Part 5

Valheen ja petoksen tuomitseminen johtuu siis suureksi osaksi siitä mielipahasta tai vahingosta, jota ne tuottavat petetylle henkilölle; tämä selviää niistä poikkeustapauksistakin, jolloin pidetään luvallisena, jopa velvollisuutena harhauttaa jotakin henkilöä, niinkuin esim. sairasta petetään, ettei hänen tilansa huononisi. Mitä erikoisesti raakalaisten totuudenrakkauteen tulee, on meidän myöskin huomattava, että ihmiselle on epäilemättäkin luonnollisinta puhua totta. Kieltä ei keksitty totuuden peittämiseksi, vaan sen ilmaisemiseksi. Valhe ja petos ovat harkinnan ja laskelmain tuloksia. Epäiltävää on, lieneekö luomakunnassa toista niin valhettelunhaluista eläintä kuin ihminen. Spencer väittää, että koirat joskus valhettelevat teoillaan; mutta pääasia ei ole se, johtaako koira objektiivisesti katsoen ihmistä harhaan, vaan se seikka, tarkoittaako koira suoranaisesti sitä; eikä Spencer ole todistanut, että koiralla olisi sellainen aikomus. Myöskään lapsi ei ole luonnostaan valhettelija, siitä tulee petollinen vasta silloin, kun muut ryhtyvät rajoittamaan sen toimintavapautta. Montaigne sanoi, että lapsen epärehellisyys kasvaa sikäli kuin se varttuu ja sen ikä lisääntyy. Ranskalainen psykoloogi Perez väittää, että jo kaksivuotiaat lapset tekevät pieniä petosyrityksiä, mutta vasta kolmi- tai nelivuotiaina pakottaa heitä nuhteiden tai rangaistuksen pelko valhettelemaan useammin. Kerrotaan eräistä raakalaisista, että he ovat niin tuhmia tai tietämättömiä, että sen vuoksi puhuvat aina totta; mutta he oppivat kyllä pian valhettelemisen tempun, kun joutuvat tekemisiin sivistyneiden muukalaisten kanssa. Pienessä raakalais-yhteiskunnassa, jonka jäsenet elävät erillään maailmasta, ei ole teeskentelyn syytä eikä edes tilaisuuttakaan siihen. Niillä motiiveilla, jotka tavallisesti johtavat ihmisiä valheesen ja petokseen, — pelko ja voitonhimo menestyksen toivoon yhdistyneinä, — ei ole toimialaa pienissä yhteiskunnissa, joissa kaikkien yhteiskunnan jäsenten välillä vallitsee sopusointu ja keskinäinen sympatia ja joissa teeskentely tuskin voi tulla kysymykseenkään, koska salaisuuksia ei ole. Toisin on niiden kansojen laita, jotka ovat joutuneet useasti kosketuksiin muukalaisten kanssa. Muukalaista on helppo pettää, eikä omatunto käskekään siinä kursailemaan. Mutta kun valheellisuus pääsee seurustelussa muukalaisten kanssa tavalliseksi, käy pian niin, että tottumuksesta tulee toinen luonto, joka alkaa sitten ilmetä myöskin suhteissa omiin heimolaisiin, ja näin ovat luonnonkansat, jotka ovat olleet paljon matkustavien tai uutisasukkaiden parissa, menettäneet entisen rehellisyytensä. Toinen valheesen johtanut seikka on yhteiskunnallisten arvoluokkien muodostuminen; petos on keino, jolla toinen yhteiskuntaluokka koettaa kerätä toisen kustannuksella itselleen etuja. Totuuden pahin vihollinen on poliittinen sorto. Epäluotettavuus, joka on yleensä ominaista itämaalaiselle, on paraasta päästä despoottisen hallitusmuodon tulos; Marokossa ovat vapaat vuoristolaiset ehdottomasti rehellisempiä ja luotettavampia kuin alamaan beduiinit, joita hallitus itsekkäästi sortaa ja nylkee. Valhe on heikon ase; orja turvautuu valheesen pelastuakseen herransa vihalta. Schopenhauer väittää, että nainen on luonteeltaan taipuvaisempi valheesen kuin mies, ja useat eri kansojen, raakalaisten tai sivistyneiden, luonteenominaisuuksien kuvaajat väittävät samaa. Eikä olekaan kummastuttavaa, että heikompi sukupuoli turvautuu aseesen, jota se helpoimmin voi käyttää. Kun valhe siis ilmaisee tavallisesti heikkoutta, niin sitä halveksivat sellaiset, jotka ihailevat rohkeutta ja raisuutta. Muinais-skandinavialaiset halveksivat juuri siksi niin syvästi valhetta ja kavaluutta, että he halveksivat pelkuruutta. Halveksuminen on siis syy lisää, miksi valhetta paheksutaan. Saksalaisten filosoofien Kantin ja Fichten vaatimuksissa, että totuutta on ehdottomasti kunnioitettava joka tilassa, ilmenee myöskin tämä vastenmielisyys pelkuruutta kohtaan, joka tahraa pahemmin kuin mikään muu ihmisen kunniaa. Kant käsittää totuudenvelvollisuuden ihmisen velvollisuudeksi itseään kohtaan, ottamatta lukuun, joutuuko joku muu kärsimään tämän käskyn rikkomisesta vai ei; hän pitää valhetta oman persoonan arvon solvauksena.

Mutta sitäpaitsi estää eräänlainen taikauskoinen pelko valhettelemasta. Valheessa on jotain ilkeätä, siinä näyttää piilevän maagillinen kovanonnen voima. Amerikalainen psykoloogi Stanley Hall on julkaissut mielenkiintoisen tutkielman lasten valheista, käyttäen aineksia, jotka hän kokosi enimmäkseen New-Yorkista, ja tämä tutkielma on valaiseva myöskin mitä iäkkäämpien valheisiin tulee. Lapset pitävät kaikkia totuudesta poikkeamisia usein aivan yhtä kauheina, eroittamatta toisistaan tahallisia ja tarkoittamattomia valheita. Eräät lapset pelkäävät niin kovin puhua sellaista, mikä ei ole totta, etteivät uskalla sanoa koskaan mitään, eivät edes "kyllä" tai "ei", lisäämättä: "ehkä" tahi "minä luulen" taikka jotain muuta sellaista, joko ääneen, kuiskaamalla tai pelkästään mielessään. Eräs poika luuli, että jos hän sattuu valehtelemaan, niin hän kuolee yhtäkkiä, valheellisen sanan maagillinen voima tappaa hänet. Sitävastoin eivät lapset pelkää laisinkaan yhtä suuresti sellaista valhetta, jonka muodostaa harhauttava, vaieten suoritettu teko. Kun joku kysyy lapselta tietä, niin opastaa lapsi hänet väärään paljoa mieluummin osoittamalla sormellaan väärään suuntaan, kuin puhumalla suoranaisesti valhetta; ja lapsi pitää paljon pienempänä syntinä sitä, että hän pettää nyökkäämällä päätänsä, kuin että vastaa myöntävästi. Menettelyllä valehtelemista pidetään yleensä melkoisen viattomana tekona, jota vastoin oletetaan, että lausutussa valheessa piilee mystillinen vahingoittamis-voima. Että tuota vahinkoa tuottavaa voimaa pidetään aivan mekaanisena, ilmenee keinoista, joita lapsi käyttää vastustaakseen valheen seurauksia. Monet amerikalaiset lapset arvelevat, että tuo voima tulee vahingottomaksi, kun painaa vasemman kätensä oikeaan olkapäähänsä, tai pistää säärensä ristiin, tahi tekee jonkin muun sellaisen liikkeen, jonka tarkoitus on johtaa vahingoittamis-voimaa toisaalle. Taikka auttaa heidän mielestään sekin, kun ajattelee lausetta: "en minä tarkoita sitä, mitä sanon", tai käyttää kaksimielistä vastausta, jonka toinen ymmärtää väärin. Samantapaisia käsityksiä on monilla täysikäisiiläkin, ja ne ovat saaneet teoreettisen ilmaisumuotonsa jesuiittani kasuistiikan opissa totuudenpuhumisen-velvollisuudesta. Alfonso de' Liguorin mukaan, joka eli kahdeksannellatoista vuosisadalla ja kanonisoitiin yhdeksännellätoista, ja jonka teoksista on juhlallisesti julistettu, ettei niissä ole sanaakaan, jota vastaan voitaisiin huomauttaa, — tämän pyhän miehen mukaan saa käyttää kaikellaisia kaksimielisyyksiä hyvän tarkoituksen puolesta, vaikkapa vahvistaa ne vielä valallisella vakuutuksellakin. Ihmisellä on oikeus käyttää kaksimielisellä tavalla sellaisia sanoja, joilla on kaksi eri merkitystä, niinkuin esim. latinalaista _volo_-sanaa, joka merkitsee sekä "tahtoa" että "lentää". Saamme käyttää kaksimielisiä lauseita, joita voi ymmärtää kahdella eri tavalla; jos sanomme esimerkiksi "tämä on Pekan kirja", voi lause merkitä joko että kirjan omistaa Pekka, tai että Pekka on sen kirjan kirjoittanut; ja tuollaisen lauseen saamme kyllä sanoa, kunhan se toiselta merkitystavaltaan on totuudenmukainen, vaikkapa henkilö, jolle puhumme, luulisikin meidän käyttävän sitä tuossa toisessa merkityksessä. Pyhä Alfonso sallii meidän lisäksi kumota omat sanamme sellaisella tavalla, että puhuteltu saattaa mahdollisesti huomata kumoamisen, vaikka ei olekaan todennäköistä, että hän tosiaan sen huomaa; Alfonson mielestä tekee väärin, jos pistää valaa lausuessaan sanan "ei" ainoastaan ajatuksissaan lisäksi siihen, mitä vannoo; mutta sensijaan on luvallista lisätä se kuiskaamalla, tuskin kuuluvalla äänellä, tai kätkeä rykäisyyn tuo peruutus. Tästä saamme, aivan katolisen kirkon helmasta, loistavan esimerkin, mikä merkitys annetaan lausutulle sanalle sellaisenaan, ottamatta lukuun seurauksia, joihin se voi johtaa. Samoin väittää Tuomas Aquinolainen, katolisen opin suurin auktoriteetti kaikissa moraalisissa kysymyksissä, että joskin suoranaisen valheen puhuminen on aina väärä teko, jota se on silloinkin, kun koettaa pelastaa valheella jotakuta hengenvaarasta, — niin ei ole luvatonta kätkeä totuutta teeskentelyyn. Ja monet maailmalliset moraalifilosofit väittävät, että vaikka emme saakaan valhetella, on meillä kuitenkin oikeus vastata toiselle henkilölle sellaisella tavalla, että hän todennäköisesti tekee vastauksestamme väärän johtopäätöksen. Tällaisella äärimmäisellä formalismilla on epäilemättä sijansa myöskin meidän kasvatuksessamme. Aina niistä ajoista saakka, jolloin opettelimme puhumaan, ovat vanhemmat ja opettajat painaneet mieleemme, että meidän velvollisuutemme on puhua totta, ja sanaan "valhe" on yhdistynyt käsitys jonkinlaisesta synnillisestä ja hirveästä, jotavastoin toisia vähemmän suoranaisia petollisuuden muotoja on pidetty kasvatuksessa vähemmän silmällä, koska ne eivät ole niin tavallisia, vaan vaikeammin huomattavia ja määriteltäviä. Ja tämä seikka on antanut valheelle sen peljättävän, mystillisen tuhovoiman, jonka ajattelemattomat ihmiset ja varsinkin alkeelliset kansat, ollessaan alinomaa valmiit sekoittamaan sanan ja todellisuuden toisiinsa, uskovat sillä sangen usein olevan.

Yliluonnollisten voimain pelko saattaa olla myöskin yhtenä anteliaisuus-hyveen motiivina. Ahneudella tai saituruudella heittäikse ihminen alttiiksi yliluonnollisille vaaroille, kun taas anteliaisuus tuottaa hänelle siunausta. Marokossa ei kenenkään päähän pälkähtäisi aterioida toisten läsnäollessa pyytämättä heitäkin aterialle, sillä muuten saattaisi syrjästä katsoja myrkyttää ruuan "silmäämällä". Samallaisesta syystä pidetään vaarallisena kieltäytyä antamasta jotain, jota toinen pyytää; jos toinen esimerkiksi näyttää suuresti tahtovan ostaa pyssyni tai hevoseni, niin teen viisaasti myödessäni ne hänelle, muuten saattaisi ehkä pyssylleni tai hevoselleni käydä jollakin tavoin onnettomasti. Käsitys, että maagillista kovanonnen-voimaa, jota marokkolainen kutsuu nimellä _l-bäs_, voidaan siirtää katseella tai äänellä taikka jollakin muulla tavalla, antaa köyhille mahtavan aseen. Muinais-kreikkalaisten käsityksen mukaan oli kullakin kerjäläisellä Erinnys-hengetär, joka kosti sille henkilölle, joka ei ollut kerjäläiselle antelias. Salomon sananlaskussa sanotaan: "Siltä, joka köyhälle antaa, ei mitään puutu, mutta sitä, joka silmänsä ummistaa, kohtaavat monet kiroukset". Sama ajatus on myös Syrakin kirjassa: — "Elä käännä silmääsi anovasta pois, eläkä anna ihmiselle syytä kirota itseäsi! Sillä kun hän kiroaa sinua sydämensä katkeruudessa, on Hän kuuleva hänen rukouksensa, joka hänet on luonut." Mutta köyhällä ei ole ainoastaan kyky rangaista kirouksillaan kovasydämistä, vaan hän saattaa myöskin palkita anteliasta siunauksillaan. Oleskellessani andjra-heimon parissa, pohjois-Marokon vuoristossa, tuli siihen kylään, jossa asuin, lauma kuljeskelevia kirjanoppineita, _tolba_, jotka kävivät talosta taloon, ottivat lahjoja ja antoivat vastineeksi siunauksensa. Kun sitten kirjanoppineet olivat kylästä lähteneet, huomautin ystävilleni, että noiden vieraiden kestitseminen taisi tulla aika kalliiksi. "Eikä", vastasivat he; "me teimme päinvastoin hyvät kaupat. Kun me annoimme kirjanoppineille yhden rahan tahi yhden vuohen, niin he antoivat meille takasin siunauksillaan kymmenen." Lähtiessään maalle ei marokkolainen kaupungin asukas jätä koskaan antamatta ropoa kerjäläisille, jotka kaupunginporttia kaunistavat, — ei kerjäläisen, vaan oman itsensä tähden, sillä hän tahtoo saada kerjäläisen siunauksen matkalleen. Syrakin kirjassa luemme samaten: "Köyhälle ojenna kätesi, että sinun siunauksesi olisi täydellinen!"

Jo ennen esitetty tosiasia, että kiroilla ja siunauksilla on taipumus muuttua rukousten luontoisiksi, selittää osittain, miksi armeliaisuuden-velvollisuudelle on yleisesti annettu uskonnollinen merkitys; mutta pääsyynä siihen, miksi itämaiset uskonnot ovat katsoneet tämän velvollisuuden niin tavattoman tärkeäksi, näyttää kuitenkin olevan eräs toinen seikka. Ne teroittavat mieleen armeliaisuutta uskonnollisen kultin olennaisena osana ja autuuden välikappaleena. Hindujen pyhäin kirjain mukaan vapauttavat almut lahjoittajan synnistä. Zoroasterin uskonto korottaa armeliaisuuden velvollisuudeksi, joka puhdistaa sielua yhtä suuresti kuin uskonnolliset puhdistusmenot. Juutalaisten keskuudessa sai almujen anto mitä tärkeimmän merkityksen; apokryyfisissä kirjoissa ja rabbiini-kirjallisuudessa joutui se sana, joka vanhoissa kirjoissa merkitsi "vanhurskautta", tarkoittamaan "almun antamista" ja tämä tapa laajeni niin valtavasti, että eräät rabbiinit julistivat viimein, että oli luvatonta antaa köyhille enempää kuin viides osa koko omaisuudestaan. Juutalaisesta synagoogasta siirtyi almujen antaminen ja samalla rukous ja paasto sekä kristilliseen kirkkoon että muhamettilaiseen moskeaan. Muhametinoppi lausuu, että rukous vie ihmistä puolitiehen Jumalan luo, paastoaminen saattaa häntä Jumalan palatsin portille, mutta ainoastaan almut hankkivat hänelle pääsyn sisälle. Mitä kristinuskoon tulee, niin kaikkihan tietävät, kuinka merkittävänä kulmakivenä armeliaisuus oli alussa sen moraalissa. Kristinopin keralla sai uskonnollinen armeliaisuus sijaa Europassa. "Köyhäin ravinto", lausuu paavi Leo Suuri, "on taivaan-valtakunnan oviraha". "Niinkauan kuin markkinoita kestää", sanoo Krysostomos, "elkäämme unohtako ostaa pelastustamme almuilla". Rikasta miestä pidettiin ainoastaan velallisena; kaikki hänen yltäkylläisyytensä oli köyhien omaisuutta, kaikella, mitä hän heille antoi, lyhensi hän vaan velkaansa. Köyhät kohosivat yhtäkkiä parhaalle paikalle seurakunnassa; Gregorius Suuri julistaa lauselman, johon koko keskiaika yhtyy: "Elkäämme halveksiko köyhiä, vaan kunnioittakaamme heitä suojeluspyhinämme." Nyt saattaa kyllä johtua olettamaan, että syynä siihen, miksi kristinoppi piti almujen antamista merkitykseltään niin erinomaisen tärkeänä, oli sen opin perustajan syvä ja kaikkiin kohdistuva ihmisrakkaus. Mutta toisaalta on meidän muistettava, että kirkkoon vaikutti sen alkuaikoina suuresti juutalainen synagooga, ja juutalaisuudessa tuli almujen antamisesta vallan selvästi uhrin jälkeläinen. Niin käsittivät asian itse rabbiinitkin. Alinomaa mainitaan almut ja uhrit rinnatusten, jolloin annetaan suurempi arvo ensinmainitulle; ja todisteena siitä, että almujen antamista pidettin uskonnollisena toimituksena, voidaan mainita, että se tapahtui synagoogassa. Samoin oli almujen-anto aikaisimmilla kristityilläkin jumalanpalveluksen osana. Ehtoolliseen kuului lahjoja ja luonnontuotteita, joista osa käytettiin ehtoolliseen, mutta loput jaettiin seurakunnan köyhille. Heprealais-kirjeen tekijä sanoo almuja uhreiksi, jotka ovat Jumalalle otollisia; lrenæus lausuu, ettei Uusi Testamentti ole poistanut uhreja, vaan ainoastaan muuttanut niiden muotoa; ja Augustinus julistaa, että "kristityjen uhreja ovat ne almut, joita he antavat köyhille". Aivan samallainen asema on armelaisuudella muhamettilaisuudessa. Indialaisissa uskonnon-lähdekirjoissa puhutaan almujen antamisesta sellaisella tavalla ja sellaisessa yhteydessä, että ehdottomasti näkee, että sitä pidettiin uhrina. Tämä siirtyminen uhrista almujen antamiseen onkin aivan luonnollista. Alkuperäisen käsityksen mukaan syö jumala hänelle uhrattujen ravintoaineiden henkisen puolen, kun taas aineelliset osat jäävät köyhäin syötäviksi. Tässä alkaa jo siirtyminen uhrista almuun. Mutta ajan kuluessa muuttuvat ihmisten uskonnolliset käsitykset, ja he alkavat ajatella, etteivät heidän jumalansa tarvitse lainkaan ravintoa elääksensä. Luulisi, että kun kehitys ehti tälle asteelle, ihmiset olisivat lakanneet uhraamasta. Mutta yleisenä lakina on, että kulttimenot elävät kauemmin kuin käsitykset, joista ne aiheutuivat. Sittenkin, kun uhria ei enää käsitetty jumalalle tarjotuksi ateriaksi, ajateltiin, että se on kuitenkin vielä jumalalle mieluinen kunnioituksen osoitus ja ihmisen nöyrän mielenlaadun merkki. Uhrin arvo laskettiin sen uhrauksen mukaan, mikä uhrin annosta aiheutui. Mutta kun uhritoimitus näin muuttui vertauskuvaksi, säilyi käytännössä se, mitä uhrattiin; köyhistä tuli jumalan perijöitä, ja uhri muuttui almujen antamiseksi. Tätä muutosta ovat edistäneet aivan varmasti altruistiset tunteet ja eetiiliset näkökohdat, mutta tuskin on uskottavaa, että almujen antaminen olisi voinut saada erinomaisen tärkeää merkitystään maailman-uskonnoissa, ellei sen ulkonainen muoto olisi kuulunut jo aikaisemmin uskonnolliseen kulttiin uhrilahjana jumaluudelle.

NELJÄS ESITELMÄ.

Muukalaisen asema.

Olemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat saman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti samallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi. Elä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi kärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, — nämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla, ja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina kuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän moraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan käsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa velvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on pääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin.

Luonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan vakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä hänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä viattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia monesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan kiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on kaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa päänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen määrän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt, jotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin kehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin muutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien naapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai useampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa olosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava sävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa yhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon jäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti pysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri jäsenten kesken.

Sosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden laajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään, yhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi kokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset arjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä vastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden, laajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon kuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin olla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella, muodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan, jolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi yhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun. Aatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki enemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on erilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti moraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset laajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat toisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen yhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa.

Toisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan laajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset alkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun yhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat yhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei "halveksittavalla muukalaisella" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia, eikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma kansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta kuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi vaan poistua maasta. Latinalaista sanaa _hostis_, vihollinen, käytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa luultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että ihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa, ettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen murhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset olivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään germaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet sai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana. Vielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen, tarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu lain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli muinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei ryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä, vaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla miehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen.

Sikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui muukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion suojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta hänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin sakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan pysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana poikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan maissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä Ranskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla vuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun muukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin hän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden hänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin nojalla, jota kutsuttiin nimeltä _droit d'aubaine_ sai muukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai lääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka oli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli siirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista niinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia olivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla rannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät heiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta asumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista elinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti, mihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat ruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia koskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta uskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään uudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin kirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja väitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus, niin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta.