Part 2

Ehkä vielä väitetään, että monivaimoisuus on yleinen luonnonkansojen keskuudessa, ja että monivaimoisuuteen sisältyy naisen tunteiden solvaus. Mutta on huomattava ensiksikin, että sangen monet raakalaiskansat ovat ankarasti yksivaimoisia, ja että eräät näistä ovat kaikkein alhaisimmalla asteella nykyään elävistä luonnonkansoista. Pakollista monogamiaa tavataan melkoisen yleisesti esim. lndian raakalaisheimoissa. Ceylonin vedda-kansa, joka on kovin alhaisella kehityskannalla, on tässä suhteessa niin ankara, että sanotaan avio-uskottomuutta heidän keskuudessaan tuntemattomaksi, ja heillä on sananparsi, jossa lausutaan, että ainoastaan kuolema voi eroittaa toisistaan miehen ja vaimon. Luzonin igorrotit sallivat miehelle ainoastaan yhden vaimon, ja jos toinen puoliso rikkoo uskollisuuden-lupauksensa, voidaan vaimo tai mies pakottaa lähtemään ainaiseksi kodistaan. Borneon vuori-dajakit elävät yksiavioisuudessa, ja eräs päällikkö, joka rikkoi kerran tämän tavan, menetti sillä teollaan tyyten vaikutusvaltansa. Edelleen on huomattava, että sielläkin, missä polygamia on sallittu, on se tavallisesti rajoitettu harvalukuisten miesten oikeudeksi. Yksin muhamettilaisillakin, joilla on maine, että he ovat erikoisen taipuvia moniavioisuuteen, on miehillä vain poikkeustapauksessa useampia kuin yksi vaimo. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että eräiden kansojen keskuudessa on monivaimoisuus melkein välttämätön itselleen naiselle. Eräissä heimoissa on naisten luku paljon suurempi kuin miesten, syynä ovat sodan hävitykset tai joku muu sellainen seikka, – toisissa maissa syntyy merkittävän paljon runsaammin naisia kuin miehiä, ja alkuperäisissä oloissa olisi naimattomaksi jääneen naisen vaikea suoriutua olemassa-olon taistelussa. Siellä, missä uuttera työ on tarpeen perheen elättämiseksi, siellä missä työn suorittavat suureksi osaksi naiset, ja palvelijoita tai palvelijattaria ei ole saatavissa, siellä keventää moniavioisuus vaimon työtaakkaa. Niinpä suosivat naiset itse usein monivaimoisuutta. Winwood Reade kertoo, että eräiden neekerikansain vaimot koettavat pakottaa miehiään ottamaan toisen vaimon heti kun miehellä vaan on varaa maksaa tarvittava kauppasumma, ja vaimo moittii miestään saituriksi, ellei mies täytä tätä hänen toivomustaan. Livingstone kertoo, että kun makololo-naiset saivat kuulla, että Englannissa saa miehellä olla ainoastaan yksi vaimo, niin useat heistä huudahtivat, etteivät he haluaisi elää sellaisessa maassa, eivätkä voi ymmärtää, miten Englannin naiset suvaitsevat moista järjetöntä tapaa; sillä heidän sopivaisuuskäsitteidensä mukaan pitää jokaisella arvon-miehellä olla rikkautensa merkkinä monta vaimoa. En luonnollisesti kiellä, ettei monogamia olisi avioliiton ihannemuoto ja ettei polygamiaan oikeastaan sisältyisi naisen luonnollisten tunteiden loukkaus, samoin kuin se tekee terveen perhe-elämänkin mahdottomaksi, mutta ihannetta ei voida aina saavuttaa, ja luonnonkansojen elämään liittyy seikkoja, jotka tekevät yksiavioisuus-periaatteen toteuttamisen ankarassa muodossa melkeinpä mahdottomaksi, tuskin toivottavaksikaan.

Toinen väite, joka tehtänee, on se, että miehet alkeellisilla sivistysasteilla ryöstävät vaimonsa monesti väkivallalla vaimon sukulaisilta, ja ettei tämä liioin todista, että miehet kunnioittavat naisen tunteita. Mutta naisenryöstö ei ole lähimainkaan niin tavallista kuin usein on oletettu. Nykyisten luonnonkansain keskuudessa on se päinvastoin harvinainen poikkeus; raakalaisheimot tai saman heimon klaanit (Sukulaisuuteen perustuva, perhettä suurempi yhteiskuntaryhmä.) eivät elä tavallisesti sotakannalla keskenään, ja heidän jäsentensä väliset avioliitot solmitaan yleisimmin täydellisessä sovussa. Käsitys, että vaimonryöstö on ollut aikoinaan yleisesti vallinnut tapa, perustuu suureksi osaksi päätelmiin, jotka on tehty eräistä häämenoista. Sattuu monesti, että sulhanen käyttää todellista tai teeskenneltyä väkivaltaa viedessään kodista morsianta, joka ponnistelee päästäkseen irti tai pakenee äitinsä syliin; mutta meillä ei ole oikeutta pitää tätä tapaa oikeana jäännöksenä muinaisesta vaimonryöstöstä, s.o. riistämisestä kodista vastoin naisen omaa, vieläpä hänen vanhempiensakin suostumusta. Jo Spencer huomautti oikeutetusti, että mainitun juhlamenon lienee synnyttänyt naisen häveliäisyys. Teeskennelty vastustelu on imettäväisiin kuuluvien naaraiden ominaisuus. Koiras kosii, naaras on vastahakoinen ja pakenee, vaikka se sielustaan ja mielestään onkin halukas yhtymykseen. Tämä naaraan omituisuus on oletettavastikin syntynyt siitä, että naaraan vastahakoisuus tulistaa yhäti koiraan intohimoa, siten palvellen lajin säilymistä hyödyttävää tarkoitusta. Tämä koskee myöskin kehittyneintä imettäväistä, ihmistä, jolloin mies on koiraseläimen ja nainen naaraan vaistojen perijä. Nansen kertoo, että Grönlannin itärannikolla on avioliittoon mentäessä välttämättömänä ehtona, että mies menee valittunsa majaan, tarttuu häntä tukkaan ja kiskoo tytön muitta mutkitta mukanaan kotiinsa. Tästä koituu useasti rajuja kohtauksia, sillä hyvä tapa vaatii, että naimattomien naisten on oltava ylen kainoja ja vastustettava naimatarjouksia; mutta naisen sukulaiset katsovat tapahtumaa koko ajan rauhallisesti syrjästä, sillä taistelua pidetään sulhasen ja morsiamen täydellisenä yksityisasiana.

Useimmilla luonnonkansoilla on se tapa, että mies ostaa vaimonsa, – hevosilla, härillä, rahalla, kankailla, neuloilla, ampumatarpeilla, melkeinpä millä hyvänsä. Tätä on väitetty todistukseksi siitä, että nainen on yhtä oikeudeton kuin nuo eläimet, joihin hänet vaihdetaan. Mutta tämä käsitys ei ole oikea. Hinta, joka vaimosta suoritetaan, on korvaus vahingosta, jonka perhe kärsii menettäessään työkykyisen jäsenen, eikä se merkitse, että mies ostaa itsellensä orjan. Voisin mainita kansoja, joiden keskuudessa miesten valta vaimoihinsa on vähäpätöinen, vaikka he ovatkin hankkineet ostamalla vaimonsa. Jopa niinkin, että kun osto-avioliitot ovat juurtuneet kansaan todelliseksi kansantavaksi, pidettäisiin suorastaan naisen häpäisemisenä, jos hänet luovutettaisiin miehelle ilmaiseksi. Kun kerroin marokkolaisille ystävilleni, etteivät kristityt maksa vaimoistaan mitään, vaan saavat päinvastoin monesti niiden myötä rahaa, niin olin huomaavinani heistä, etteivät he pitäneet tätä suinkaan naisen kunnioittamisen todisteena. He näyttivät paremminkin arvelevan, että kun me kerran emme tahdo vaimoistamme mitään maksaa, niin emme pidä kai heitä minkään arvoisinakaan.

Kokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla kultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa. Eräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten keskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin tavallisesti on otaksuttu.

Siirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin toistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen, miksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat tekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen asemansa?

On oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla sukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla olevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä isän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen lähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja eräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa kuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että äiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan ei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin että sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus muinaisesta "gynaikokratiasta" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on Steinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä suurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden ainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin emme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi selitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen yhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta tuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne seikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan liian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä, ja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa ovat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen tilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt tehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja, jotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla samoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan sukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen tai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta laskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja vaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa tavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan asuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen keskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka lukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen huomattavia oikeuksia.

On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet. Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa, jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa, jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa, jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava, että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa vaikuttanut naisen asemaa parantavasti.

Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat. Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla, samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin, tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan. Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia; ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa, ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä, että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa 6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä loitolla alttarista messua toimitettaessa.

Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo ilman _conventio in manum'ia_, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet. Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.

Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin, sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa, sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään. Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo, että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.

Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia, joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi. Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä, jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.

On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle, jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.

TOINEN ESITELMÄ.

Vanhemmat ja lapset.

Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme. Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen, polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen, tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä. Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa. Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia kuin kuunaan ennen.

Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä, ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.

Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi. Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta, alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa, puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto, jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua, joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen kanssa haudonnassa.