Part 3
"Pensasto oli ainoastaan neljänsadan meetrin päässä ja luoteja sateli kuin rakeita ympärillämme. Otin pojan syliini huolimatta hänen vastustuksestansa ja aloin juosta. Jokainen askeleeni tuotti hänelle kauheita tuskia, hänen huutonsa vihloi sydäntäni, ja voin vieläkin sitä kuulla. Hän huusi apua, mainitsi äitiänsä ja huusi avuksi neitsy Mariaa.
"'Antakaa minun maata! Antakaa minun jäädä tänne makaamaan!' huusi hän. 'Pysähtykää, Jumalan tähden! Kärsin niin kovia tuskia! Tahdotteko tappaa minut? _Santa Madre di Dio! Abbiate pietà di me_.' (Pyhä Jumalan äiti! Armahda minua!)
"Ja tunsin hänen vääntävän pieniä kätösiänsä olkapäilläni ja kaulallani kauheissa suonenvedon tempauksissa. Mutta minä pitkitin vaan juoksemistani hengästyneenä, väristen ja rattaiden jälkiin kompastuen, kiiveten ruumiiden yli, melkein mielipuolena pojan valitushuutojen ja luotien suhisemisen vuoksi. Kolme kertaa minua luoti kohtasi, mutta ainoastaan siipaisten ensi kerran olkapäähän, toisen kerran reiteen, mutta tunsin sitä tuskin niinkään paljon kuin ruoskanlyöntiä. Kolmannella kerralla vaikeni Guiseppen parkuminen; sittenkuin luoti oli pyhkäissyt kaulani ohitse, oli se tunkeutunut hänen kainalokuoppaansa; mutta minä juoksin vaan pysähtymättä, tuo onneton, melkein hengetön olento sylissäni.
"Nuo neljä sotamiestä, jotka ulohtaalta olivat nähneet koko tapauksen, auttoivat minua, sittenkuin olin tullut heidän luoksensa ja olin luodeilta turvassa, panemaan pojan ruohikkoon. He katselivat minua kummastuneina, näytin epäilemättä ihan mielenvikaiselta. Raastoin hiuksiani sanoen:
"'Minä olen murhannut hänet! Minä olen murhannut hänet! eikä siitä ollut mitään hyötyä!"
"Hän hengitti vielä; minä roiskutin kylmää vettä hänen kasvoillensa, haudoin hänen ohimoitansa konjakilla ja revin rikki hänen vaatteensa, saadakseni haavan niin pian kuin mahdollista sidotuksi.
"'Hänen täytyy elää!' virkoin minä. 'Hänen täytyy elää, kunnes pääsemme Polesellaan.'
"Pakoitin häntä nielemään suullisen paloviinaa; se virkistytti häntä jälleen henkiin. Hän tuli jälleen taidollensa, koetti liikahtaa ja kaatui huoaten taas pitkäkseen. Lankesin polvilleni hänen viereensä samalla kun sotamiehet kiiruusti laittoivat paaret kivääreistänsä, muutamista oksista ja hevosloimista, sekä koetin saada pojan minua ymmärtämään. En enää tiedä mitä sanoin hänelle, en muista kaikkia niitä ihmeellisiä kapineita, joita lupasin hänelle, mutta tärkeintä mitä sanoin oli että hänen isänsä oli Polesellassa, että minä en tuntenut tietä ja että hänen tuli minulle sitä näyttää. Hän ei kuunnellut minua, koska hänen tuskansa eivät antaneet hänelle niin paljon rauhaa. Haava ja murtunut reitensä vaivasi häntä kauheasti.
"Paaret olivat nyt, valmiit, mutta kun aioin nostaa Guiseppea niille parkasi hän kauheasti, josta emme kuitenkaan voineet olla tietävinämmekään, ja me lähdimme liikkeelle. Vaikka sotamiehet kantoivat häntä erinomaisella varovaisuudella, pakoitti jokainen liikunto hänen tuskasta parkaisemaan. Hänen rinnastansa vuosi vertä paidan läpi aina siihen lumouskaluun saakka, joka riippui hänen kaulassansa. Hiki takellutti kiharaisen tukan kiinni hänen otsaansa. Hän oli kauhean kalpea, ja hänen silmistänsä, joiden ympärille mustia kehiä oli muodostunut, pisaroi isoja kyyneleitä. Hän itki, anoi ja rukoili meitä jättämään hänet sinne makaamaan. Mutta hän olisi kuollut avun puutteesen, ja nyt täytyi meidän pitkittää matkaamme hänen itsensäkin tähden, hänen pelastamisensa tähden. Koetin kaikin tavoin lohduttaa häntä, kerroin tuhat kertaa, että hänen isänsä odotti häntä, ja että me kannoimme häntä hänen luoksensa. Rukoilin häntä, mutta en voinut saada muuta vastausta, kuin vaikeroimista, huokauksia ja kyyneleitä.
"En tiedä itse, mikä raivo minut vihdoin valtasi; väsyneenä hyödyttömistä rukouksistani, aloin äkkiä kirota kuin pakana.
"'_Ah! figlio di cane_!' huusin minä. 'Sinä et tahdo puhua, pieni roisto! Kieltäydyt näyttämästä meille tietä! No olkoon niin, mutta vannon, että isäsi saa sen maksaa: Ammutan hänet!'
"En voi kuvailla sitä vaikutusta, minkä tämä äkillinen muutos teki tuohon lapsiraukkaan, ja sitä kauhua joka ilmauntui hänen kasvoissansa, kun lausuin uhkaukseni hänen isäänsä vastaan. Hänen huulensa vavahtelivat, hän pani kätensä ristiin ja pyysi armoa.
"'Minä teen kaikki mitä tahdotte, mutta ette saa tehdä isälleni mitään pahaa.'
"Lähdimme jälleen matkalle; tuo säikähtynyt lapsi ei kääntänyt silmiänsä minusta. Hän hillitsi kyyneleensä, tukehdutti tuskansa huudot, osoitti meille tietä ja johdatti meitä varmasti tuon metsien ja soiden sekasorron läpitse, tuota vaivaloista tietä, joka alinomaa muutti suuntaansa ja katosi veden alle monen sadan meetrin matkalla, ja hän teki sen, milloinkaan arvelematta tai erehtymättä.
"Mutta hänen henkäyksensä kävivät yhä lyhyemmiksi, hänen silmänsä välkkyivät omituisella loistolla, ja isoja punaisia täpliä näyttäytyi hänen poskillansa. Kohta rupesi hänen hampaansa kalisemaan; kuume oli alkanut.
"Tuskallisen tunnin kärsimykset kestettyämme, pääsimme pois rämeiköstä pois rämeiköstä. Näin Polesellan kilomeetrin päässä avoimella avoimella tasangolla.
"Riensin Guiseppen luo.
"'Sinä olet pelastanut meidät, kiltti poikani.'
"Mutta Guiseppe ei kuullut minua; hän oli pyörtynyt.
"Muutamat talonpojat opastivat meitä papin luo; hän tunsi pojan ja lupasi pitää huolta hänestä, sillä hänen setänsä Ascanio oli edellisenä päivänä lähtenyt Reggioloon. Valitettavasti ei ollut ketään lääkäriä kylässä.
"Käskin sen rakuunoistani, joka oli pahimmin haavoitettu, jäädä Polesellaan, otin hänen hevosensa ja kiiruhdin eteenpäin suojelusväkeni jäännöksen kanssa. Tuntia myöhemmin tapasin armeijamme viimeiset joukot leiriytyneinä Modenaan vievällä tiellä. Pyynnöstäni hyppäsi muuan kahdennentoista linjarykmentin sotalääkäri hevosen selkään ja kiiruhti Polesellaan, hoitaaksensa pienoista uhriraukkaani. Pitkitin tietäni; yösydännä olin pääkortteerissa. Puoli tuntia myöhemmin sai... de'n armeijanosasto käskyn marssia Rebekkoon ja avata tien Reggioloon.
"Kello 2 aamulla istuin jälleen satulassa, johtaakseni yhtä linjarykmenttiä ja kahta pataljoonaa jääkäreitä rämeen poikki Fosssanoon.
"Kello 4 pysähdyimme Polesellassa. Menin papin luo; tuo kunnon mies valvoi Guiseppen luona.
"'_Povero piccolo fanciullo_!' sanoi hän minulle. 'Hänellä on hirmuinen kuume ja, hän hourailee. Luunmurto reidessä ei merkitse mitään, sanoo lääkäri, mutta haava se on syynä tuohon kamalaan kuumeesen. Hän puhuu alinomaa; parikymmentä kertaa on hän vaivannut minua kysymyksillään, milloin hänen isänsä tulee. 'Jos hän tulee', lisäsi hän, 'ette saa mainita siitä mitään kapteenille, sillä kapteeni tahtoo ampua hänet.' Mikä kapteeni se lieneekään, jota hän niin pelkää.'
"Astuin jälleen ratsuni selkään. Kylästä olimme saaneet oppaan, ja väkeni pääsi ilman suurempia vaikeuksia rämeen poikki. Kuljimme tuon peloittavan tasangon halki taajan aamusumun suojelemina. Vihollinen, joka kuuli meidän marssivan, ampui umpimähkään sakeaan sumuun, aikaansaamatta meille mitään vahinkoa.
"Kolme niistä rakuunoista, jotka olin jättänyt tielle, olivat vielä hengissä. Otimme ne mukaamme; he olivat viettäneet kahdeksantoista tuntia ilman avutta, saamatta edes vesipisaraakaan.
"Kello seitsemän olin ennen apujoukkojen saapumista kenraalin luona ja annoin hänelle tiedon niistä liikkeistä, joiden kautta hän vapautettaisiin tukalasta asemastaan.
"Pettyneenä toiveissaan ei vihollisen tila ollut kehuttava. Seuraavana päivänä saimme kauniin hyvityksen. Kello neljä olimme menneet Adda-joen poikki kahta ponttoonasiltaa myöten. Neljä kanuunaa ja kaksitoista sataa vankia joutui meidän käsiimme. Illalla ilmoitti kenraali, että hän oli pyytänyt kunnialegioonan upseerinristin minulle.
"'No, sinä et näytä oikein tyytyväiseltä', virkkoi hän minulle.
"Pyysin saada ratsastaa Polesellaan ja lähdin heti matkalle. Raskain sydämmin kiiruhdin vielä kerran tuota samaa tietä. Minkätähden, sanoin itsekseni, minkätähden en minä voisi kuitenkin pelastaa häntä? Pelastihan hän meidät kaikki.
"Aurinko oli laskeutumaisillaan, saapuessani Polesellaan. Näin hevosen seisovan papin oven edustalla; sitä piteli muuan sotamies. Se oli sotalääkärin hevonen. Samassa tuokiossa astui lääkäri itse ulos huoneesta.
"'Oletteko täällä?' sanoi hän minulle. 'Tuo lapsi raukka! Kohta on loppu käsissä.'
"Sitten nousi hän ratsunsa selkään
"Menin sairashuoneesen; seisahtuessani kynnykselle näin tuon pienoisen marttyyriraukan edessäni. Akkuna oli avoinna ja päästi sitruunapuun tuoksua ja heinäsirkkain laulua sisään hänen luoksensa, laskeutuvan auringon säteiden paistaessa huoneesen. Vanha pappi oli polvillaan vuoteen vieressä ja rukoili. Lapsen pienoiset kädet liikkuivat suonenvedontapaisesti lakanalla, joka ei ollut niin vaalea kuin ne, ja hänen isot silmänsä pyörivät oikealta vasemmalle, ikäänkuin olisi hän voinut nähdä paljon esineitä katon alla. Kuullessansa askeleeni säpsähti hän, silmäili siihen puoleen, jossa seisoin, ojensi käsivartensa minua vastaan ja sanoi heikolla äänellä:
"_Eccovi, capitano! Jovado vedere il babbo_!" (Oletteko siellä, kapteeni?... Olen kohta näkevä isäni.)
"Sitten hymyili hän ja kuoli.
"Kun rauha oli tehty, menin minä, ennenkuin palasin takaisin Ranskanmaalle, vielä kerran Polesellaan. Hän oli sinne haudattu; olin antanut papille vähän rahoja hautaa varten. Tuo kunnon mies oli pystyttänyt haudalle ristin, jossa oli seuraava kirjoitus:
"Guiseppe Betti, morto nell eta di dieci anni per la patria!"
(Kuollut kymmenen vuotiaana isänmaan edestä.)
Kertomuksen loputtua vallitsi pitkällinen äänettömyys, jonka ajalla kenraali pyhki silmiään, sillä kuumia kyyneleitä oli jo hetken aikaa vuotanut pitkin hänen poskiansa. Sitten pitkitti hän:
"Olisin mielelläni uhrannut oman henkeni, jos siten olisin voinut pelastaa tuon lapsen. Jos me olisimme avun puutteessa tulleet kukistetuiksi, niin olisi meidän onnettomuudellamme ollut mitä tuntuvimmat seuraukset. Puhumattakaan omista kaatuneista sotamiehistämme, olisi koko liikelinjamme joutunut vaaran alaiseksi; se osasto, joka oli mennyt Addajoen poikki, olisi ollut tukalassa asemassa ja pakoitettu peräytymään.
"Ja kuka tietää minkälaisen käänteen sodassamme tuollaiset tapaukset olisivat vaikuttaneet? Mutta sama se; surullinen työ oli minkä tein ja ainoana puolustuksenani on silloinen sieluni tuska ja tuo murheellinen muisto, joka sitten on minua seurannut.
"Ei! Sotilaan virka ei ole siitä syystä jalo, että se johtaisi mihin kunniaan hyvänsä, vaan että se vaatii mitä uhreja hyvänsä; eikä siitä syystä että velvollisuus on selvästi määrätty ja helppo tuntea, sillä se on usein surullinen ja vaikea täyttää."
Siitä illasta aikain kunnioitin kenraaliani, sillä minä olin nähnyt sielun leimahtavan tuossa isossa voimakkaassa ruumiissa, ja tultuani kotiini kirjoitin tämän kertomuksen melkein samoilla sanoilla, joilla hän oli sen meille jutellut.
Loppu.