Part 4

Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä seisoivat hänen kasakkansa.

"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."

Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.

Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.

Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti. Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä -- enempää älköön kukaan ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme; niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse. Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan. Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"

Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön. Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita; tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää, koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.

"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon sinua Jumala kaikilta vaaroilta."

Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä vehnäkakkuja ja leipääkin.

"Katsopas sitä vietävää!" tuumi Taras ja ajoi hänen luoksensa.

"Tässäkö sinä nyt istut? Ehkä odotat, että sinut ammutaan kuin varis?"

Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.

"Olkaa hyvä pani vaiti ja älkää kenellekään ilmoittako: kasakkojen kuormien joukossa on minullakin yksi kuorma. Siinä kuljetan kaikellaisia tarpeita kasakoita varten ja niitä minä myyn niin huokealla hinnalla, ettei kukaan voi uskoakaan. Ja jumal'auta, se on totta!"

Taras kohautti olkapäitään ihmetellen juutalaisen luonnetta ja ratsasti sitten muun sotaväen joukkoon.

V.

Pelko oli vallannut koko lounaisen Puolan.

"Koskentakaiset tulevat. Koskentakaiset tulevat!" Niin kuului kaikkialta. Ne, jotka vaan kynnelle kykenivät, koettivat pelastua. Asujamet lähtivät kodeistaan ja hajautuivat eri haaroille. Silloin ei vielä ollut linnoja eikä varustuksia, vaan kukin rakensi itselleen ainoastaan väliaikaisen olkimajan. Jokainen ajatteli: ei tässä kannata rahoja ja aikaa tuhlata majan rakentamiseen, tatarilainen sen kumminkin hävittää.

Suuri vaara oli jälleen uhkaamassa.

Muutamat vaihtoivat härkänsä ja auransa miekkaan ja ratsuun sekä liittyivät sotajoukkoihin: toiset pakenivat, vieden mukanaan karjansa ja kaikki kalleutensa. Tavattiin tosin tiellä välistä sellaisiakin, jotka asestettuina odottivat vihollista, mutta suurin osa livisti tiehensä ennen vainolaisten tuloa. Kaikki tiesivät, ettei ole hauskaa joutua tekemisiin sen hurjan ja taisteluhaluisen kasakkajoukon kanssa, joka tunnettiin koskentakaisten nimellä, ja joka huolimatta riveissään vallitsevasta epäjärjestyksestä kuitenkin oli erityisen taistelukuntoinen. Hitaasti kulkivat kasakat väsyttämättä hevosiaan, ratsumiehet edellä; kuormien jälestä seurasi jalkaväki. Ainoastaan öisin oltiin liikkeellä; päivisin levähdettiin autioilla, asumattomilla paikoilla, jollaisia silloin vielä oli hyvin paljon. Vakoilijoita lähetettiin aina edeltäpäin tiedustelemaan asemaa. Ja sinne, missä kasakoita kaikkein vähimmin odotettiin, juuri sinne ne äkkiä pyrynä ilmestyivät, levittäen ympärilleen tuhoa ja kauhua!

Poroksi poltettiin kylät, ja se osa karjasta ja hevosista, jota ei voitu kuljettaa mukana, tapettiin. Näytti siltä kuin olisivat he vaan tulleet juhlimaan, eivätkä sotimaan.

Pöyristyttäviä ovat tuon pakanallisen aikakauden petomaiset teot. Lapset murhattiin, naisilta leikattiin rinnat, ja niiltä, jotka laskettiin vapaiksi, nyljettiin nahka polvia myöten -- sanalla sanoen: kauhea oli kasakkain kosto. Kuultuansa kasakkain lähestyvän lähetti eräs luostarin esimies heidän luoksensa kaksi munkkia pyytämään, että he käyttäytyisivät siivosti ja samalla muistuttamaan heitä siitä, että hallituksen ja koskentakaisten välillä on olemassa rauhansopimus.

"Ilmoita piispalle minun sekä koskentakaisten puolesta", -- vastasi koshevoi -- "että heidän ei tarvitse olla peloissaan, sillä kasakat vasta piippujansa sytyttelevät."

Mutta pian hävitti tuhoava liekki koko luostarin. Munkit, juutalaiset ja naiset pakenivat niihin lähellä oleviin kaupunkeihin, joissa oli edes jonkunlaisia varustuksia ja linnoituksia. Väliin hallitus kyllä lähetti kasakoita vastaan pieniä apujoukkoja, vaan ne saapuivat usein liian myöhään tai pakenivat ne arkoina jo ensimäisen ottelun jälkeen. Tapahtui myös, että entisissä taisteluissa karaistut kuninkaalliset sotapäälliköt päättivät yhdistynein voimin tehdä koskentakaisille vastarintaa ja tällaisissa taisteluissa oli aina niillä kasakoilla, joita alituiset ryöstöt eivät miellyttäneet, tilaisuus osoittaa kuntoaan taistellessaan urhokkuudestaan kerskailevia puolalaisia vastaan, heidän esiintyessään taistelukentällä uljailla hevosillaan. Siinä sitä miehen kuntoa kysyttiin.

Paljon olivat kasakat jo saaneet saaliikseen kultaisia suitsia, miekkoja ja kiväärejä. Kuukauden ajalla olivat miehistyneet nuoret maitosuutkin, ja heidän hennot kasvonpiirteensä muuttuivat ankariksi ja lujiksi.

Hauskaa oli vanhan Bulban nähdä, kuinka hänen molemmat poikansa olivat aina ensimäisten joukossa. Ostap oli ikäänkuin luotu sotaelämään.

Hän ei missään ottelussa koskaan menettänyt mielenmalttiaan ja osoittipa hän melkein luonnotonta kylmäverisyyttä. Hän voi melkein silmänräpäyksessä arvostella vaaran suuruuden ja aina hän myös keksi keinon turman välttämiseksi. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat, ja tarkka silmä voi jo hänessä huomata tulevan sotapäällikön. Hänen olentonsa uhkui terveyttä ja reippautta ja väkevä hän oli kuin jalopeura.

"Hänestä tulee vielä kerran oiva sotapäällikkö", puheli vanha Taras. "Varmaan tulee, ja tulee sellainen, ettei isänsäkään hänelle vertoja vedä."

Andrei oli myös kokonaan antautunut luotien ja miekkojen lumoavaan leikkiin. Hän ei paljoa miettinyt eikä vihollisten voimia edeltäpäin arvioinut. Taistelu tuotti hänelle jonkunlaista hurjaa, lumoavaa nautintoa. Juhlallisia olivat hänen mielestään ne hetket, jolloin taistelun tulisessa hälinässä miehet ja hevoset kuolleina kaatuivat maahan, ja hän itse miekkain kalskeessa ja luotein vinkuessa vauhkolla ratsullaan kiiti taistelukentällä, jakaen iskuja oikealle ja vasemmalle. Monta kertaa ihmetteli isä nähdessään, kuinka Andrei innostuksen valtaamana heittäysi sellaisiin uhkarohkeisiin löylyihin, joihin ei kylmäverisin ja harkitsevinkaan soturi olisi antautunut, ja yhdellä hurjalla hyökkäyksellä saattoi tuo nuorukainen tehdä sellaisia ihmetöitä, että ne herättivät ihailua vanhoissa, karaistuneissakin kasakoissa. Ihmeissään oli tuosta vanha Taraskin ja hän jutteli:

"Kelpo poika on hänkin -- kunpa vaan ei vihollisen kalpa häneen kävisi. Ei hän tosin ole Ostapin veroinen, mutta silti kelpo soturi, kelpo soturi!"

Sotajoukko päätti lähteä suoraan Dubnan kaupunkia vastaan, jossa kerrottiin olevan paljon rikkauksia ja varakasta väkeä. Puolentoista päivän perästä oltiinkin jo kaupungin edustalla. Asukkaat päättivät tehdä äärimmäistä vastarintaa ja ennen kuolla torille, kaduille tai talojensa edustalle kuin päästää sisään vihollista. Korkea multavalli ympäröi kaupungin. Niissä paikoin missä valli oli matalampi, kohosi kivinen muuri tai hirsinen aita. Varusväki oli suurilukuinen ja ymmärsi tehtävänsä tärkeyden. Tuimasti hyökkäsivät koskentakaiset vallille, mutta ankara luotisade oli heitä vastassa. Myöskään kaupungin porvarit eivät tahtoneet olla toimettomia. Hekin olivat kokoontuneet suurin joukoin valleille. Heidän kasvoistaan voi lukea, että he aikoivat viimeiseen saakka kaupunkiaan puolustaa. Naisetkin olivat päättäneet ottaa osaa taisteluun. Kasakkain päälle sateli kiviä, tynnöreitä, saviruukkuja, kiehuvaa vettä ja hienoa hiekkaa, joka sokaisi heidän silmänsä. Linnoitusten valloittaminen ei muuten yleensä ollutkaan koskentakaisille mieluista; he rakastavat taistelua avaralla kentällä.

Koshevoi käski peräytyä sanoen: "En tahdo kantaa kristityn nimeä, jos päästämme ulos kaupungista yhdenkään miehen! Kuolkoot kuni koirat nälkään!"

Peräydyttyään ympäröi sotajoukko koko kaupungin ja rupesi aikansa kuluksi hävittämään lähellä olevia kyliä, polttaen poroksi ne sekä viljavarastot. Hevosensa he laskivat viljavainioille, joihin sirppi ei vielä ollut koskenut, ja jotka sinä vuonna lupasivat erittäin runsasta satoa. Kauhulla katselivat kaupungin asukkaat kuinka heidän leipäänsä hävitettiin.

Sillä välin olivat koskentakaiset järjestäneet kaupungin ympärille rattaansa kahteen riviin ja asettuivat asumaan aivan kuin Sjetshissä. He polttelivat piippujaan, vaihtoivat sodassa saaneita aseitaan ja viettivät aikaansa uhkapeleissä, katsellen kaupunkia pelottavalla kylmäverisyydellä. Yöksi sytytettiin nuotioita. Kokit keittivät puuroa suurissa kuparikattiloissa, ja nuotioiden vieressä seisoivat valppaat vartijat. Mutta pian alkoi kuitenkin tuo toimeton, säännöllinen elämä käydä heille vastenmieliseksi. Koshevoi käski senvuoksi jakaa sotilaille toisen verran enemmän viinaa koska nyt ei ollut mitään voimaa kysyviä tehtäviä suoritettavana.

Nuorille ja varsinkin Taras Bulban pojille ei ollut tällainen toimettomuus ollenkaan mieleen.

Varsinkin Andrei ikävystyi.

"Ymmärtämätön olet", puheli hänelle Taras. "Ole kärsivällinen kasakka, pian pääset atamaniksi! Ei se vielä ole kelpo soturi, joka ei menetä mielenmalttiaan vaarallisissa otteluissa; vasta se on hyvä sotilas, joka ei toimetonna ollessaankaan ikävysty, vaan voi kaiken kärsiä."

Mutta eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä isä ja poika, sillä heillä oli erilainen luonne ja arvostelivat asioita kumpikin omalta kannaltaan.

Sillä välin oli saapunut paikalle Tarasin rykmentti Tovkatshin johtamana. Sen mukana tuli vielä kaksi esaulia, kirjuri ja muita virkamiehiä. Kaikkiaan oli kasakoita viidettä tuhatta. Paljon oli heidän joukossaan vapaaehtoisiakin, jotka olivat liittyneet joukkoihin ilman erityistä kutsua. Esaulit toivat Tarasin pojille äidin siunauksen ja kummallekin pienen pyhimyskuvan Kiovan Mezhigorskin luostarista. Veljekset ripustivat kuvat rinnoilleen ja tahtomattaankin johtui nyt vanha äiti heidän mieleensä. Mitähän ennustaa heille tämä äidin siunaus? Toiko se mukanaan sen enteen, että viholliset voitettaisiin ja että heidän paluunsa kotiin olisi kunniakas, -- vai mitä se ennusti? Mutta tulevaisuudestamme emme me tiedä mitään: niinkuin syksyinen sumu, joka synkkänä suosta kohoaa, verhoo se ihmisen kohtalon, joka on kuin suuntaansa tuntematon kyyhky. Se ei uhkaavaa haukkaa näe eikä haukka kyyhkystä, eikä kukaan tiedä, kuinka lähellä on turmio.

Ostap oli aikoja sitten syventynyt omiin toimiinsa ja siirtynyt osastonsa luo. Andrei sitä vastoin tunsi rinnassaan jonkunlaista ahdistusta, vaikka hän ei tietänyt, mikä siihen oli syynä. Kasakat olivat jo lopettaneet illallisensa. Oli hämärä ja tulossa oli ihana heinäkuun yö. Mutta Andrei ei mennyt osastonsa luo eikä myöskään laskeutunut levolle, vaan katseli ajatuksiinsa syventyneenä edessään olevaa kaunista luontoa.

Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kenttä oli täynnä rattaita muonavaroineen, terva-astioineen ja vihollisilta anastettua saalista. Rattaiden vieressä ja niiden alla ruoholla makasi koskentakaisia. Tuossa oli yksi asettanut päänsä alle säkin, tuossa toisella oli päänaluksenaan vanha lakki ja tuossa lepäsi kolmas toverinsa kylkeen nojaten. Jokaisen kasakan vieressä oli pyssy ja lyhytvartinen, kuparihelainen piippu. Härät makasivat ruohikossa ja näyttivät kaukaa suurilta, mustilta kiviltä. Kaikkialta alkoi jo kuulua kasakkain kuorsaamista. Vähän matkan päässä leiristä hirnahtelivat hevoset. Ja kaikessa tuossa vallitsevassa yössä oli jotain mahtavaa, mutta samalla kaameata, ikäänkuin heijastusta kaukaisista tulipaloista. Hiiltynyt luostari seisoi synkkänä ja totisena kuin kartusiani munkki. Tuolla vielä paloi luostarin puisto; melkeinpä kuulit, kuinka suhisivat puut, kun savu ne peitti ja aina kun uusi liekki leimahti, valaisi se äkkiä sinipunervalla valollaan kypsyneitä luumuja tai muutti kullanväriseksi kellertävät päärynäpuut. Rakennuksen seinällä tai puussa riippui jonkun onnettoman juutalaisen tai munkin hiiltynyt ruumis. Liekkien yläpuolella lentelivät linnut ja näyttivät pieniltä, tummilta risteiltä tulisella pohjalla. Selvästi näkyi saarrettu kaupunki, jonka kirkot, tornit, talot, vallit ja muurit heijastelivat etäisiä tulipaloja.

Andrei kiersi kasakkain rivit. Nuotiot, joitten vieressä vartijat istuivat, olivat sammumaisillaan. Uneen olivat vaipuneet vartijatkin. Hän kummasteli tuota huolettomuutta, ajatellen itsekseen: hyvä on, ettei läheisyydessä ole vihollista, jota tarvitsisi pelätä. Vihdoin astui hän erään kuorman luo, kiipesi sen päälle ja heittäytyi selälleen, asettaen kätensä päänsä alle. Mutta eipä tahtonut uni ummistaa hänen silmiään, ja kauan katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena taivasta, joka kirkkaana ja äärettömänä kaareusi hänen yllään. Ilma oli raitis ja viileä. Leveänä, säteilevänä juopana kulki yli taivaan linnunrata. Välistä Andrei vaipui puolihorroksiin ja unen utuinen verho laski hetkeksi hänen silmilleen, mutta sitten hän taas havahti ja heräsi.

Siinä maatessaan hän oli huomaavinaan edessään ihmishaamun. Hän luuli sitä ensin haihtuvaksi unikuvaksi, vaan tarkemmin katsottuaan erotti hän laihan, surkastuneen olennon, joka tuijotti häntä suoraan silmiin. Pitkät, pikimustat, takkuiset hiukset riippuivat pään yli heitetyn huivin alta, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmissä paloi kummallinen loiste. Koneellisesti tarttui Andrei pyssyynsä ja lausui kiivaasti:

"Kuka sinä olet? Jos olet piru, niin pois silmistäni, jos olet elävä olento, niin huonoon aikaan ilmestyit -- ammun sinut paikalla."

Vastaukseksi nosti haamu sormen suulleen ja näytti rukoilevan vaitioloa. Andrei laski kätensä ja alkoi tarkemmin katsella olentoa. Pitkistä hiuksista, kaulasta ja paljastetusta rinnasta tunsi hän sen naiseksi. Mutta heti voi huomata, ettei hän ollut näiltä seuduilta: hänen tummankalpeat kasvonsa olivat taudin uurtamat. Kapeat, pienet silmät tuijottivat ylöspäin. Jota enemmän Andrei niitä katseli, sitä tutuimmilta ne tuntuivat. Lopulta hän ei enää malttanut olla kysymättä: "Sano kuka olet! Luulen nähneeni sinut ennen."

"Olet, kaksi vuotta sitten Kiovassa."

"Kaksi vuotta sitten", toisti Andrei koettaen johdattaa mieleensä kaiken, mitä hän muisti kouluajaltaan. Vielä kerran hän katseli tarkkaan naista ja huudahti sitten äkkiä:

"Sinähän oletkin tatarilainen, sotapäällikön tyttären palvelijatar."

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi tatarilaistyttö vavisten, ja käänsi päänsä nähdäkseen, olisiko mahdollisesti joku miehistä herännyt Andrein huudosta.

"Mutta sano, minkätähden olet täällä!" virkkoi Andrei melkein kuiskaten ja muistosta aiheutuneen liikutuksen valtaamana. "Missä on nyt panitar? Elääkö hän vielä?"

"Hän on tuolla kaupungissa."

"Kaupungissako?" lausui Andrei ääneensä ja hän tunsi, kuinka veri syöksyi sydämeen. "Minkätähden hän on kaupungissa?"

"Sentähden, että hänen isänsäkin on kaupungissa. Jo puolitoista vuotta on hän ollut Dubnan kaupungin päällikkönä."

"Onko neitinne jo naimisissa? -- No mutta puhuhan toki, olet niin kummallinen."

"Hän on ollut syömättä toista päivää."

"Mitä sinä sanot?"

"Ei yhdelläkään kaupungin asukkaalla ole leivän murustakaan; multaa on meidän täytynyt syödä."

Andrei kalpeni.

"Panitar on kaupungin vallilta nähnyt sinut. Hän sanoi minulle: Mene, ja sano ritarille, että jos hän minua muistaa, hän tulisi luokseni, ja jollei muista, niin pyydä, että hän antaisi sinulle leivänpalasen tuodaksesi vanhalle äidilleni, sillä minä en tahtoisi nähdä äitini kuolevan nälkään silmieni edessä. Parempi on, että minä kuolen ensin ja sitten hän. Pyydä kauniisti ritaria, suutele hänen jalkojaan. Ehkä hänelläkin on vanha äiti. Hänen tähtensä antakoon ritari meille vähän leipää!"

Sekavat tunteet heräsivät nyt nuoren kasakan mielessä.

"Mutta kuinka olet sinä päässyt tänne?"

"Maanalaisen käytävän kautta."

"Onko täällä semmoinenkin?"

"On."

"Missä?"

"Ethän vaan petä, ritari?"

"En, sen vannon pyhän ristin nimessä."

"Tuolta virran rannalta se alkaa, siitä, missä seisoo pensas."

"Ja vie aivan kaupunkiin."

"Kaupungin luostariin."

"Menkäämme, menkäämme heti!"

"Mutta Kristuksen ja Pyhän Äidin nimessä, palanen leipää."

"Pian hankin. Seiso tässä kuorman vieressä, -- tai ei, parempi on että laskeudut kuormalle maata, ei kukaan sinua siinä näe, kaikki nukkuvat, palaan tuossa tuokiossa."

Ja Andrei meni oman osastonsa muonakuormien luo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Kaikki entisyys, jonka kasakkain sotainen elämä oli tukehduttanut hänessä, johtui nyt selvästi hanan mieleensä, ja nykyisyys katosi kokonaan. Hänen eteensä sukelsi kuin meren syvyydestä tuo kaunis, ylpeä neito. Hän muisti hänen hurmaavat kätensä, hurmaavat silmänsä, hymyilevät huulensa, tuuhean, tummanruskean tukkansa, joka kiharoina valui hänen olkapäilleen, ja hänen suloisen, hennon vartalonsa. Nuo Kiovan muistot eivät siis olleetkaan sammuneet hänen mielestään, ne olivat vaan hetkeksi väistyneet muiden, voimakkaampien vaikutteiden tieltä, ja usein, usein ne todella olivatkin unissa uudistuneet nuoren kasakan sielussa.

Andrein sydän sykki tulisesti hänen ajatellessaan, että hän pian näkee suloisen lemmittynsä. Tultuansa kuormien luo hän ei ollenkaan muistanut, mitä varten oli tullut. Käsi otsallaan koetti hän miettiä. Vihdoin hän säpsähti ja kauhistui: hänen mieleensä johtui ajatus, että neitonen on nyt nälkään kuolemaisillaan. Hän juoksi erään kuorman luo ja sieppasi kainaloonsa muutamia suuria leipiä, mutta samalla juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö tämä ruoka, joka kyllä sopii rotevalle, yksinkertaiselle kasakalle, ole liian huonoa hienolle neitoselle? Silloin muisti hän koshevoin eilen toruneen kokkeja siitä, että nämä olivat yhdellä kertaa keittäneet puuroksi kaikki tattarijauhot, vaikka ne kyllä olisivat riittäneet kolmeksikin kerraksi. Varmasti uskoen löytävänsä puuroa suurista kattiloista otti hän käteensä pienen astian ja meni osastonsa kokin luo, joka makasi kahden suuren kattilan välissä. Mutta sinne tultuaan huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat tyhjät. Miehillä oli täytynyt olla aika nälkä voidakseen syödä kaiken puuron, tuumaili hän. Hänen mieleensä johtui sananparsi: "Kasakat ovat kuin lapsia; jos on vähän, syövät he loppuun, jos on paljon, eivät he myöskään mitään jätä." Mitä siis oli tehtävä? Hän oli muistavinaan, että jossain isän osaston kuormassa oli säkillinen vehnäleipiä, jonka he olivat löytäneet erään luostarin leipomosta. Hän lähti nyt heti sinne, mutta säkkiä ei näkynyt. Ostap oli ottanut sen päänalusekseen, leväten rauhallisesti kuorman vieressä ja kuorsasi niin, että koko keto tärisi. Andrei tarttui säkkiin ja sieppasi sen äkkiä Ostapin pään alta. Tämä hypähti istualleen ja alkoi puoliunessaan huutaa täyttä kurkkua: "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni tuo kirottu puolalainen, pidättäkää hevonen, pidättäkää!"

"Vaiti, taikka tapan sinut!" huudahti Andrei pelästyneenä.

Eikä Ostap jatkanutkaan enää huutamistaan, vaan laskeutui pitkäkseen ja alkoi jälleen kuorsata niin kovaa että ruohokin, jolla hän makasi, oikein liikkui.

Arkana katseli Andrei ympärilleen, peläten, että Ostapin huuto olisi herättänyt jonkun nukkujista. Läheisessä osastossa kohottikin uninen kasakka pörröistä päätään, vaan laskeutui pian taas takaisin makuulle. Odotettuaan hetkisen lähti Andrei taakkoineen kuormansa luo, jonka päällä tatarilaistyttö makasi niin pelokkaana, että tuskin uskalsi hengittää.

"Nouse, lähtekäämme! Kaikki nukkuvat, älä pelkää! Ota sinä yksi näistä leivistä, ettei taakka tulisi minulle liian raskaaksi."

Tämän sanottuaan nosti hän pussin selkäänsä, sieppasi vielä lisäksi eräästä kuormasta hirssijauhopussinkin, otti käteensä senkin leivän, jonka oli aikonut antaa tatarilaiselle kannettavaksi ja lähti sitten raskaasta taakasta kyyristyneenä nukkuvien koskentakaisten välitse rantaan päin.

"Andrei", virkkoi vanha Bulba, hänen kulkiessaan isänsä ohitse. -- Pojan veri oli jäähmettyä. Hän pysähtyi ja vapisi kuin haavan lehti, kysyen hiljaa: "Mitä sanoit, isä?"

"Sinun mukanasi on akka! Selkääsi annan kun tästä nousen, varmaan annan. Huonoille teille vie sinut vaimoväki."

Tämän sanottuaan tarkasti hän tuimasti huntuun kääriytynyttä naista.