Part 10

Tämä on sangen mielenkiintoista tahtoessamme selittää juutalaisen sapatin syntyä, koska tämä sattui juutalaisten aikaisimman kalenterin mukaan kuun neljänneksen aikoihin. Wellhausen ja Jastrow ovat todistaneet pätevästi, että sapatti tosiaan sattui noiksi päiviksi, mutta miksi johtui siitä kielto, ettei seitsemäntenä päivänä saa tehdä työtä, on kysymys, johon he eivät minun mielestäni ole vastanneet tyydyttävästi. Jastrow arvelee, että seitsemättä päivää pidettiin päivänä, jolloin Jahve, Israelin jumala, oli epäsuopea kansalleen, eikä siksi suvainnut ihmisten silloin kartuttaa omaisuuttaan työllä. Wellhausen taas uskoo, että juutalaiset koettivat seitsemäntenä päivänä lepyttää Jahven vihaa uhreilla, ja se vei niin paljon heidän aikaansa, etteivät he ennättäneet silloin tehdä muuta työtä. Siksi lakattiin työstä kokonaan seitsemäntenä päivänä, ja vaikkei sapattilepo alunpitäen ollut tämän päivän olennainen tunnusmerkki, niin tuli se vähitellen pääasiaksi, kun taas uhraaminen siirtyi taustalle. Nämä selitykset tuntuvat kuitenkin teennäisiltä ja epätyydyttäviltä monesta syystä; jotavastoin oikea selitys löytyy mielestäni helposti, kun näkee, että monet muutkin kansat eri paikoilla maan palloa ja varsinkin Aasiassa uskovat, että kuunvaihdokset ja ihmisen askareet ovat keskenään mystillisessä yhteydessä. Vertaileva menetelmä on tämän selvittämisessä avuksi. Se kohdistaa huomiomme siihen melkoisen yleiseen taipumukseen, että kuunvaihteet yhdistetään inhimillisen työn tuloksiin, ja silloin johdumme pian olettamaan, että samoin oli laita muinaisten juutalaistenkin keskuudessa. Mutta tällaista oletusta tukevat eräät varmemmatkin seikat kuin pelkkä samallaisten piirteiden havaitseminen toisten kansain keskuudessa. Vanhassa Testamentissa mainitaan sapatti ja uusikuu aivan rinnakkain, ja kaikesta työstä tai eräistä askareista luovuttiin uudenkuun aikana vielä sittenkin kuin sapatti ei enää sattunut kuun eri neljännesten paikalle. Tätä tapaa noudattavat oikeaoppiset juutalaiset nykyäänkin, he eivät salli naisten tehdä mitään työtä uudenkuun juhlana. Eikä olekaan hämmästyttävää, että seitsemäntenä päivänä työskentelemisen pelko, mikä johtui uskosta, että uusikuu, puolikuu ja täyskuu tuottavat työlle onnettomuutta, kehittyi uskonnolliseksi kielloksi, sillä olemmehan nähneet, että maagillisilla voimilla on taipumus muuttua jumalallisiksi tahdonilmaisuiksi. Kun jokin seikka täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla, koska hän luulee, että siinä piilee maagillisia voimia, niin käy usein siten, että hän alkaa vähitellen pitää näitä voimia jonkin jumalan toiminnanilmauksina.

Kristillisellä sunnuntailevolla ei ole samaa alkuperää kuin juutalaisella sapatilla, mutta senkin synnyn voi löytää nähtävästi uskosta maagillisiin voimiin, joskaan ei niihin, joita arveltiin olevan kuulla, vaan joita luultiin olevan auringolla. Kristus poisti juutalaisen sapatin. Juutalaiset kristityt keskeyttivät kyllä työnsä sapatinpäiväksi kääntymisensä jälkeenkin, mutta siihen eivät heidän uudet uskonveljensä olleet tyytyväisiä. Neljännellä vuosisadalla kielsi eräs kirkolliskokous nimenomaan kristittyjä laiskottelemasta lauantaisin, kuten juutalaisten oli tapana. Sensijaan oli jälleen tavallista vanhimmista ajoista saakka, että kristityt pitivät pienen jumalanpalveluksen viikon ensimäisenä päivänä, sunnuntaina, sen muistoksi, että Kristus nousi sinä päivänä kuolleista. Mutta kristillisenä lepopäivänä ei sunnuntaita alunpitäen vietetty, ja on sangen epäilyttävää, onko ensimäinen laki, joka kielsi työn tekemisen sunnuntaina, ollenkaan kristillistä alkuperää. V. 321 julisti Konstantinus Suuri ediktin, joka määräsi, että kaikkien tuomareiden, kaupunkilaisten ja kauppamiesten on asetuttava lepoon "auringon kunnianarvoisena päivänä", mutta maamiehen ei tarvinnut puolestaan lakata sinä päivänä työskentelemästä. Ainoakaan sana ei todista, että tämä edikti olisi syntynyt kristillisestä vaikutuksesta. Näyttää siltä kuin olisi Konstantinus Pontifex maximus-virassansa ainoastaan lisännyt vielä yhden uuden päivän, auringon päivän, niihin moniin onnettomuuden päiviin, _religiosi dies_, joita roomalaisilla vanhastaan oli ja joita pidettiin soveltumattomina juuri oikeuskäsittelyihin ja muihin maailmallisiin askareihin. Tämä uusi lepopäivä ei ollut lainkaan yhteydessä juutalaisten sapatin kanssa, mutta vähitellen sekoittuivat ne kuitenkin toisiinsa siksi, että Mooseksen lakia, joka määräsi yhden viikonpäivistä lepopäiväksi, pidettiin yhä edelleen jumalallisena ilmoituksena. Säädetään tosin, sanottiin, että lepopäivä on oleva viikon seitsemäs päivä, kun taas sunnuntai on ensimäinen, mutta tärkeintähän oli, että jokin viikon päivä pidettiin sapattina. Kuudennelta vuosisadalta alkaen ryhtyvät kirkolliskokoukset ja maalliset hallitsijat julkaisemaan kaikellaisia sunnuntailepoa koskevia määräyksiä, ja brittiläinen puritanismi teki viimein kristillisestä sunnuntaista täydellisen farisealaisen sapatin vastineen. Skotlantilaiset papit saarnasivat, että on synti pelastaa sunnuntaina haaksirikkoutunutta laivaa; todellisen jumalanpelon todistus on antaa laivan miehistöineen hukkua.

Onpa sangen merkillistä ajatella, että työt keskeytetään ja kaupat pidetään suljettuina eräänä päivänä joka viikko vielä meilläkin sen vuoksi, että ihmiset tuhansia vuosia sitten uskottelivat, että taivaankappaleet tekevät eräinä aikoina työn tuloksettomaksi tai vaaralliseksi. Syynä tähän omituiseen ilmiöön on osaksi uskonnollinen pyhitys, jonka maagillisiin käsityksiin perustuva tapa on saanut, mutta osaksi myöskin se seikka, että yksi lepopäivä viikossa on nähty hyödylliseksi tahi tarpeelliseksi nykyaikaisessa kiirehtivässä ja kilvoittelevassa yhteiskunnassa. Vanha tapa säilyy siis hyödyn nojalla, jota se todella on tuottanut.

Laajassa teoksessaan _The Golden Bough_ lausuu Frazer olettamuksenaan, että magia on uskontoa vanhempi, että ihminen koetti ensin vaikuttaa ympäröivään luontoon maagillisilla keinoilla, mutta vähitellen hän huomasi, ettei yritys onnistunut, joten hän turvautui sentähden uskontoon, uskonnollisiin menoihin. Alussa koetti hän esim. hankkia kaikellaisilla taikatempuilla sadetta, mutta kun hän näki, ettei onnistunut, niin hän alkoi rukoilla sadetta joltakin jumalalta, jonka suosiota hän koetti saavuttaa uhreilla. Tätä teoriaa voi tuskin pitää oikeana. Tapaamme uskonnollisia kulttitoimituksia maagillisten temppujen rinnalla jo tunnetusti kaikkein alhaisimmallakin kehitysasteella olevilla raakalaisilla; ja toisaalta jälleen kukoistaa magia yhä, kuten olemme nähneet, uskonnon sivulla useiden melkoisen sivistyneiden kansain keskuudessa. Jopa näemme, että usko maagillisiin voimiin on eräissä tapauksissa elänyt kauemminkin kuin usko jumalaan. Tunnen monta vapaa-ajattelijaa, jotka ovat melkoisen taikauskoisia. Kuinka moni pelkää joutua pöytäseuraan, jossa on kolmetoista henkilöä, ja vielä useammat eivät kehu missään nimessä terveyttään, sillä he pelkäävät siten menettävänsä sen, — eivät ainakaan lisäämättä kehumiseensa vahinkoa karkoittavaa sanaa, kuten esim. saksalainen _ungerufen_ tai englantilainen _touch wood_ ("koske puuhun"). Ehkä väitetään, että sellaiset henkilöt eivät silti usko tosissaan, että maagillisia voimia on olemassa, vaikka heillä onkin oma pieni taikauskonsa. Mutta he menettelevät kuitenkin sillä tavoin kuin uskoisivat niihin, ja se on suunnilleen sama asia. Magia on eräissä tapauksissa osoittautunut voimakkaammaksi kuin itse järki.

Esitelmäkurssini on nyt päättynyt. Jos siinä on ollut tendensiä, niin oli sen tarkoitus näyttää eräillä esimerkeillä, mitenkä tapojenkin alalla on välttämätöntä tuntea menneisyys, että voitaisiin ymmärtää nykyisyyttä, millä tavoin meidän omat tapamme ja institutsioonimme ovat sangen monessa suhteessa ja monella muotoa entisten aikojen käsityskantain vaikutuksen alaisia. Mutta olen myöskin koettanut osoittaa, että kehitys on ollut ilmeinen. Ja tämä tähän saakka tapahtunut kehitys saa meidät varmasti uskomaan, että kehitystä on vastaisuudessakin jatkuva. Henkilö, joka sadan vuoden päästä ryhtyy käsittelemään tapojen historiaa, löytää varmaan oman sukupolvemme menoissa paljon sellaista, joka tuntuu merkilliseltä tulevan ajan ihmisistä, saaden heidät vuoroin säälivästi hymyilemään ja vuoroin herättäen heissä vastenmielisyyden ja paheksumisen tunteita. Elkäämme siis liioin ylvästelkö osasta, jota me itse tapain kehityshistoriassa näyttelemme.