Part 8

"Onpas vaan", sanoi Naskalin Mooses ja astui esille. Hän oli väkevä kasakka, oli ollut päällikkönä monilla meriretkillä ja kaikellaista kovaa kokenut. Kerran lähellä Trapetsuntia olivat he joutuneet turkkilaisten vangeiksi. Kädet ja jalat kahleissa pantiin heidät kaleerilaivaan. Viikottain saivat he olla ilman ruokaa ja juomana tarjottiin heille suolaista merivettä. Kaiken kärsivät nämä vankiraukat, vaan uskoansa he eivät hyljänneet. Päällikkö Mooses Naskali yksinään ei jaksanut kaikkea kestää; hän polki jalkainsa alle pyhän lain, pani vastenmielisen turbaanin syntiseen päähänsä, pääsi pashan suosioon, sai avaimet haltuunsa ja määrättiin orjain päälliköksi. Kova suru silloin valtasi kaikki vangit, sillä he tiesivät, että jos oma mies uskonsa myy ja sortajain puolelle liittyy, niin kahta vaikeampi on olla hänen käsissään. Niin kävikin. Mooses Naskali panetti heidät kolminkertaisiin rautoihin ja antoi heille aikalailla selkään. Mutta kun turkkilaiset ihastuneina tuollaisesta palvelijasta rupesivat pitoja pitämään ja joivat itsensä vastoin uskontoansa juovuksiin, niin silloin toi Naskalin Mooses kaikki kuusikymmentäneljä avainta ja antoi ne orjille. Näillä avasivat he kahleensa, heittivät ne mereen ja tarttuen aseisiin tappoivat kaikki turkkilaiset. He saivat myöskin runsaan saaliin ja palasivat mainehikkaina kotimaahansa. Kauvan vielä banduran soittajat ylistivät Naskalin Moosesta. Olisi hänet koshevoiksikin valittu, mutta omituinen oli mies. Toisinaan hän suoritti sellaisia tekoja, joista eivät älykkäimmätkään olisi suoriutuneet, toisinaan taas käyttäytyi kuin hölmö. Välisti hän joi kaikki vaatteet päältään ja velkaantui melkein joka miehelle Sjetshissä ja vieläpä varastikin. Usein yöllä otti hän salaa vieraasta osastosta suitset ja satulan ja möi ne kapakoitsijalle. Tuollaisesta häpeällisestä teosta sidottiin hänet kaakinpuuhun ja viereen pantiin kalikka, jolla jokainen ohikulkija sai voimiensa mukaan kerran häntä lyödä, mutta eipä ollut koskentakaisten joukossa miestä, joka olisi kättään häntä vastaan nostanut, sillä he kaikki muistivat hyvin hänen entiset ansionsa. Semmoinen oli miehiään Naskalin Mooses.

"Onpa täällä sellaisia, jotka antavat selkään teille, te koirat!" huusi Naskali heittäytyen puolalaisten kimppuun. Ja nytkös vasta tappelu syntyi. Sateli siinä iskuja puolelta jos toiseltakin. Puolalainen löi rikki Naskalin haarniskan ja miekan terä tunkeutui ihoon saakka. Punaiseksi kävi kasakan paita. Mutta siitä ei Naskali paljoakaan välittänyt, vaan kohotti rotevan kätensä. Voimakas olikin tuo jäntevä varsi ja suoraan puolalaisen päähän suuntasi huiman iskunsa. Kauvas lensi vaskinen kypäri, vihollinen horjahti ja kaatui maahan, ja nytkös Naskali vasta oikein yltyi iskemään. Mutta samassa työnsi muuan palvelijoista puukkonsa hänen kaulaansa. Naskali pyörähti ja oli jo saavuttaa tuon uskalikon, mutta äkkiä hän katosi ruudin savuun. Kaikilta puolin alkoivat pyssyt paukkua. Jo horjahti Naskali ja tunsi saaneensa kuolettavan haavan. Hän kaatui, asetti kätensä haavalle ja sanoi kääntyen toverien puoleen: "Hyvästi, panit, hyvästi, veljet! Ijäti seisköön oikeauskoinen Venäjän maa ja ijäti sen kunnia kukoistakoon!" Sitten painuivat silmät kiinni ja tuimasta ruumiista lähti kasakan sielu. Mutta tuolla jo rientää Zadorozhnij miehineen, tuolla jo osaston päällikkö Versyhvist rivejä murtaa ja esiin kiiruhtaa myöskin Balaban.

"Panit", kysäsi Taras osastojen päälliköiltä, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakan voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."

Ja ankarasti hyökkäsivät he eteenpäin hajottaen vihollisen rivit. Lyhyt eversti käski lyödä rumpua ja nostaa kahdeksan lippua saadaksensa hajallaan olevat joukkonsa kokoon. Puolalaiset kiirehtivät lippujensa luo. Mutta eivät he vielä ehtineet edes järjestyä, niin jo hyökkäsi uudelleen Kykybenko miehineen heidän kimppuunsa sekä ryntäsi suoraan paksun everstin kimppuun. Päällikkö ei kestänyt ryntäystä, vaan käänsi hevosensa ja kiirehti pakoon. Mutta Kykybenko riensi perään ja ajoi häntä takaa yli kentän, estäen häntä yhtymästä omaan joukkoonsa. Tuon huomasi sivuosastosta Stepan Gurka, joka äkkiä läksi hänen peräänsä suopunki kädessä. Tarkalla kädellään heitti hän paulan silmukan everstin kaulaan. Mustaksi muuttui lihava eversti ja tarttui molemmin käsin nuoraan, koettaen reväistä sitä pois, mutta samassa iski toinen keihäänsä hänen vatsaansa ja naulitsi hänet maahan. Lyhyt oli kuitenkin Gurkankin ilo! Pian oli neljä keihästä lävistänyt hänen ruumiinsa. Poloinen ehti vain lausua: "Turmio vihollisille! Iäti riemuitkoon Venäjän maa!" Samassa hän heitti henkensä.

Kasakat katsahtivat ympärilleen. Tuollahan jo Metelitsa jakelee iskuja ja kaataa vihollisia; tuossa taistelee urhokkaasti Nevylytskij ja kuorman luona Zakmtygyba tuimasti ahdistaa vihollisia; tuolla tapellaan aivan kuormain päällä.

"Kuulkaa, panit!" lausui atamani Taras, ratsastaen kaikkien edelle. "Onko vielä ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."

Mutta jo putosi kuormalta Bovdjug. Suoraan sydämeen oli kuula sattunut. Vielä kerran hän kuitenkin kokosi voimansa ja virkkoi: "En sure, että minun täytyy maailmasta erota. Suokoon Jumala kaikille tällaisen kuolon! Iäti kukoistakoon Venäjän maa!" Ja ilmoille kohosi Bovdjugin henki, kertoakseen vainajille, kuinka taistellaan Venäjän maassa, ja vielä parempaa -- kuinka siellä kuollaan pyhän uskon edestä.

Balaban, osaston päällikkö, kaatui pian hänkin. Kolme kuolettavaa haavaa oli hän saanut keihäästä, kuulasta ja miekasta. Parhaimpia kasakoita oli Balaban. Monta mainehikasta meriretkeä oli hän päällikkönä ollessaan suorittanut, ja mainehikkain niistä oli retki Anatolian rannoille. Sieltä oli saatu paljon saalista: kultarahoja, kalliita tavaroita ja koristeita, mutta kova heitä kohtasi paluumatkalla, he kun joutuivat turkkilaisten kuulien tuiskuun. Kun turkkilaisesta laivasta laukaistiin tykit heihin, niin puolet veneitä silloin pyörähti ylösalasin ja moni mies hukkui; mutta veneen laitaan sidotut kaislat estivät alukset uppoamasta. Balaban kiiruhti pakoon, soutaen kaikin voimin ja asettui veneineen suoraan aurinkoon päin, etteivät turkkilaiset voineet häntä nähdä. Koko yön he sitten kauhoilla ja lakeilla ammensivat vettä veneestä ja reikiä paikkailivat. Housuistaan he tekivät purjeet ja kiitivät pakoon nopeakulkuisesta turkkilaisesta laivasta. Mutta eipä siinä kyllä, että ehein nahoin palasivat Sjetshiin; vieläpä toivat he kullalla kirjaillun messupuvun Mezhigorskin luostarin arkkimandriitille Kiovassa ja hopeaiset puitteet Pokrovin kirkkoon Koskentaassa. Ja kauan banduuransoittajat ylistivät kasakkaan uljuutta. Nyt kallistui vanhan sotilaan pää, ja tuntien kuoleman lähestyvän lausui hän hiljaa: "Loppuni lähestyy, hyvät panit, mutta kunniakkaan saan kuoleman. Seitsemän vihollista olen miekallani maahan kaatanut, yhdeksän keihäälläni lävistänyt, monet on ratsuni polkenut jalkojensa alle, ja kuinka monta olenkaan ampunut, sitä en muistakaan. Iäti eläköön Venäjänmaa!" Ilmoille häipyi sankarin henki.

Kasakat, kasakat, turmioon on joutumaisillaan koko joukkonne koristus! Kykybenko on joutunut kierrokseen. Seitsemän miestä on hänellä enää jälellä koko osastosta ja nekin jo ovat uupumaisillaan. Koko hänen pukunsa on veressä. Nähtyänsä miehen joutuneen pulaan kiiruhti itse Taras apuun. Mutta liian myöhään tulivat kasakat. Jo oli keihäs lävistänyt hänen sydämensä ennenkuin he paikalle ehtivät. Hiljalleen hän vaipui heidän syliinsä ja virtana vuoti nuori veri kuin kallis viini. Kykybenko katsahti ympärilleen ja huudahti: "Kiitän Jumalaa, että saan kuolla teidän silmienne edessä! Tulkoon meidän jälkeemme meitä parempia miehiä, ja iäti kukoistakoon Vapahtajan rakastama Venäjän maa!" Ruumiista erkani nuori sielu ja kohosi ilmoille hyvien henkien saattamana.

"Panit", kysyi Taras jälelle jääneiltä osastoilta, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"

"Viel' on taatto, ruutia, vielä kestää kasakkain voima, vielä eivät horju kasakkain joukot."

Ja uudelleen hyökkäsivät kasakat, ikäänkuin he eivät olisi tappioita kärsineetkään. Ei ollut enää osastopäälliköitä jälellä kuin kolme. Virtoina vuoti veri jo kaikkialla. Paikottain näkyi korkeita ruumisläjiä. Taras katsahti taivaalle ja huomasi siellä kurkiparven. "Hyvänä enteenä ovat nuo jollekin." Mutta tuossa jo nostettiin keihään päässä Metelitsan päätä ja Pisarenko räpäytti silmiään toisen keihään päässä. Neljäksi kappaleeksi oli hakattu Ohrini Guska.

"Nyt eteenpäin!" huusi Taras ja viittasi liinallaan. Ostap ymmärsi merkin ja hyökkäsi väijyksistään ankarasti hevosväen kimppuun. Puolalaiset eivät kestäneet rynnäkköä, ja Ostap ajoi heidät suoraan siihen paikkaan, missä oli seipäitä ja keihään palasia pistetty maahan. Hevoset alkoivat kompastua, pysähtyivät äkkiä ja niiden päitten yli lensivät miehet maahan. Samassa se osasto, joka oli seisonut viimeisten kuormain takana laukasi pyssynsä. Nyt vasta syntyi sekasorto puolalaisten leirissä ja kasakat rohkasivat mieltänsä. "Voitto on meidän!" huusivat koskentakaiset. Soitettiin torvea ja voiton lippu nostettiin. Kaikkialla pakenivat puolalaiset. "Ei ole voitto vielä perinpohjainen!" sanoi Taras, silmäillen kaupungin portteja. Ja totta hän puhuikin. Portit avautuivat ja kentälle ajoi husaarirykmentti, kaiken ratsuväen kaunistus. Rykmentin etunenässä ratsasti muita uljaampi ja kauniimpi ritari. Mustat hiukset liehuivat vaskisen kypärin alta. Käsivarren ympäri oli sidottu kallis huivi, kauneimman immen neuloma. Taras hämmästyi tunteissaan tuon ritarin Andreiksi. Haluten ansaita kalliin immen antaman lahjan riensi Andrei huimasti eteenpäin kuin nuori jahtikoira.

Vanha Taras pysähtyi ja katseli, miten Andrei raivasi itselleen tietä iskien ja huitoen oikealle ja vasemmalle. "Kuinka? Omia miehiäsikö sinä maahan lyöt, omiasiko, onneton?"

Mutta Andrei ei erottanut, ketä hänen edessään oli omiako vai muita. Hän ei nähnyt mitään. Kiharat vain, kiharat pitkät hän näki, ja rinnan ja kaulan, valkoisen kuin joen joutsenen, ja hartiat ja kaiken, mikä on luotu mielettömiä suuteloita varten.

"Pojat, houkutelkaapas hänet tänne metsään!" huusi Taras. "Houkutelkaa hänet minun luokseni."

Kolmekymmentä nopeinta kasakkaa noudatti heti käskyä ja hyökkäsi husaareja kohden. He ryntäsivät sivulta etumaisten kimppuun, erottivat heidät muista ja jakelivat iskuja oikealle ja vasemmalle. Golokopitenko iski miekallaan Andreita selkään ja samassa lähtivät kasakat karkuun niin nopeasti kuin ratsut ehtivät.

Andrein suonissa kiehahti nuori veri. Iskien kannukset ratsunsa kupeisiin riensi hän taaksensa katsahtamatta huimaa vauhtia kasakkain perään huomaamatta, että ainoastaan kaksikymmentä miestä jaksoi häntä seurata. Mutta täyttä laukkaa pakenivat kasakat ja kääntyivät metsää kohti. Jo oli Andrei saavuttamaisillaan Golokopitenkon, kun äkkiä vahva käsi tarttui hänen ratsunsa suitsiin. Hän katsahti ylös: hänen edessään oli Taras. Andrei kalpeni ja alkoi vavista kuin haavan lehti. Hän vaaleni kuin koulupoika, joka tehtyään jonkun kepposen toverilleen, saa tältä iskun otsaansa viivottimella ja kiehahtaen hyppää paikaltaan ja ajaa toveriansa takaa, valmiina repimään hänet kappaleiksi, mutta äkkiä syöksyy luokkaan tulevaa opettajaa vastaan. Silloin on heti vimma voimaton ja raivo katoaa. Samalla tavoin katosi Anreinkin raivo, katosi jäljettömiin. Edessään hän näki vaan julman isänsä.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi Taras, katsoen häntä suoraan silmiin. Sanattomaksi jäi Andrei, liikkumattomana maahan tuijottaen.

"Kuinka, poikaseni, autatko sinä puolalaisia?"

Andrei ei vastannut.

"Petturi olet siis? Uskosi olet myynyt! Astu alas hevosen selästä."

Nöyränä kuin lapsi laskeutui Andrei satulasta ja jäi seisomaan isänsä eteen.

"Seiso paikallasi! Minä sinut siitin, minä sinut tapankin!" lausui Taras, astuen askeleen taaksepäin ja otti selästänsä pyssyn. Kuolon kalpea oli Andrei. Hiljaa liikkuivat hänen huulensa ja sopertelivat jonkun nimeä; se ei kuitenkaan ollut isänmaan nimi, ei äidin, eikä veljen -- se oli puolalaisen kaunottaren nimi. Taras laukaisi pyssynsä.

Niinkuin tähkä sirpin leikkaamana, niinkuin karitsa, joka tuntee puukon tunkeutuvan sydämeensä, niin Andreikin kallisti päänsä ja kaatui nurmelle sanaakaan sanomatta.

Liikkumattomana seisoi lapsensa murhaaja ja katseli hengetöntä ruumista. Kaunis oli hän kuolleenakin. Noissa miehekkäissä kasvoissa, jotka äsken olivat olleet täynnä voimaa ja hurmaavaa lumousta, kuvastui vieläkin erinomainen kauneus. Mustat kulmakarvat suruharson tavoin varjostivat kalpeita piirteitä. "Mainio kasakka hän olisi ollut!" sanoi Taras. "Kookas vartaloltaan, mustasilmäinen ja kasvot kuni aatelismiehellä, ja voimaa oli käsivarsissa taisteluja varten! Mutta hukkaan meni, kunniatta kuoli kuin rakkikoira."

"Taatto, mitä olet tehnyt? Sinäkö hänet murhasit?" kysyi Ostap, joka oli tullut paikalle.

Taras nyökäytti päätään.

Ostap katsoi tarkkaan vainajan silmiin. Hänen kävi sääli veljeään.

"Haudatkaamme hänet kunniallisesti, jotta vihollinen ei hänen ruumistaan häpäisisi, eivätkä petolinnut sitä nokkisi."

"Hautaavat hänet muutkin", vastasi Taras. "Kyllä on niitä, jotka häntä itkevät."

Hetkisen seisoi Taras miettien, heittääkö hänet nälkäisille susille vai sääliäkö hänessä ritarin uljuutta, jota urhon tulee jokaisessa kunnioittaa. Mutta samassa hän huomasi, että Golokopitenko kiiti hänen luoksensa.

"Vaara uhkaa, puolalaiset ovat saaneet apuväkeä!" huusi Golokopitenko.

Tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, niin riensi paikalle Vovtushenko huutaen:

"Vaara uhkaa, atamani. Lisäväkeä on saapunut puolalaisille." Ei ollut hän ehtinyt vielä lopettaa sanojaan, kun jo juoksi heidän luoksensa Pisarenko.

"Missä viivyt, taatto? Kasakat sinua etsivät. Osastopäällikkö Nevylytskij on kaatunut. Mutta vielä seisovat kasakat, eivätkä tahdo kuolla ennenkuin ovat sinut nähneet. He tahtovat, että saisit nähdä heidät kuolinhetkenä."

"Pian ratsun selkään, Ostap!" sanoi Taras ja kiiruhti kasakkain luokse katsellaksensa vielä kerran heitä ja antaaksensa heille tilaisuuden katsella itseään kuolinhetkenä. Mutta eivät olleet he vielä ehtineet ulos metsästä, niin jo ympäröivät viholliset metsän joka haaralta, ja kaikkialla puiden välissä näkyi ratsastajia miekkoineen ja keihäineen.

"Ostap, Ostap älä antaudu!" huusi Taras, paljastaen miekkansa ja iskien sillä häntä ympäröiviä vihollisia. Kuusi miestä oli jo hyökännyt Ostapin kimppuun. Mutta he eivät nyt olleet sopivaa hetkeä valinneet: yhdeltä lensi pää, toinen horjahti maahan, kolmannelta keihäs lävisti kyljen; neljäs, joka oli kylmäverisempi, väistyi syrjään luodilta, joka sattui hevoseen. Hurjana nousi ratsu takajaloilleen ja kaatuessaan maahan ruhjoi miehen allensa.

"Hyvin tehty, poikaseni, hyvin tehty, Ostap!" huusi Taras, "minä tulen perässäsi." Ja yhä torjuu hän hyökkääviä vihollisia. Taras iskee ja lyö, antaa iskuja oikealle ja vasemmalle, yhä katsoen Ostapiin päin.

Ja hän huomaa nyt että kahdeksan miestä on hyökännyt Ostapin kimppuun.

"Ostap, Ostap, älä antaudu!"

Mutta jo voittivat viholliset Ostapin. Yksi on jo heittänyt paulan hänen kaulaansa. Hänet sidotaan ja viedään pois.

"Ostap, Ostap!" huusi Taras, rientäen hänen luoksensa ja hakaten kappaleiksi vihollisia. "Ostap, Ostap!" Mutta yht'äkkiä tunsi hän kovan iskun. Hänen päätään pyörrytti ja kaikki musteni hänen silmissään. Hänen edessään välähti äkkiä sekavana joukkona päät, keihäät, savut ja tulet ja metsän puut. Sumu verhosi hänen silmänsä.

X.

"Kauanhan olen nukkunutkin!" virkkoi Taras herättyään ikäänkuin päihtyneen unesta ja katseli oudoksuen ympärillä olevia esineitä. Uuvuttava heikkous tuntui hänen jäsenissään. Tuskin eroitti hän aivan oudot huoneen seinät ja nurkat. Vihdoin näki hän edessään istuvan Tovkatshin, joka kuunteli hänen hengitystään.

"Vähällä oli, ettet nukkunut ikipäiviksi", ajatteli itsekseen Tovkatsh, mutta hän ei sanonut mitään, teki vain sormellaan varoittavan liikkeen, jotta Taras pysyisi vaiti.

"Sanohan, missä minä olen!" kysyi Taras, koettaen muistella mitä oli tapahtunut.

"Hiljaa", virkkoi hänelle ankarana toveri. "Mitä sinä oikeastaan tahtoisit tietää? Aivanhan sinut on kappaleiksi hakattu. Kaksi viikkoa olemme jo yhdessä ratsastaneet levähtämättä, ja sinä olet kuumeessa ja hourailet alati. Nyt nukut ensi kertaa levollisesti. Pidä suusi kiinni, jos vielä tahdot toipua."

Mutta Taras yhä vaan koetti koota ajatuksiaan ja muistella mitä oli tapahtunut.

"Puolalaisethan piirittivät minut ja ottivat vangiksi. Oli aivan mahdotonta päästä heidän kynsistään."

"Suu kiinni, sanon sulle, senkin peeveli", huusi Tovkatsh suuttuneena niinkuin lapsenhoitaja malttinsa menetettyään ärjähtää oikuttelevalle lapselle. "Ei sinua nyt hyödytä tietää, mitenkä pääsit vapaaksi. Pääasia on että pääsit. Oli ihmisiä, jotka sinua eivät hylänneet. Vielä tulee meidän ajaa yhdessä monta yötä! Älä luule, että sinua pidettiin vaan tavallisen kasakan arvoisena! Kaukana siitä! Kaksituhatta kultarahaa on pantu pääsi hinnaksi."

"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan läksi jälleen matkaan.

"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."

Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin. Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua. Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit. Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa. Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan. Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"

Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja. Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven. Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut. Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä putosi maahan ryppyisiltä poskilta.

Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville, käyköön kuinka tahansa."

Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.

"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.

"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja ritarille oluthaariksn.

"Missä hän on nyt?"

"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.

"Jää sinä tänne, syötä ja juota ratsuani, minä menen sisään puhelemaan miehesi kanssa. Minulla on hänelle asiaa." Tämä juutalainen, jota Taras tiedusteli, oli tunnettu Jankel, joka täällä piti kapakkaa. Vähitellen oli hän saanut käsiinsä kaikki ympäristön aatelisherrat ja koronkiskurina koonnut heidän rahansa omiin taskuihinsa. Suuri olikin senvuoksi hänen vaikutusvaltansa ympäristössään. Kolmen penikulman alalla ei ollut enää ainoatakaan kunnollista tupaa, kaikki rappeutui ja hävisi, kaikki joutui takavarikkoon ja jälelle jäi vain köyhyyttä ja repaleita niinkuin tulipalon tai ruton jälkeen. Jos Jankel olisi elänyt vielä kymmenkunta vuotta, niin samaan tilaan olisi joutunut koko maaherrakunta.

Taras astui sisään huoneeseen. Juutalainen oli rukoilemassa, pää peitettynä likaiseen liinaan. Juuri kun hän kääntyi sylkäistäksensä viimeisen kerran, niinkuin hänen uskontonsa määräsi, huomasi hän äkkiä edessään Bulban. Heti juolahti juutalaisen mieleen ne kaksituhatta kultarahaa, jotka oli luvattu Bulban päästä, mutta hän häpesi ahneuttaan ja koetti tukehuttaa ainaisen kullanhimon, joka matona raatelee jokaisen juutalaisen sydäntä.

"Kuule, Jankel!" sanoi Taras juutalaiselle, joka rupesi kumartelemaan, samalla vetäen varovaisesti oven kiinni, ettei heitä kukaan kuulisi. "Minä olen pelastanut sinun henkesi; ilman minua olisivat koskentakaiset repineet sinut kappaleiksi. Nyt on sinun vuorosi tehdä minulle palvelus."

Juutalaisen kulmakarvat vetäysivät kokoon.