja taipuvaisuutta omituisiin koristuksiin.

Atria oli oikea keittotaidon voittojuhla. Mutta ei siinä vielä kyllä -- se oli myöskin seuraelämänkin puolesta oivallinen, varsinkin sen erinomaisen tarkan tunnon kautta, jolla Miggles osasi johtaa pakinaamme; hän kyseli itse kaikellaista, mutta niin vaatimatonna ja suorasti, ettei hän ollenkaan näyttänyt tahallaan peittävän tai arastelevan jotakin. Me puhuimme itsestämme, tuumista, toiveistamme, matkasta, ilmasta -- sanalla sanoen kaikista aineista, mutta isännästä ja emännästämme ei yhtään. Se on tosin myönnettävä, ettei Miggles koskaan puhunut vallan sievästi ja kieliopin sääntöjen mukaan ja että hänen puheesen usein luikahti muutamia mahtisanoja, joitten käytäntöä tavallisesti pidetään miespuolen yksinomaisena oikeutena: Mutta silloin kiilsivät aina hänen silmänsä ja hampaansa niin hurmaavasti, ettei kukaan voinut siitä pahastua ja sitte seurasi niin lapsellinen, suorasukainen ja uljas nauru että se ikäänkuin puhdisti koko siveellisen ilman selväksi.

Sillaikaa kuin vielä istuimme pöydän ympärillä, kuului äkisti omituinen töminä juuri kuin joku suuri eläin olisi syyhyttänyt kuvettaan seinän ulkopuolta vasten. Kohta kuului myöskin oven takaa raapimista ja läähättämistä.

"Se on vaan Joakim," vastasi Miggles kyseleviin silmäyksiimme. "Suvaitsetteko nähdä sitä poikaa?"

Ennenkuin vastaus kerkesi kieleltämme, oli hän avaissut oven ja esiin tuonut puolikasvuisen harmaan karhun, joka emäntänsä eteen kohta nousi takajaloille rukoilevaisesti lerputtaen etukäpäliänsä alaspäin ja katsellen Migglestä niin hellästi ja kunnollisen Billin näköisenä, jotta meitä rupesi naurattamaan.

"Se on minun talonvartijani", selitti Miggles. "Ei mitään: ei se pure", lisäsi hän, kun naisemme pelästyneinä pakenivat nurkkaan. "Ethän sinä pure, vanha röyhetyiseni, vai kuinka?" jatkoi hän vielä hyväillen puhettansa, rakastettavana Joakimiin kääntyen.

"Sen sanon teille, poikaseni!" virkkoi hän, talleroista tasakärsää syötettyä ja ulos ajettuansa; "hyvä oli, ettei Joakim ollut saapuvilla, kun tänne tulitte; kyllä se muuten olisi voinut panna teidät kaikkityyni hengeltä".

"Missä se oli"? kysyi tuomari.

"Minun kanssa se sipsoi. Jumala siunatkoon! se kapuu illoilla minun jälkiä myöten pitkät matkat kuin ihminen ikään".

Me olimme hetken vaiti ja kuuntelimme tuulen viuhumista. Kentiesi häälyi silloin sama kuva jokaisen mielen edessä; Miggles sateella ja tuulessa vaeltamassa synkkäin metsäin halki, villi vartija jälessään. Tuomari sanoi jotain "Unasta ja hänen jalopeurastaan", mutta vakaa Miggles ei ollut siitä eikä muista sievistelmistä millänsäkään. En tiedä, oliko hän vallan tietämätön siitä, että kaikki häntä ihastelivat, mutta koko hänen suora, vakaa käytöksensä näytti viittaavan täydelliseen ja tiettyyn molempain sukupuolten yhdenvertaisuuteen, joka kauheasti koski seuran nuorempain miesten ylpeyteen.

Tuo välikohtaus karhun kanssa ei millään tavalla poistanut rouvasväen inhoa Migglestä kohtaan ja kun atria oli lopetettu, levisikin noista kunnioitettavista naisista eräs jäinen tylyys, jota eivät Billin uuniin latomat kuusenpölkytkään voineet karkoittaa. Miggles näytti sitä älyävänkin; pikaisesti ilmoittaen, "että oli aika mennä levolle", lupasi hän saattaa rouvasväkeä heidän vuoteelle salin takana olevaan pieneen suojaan.

"Te, poikaseni!" lisäsi Miggles, "saatte värjötellä täällä salissa uunin edessä, miten vaan tilaa on, sillä kammaria ei ole kuin yksi."

Meidän sukupuolemme -- ihmiskunnan väkevämpää puolta tietysti tässä tarkoitan -- pitää itseään tavallisesti puhtaana uteliaisuudesta ja kielen kannosta. Olkoonpa sen asian laita millainen tahansa; todenperästä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että Miggles tuskin oli sulkenut oven jälkeensä, ennenkuin tunkeuduimme valkean ympärille sopottamaan, ihmettelemään ja lausumaan tuhansia luuloja ynnä arveluita kauniista emännästämme ja hänen kummallisesta toverista sekä hoitokkaastansa. Luulenpa, että joku kiihkeässä tiedonhalussaan järkytti tuota myöntymätöntä pöllöpäätäkin, joka istui keskessämme kuin Memnonin kivipatsas, menneen ajan huolimattomuudella katsellen hätäistä uteliaisuuttamme.

Vilkkaasti paraikaa aprikoimme, kun ovi avattiin ja Miggles taas näyttihe.