Part 1

TARINOITA

Kirj.

Kálman Mikszáth

Unkarin kielestä suomensi

Niilo E. Wainio

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS:

Kulta-neiti. Se musta paikka. Säkkipillin puhaltaja Lapaj. Kummallinen kuitti. Brezón hanhet. Sisareni hautakiveä noutamassa.

KULTA-NEITI.

JOHDANTO.

Hyvät herrat! Jos helvetin pahojen henkien päähän pistäisi rakentaa kaupunkia, niin siitä varmaan tulisi Schemnitzin kaltainen.

Sikäläinen arvoisa maistraatti suokoon anteeksi tämän arvostelun, sillä ei ole sen tarkoituksena loukkaus eikä iva, ei ainakaan tätä nykyä elävien ihmisten suhteen, jotka eivät suinkaan ole syypäät siihen, että heidän esi-isänsä ovat kaupungin niin kieroon paikkaan rakentaneet. Ajattelepas, hyvä lukija, joka et ole näillä seuduilla ollut, muutamaa sataa vuorenhuippua, yhtä monta kattilantapaista laakson syvännettä, muutamaa tusinaa kukkulaa, joille on taajaan rakennettu kaikennäköisiä huoneita; etupuoli saattaa olla kolmikerroksinen, mutta takapuolia rakennus nojaa ja liittyy itse kallioseinään.

Kun kävelee tämän kaupungin luontoperäisellä katukivityksellä, niin tulee sydän tulville asti täyteen ihmisystävällisiä tunteita ja täytyy mieli heltyneenä huoata: »kuinkahan täälläkin voivat ihmiset asua!»

Seutu on kolkko ja ruma, ilmat aina epäsuotuisat.

Szitnya vuori, »pilvien rakastaja», vetää väkisinkin alas kylmää rintaansa vasten rakastettujaan, minne ikinä menossa ovatkin.

Ja kun ei ole pilviä tienoilla, niin puskuu se ärtyisen vanhanpiian lailla ja synnyttää tuulta. Kun ei sada, niin tuuli vinkuu vuorten rotkoissa ja huoneiden nurkissa.

Se on kamala kaupunki! Ilman myrkyttävät vuorikaivoksista nousevat höyryt, ja sen vesi synnyttää tauteja kelmeäposkisiin neitosiin sekä epäkypsiin nuorukaisiin. Toissa vuonna kelpasi asevelvollisten katselmuksessa kuudestasadasta kutsuntaan saapuneesta neljä »keisarin mieheksi». (Melkein häpeen mainitakin.)

Näin kerran ikäpuolen eukon kauhean suuri kori selässä läähättäen ja miltei väsymyksestä maahan vaipuen kiipeevän vastamäkeä ylöspäin, sillä Schemnitzissä joko kiivetään ylös taikka lasketaan alas. Kolmatta keinoa ei ole.

Korista nousi kovasti savua. Luulin jotain sen sisässä syttyneen tuleen, jonkatähden huusin tuolle slovakilaiselle eukko pahaiselle:

— Muori, kori palaa!

Hymyillen käänsi hän lyijynharmaat kasvonsa minua päin sekä vastasi äidillisellä itsetunnolla:

— Mitä vielä. _Pikku Ignatius siellä polttelee tupakkaa._

Ja todellakin istui selkä väärässä kyykisteli korin pohjalla pojan ressu, joka jo osasi piippua polttaa, vaikka äidin häntä vielä piti selässä kantaa.

Ei missään mailmassa taivaallinen kaitselmuskaan ole niin puolueellinen kuin Schemnitzissä. Kukkulalla asuvalle Tapani Csemezille nousee aurinko tuntia aikaisemmin ja laskee kahta tuntia myöhemmin kuin lähimmälle naapurille, alhaalla asuvalle Tapani Kutlikille; eikä missään liioin ole niin omituisia kulkureittiä kuin täällä.

Päivällisen jälkeen esimerkiksi Csemezin Kristina niminen tyttö seisoo viheriäksi maalatun portin suussa, ja nähdessään, että Mirkovszkin Bohuska niminen neiti tuolla toisella vuorenkukkulalla kävelee puutarhantapaisessa, niin hän tervehtää naapuritarta ystävällisesti, kaunista pääkköstään nyökäten sekä huutaa sointuvalla ja heleällä äänellään:

— Joko olette syöneet päivällistä, Bohuska?

Tämän tutun äänen kuullessaan Bohuska hyppien juoksee pikku Kristinaa päin aina kallion reunaan asti, mistä syvä juopa alkaa. Ei ole väliä muuta kuin parikymmentä askelta; he voivat mielensä mukaan hetkisen pakista.

— Aikaa sitten. Menetkö tänään minne?

— En, olen kotona, — vastaa Kristina.

— Aina vaan kotona! Parasta kun tulisit meille tänä iltana.

— Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin... ilkeitä ihmisiä...

— No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin niin?

Kristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät satakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä.

— Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori Csutkás tulevat meille.

— Hui Kristina! ... Kyllä sinun täytyy paeta meille.

— Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin asunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin täytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää vuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös seuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin taloon asti.

— Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä?

— Ei, ei, Bohuska... kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään illempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt... nyt... tiedäthän... ei käy laatuun...

Puna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana väri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi.

— Se on totta... Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi johtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän oli olemassakaan.

Sanaa sanomatta katsoa tuijotti Kristina alas laaksoon, jonka pohjassa ja rinteillä satumailman tapaan hänen silmissänsä mustuneet huoneiden katot alkoivat elää, liikkua ja häilyä, ikäänkuin olisivat aikoneet siirtyä tuonne jonnekin Bakabányan puoleen.

— Tulkaa te tänne! Sinä armaani... esitti Kristina ja nykäisi valkoista tyllihuivia päässään niin paljo silmille, ettei kasvoista näkynyt muuta kuin poskipäät, palasia taivaasta.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra professori Csutkás ja herra Demetrius Luppán esitellään lukijalle.

Avioliitto on tässä murheiden mailmassa tosiaankin ihana asia. En rupea Herran tähden riitelemään sitä pois jälkeentulevaisilta sukukunnilta. Koska mekin olemme taskumatista juoda saaneet, kuten mustalainen sananlasku sanoo, niin annetaan juoda heidänkin siitä.

En rupee siis kiroomaan tulevien sukupolvien kohtaloa, eikä ole minulla myöskään syytä menneisyyteen kääntyen soimata esi-isiemme joukosta herra Csutkás professoria eikä Demetrius Luppán ritaria sen vuoksi, että he pyrkivät siihen kuumaan kylpyyn, josta jokainen heti siihen päästyänsä halajaa päästä pois.

Sitä pahemmaksi tulee asia, kun heidän mielensä palaa samaan kylpyammeesen, vaikka ovat vuosikausia olleet parhaita ystäviä.

Mutta eipä ihmekään, että ihmiset, jotka alinomaa pitävät keskenään kanssakäymistä ja ovat oppineet toisiansa kunnioittamaan sekä olemaan yksimielisiä, saavat johonkin määrin samallaisen luonteen, samat mieliteot ja ajatustavat. Niinpä nämätkin niin kauvan ihantelivat ja ylistelevät kolmannen hyvän ystävän, kemian professorin Tapani Csemezin Kristina neitosta, kunnes vihdoin pahanpäiväisesti häneen rakastuivat.

Minä ainakin pidän tätä asiain laitaa niin luonnollisena, ettei minun mielestäni olisi toisin voinut käydäkään. Samaan aikaan koitti kumpaisellekin »sydämmen kevät», ja ihan sama kukka juurtui kukoistamaan sen karuun maaperään.

Sitä vain minäkin ihmettelen, kun ei itse herra Tapani Csemez myöskin kehenkään rakastunut, sillä olivathan he yksi sielu, vaikka olikin kolme ruumista, eikä milloinkaan ollut heidän keskensä ilmestynyt minkäänlaista riitakysymystä eikä poikkeavaa mielipidettä — paitsi mitä tuli nuuskan viljelemiseen.

Tällä yhdellä ja samalla alalla olivat kaikki kolme herraa itsenäisiä taitureita.

Ritari Luppán puolestansa väitti, että nuuskaa pitää vetää nenään samalla tapaa kuin magneettirauta tai sähköiseksi hierottu sinettilakka vetää puoleensa neulan tai pieniä paperinpalasia. Ei millään muotoa saa nostaa nuuskaa ihan sieraimiin sisään, sillä siten ihan katoaa se taivaallinen nautinto, jota hänen metoodinsa muka sangen suuressa määrässä edistää.

Mutta sitä ei myönnä professori Csutkás. Ei ole hänkään tien poskesta taitoansa saanut eikä salli, että tuollaiset pintapuoliset ja kierot... kierot ja yksilöiset... yksilöiset ja pahat tavat kumoovat sitä pääprinsiippiä, että sieraimet ovat vastavarsin luodutkin sitä tarkoitusta varten, että ne nuuskalla täytetään. Ja täytetään hyvin. — Onhan sierain läpi, ja läven käsitekin jo sisältää jonkinlaista puuttuvaisuutta. Jollei muuta niin ainakin ruumiin yhtämukaisuuden puutetta. Tämä puute on poistettava! Ja millä sen paremmin voisi poistaa kuin nuuskalla?

Mutta sekin pitää tehdä sievästi ja aistikkaasti. Sill'aikaa kun nenää hyvitellään on pidettävä rasiata sen alla etu- ja keskisormen välissä, jottei tietämys nuuskan maahan hukkaantumisesta häiritsisi nautintoa. Tällä tapaa s.o. rasian alle asettamisen kautta saattaa mies loihtia ilmoille niin suurta suloa, että se on omiansa panemaan kaiken vaimoväen päät ihastuksesta pyörälle.

Arvoisan virkaveljensä mielipidettä kannattaa Csemez herrakin, mutta sillä perusteellisella poikkeuksella, että rasian alla pitäminen on sulaa tuhmuutta. Kehityksen korkeammilla asteilla seisova nuuskaaja ei ikinä voi ruveta kannattamaan sitä primitiivistä käsitystä; todellinen asianymmärtävä mies pistää ulos suusta kielensä, kun nuuska varisee hyppysistä, ja ottaa sillä tavoin talteen liian osan. Csemez herran mielestä tämä on se ainoa oikea tapa, jota hän on ihmiskunnan valistamiseksi valmis milloin tahansa puolustamaan.

Paitsi tätä nyt pääpiirteissään selitettyä eroavaisuutta mielipiteissä saattaisi vain suuri ihmistuntija keksiä heissä jotain erityisiä toisistaan poikkeavaisia omaisuuksia. Heidän ulkomuotonsa, jopa kasvonsakin ovat aikaa myöden tulleet melkein samannäköisiksi, ja kun ritari Luppán rupesi käyttämään peruukkia, niin myöskin heidän hiuksensa olivat yhdennäköiset. Kuitenkin katsomme tarpeelliseksi mainita muutaman sanan näiden kunnioitettavien herrojen paremmaksi tuntemiseksi; esitän ainakin Csutkás ja Luppán herrat. — Heidän välissänsä on herra professori Csemez, hän on kultainen seos kahdesta edellisestä.

Selitys Csutkás herran persoonasta on mennytkesäisestä matkapassista kopioituna sanasta sanaan seuraava:

Uskonto: luterilainen. Syntymäpaikka: Podzemcsok, Trencséninkomitaatissa. Ikä: neljäkymmentä kahdeksan vuotta. Kasvot: pitkähköt. Nenä: tavallinen. Silmät: siniset. Hiukset: vaaleat, harmahtavat. Erityisiä tuntomerkkejä: nenä punainen.

Luppán ritarin ulkonäöstä olemme myöskin pian selvillä, kun mainitsemme, että hänen matkapassissansa oli ylläsanotuissa kohdissa vain kaksi poikkeusta, kasvot: »ympyriäiset», erityinen tunnusmerkki: »nenä tummansininen».

Mutta paljoa enemmän antaa miettimisen aihetta näiden kahden miehen luonne ja mielipiteet.

Professori Csutkás on innokas opettaja, todellinen Pestalozzi, joka lähtien kaikkein uusimmista aatteista perustaa opetuksen menestymisen oppilasten rakkauteen, pitää sen ainoana palkintonansa ja kehuu siitä suuttumatta, jotta oikein harmittaa kuullakin. Muuten ei hän puhu paljoa, istuu vain hiljaa, ajatuksiin vaipuneena iltaisin ystäviensä keskellä. Välistä hän luo silmänsä ylös, pistää hyppysellisen nuuskaa nenäänsä tavallisen sääntönsä mukaan ja mutisee itsekseen:

»He ovat niin kiintyneet minuun...»

Sitte ummistaa hän silmänsä, näyttää kuuntelevan toverien puhetta, murahtaa jotain heille, nyökkäelee hyväksyvästi päätä, kunnes vuoroin nukahtaa hetkiseksi, vuoroin taas herää.

— Niin, niin... ovat kiintyneet... — äännähtää hän taas havatessaan sekä katsoo töllistää ympärilleen.

Ystävät tietävät, että hän tällä tarkoittaa oppilaittensa rakkautta ja ovat jo aikaa siihen niin tottuneet, että pitävät sitä äännähdystä »hm» ja »hjaa» ynnä muiden ajatustenkorvaajain sanain veroisena sekä arvelevat asian ihan luonnolliseksi.

Professori Csutkás on kunniassa pidettävä mies. Vaikkei hänellä olekaan menneiltä ajoilta sellaisia mainioita ja surullisia muistoja kuin Luppán ritarilla, niin tulee kuitenkin ottaa huomioon, että hänkin on saanut kokea eläissänsä yhden ihmeellisen tapauksen, joka miltei asettaa hänet kirjallisuushistorian välittömään läheisyyteen.

Se oli hän, joka oli Petöfistä runoilijan tehnyt.

Kuulkaas, hyvät herrat, Petöfistä! Onkohan kukaan isänmaalle mainiompaa miestä kasvattanut? — Hän (professori Csutkás) oli antanut hänelle perusteet. Ja kuka saattaa väittää, etteivät nämät perusteet kelvanneet? Ei kukaan. Tapahtumat todistavat, yksin tapahtumat... todellakin vain tapahtumat.

Koiransilmät tosin väittävät, että Santeri Petrovitsch (herra Csutkás mainitsee aina runoilijaa tällä hänen alkuperäisellä nimellään) on juuri hänestä kirjoittanut: »kuitenkin päästi tuhma professori minut toiselle luokalle — taisi siihen olla runoileminenkin syynä. Mutta kun tapahtumat yksistänsä pääsevät puhumaan, niin ne todistavat, ettei se ole totta. Siellä koulun arkistossa ovat tallella viralliset oppilasluettelot, joista vielä tänä päivänä näkyy, että Petöfi häneltä sai hyvät arvolauseet. — Huomasihan hän oitis, mikä kukin oli miehiänsä.

Samasta Petöfistä liikkuu vielä Schemnitzissä muuan romantillinen tarina, josta kukin on jotakin tietävinänsä, mutta oikeastaan sitä ei kokonaisuudessaan tunne kukaan muu kuin professori Csutkás.

Sukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa, mutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo sen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina salaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta kuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa se oli vieläkin ja on kai oleva vastakin.

Herra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi... Tarina koskee tavallansa häntä itseäkin.

Tuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa kiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä kertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään noudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan vastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja pyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä hänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene mistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä nuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen yksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa esitellä muuta kuin oppiainettansa.

Jossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle, mikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä herra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee melkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin elämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta mainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on lyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka poika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän toi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut käärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa kunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi vanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii väittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä mennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi tekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat sangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat...

Sanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas perusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee, pää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee: »niin ovat minuun kiintyneet»... ja nukkuu.

Luppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen. Ei hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita, joita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on käynyt.

Hänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä kertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin hän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta surumielisyydestä.

Silloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja helläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata. Kauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa; yöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran pienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi: »älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani».

... Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme.

Puolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika, kuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä pikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän vain nyyhkytyksiltä saattaisi...

... Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran elämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen Schemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä ikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan.

Mutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä rupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin hän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran poikaa ei mikään vaivaa...

Hän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan omituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen kummallinen.

Useimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran oli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät hänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein otti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään sydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran kuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli.

Tämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa avioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä, pikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester...

Ehkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei meillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme mukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä omallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen juhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen.

TOINEN LUKU.

Kolme kättä ojentuu poimimaan yhtä kukkaa.

Luppán ritari ja Csutkás herra olivat sinä iltana, kuten kuulimme Kristinan lausuvan, Csemez herran vieraina pientä korttipeliä varten. Tätä jaloa huvitusta harjotettiin vuorottain näiden arvoisien herrojen luona. Nyt oli »kullantekijän» vuoro. Näin näet nimitettiin Csemez herraa siitä syystä, että hän suuttumatta aprikoitsi ja yritteli kullantekemistä ja vertasi kaikkien kappaleiden arvon kultaan. Virvoittavan kevätsateen arvasi hän sentneriksi kultaa; kun hän tahtoi kiittää jotakuta oppilastansa, niin lausui hän tämän järjen ja ahkeruuden olevan kullan vertaista ja kun hän toivotti onnea jollekin, niin virkkoi hän: »kullaksi muuttukoon jok’ainoa hiuskarvanne!» j.n.e. Se oli hänen heikko puolensa, jonka sopi antaa anteeksi hänen monien hyvien omaisuuksiensa vuoksi.

Herrat korttia pelasivat nytkin, puutarhan lehtimajassa. Schemnitzin kiviperäiseen maahan istutetut viiniköynnökset kitukasvuisina harvassa hiipielivät majan seinäristikkoja myöten, päivä paistoi esteettömästi kolmelle kaljulle päälaelle, armottomasti hikoilemaan arvoisat herrat saattaen. Kaikeksi onneksi Kristina korkeammasta käskystä kantoi tavan takaa pöytään virkistävää olutta, joka piti heidät valveilla ja mielet virkeinä tässä uuvuttavassa helteessä. Kristina istahti itsekin isänsä viereen silmäillen hänen korttejansa, jotka mahtoivat olla sillä kertaa sangen suotuisat, koska isä useat kerrat äännähti: »kultakorttini ovat liikkeellä».

Luppán ritari ja professori Csutkás tänäpänä ovat ihan kovan onnen poikia, sillä he häviävät ehtimiseen. Mutta kuitenkin kärsivällisinä vain hymyilevät kohtalon koville kolauksille, jonkatähden Csemez herran ihan täytyy tovereitansa ihmettelemään ruveta.

— Horribile dictu... Te olette tänään kovasti hajamielisiä. Olette todellinen kultakaivanto tänäpänä kumpainenkin. Voitin jo viidennen florinin. Noch a’ Glas Kristina!

Täyttääkseen tätä kultaista käskyä neitonen otti ruusupensaan siimeksestä kylmällä vedellä täytetyssä sangossa säilytetyistä pulloista yhden ja kaasi olutta laseihin, ensin isälle, sitte vieraille, jotka kiitollisin katsein silmäilivät pienten valkoisten kätösten hääräämistä.

Mutta nuo kiitolliset silmäilyt näyttivät tällä kertaa erittäin epäilyttäviltä. Jotakuinkin tarkka ihmistuntija olisi niistä havainnut osaksi himoa, osaksi kaihoa, toivoa sekä itsetyytyväisyyttä sekaisin. Ja olihan heillä syytä ollakin tyytyväisiä sydänkäpyseensä. Niin hän oli ihana, kuin ei olisi ollutkaan vaimosta syntynyt, vaan runoilijain elävästä mielikuvituksesta, joka on kotona kaikkialla, valikoi värejä kasvoihin ja huuliin ihmeruususista, lainaa taivaankannelta otsan muodon, huojuvalta ruovolta vartalon hempeyden, timantilta silmien kirkkauden, ja sitte saatuansa kaikkea kaunista ruusulta, rubiinilta, kastehelmiltä, päivänpaisteelta, nimittää hän sen rohkeasti muutamalla kirjaimella »ihanteeksi».

Tällainen ihanne oli Kristina.

Itse Csemez herrakin, joka ei muuten ihaile mitään muuta kuin kullan kauneutta, ei saattanut olla täysikasvuiseen neitoseen katseen luodessaan (kuinka pian ne lapset kasvavatkin aikaihmisiksi!) itsekseen murahtelematta:

»Ecce! mulier formosa...»

Kerran hänen kumppaninsa Csutkás virkkoi hänelle kahdenkesken: »oletpa, veli, päässyt pyyteittesi perille! Kultaa olet etsinyt kaiken elämäsi ajan ja nyt sinulla on palanen aimo kultaa — nimittäin Kristina.» Silloin herra Csemez kummallisesti katsoa mulautti ja hänen päähänsä johtui merkillisiä ajatuksia.

»Tosiaankin kultaa... ehta kultaa on tuo tyttö! Hehehe! Ihmiset kun ovat kieroja, niin luulevat kullaksi maan tomua. Tarkoitan tomulla ihmistä. Ja 'denique', vaikka mailma eksyykin, niin se myöskin on oikeassa, ja jos Kristinaa pidetään kullanarvoisena, niin hän kaiketi on kultaa.»

Ja sitte tulivat mieleen ne monituiset romantiset tapaukset, joista Luppán ritari (jonka tapa oli sellaisia tekaista) niin usein oli kertonut. Rikkaat ruhtinaat ja kuninkaanpojat tulevat linnoistansa kosimaan köyhiä paimentyttöjä; neitosten kädet ovat puhtoiset, kuninkaanpojat kruunu päässä, ja he notkistavat polvensa naisien edessä lausuen: »neitonen, vaihtakaamme! Jos minä saan kätösesi, niin saat sinä kruununi.» Sangen se tosin on kieroa peliä, mutta voi kuitenkin niin tapahtua, sillä jos ei sellaista olisi tapahtunut, niin ei asiata olisi präntissä ilmaistu.

Muutama aika senjälkeen tokaisi kerran Csutkás:

— Kuules Stevo! (Nimi Tapani hienonnetaan Schemnitzissä Stevoksi.) Tuo sinun kultatyttösi kasvaa aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Ennen pitkää hänestä paisuu nuori vaimo. Hän viedään sinulta pois!

Kummastellen katsoa tuijotti Csemez herra kumppaniansa.

— Vai viedään? Hehehe! Mutta minä kun en anna.

Tälle merkilliselle vastaukselle Csutkás herra ravisti päätä. Sitte veti hän taskusta esille kirjavan nenäliinansa, jota hän ensin pudisti varovaisuuden vuoksi, jos näet oppilaat olisivat päässeet siihen turkinpippuria sirottamaan, mikä sangen usein tapahtuukin, jos hän vain unhottaa nenäliinansa pöydälle; mutta huomattuaan sen tällä kertaa olevan puhtaan kaikista vieraista, asiaankuulumattomista aineksista pyyhki hän sillä pariin kertaan hikoilevaa otsaansa sekä kasvojansa.

— Mitäs maar, mitäs maar! He ovat niin kiintyneet minuun... Mitä ajattelenkaan? Niin, niin, ovat kiintyneet... Mitä taasen tuohon sinun väitteesesi tulee, Stevo ystäväni, niin ei se minun halvan mielipiteeni mukaan ole ollenkaan ajanmukaista. Luulen, ettei se ole... vakuutettu olen, Stevo veli, että puhuit vähän ajattelemattomasti... sillä se on naisen tarkoitus...

— Niin, mikä?

Csutkás herra kovasti punastui. Äkkiä sitaisi hän nenäliinan nurkan solmuun ja alkoi sitä pureksia.

— Luulen... ajattelen, — ja tarkemmasti määritellen, tohdin väittääkin, että definitsionini on hyvinkin likipitäen paikallansa, kun asetan naisen kutsumuksen pääpisteen läheiseen yhteyteen, sekä läheiseen että tavalliseen, sekä tavalliseen että yksinomaiseen yhteyteen avioliiton aatteen kanssa. Kaikissa asioissa on näet rakkaus ydinkohta... oi, kuinka ne ovat kiintyneet minuun...