Part 7

Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut, ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.

Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet. Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.

"Koshevoi lausukoon ensin mielipiteensä!" ehdottivat toiset.

Paljastaen päänsä kiitti koshevoi kunniasta ja puhui kuin veli veljille:

"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme. Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan. Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni sanon: heti matkaan!"

"Heti matkaan!" kaikui kaikkialta.

Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.

"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"

Leirissä syntyi levottomuutta.

"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa? Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"

Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin vielä jossain olla hyödyksi."

Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.

"Minunkin vuoroni on nyt lausua muutama sana, hyvät panit!" alkoi hän. "Kuulkaa siis, pojat, vanhan neuvo. Hyvin puhui koshevoi, sillä kasakkain sotajoukon päällikkönä täytyy hänen suojella ja pitää huolta omaisuudestamme. Siinä oli koshevoi aivan oikeassa, se on minun mielipiteeni. Mutta kuulkaa, mitä vielä lisään: Hyvin puhui eversti Taraskin. Antakoon Jumala hänelle pitkää ikää ja suokoon paljon tällaisia miehiä Ukrainalle! Kasakan ensimäinen velvollisuus on noudattaa toveruuden sääntöjä. Kauan olen jo elänyt maailmassa, mutta en ole vielä nähnyt, että kasakka olisi toverinsa pettänyt tai hylännyt. Niin toiset kuin toisetkin ovat tovereitamme, olkoon niitä sitten vähemmän tai enemmän, mutta kaikki ovat meille rakkaita. Neuvoni on siis: ne jotka tahtovat pelastaa tatarien vankeuteen joutuneet, lähtekööt heitä takaa ajamaan, kun taas ne, jotka tahtovat pelastaa toverinsa puolalaisten kynsistä, jääkööt tänne. Koshevoin täytyy velvollisuuttaan noudattaen lähteä toisen puolen kanssa tatarilaisten perään; toiset taas valitsevat itselleen väliaikaisen atamanin. Ja jos tahdotte vanhan ukon neuvoa noudattaa, niin valitkaa väliaikaiseksi Taras Bulba, sillä parempaa ette saa. Ei ole meidän joukossamme rohkeudessa hänen vertaistaan."

Niin puhui Bovdjug ja vaikeni, ja iloissaan olivat kaikki siitä, että vanhus oli heille oikean tien näyttänyt.

"Suostutteko tähän?" kysyi koshevoi.

"Kaikki suostumme!" huusivat kasakat.

"Neuvottelu on siis loppunut?"

"Loppunut on!" vastasivat kasakat.

"Kuulkaa sitten, mitä käsken, pojat", sanoi koshevoi, astui esiin ja pani lakin päähänsä. Kaikki koskentakaiset paljastivat päänsä, ja loivat silmänsä maahan niinkuin ainakin, kun vanhempi tahtoi puhua. "Jakaantukaa nyt kahteen joukkoon. Ken tahtoo lähteä, astukoon oikealle, ken jäädä haluaa, hän menköön vasemmalle. Sinne mihinkä enemmistö jokaisesta osastosta siirtyy, sinne menköön myös atamani, jos pienempi osa siirtyy, liittykööt ne muihin osastoihin."

Ja niin jakautuivat kasakat kahteen osastoon ja melkein tasan oli miehiä kummallakin puolen. Bovdjug vanhus liittyi jääneiden joukkoon sanoen: "En ole siinä iässä, että jaksaisin tatarien perään lähteä, tässä on minulla hyvä paikka kuolla kunniallinen kuolema. Kauan olen jo rukoillut Jumalaa, että saisin kuolla sodassa pyhän uskomme ja kristillisyyden tähden. Parempaa loppua ei saa muualla kunnollinen kasakka."

Kun kaikki olivat jakautuneet kahteen osastoon, kulki koshevoi rivien välitse ja kysyi:

"Oletteko, hyvät panit, tyytyväisiä toisiinne?"

"Tyytyväisiä olemme!" vastasivat kasakat.

"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte, mitä vaatii kasakan kunnia."

Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit; kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä? Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään. Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän joukossaan.

Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle, laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.

Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon, paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.

Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi uneliaisuus.

Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu, hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu. Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.

"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."

Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.

"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit, uskomme malja!"

"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat kaikki, vanhat ja nuoret.

"Eläköön Sjetsh!" huusi jälleen Taras ja kohotti kätensä korkealle.

"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki nuoret.

"Viimeinen malja vielä, toverit! Eläkööt kaikki kristityt maan päällä!"

Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet vaipuneet.

Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri, jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan. Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden, katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello, johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto, kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.

IX.

Ei tietänyt kukaan kaupungissa, että puolet koskentakaisia oli lähtenyt tatareja takaa ajamaan. Raatihuoneen tornista olivat vartijat vain huomanneet, että kuormia oli siirretty metsän taa, mutta olivat arvelleet kasakkain tahtovan hiipiä väijyksiin. Samaa arveli myöskin ranskalainen insinööri.

Koshevoin sanat kävivätkin toteen: kaupungissa ilmaantui jälleen ruuan puute, sillä sotaväki ei ollut laskenut, kuinka paljon ruokavaroja olisi tarvittu. Joukko rohkeita miehiä koetti rynnätä ulos kaupungista, mutta puolet heistä kasakat tappoivat ja jälellä olevien täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin. Juutalaiset olivat kumminkin käyttäneet uloshyökkäystä hyväkseen ja saaneet vihiä kaikesta: minne ja mitä varten koskentakaiset olivat lähteneet, mitkä osastot ja mitkä päälliköt olivat poissa ja kuinka monta vielä oli jälellä, ja mitä nämä aikoivat tehdä. Sanalla sanoen: hetken kuluttua tiedettiin kaupungissa jo kaikki. Tämä tieto rohkaisi päällikköjen mieliä ja he päättivät ryhtyä uudestaan taisteluun. Kaupungissa syntyneestä liikkeestä ja melusta arvasi Taras heidän aikeensa ja hän alkoi kiireesti puuhata, jaellen käskyjä oikealle ja vasemmalle. Hän jakoi miehet kolmeen osastoon kuormien suojaan -- taistelujärjestys, jossa koskentakaiset olivat melkein voittamattomat. Kaksi osastoa asettui väijyksiin. Osa kentästä täytettiin terävillä paaluilla, särjetyillä aseilla ja keihään kappaleilla. Sinne aijottiin ahdistaa vihollisen ratsuväki. Ja kun kaikki oli järjestyksessä piti Bulba kasakoille puheen, ei rohkaistaksensa heitä, sillä tunsihan hän heidät muutenkin; hän vaan tahtoi lausua kaiken sen, mitä sillä hetkellä hänen mielessään liikkui. "Tahdon teille, hyvät panit, sanoa, mitä toveruutemme on. Olette kuulleet isiltä ja isoisiltä, kuinka mainehikas maamme on ollut. Kreikkalaiset ovat saaneet tuntea sen voiman ja keisarikaupungista asti on se kultaa itselleen ryöstänyt. Maassamme on ollut uljaita kaupunkeja ja temppelejä, ruhtinaita, venäläisiä ruhtinaita, omia ruhtinaita, ei katolilaisia luopioita. Ja kaikki joutui muhamettilaisten valtaan, kaikki on hävinnyt. Jälelle jäimme me orpoina, ja maamme oli aivan kuin leski kelpo miehen jälkeen. Sellaisina aikoina me annoimme kättä toisillemme ja vannoimme veljeyttä; siinä oli meidän toveruutemme pohja. Ei ole siteitä pyhempiä kuin toveruuden. Isä rakastaa lastaan, äiti rakastaa lastaan; lapsi rakastaa isää ja äitiä; mutta ei ole tämä vielä samaa, sillä rakastaahan petokin penikoitaan. Mutta tulla sukulaisiksi hengen eikä veren siteillä -- siihen kykenee ainoastaan ihminen. On muuallakin ollut tovereita, mutta sellaisia kuin Venäjän maassa ei ole missään. Onhan moni teistä ollut vierailla mailla ja havainnut, että sielläkin on ihmisiä. Hekin ovat Jumalan luomia. Sinä voit heidän kanssaan pakinoida kuin omaistesi kanssa; mutta annas, kun on sanottu sydämen sana, niin toisellaisia ovat. Ymmärtäväisiä voivat olla, mutta kuitenkaan eivät samallaisia kuin ovat oikeat toverit. Ei veljet, rakastaa niinkuin venäläinen sydän rakastaa, ei järjellä, vaan kaikella, minkä Jumala on sille suonut, kaikella mitä sinussa on -- voi sentään!" Taras heilautti kättään, heilautti harmaata päätään ja sanoi: "Rakastaa sillä tavoin ei voi kukaan. Minä tiedän, että huonosti ovat nyt asiat meidänkin maassamme; toivotaan vaan, että olisi viljaa aitoissa, riistaa ja hevoslaumoja ja kellarit täynnä simatynnyreitä, jäljitellään, piru tietääkään, minkälaisia pakanallisia tapoja, halveksitaan omaa kieltä, eikä kansalainen tahdo puhua kansalaisensa kanssa. Toinen pettää toistaan ja antaa myydä itsensä kuin hengetön tavara kauppatorilla. Ollaan vieraan kuninkaan armossa, eikäpä edes kuninkaan, vaan puolalaisen ylimyksen, joka keltaisella kengällään potkaisee kumartajaansa vasten naamaa. Kas, se heille on kalliimpi kaikkea toveruutta. Mutta köyhimmälläkin raukalla, olkoon hän kuinka ryvettynyt tahansa, on edes hiukan venäläistä tunnetta. Ja herää hänkin vielä joskus ja lyö yhteen käsiänsä sekä tukkaansa repii ja kovasti kiroo elämäänsä; onpa hän valmis tuskalla ja kärsimyksellä maksamaankin häpeänsä. Tietäkööt he kaikki, mitä merkitsee Venäjän maassa toveruus! Ja jos on kuoltava, niin ei yksikään heistä saa tällä tavalla kuolla, ei ainoakaan. Ei ole heillä rohkeutta siihen."

Niin puhui atamani ja puheensa lopetettuaan hän kauan vielä pudisti päätään, jonka hiukset olivat harmaantuneet lukuisilla sotaretkillä.

Syvästi oli kasakoihin koskenut Tarasin puhe; se oli tunkeutunut jokaisen sydämen syvimpään sopukkaan. Liikkumattomina, päät alas painuneina, seisoivat vanhimmat. Monen silmässä välkkyi kyyneleitä; mutta ne pyyhkäistiin pian pois hihalla. Ja äkkiä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta heilauttivat ukot kättään ja pudistivat harmaantuneita päitään. Monta sydämen asiaa oli Taras heidän mieliinsä johdattanut, oli kosketellut asioita, jotka syvälle olivat painuneet noiden sankarien mieliin, jotka elämässään olivat kokeneet niin paljon vaivaa, murhetta ja riemua.

Kaupungista astui jo ulos sotajoukko rumpujen rämistessä ja torvien toitottaessa, ja suurilukuisen palvelijajoukon ympäröimänä ratsastivat kentälle panit. Lihava eversti jakeli käskyjä. Heti alkoivat viholliset ankarasti ahdistaa kasakkain joukkoja, uhaten heitä pistooleillaan. Vihasta säihkyivät heidän silmänsä kuparisten kypäräin alta. Kun he olivat tulleet pyssyn kantaman päähän, laukasivat kasakat yht'aikaa pyssynsä ja jatkoivat sitten lakkaamatta ampumista. Kauvas kajahtivat laukaukset yli peltojen ja vainioiden ja yhtyivät jatkuvaksi jyminäksi. Koko tanner kietoutui savuun, mutta silti herkeämättä ampuivat yhä koskentakaiset. Takana olevat latasivat pyssyt ja ojensivat ne etumaisille. Viholliset joutuivat ymmälleen nähdessään, kuinka kasakat lakkaamatta ampuivat. Niin tiheä savu peitti kentän, ettei enää huomannut, kuinka miehet kaatuivat riveistä. Kuulat vinkuivat ilmassa ja kuumaksi kävi ottelu puolalaisille. Ja kun he peräytyivät sakean sumun tähden, niin he huomasivat, että paljon olivat heidän rivinsä harvenneet. Kasakkain puolella oli kaatunut vain muutamia miehiä. Mutta yhä vain ampuivat kasakat lakkaamatta. Ulkomaalainen insinöörikin ihmetteli kasakkain sotatapaa ja lausui kaikkein kuullen:

"Kelpo miehiä ovat nuo koskentakaiset. Noin pitäisi kaikkien taistella."

Ja samassa hän antoi käskyn ohjata tykit kasakkain leiriä vastaan. Kauheasti jymisivät leveäsuiset malmiset tulikanuunat. Maa järisi ja entistä sakeampana kietoi savu tanteren. Ruudin savua huomattiin läheisten ja kaukaistenkin kaupunkien kaduilla ja toreilla. Mutta liian korkealle tähtäsivät ampujat; raskaat kuulat tekivät liian suuren kaaren ja kovasti vinkuen lensivät toiselle puolelle leiriä, viskellen korkealle ilmaan tomua ja hiekkaa. Nähdessään tuollaista tottumattomuutta repi ranskalainen insinööri vihoissaan tukkaansa ja alkoi itse ohjata tykkejä, huolimatta siitä, että luodit tiheänä sateena vinkuivat ilmassa. Taras huomasi jo kaukaa vaaran uhkaavan koko Nezamoikowin ja Steblikowin osastoja ja huusi kovalla äänellä: "Pian pois kuormien takaa ja sukkelasti hevosten selkään!" Mutta eivät olisi kasakat ehtineet käskyä täyttää, ellei Ostap olisi rynnännyt suoraan tykkien luo. Äkkiä sieppasi hän tulisoihdut kuudelta tykkimieheltä, neljältä vaan ei ehtinyt, sillä vihollinen pakotti hänet peräytymään. Sillä välin oli muukalainen kapteeni itse ottanut tulisoihdun käteensä laukaistakseen suurimman tykin, jonka vertaista kasakat eivät vielä siihen saakka olleet nähneet. Uhkaavana ammotti sen leveä kita, ennustaen tuhansien kuolemaa. Ja kun se laukesi ja sen perässä kolme muuta, niin neljästi tärisi tanner ja suureksi kävi silloin tuho ja turmio! Montaa kasakkaa nyt vanha äiti itkee, samoin moni leski Gleihowissa, Nemirowissa ja Tshernigowissa ja monessa muussa kaupungissa suree miestään. Torille juoksee nyt kovaosainen joka päivä, tarttuu jokaiseen vastaantulijaan ja tiedustelee, olisiko joukossa hänen armastaan, kultaista omenaansa. Paljon kulkee kaupungin läpi sotaväkeä, mutta ei löydä etsivä niiden joukosta armastansa.

Nezamoikowin osasto oli puoleksi vähentynyt.

Niinkuin raesade kaataa kumoon koko vainion, missä kypsyneet tähkät nuokkuvat kultaisissa korsissaan -- näin oli käynyt uljaalle joukolle.

Kasakat alkoivat vimmastua. Hurjana riehui osaston päällikkö Kykybenko, nähtyään parhaimman puolen osastostaan kaatuneen. Jälelle jääneitten kanssa hyökkäsi hän suoraan vihollisten keskelle ja raivossaan silpoi palasiksi jokaisen ensimäisen miehen, joka sattui hänen tielleen. Hän kaasi monta hevosen selästä, iskien keihäänsä sekä ratsuun että mieheen, tunkeutui tykkimiehen luo ja valloitti jo yhden tykin. Lähellä häntä hääri myös Umanin osaston atamani, ja Stipen Gurka oli jo valloittanut tärkeimmän tykin. Missä kulkivat Nezamoikowin miehet, siellä ikäänkuin katu aukeni, ja missä kääntyivät, siellä sola syntyi. Harvenemistaan harvenivat puolalaisten rivit. Kuormain luona seisoi Vovtushenko, etupuolella Tshewitshenko, syrjässä olevain kuormain luona Degtjarenko ja hänen takanaan osastopäällikkö Vertyhvist. Kaksi puolalaista oli jo Degtjarenko lävistänyt keihäällään ja hyökännyt kolmannen kimppuun. Tämä oli ketterä ja väkevä, ylen loistava oli hänen pukunsa ja viisikymmentä palvelijaa oli hän tuonut mukanaan. Kovin hän ahdisti Degtjarenkoa, kaasi hänet maahan ja heilauttaen miekkaansa huusi: "Ei teissä kasakkalurjukset ole yhtään ainoata, joka uskaltaa minua vastustaa!"