Part 2

Niin he menivät, vaikka Jim-Jim ei ollenkaan mielellään jättänyt leiriä tällä hetkellä, juuri kun kuutamo oli niin kirkas, ja palasivat takasin hyvään aikaan terveenä ja eheänä tuoden muassaan suuren kimpun puita. Nauroin Jim-Jim'ille ja kysyin häneltä oliko hän nähnyt jotain, ja hän vastasi, kyllä, kyllä hän näki; hän oli nähnyt kaksi suurta, keltaista silmää tuijottavan häneen erään pensaan takaa ja kuullut jonkun kuorsaavan.

Tarkemmin tutkien keltaiset silmät, ja kuorsaaminen tuskin olivat muuta kuin Jim-Jim'in vilkkaan mielikuvituksen tuotteita, enkä juuri ollut suurin levoton tästä peloittavasta raportista; vaan nähtyäni heidän laittavan tulta, menin aituuksen sisälle ja nukahdin rauhallisesti Harry'n viereen.

Muutaman tunnin jälestä heräsin hypähtäen pystyyn. En tiedä mikä minut herätti. Kuu oli laskeutunut tahi ainakin melkein peittynyt erämaan hiljaiseen horisonttiin, ainoastaan sen punainen reuna oli jäänyt näkyviin. Myös tuulen puuska oli herännyt ja ajelehti pitkin pilven kiiruhtavia reunoja kautta tähtirikkaan taivaan, ja yleensä yön tunnelmassa oli tapahtunut suuri muutos. Tutkien taivasta päätin olevan kaksi tuntia päivännousuun.

Härät, jotka tavan mukaan olivat sidotut skotlantilaisen vankkurin aisaan olivat hyvin levottomat -- ne nuuskivat ja huokuivat yhtämittaa, nousivat ylös ja laskeutuivat alas taas, josta syystä heti epäilin niiden jotain vainuvan. Äkkiä huomasin mitä ne vainusivat, sillä viidenkymmenen kyynärän päässä meistä leijona karjui, ei kovaa, vaan kyllin äänekkäästi saadakseen sydämeni nousemaan kurkkuun.

Pharaoh nukkui vankkurin toisella puolella ja sen alla näin hänen nostavan päätään ja kuuntelevan.

"Leijona, Inkoos", hän kuiskasi, "leijona."

Jim-Jim myös hypähti ylös ja heikossa valossa taisin nähdä että hän oli kovin peloissaan.

Koska ajattelin että oli paras valmistautua arvaamattomiin tapahtumiin, käskin Pharaoh'n lisätä puita tuleen, ja herättää Harry'n, jonka tosiaan luulin voivan rauhallisesti nukkua tuomiopasuunan kaikuessa. Ensin oli hän vähän pelästynyt, vaan kohta asemamme jännittäväisyys kiihoitti häntä ja hän tuli aivan innokkaaksi saada nähdä hänen majesteettiaan vasten kasvoja. Otin sukkelan rihlapyssyni ja annoin Harrylle omansa -- Westley Richardson alaskäännettäviä kolvia, hyvin mukava ase nuorukaiselle, kirkas ja sitäpaitsi hyvä tappamaan, ja niin sitten odotimme.

Pitkään aikaan ei mitään tapahtunut, ja minä rupesin jo ajattelemaan että olisi parasta paneutua uudestaan nukkumaan, kun äkkiä kuulin äänen enemmän yskinnän kuin karjunnan kaltaisen, noin kahdenkymmenen askeleen päässä aituuksesta. Kaikki katsoimme eteemme, vaan emme voineet mitään nähdä; ja niin seurasi toinen väliaika. Oli hyvin hermostuttavaa odottaa hyökkäystä, joka saattoi tapahtua joka neljännes tunti tai olla ihan tapahtumatta; ja vaikka olin vanha tottunut tänlaisissa tehtävissä, olin levoton Harry'n puolesta, sillä on kummallista mitenkä jonkun rakkaan olennon läsnäolo vaaran hetkenä kiihoittaa, ja tämä nyt minuakin hermostutti. Luulen, vaikka oli jotenkin kylmä, että hiki valui pitkin kasvojani ja tyynnyttääkseni ajatusteni juoksua pakoitin itseäni katsomaan koppakuoriaista, jota tulen valo näkyi kiinnittävän, ja joka istui sen ääressä ajatuksissaan hieroen tuntosarviaan toisen toistansa vastaan.

Yht'äkkiä koppakuoriainen teki aika hyppäyksen, niin että oli putoamisillaan päistikkaa tuleen, ja niin teimme kaikki -- hyppäyksiä tarkoitan, eikä kumma lainkaan sillä suoraa päätä aituuksen alta kuului kamalin karjunta, joka sanalla sanoen saattoi skotlantilaiset vankkurit täräjämään ja seisahdutti hengitykseni.

Harry päästi huudahduksen, Jim-Jim ulvoi suun täydeltä, ja härkä raukat olivat niin kauhistuneet että tuskin pysyivät nahoissansa, vapisivat ja mylvivät surkeasti.

Yö oli nyt melkein täydellisesti pimeä, sillä kuu oli aivan laskeutunut ja pilvet olivat peittäneet tähdet, niin että ainoa valomme oli tuli, joka tällä hetkellä taas paloi kirkkaasti. Mutta kuten tiedätte on tulen valolla hyvin vaikea ampua, se on niin epävarma ja sitä paitsi tunkeutuu ainoastaan hyvin vähän pimeyteen, vaikka pimeän puolella oleva voi nähdä sen niin kaukaa.

Pian härät, seisottuaan hetken hiljaa, vainusivat leijonan ja tekivät niinkuin olin pelännyt -- alkoivat raastaa ja repiä itsensä irti aisasta, johon olivat sidotut, ja syöksyivät hurjina erämaahan.

Leijonat tuntevat tämän härkien tavan, jotka minun luullakseni ovat tuhmimmat eläimet auringon alla, lammas on oikea Salomon niihin verraten; ei ole ollenkaan harvinaista että leijona asettuu senlaiseen asentoon että härkälauma tai valjakko vainuu hänet, katkasee hihnat ja syöksyy pensaikkoon. Sinne tultuaan ne tietysti pimeydessä ovat avuttomat; ja silloin leijona valitsee sen, josta enin pitää ja syö sen kaikessa rauhassa.

Niin, ympäri juoksivat kuusi härkäämme ja olivat vähällä polkea meidät kuoliaaksi hurjassa vauhdissaan, jos emme tosiaan olisi pikaisesti heittäytyneet tieltä, olisimme kuolleet heidän jalkoihinsa, tai ainakin pahasti vahingoittuneet. Vaan nyt oli Harry juossut tieltä ja Jim-Jim parka, joka oli jostain paikasta käsivarrestaan tarttunut aisaan, tuli lennätetyksi suoraan -- aituuksen poikki, pudoten maahan sivulleni muutaman askeleen päähän.

Aisa meni poikki kovan painon alla. Jos se ei olisi taittunut, vaunut olisivat kaatuneet; vaan asian näin ollen härät, vaunut, vetonuorat, hihnat, taittunut aisa ja kaikki tyyni kaatui yhdessä sekamelskassa, ja oli näöltään kuin aukeamaton solmu.

Pari minuuttia tämä asian kanta sai minut unohtamaan leijonan, joka kaiken matkaansaattoi, ja sen ohella ihmettelin mitä kummaa oli nyt tekeminen, ja mitä tekisimme jos karja tunkeutuisi metsään ja eksyisi, sillä karja noin pelästyksissään laukkaa eteenpäin kuin hurjistunut, -- vaan piakkoin kiireimmän kautta tulin kutsutuksi toimintaan.

Sillä tällä hetkellä äkkäsin tulen valossa jonkunlaisen keltaisen kiillon suuntautuvan ilman läpi meihin.

"Leijona! Leijona!" hoilotti Pharaoh, ja samassa suuri, nääntynyt naaras leijona nähtävästi puolihulluna nälästä, astui suoraan aituuksen keskelle, ja seisoi siellä savuisessa pimeydessä pieksäen häntäänsä ja ulvoen. Tartuin pyssyyni ja ammuin, vaan osaksi hämmennyksestä, osaksi mielenliikutuksesta ja epävarman valon tähden hairahduin ja melkein ammuin Pharaoh'oon. Rihlapyssyn valo valaisi vahvasti koko näytelmän, ja voin vakuuttaa teille että se oli raivokas -- härkien temmeltävä joukko pyöri vaunujen ympäri senlaisessa sekamelskassa, että heidän päänsä näyttivät kasvavan heidän takaruumiistaan ja sarvet tunkeutuvan ulos selästä; Jim-Jim etualalla, jonne härät olivat hänet heittäneet hurjassa juoksussaan, ojenteli itseään kauhistuksissaan; ja taulun keskustana suuri, nääntynyt leijona mulkoellen ympärilleen nälkäisillä keltaisilla silmillään, ulvoen ja ulisten ikäänkuin hän mielessään miettisi mitä tehdä.

Kauan ei se kumminkaan miettinyt, sillä juurikuin liekki oli sammunut ja ennenkun ennätin ampua uudestaan se hyppäsi ilkeästi läähättäen Jim-Jim raukan päälle.

Kuulin onnettoman pojan huutavan ja melkein samassa silmänräpäyksessä näin hänen jalkansa heilautettavan ilmaan. Leijona oli tarttunut hänen niskaansa ja äkkinäisellä nytkäyksellä heittänyt hänen ruumiinsa selkänsä yli, niin että jalat riippuivat toisella puolella. [Tiedän erään leijonan, joka kantoi kaksivuotiaan härän neljä jalkaa korkean kivisen vallin yli tällä lailla, ja vielä peninkulman päähän metsään sen taakse. Se tuli sitten myrkytetyksi strykniinistä, jota oli pantu härän vatsaan, ja minulla on vieläkin sen kynnet.]

Sitten ilman vähintäkään epäilystä ja nähtävästi ilman mitään vaikeutta, se raivasi itselleen tien aituuksen alta, ja kantaen Jim-Jim parkaa katosi pimeyteen kylpypaikkaan päin, josta jo olen kertonut.

Me nousimme pystyyn aivan hurjina pelosta ja kauhusta, ja syöksimme raivokkaasti sen jälkeen, ampuen umpimähkään laukauksia, siinä toivossa että se niitten pelosta jättäisi saaliinsa, mutta emme nähneet emmekä kuulleet mitään. Leijona oli kadonnut pimeyteen ottaen Jim-Jim'in mukaansa, ja heitä seurata päivän valkenemiseen olisi ollut hurjuutta. Antautuisimme vaan vaaralle alttiiksi ja joutuisimme saman kohtalon alaisiksi.

Niin hiivimme vavahtavalla ja raskaalla sydämellä takasin leiriimme ja istuuduimme odottamaan päivänvaloa, johon tuskin enään oli tuntiakaan. Oli kerrassaan hyödytöntä hakea härkiäkään sitä ennen, istumme siis vaan ihmettelemässä, mitenkä taisi niin käydä että Jim-Jim otettiin ja me toiset jäimme, ja koetimme vielä toivoa että palvelija parkamme armollisesti pelastuisi. Vihdoin heikko valo häämöitti kuin kummitus metsän kaltevalla rannalla ja pilkoitti härkien sotkeutuneilla sarvilla, kalpeina ja peloissamme läksimme selvittämään näitä ennenkun päivä niin valkenisi että voisimme lähteä leijonata ajamaan, joka oli vienyt Jim-Jim'in. Vaan täällä odotti meitä uusi levottomuus, sillä kun vihdoin äärettömällä vaivalla olimme saaneet avuttomat elukat irti, tulimme huomaamaan että yksi paraista oli hyvin kipeä. Siitä ei epäilystäkään, se seisoi heikosti, jalat hajallaan ja pää riippui alhaalla. Sillä oli punatauti, olin varma siitä. Härkä se aina on syypäänä kaikkiin suurimpiin vaikeuksiin matkoilla Etelä-Afrikassa. Se on neekeriä lukuun ottamatta ärsyttävin eläin maailmassa. Sen ruumiinrakennus on heikko, eikä se koskaan laiminlyö tilaisuutta sairastua johonkin salaperäiseen tautiin. Se laihtuu pienemmästäkin suuttumuksesta, ja kuolee nälkään pelkästä ilkeydestä; jota vastoin sen suurimpana ilona on kieltäytyä vetämästä, kun se viihtyy hyvin jonkun virran luona, tai vaununpyörä tarttuu liejuiseen kuoppaan. Aja sillä muutama peninkulma huonoa tietä ja sinä näet että sillä on haava jalassa; päästä se syömään laitumelle ja sinä huomaat että se on juossut tiehensä, tai jos se ei ole sitä tehnyt, on se häijy tahallisesti syönyt "tulpaania" ja myrkyttänyt itseään. Aina ovat asiat jotenkin hullusti sen suhteen. Härkä on järjetön luontokappale. Esimerkkinä sen tavallisesta käytöksestä on sairastuminen -- ja luultavasti punatautiin, juuri kuin leijona on tempaissut sen paimenen pois. Sitäpä olisin voinut odottaakin, ja siksipä en ollut pettynyt, enkä hämmästynyt.

No niin, ei auttanut tässä itkeminenkään, vaikka melkein olin sillä tuulella, sillä jos tällä yhdellä oli punatauti, oli luultavasti toisillakin, vaikka olin ostanut ne "karaistuna" s.o. koeteltuna senlaisia tauteja kuin punatautia ja keuhkotautia vastaan. Ajan pitkään sitä karaistuu tänlaisten asiain suhteen Etelä-Afrikassa, sillä epäilen että missään muualla maailmassa on eläinten hukka niin suuri kuin siellä.

Otin rihlapyssyni ja käskien Harry'n seurata itseäni, (sillä meidän oli jättäminen Pharaoh'n valvomaan härkiä, Pharaoh'n laihaa karjaa, kuten niitä kutsuin), syöksin katsomaan jos ei voisi löytää jotain Jim-Jim'iin kuuluvaa. Maaperä pienen leirimme ympärillä oli kovaa ja kallioista, emmekä voineet nähdä mitään jälkiä leijonasta, vaikka ihan aituuksen ulkopuolella huomasimme pari pisaraa verta. Noin kolmensadan kyynärän päässä leiristä vähän oikealle, oli maatilkka jossa kasvoi sokuripensaita ja tavallisia mimosapuita, ja tänne minä suuntasin, ajatellen että leijona varmaan oli tarttunut täällä saaliiseensa nielastakseen sen. Pujottelimme pitkän ruohikon läpi, joka oli taipunut alas märän kasteen painosta. Kahdessa minuutissa olimme läpimärät aina reiteen asti, ikäänkuin olisimme vedessä kahlanneet. Pääsimme sentään pensaikkoon, ja aamun harmaassa valossa me varovasti ja hiljaa tunkeusimme sinne. Oli hyvin pimeätä puitten alla, sillä aurinko ei vielä ollut noussut, kuljimme siis suurimmalla huolella peläten joka hetki töyttäävämme leijonaan Jim-Jim paran luita nuolemassa. Mutta mitään leijonaa emme voineet nähdä, ja mitä Jim-Jim'im tulee ei hänestä löytynyt edes sormenniveltä, Siis tänne he eivät olleet tulleet.

Pujotellen pensaitten läpi haimme jokaisen mahdollisen paikan, vaan samalla tuloksella.

"Epäilen että se on kantanut hänet suoraa päätä pois", sanoin viimein synkästi. "Kaikessa tapauksessa hän nyt on kuollut, niin että Jumala olkoon hänelle armollinen, me emme voi häntä auttaa. Mitä nyt tehdä?"

"Minusta olisi parempi mennä peseytymään lammikkoon ja sitten palata jotain syömään. Olen likanen", sanoi Harry.

Tämä oli käytännöllinen joskin jotenkin tunteeton neuvo. Ainakin minuun vaikutti tunteettomasti puhua kylpemisestä, kun Jim-Jim parka niin vast'ikään oli tullut syödyksi. Mutta en kuitenkaan antautunut tunteilleni, siis menimme sille kauniille paikalle, jonka jo olen kuvannut. Minä saavutin sen ensiksi kavuten alas sananjalkaista töyryä. Sitten käännyin ympäri ja syöksyin takasin kimakasti kirkaisten, sillä melkein jalkaini alta kuului kauhistuttavin murina.

Olin melkein astunut kivipaadella nukkuvan leijonan selälle: samalla kivellä meidän oli tapana pyyhkiä itseämme kylvyn jälkeen. Nuristen ja möristen, ennenkun taisin mitään tehdä, ennenkun edes ehdin pyssyni virittää, se oli laukannut kristallisen lammikon yli ja katosi töyryn toiselle puolelle. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, pikaisesti kuin ajatus.

Se oli nukkunut kivilevyllä, ja oi, kauhistus! mikä lepäsi sen vieressä? Jim-Jim raukan veriset jäännökset verellä tahratulla kalliolla.

"Oi! isä, isä!" huusi Harry; "katso veteen!"

Katsoin. Siellä uiskenteli miellyttävän, tyynen lammikon keskellä Jim-Jim'in pää. Leijona oli purrut sen suoraan poikki, ja se oli vyörynyt alas kaltevata kalliota veteen.

III LUKU.

Emme enään milloinkaan kylpeneet tässä lammikossa; minä en ainakaan puolestani koskaan voinut katsella sen rauhallista pintaa huojuvien sananjalkain reunustamana, ajattelematta kamalata päätä, joka pyöri ja kellui ja keikkui pois veteen, kun koetimme sitä ottaa kiinni.

Jim-Jim raukka! Me kaivoimme hänen jäännöksensä, joita ei ollut paljon, vanhassa leipäsäkissä maahan, ja vaikka hänen eläessään hänen hyveensä eivät olleet suuret, olimme nyt kun hän oli poissa melkein itkussa hänen tähtensä. Harry todella itkikin hillittömästi; Pharaoh mutisi jotain hyvin rumaa zulun kielellä ja minä tein hiljaa pienen lupauksen itselleni saattavani leijonan pois päiviltä jos vaan suinkin voisin, ennen kahden vuorokauden kuluttua.

Niin, me siis hautasimme hänet, ja siinä hän lepäsi leipäsäkissä (jota en oikein mielelläni antanut sillä se oli ainoamme), jossa eivät leijonat häntä enään häirinneet -- mahdollisesti hyenat, jos ne luulevat sen maksavan vaivaa. Kaikessa tapauksessa ei hän siitä tiedä; ja niin loppuu kertomus Jim-Jim'istä.

Kysymys oli nyt ratkaistava mitenkä saada murhaaja pauloihin. Tiesin että se kyllä palaisi nälän sitä ahdistaessa, mutta en tiennyt milloinka se tapahtuisi. Se oli jättänyt niin vähän Jim-Jim'istä jälelle, että tuskin luulin sen tulevan ensi yönä, jos ei sillä ollut poikasia. Lisäksi tiesin että ei olisi viisasta jättää sen tuloa sattuman varaan, siis aloimme tehdä pieniä valmistuksia. Ensimäiseksi varustimme aituuksen pensaisen töyrään, laahaten suuren määrän piikkipuun latvoja kokoon, asetimme ne toistensa päälle siten että piikit tulivat ulospäin. Jim-Jimin kohtalon jälkeen tämä varovaisuus näytti hyvin välttämättömältä, sillä kuten Kafferit sanovat, johon yksi pukki harppaa, sinne toinenkin seuraa, saatikka sitten senlainen eläin kuin leijona, joka on tunnettu niin toimivaksi ja voimakkaaksi. Ja nyt tuli toinen kysymys, kysymys kuinka saisimme leijonan viekoitelluksi palaamaan? Leijonilla on omituinen taito ilmestyä aivan odottamatta, ja tahallaan pysyytyä poissa kun niiden läsnäoloa halutaan. Tietysti oli mahdollista jos sille Jim-Jim oli mieluinen, että se tulisi takasin katsomaan vieläkö hänen sisälmyksiään löytyisi, mutta siihen ei voinut luottaa.

Harry, joka kuten sanoin oli tavattoman käytännöllinen poika, kehoitti Pharaoh'ta menemään aituuksen ulkopuolelle kuutamoon istumaan jonkinlaiseksi syötiksi, vakuuttaen hänelle ett'ei hänellä ollut mitään pelon syytä, me tietysti tappaisimme leijonan, ennenkun tämä tappaisi hänet. Pharaoh ei kumminkaan, kumma kyllä, näkynyt pitävän tästä kehoituksesta. Hän läksi kuitenkin, hyvin suuttuneena Harryyn, joka oli tämän keksinyt.

Vaan nytpä minulle johtui mieleen jotain.

"Jupiterin nimessä!" sanoin, "onhan meillä sairas härkä. Se kuolee ennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin voi se olla meille hyödyksi."

No niin, noin kolmenkymmenen askeleen päässä meidän aituuksestamme, katsellessa alas kukkulalta virtaan päin, oli puun kanto, johon salama oli iskenyt monta vuotta takaperin, se oli kahden pensasryhmän välillä, jotka seisoivat erikseen noin viidentoista askeleen päässä siitä. Tähän oli hyvä sitoa härkä; siis vähän ennen auringonlaskua sairas eläinraukka talutettiin paikalle ja sidottiin sen vähääkään aavistamatta mistä syystä; ja me aloimme pitkän yötsymme, tällä kertaa ilman tulta, sillä tarkoituksemme oli houkutella leijonaa peloittamatta sitä.

Tuntikausia odotimme, pitäen itseämme valveilla nipistämällä toinen toisiamme, ja ohimennen sanoen on vallan merkillistä kuinka erilainen mielipide nipistäjällä ja nipistetyllä voi olla nipistyksen voimasta -- mutta ei mitään leijonaa kuulunut. -- Kuu nousi, laskeutui, viimein se meni levolle ja pimeys nielasi maan, vaan mikään leijona ei tullut meitä nielemään. Odotimme aamun valkenemiseen, emmekä uskaltaneet mennä levolle, vaan viimein monta pahaa ajatusta mielessä, koetimme nukahtaa niin hyvin kuin mahdollista, vaan huonoa se oli.

Aamulla menimme ampumaan, ei halusta eikä kutsumuksesta, olimme liian alakuloiset ja väsyneet, mutta meillä ei ollut enään ruokaa. Runsaasti kolme tuntia vaelsimme paahtavassa päivänpaisteessa etsien jotain tapettavaa, mutta ilman minkäänlaisia seurauksia. Jostain tuntemattomasta syystä metsänriista oli hyvin harvassa tällä kohdalla, vaikka ollessani täällä kaksi vuotta takaperin, täällä löytyi kaikkia suuria metsäeläimiä sarvikuonoa ja elefanttia lukuunottamatta, erittäin ylellisesti. Nyt kuljeskeli täällä ainoastaan leijonia ja luulen että ne olivat niin rohkeita ja julmia syystä että metsänriista, josta ne elävät oli ajaksi loppunut. Yleisenä sääntönä mainitaan että leijona on kylläkin ystävällinen eläin jos saa olla rauhassa, mutta nälkäinen leijona on yhtä vaarallinen kuin nälkäinen ihminen. Kuulee paljon erilaisia mielipiteitä leijonan urhoollisuudesta, mutta minun kokemukseni mukaan se hyvin paljon riippuu sen vatsasta. Nälkäinen leijona ei väisty leikin vuoksi, jota vastoin kylläinen pakenee hyvinkin pientä kuritusta.

Tavoittelimme kaikkialla, vaan emme mitään nähneet; ja viimein täydellisesti uupuneina ja pahalla tuulella käännyimme paluumatkalle, astuen äkkijyrkän kukkulan poikki. Juuri kulkiessamme vuorenselänteen yli, seisahduin, sillä noin kuudensadan kyynärän päässä minusta vasempaan, näin ylevän antiloopin (Strepsiceros kudu), joka kohotti kauniit, koukeroiset sarvensa ylös taivaan vienoa sineä kohti. Näin pitkältäkin, sillä kuten muistanette ovat silmäni hyvin tarkat, taisin selvästi nähdä valkoiset juovat sen sivulla valon siihen langetessa, ja sen suuret, terävät korvat värähtivät hyönteisten niitä kiusatessa.

No niin, vaan kuinka saavuttaisimme sen? Olisi ollut naurettavaa koettaa ampua niin pitkän välimatkan päästä, ja sitäpaitsi sekä maa että tuuli soveltui hyvin huonosti salametsästykselle. Ainoa mahdollisuus oli palata ainakin peninkulman verran, ja ilmestyä toiselle puolen antiloopia. Kutsuin Harry'n luokseni ja ilmoitin hänelle mikä minusta oli viisainta, kun äkkiä ilman vähääkään viivykettä, koodoo pelasti meidät enemmästä hämmingistä syöksyen äkkiä alas kukkulata kuin lentävä raketti. En tiennyt mikä sitä oli peloittanut, ainakaan emme me. Ehkä jokin hyena tai leopardi -- tiikeri kuten me sitä siellä nimitimme -- oli tuota pikaa näyttäytynyt; oli miten oli, pois se meni, enkä milloinkaan ole nähnyt metsäkauriin liikkuvan sukkelammin. Pelkään että unohdin Harry'n läsnäolon ja käytin karkeata puhetapaa, vaan minulla oli tosiaankin lieventäviä asianhaaroja. Harry seisoi katsellen kauniin eläimen juoksua. Yht'äkkiä se hävisi pensasten taakse uudestaan ilmestyäkseen viidensadan askeleen päässä meistä; verrattain samalla korkeudella. Sen siinä hyppiessä satuin katsomaan Harryyn päin, ja huomasin ällistyen että hän oli kohottanut pyssynsä olalleen.

"Sinä nuori aasi!" huudahdin, "et suinkaan vaan aikone" -- ja juuri tällä hetkellä pyssy pamahti.

Minkä sitten näin on tavallaan merkillisintä mitä olen nähnyt metsästysajallani. Antiloopi oli hypähtänyt pystyyn ja harpannut kivikasan yli, etujalat koukussa ruumista vastaan. Yht'äkkiä ojentuivat jalat suonenvedontapaisesti ja se putosi jalkainsa päälle niitten jälleen letkahtaessa kokoon.

Alas putosi ylevä kauris, alas päälleen. Hetken aikaa näytti kuin olisi se seisonut sarvillaan, takajalat korkealla ilmassa, ja sitten se kaatui ja lepäsi hiljaa.

"Suuri Jumala!" sanoin, "sinä olet sattunut siihen! Se on kuollut!"

Harry oli ääneti, hän tuijotti vaan kauhistuneena senlaista ihmettä, enkä minäkään koskaan ole nähnyt moista kamalata onnen potkausta. Mieskin, mitä sitten poika, saattaisi ampua tuhatta senlaista laukausta osaamatta esineeseen, joka, huomatkaa se, juoksi ja laukkasi kallioitten yli viisiäsatoja kyynäriä; ja tässä tämä poikanen yhdellä pamauksella ainoastaan vaistoonsa luottaen, sillä hän ei tähdännyt -- oli kaatanut kauriin maahan kuolleena. En tehnyt sen enempiä muistutuksia, sillä hetki oli liian juhlallinen, johdin vaan askeleemme paikalle, jossa kauris makasi. Siinä se lepäsi kauniisti ja hiljaan; ja tuossa, puolivälissä niskasta alaspäin oli pieni, sievä reikä. Luoti oli lävistänyt selkäytimen, mennen suoraan selkänikaman läpi ja ulos toiselta puolelta.

Oli jo ilta, kun leikattuamme niin paljon parasta ravintoa kauriista kuin saatoimme kantaa ja sidottuamme punaisen nenäliinan ja muutamia ruohotupsuja sen koukeroisiin sarviin, (jotka sivumennen sanoen lienevät olleet lähes viisi jalkaa pitkät), varjellaksemme sitä shakaaleilta ja korppikotkilta, palasimme lopullisesti leiriin tapaamaan Pharaoh'ta, joka oli hyvin huolissaan poissaolostamme, ja vastaanotti meidät sillä hauskalla sanomalla että toinen härkä oli kipeä. Vaan ei tämäkään kauhea uutinen voinut murtaa Harry'n ylpeyttä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, minä tosiaankin luulen että hän sisimmässä sydämessään luki kauriin kuoleman oman taitavuutensa ansioksi. Vaikka poika oli kylläkin aimo ampuja, oli se kumminkin naurettavaa, ja sanoinkin sen hänelle suoraan.

Lopetettuamme iltasemme, kauriin paistin (joka olisi ollut parempi jos kauris olisi ollut vähän nuorempi) rupesimme jälleen odottamaan Jim-Jim'in murhaajaa. Päätimme taas asettaa onnettoman härän, joka nyt veti viimeistä virttään, syötiksi, vaikka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan. Pharaoh kertoi sen kaiken iltapäivää käyneen ympäri kehässä kuten nautaeläimet punataudin viimeisessä asteessa tavallisesti tekevät. Nyt se oli paikallaan ja heilutti alasvaipunutta päätään edestakasin. Me siis sidoimme sen puunkantoon kuten edellisenä yönä, tietäen että jollei leijona tapa sitä, se muutenkin kuolee ennen aamua. Vieläpä pelkäsin sen heti kuolevan, jossa tapauksessa siitä ei olisi ollut suurin hyötyä syöttinä, sillä leijona on urheilijaeläin, ja jos se ei ole kovin nälkäinen, se yleensä mieluimmin teurastaa itse ateriansa, vaikka kerran tapettuansa saaliin se palaa takasin sen luo yhä uudestaan.

Niin me siis istuimme kuten edellisenä iltana, tunti toisensa perästä, kunnes Harry viimein vaipui raskaasen uneen, ja minäkin vaikka olen tottunut tämänkaltaisiin tapahtumiin, taisin tuskin pitää silmiäni auki. Olin tosiaan juuri torkahtamaisillani kun Pharaoh antoi minulle tuuppauksen.

"Kuulkaa!" hän kuiskasi.

Olin tuokiossa hereillä ja kuuntelin voimaini takaa. Pensaskimpusta, joka oli oikealla ukkosenlyömästä kannosta, johon sairas härkä oli sidottu, kuului heikko, jyskäävä ääni, joka heti uudistui. Jotain liikkui siellä heikosti ja tuskin kuuluvasti, vaikka yön syvässä hiljaisuudessa jokainen ääni tuntuu kovalta.