Part 2

"Tirkistelin alinomaa eteenpäin, mutta vähän siitä oli apua että kohouduin jalustimissa, en voinut nähdä niiden pensaiden läpi, jotka peittivät näköalan. Vihdoin tulimme ulos pensastosta, ja minulla oli nyt laaja näköala edessäni.

"Olimme saapuneet metsätasangolle, josta opas oli puhunut. Tie ojentautui tällä kohdalla suoraan halki suon, eikä mikään kasvullisuus enää peittänyt sitä katsojalta; se kulki siis aivan selvästi nähtävänä puolen tunnin matkan, ennenkuin tuli pensaiden väliin, johon jälleen katosi. Kaukana edessäni näin kellotapulin huipun; osoitin sitä ja kysyin oppaalta:

"'Onko Polesella tuolla?'

"'Niin on, herra. Kun pääsemme tasangon päähän olemme puolitiessä.'

"Rämeen oikealla puolellamme ulottuessa ainakin niin kauas kuin silmä kantoi, oli se vasemmalla puolellamme, noin neljän sadan meetrin päässä meistä, jonkunlaisen ojan rajoittamana.

"'Mikä tuo on?' kysyin minä oppaalta. 'Onko se tie?'

"'Ei, herra kapteeni! Se on kanava.'

"'Eikö se katkaise tietämme?'

"'Ei, herra kapteeni! se lähenee sitä tosin tuolla vähän etäämpänä, mutta sitten se tekee mutkan ja menee toisaalle päin.'

"Tässä tuokiossa olimme ihan tasangolla; katselin kanavan ojannetta lähemmin kysyen itseltäni, eikö se ollut yhteydessä itävaltalaisten joukkojen kanssa. Äkkiä tuprusi kanavan varrella savua, ja hyvin tähdätty kiväärintuli kohtasi meitä sivulta.

"Yksi mies ja kaksi hevosta oli jo ammuttu takanani, edessäni näin erään rakuunan hevosen, joka oli hurjistunut kivusta, tekevän raivokkaita hyppäyksiä. Sen ratsastaja ei voinut sitä hallita, se hyökkäsi eteenpäin huimaa vauhtia ja sekä hevonen että ratsastaja kaatuivat viisisataa meetriä kauempana, itävaltalaisten luotien lävistäminä.

"Joukkomme oli joutunut hiukan epäjärjestykseen; mutta se keräyntyi pian uudestaan, ja aioin juuri huutaa 'eteenpäin!', kun näin oppaamme, joka äkkiä syntynyttä häiriötä hyväksensä käyttäen oli hypännyt alas hevosensa selästä, juoksevan kaikin voimin takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet. Ratsastin heti hänen jälkeensä, kaikki noudattivat esimerkkiäni ja jälleen olimme pensasten suojassa, niin ett'eivät itävaltalaisten luodit meitä tavanneet. Tartuin opasta kurkkuun.

"'_Canaglia! Vigliacco_!' huusin minä hänelle. 'Aiotko lähteä käpälämäkeen heti ensimmäiset laukaukset kuultuasi!'

"'Voittehan nähdä, ettemme pääse kauemmaksi!'

"'Siinä tapauksessa täytyy sinun osoittaa meille toisen tien.'

"'Ei ole toista tietä.'

"'Siis täytyy meidän mennä eteenpäin tätä tietä.'

"'Ei yksikään meistä pääse elävänä tasangon poikki.'

"'Sepä nähdään.'

"'Kanava tulee tuolla kauempana yhä lähemmäksi tietä; sata askelta vielä eteenpäin ja te makaatte kuolleena.'

"'Tahdotko tulla mukaan?'

"'Niin hullu en ole.'

"Vaikka väkeni ei ymmärtänyt italian kieltä, arvasivat he kuitenkin mitä mies sanoi, ja hänen arkuutensa saattoi tarttua heiliinkin. Tästä täytyi tulla loppu; vedin esille pistoolin kotelosta.

"'Nyt lähdet liikkeelle, tai ammun luodin otsaasi!' Talonpoika alkoi itkeä.

"'_Ah! povero me! Sono perduto!... Ah! la mia povera moglie! Santa vergine, santi angioli, abbiate pietà d'un povero peccatore_!' (Oi, minua miesraukkaa! Olen hukassa! Oi, minun vaimoparkani! Pyhä neitsy, pyhät enkelit, säälikää kurjaa syntistä!)

"Ja hän heittäysi polvilleen, tehden ristinmerkin, Iöi rintaansa ja lukea jonotti koko joukon rukouksia.

"'Lapset', virkoin minä sotamiehille, 'jos vaan yksikään meistä voi päästä läpitse tämän mielien kanssa, niin ei ole lukua, vaikka muut jäisimmekin kuolleina tantereelle; nyt eteenpäin täyttä laukkaa! Eläköön keisari!'

"'Eläköön keisari!' huusivat rakuunat.

"Muuan sotamies, joka oli pahoin haavoitettu, pantiin makaamaan erään pensaan siimekseen. Opas, joka näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä, nostettiin hevosen selkään ja sijoitettiin kahden rakuunan väliin. Minä ratsastin hänen jälestänsä; puolet osastostamme ratsasti edellä, toisten seuratessa jälestä hyvin hajallaan, jotta vihollisten luotien ei olisi niin helppo uhrejaan kohdata.

"Kaikki kävi alussa oivallisesti. Vihollinen ei ollut odottanut meidän äkillistä palautumistamme, se tuli sille ihan arvaamatta. Nopeasta ratsastuksestamme oli sitäpaitsi seurauksena, että viholliset eivät voineet tähdätä tarkasti. Puolitiessä täytyi meidän jättää kaksi miestä jälkeemme; mutta siitä silmänräpäyksestä alkaen lähestyi kanavan ojanne yhä enemmän tietämme, ja meitä ammuttiin nyt ihan sivulta. Nähdessäni rakuunoitani kaatuvan joka askeleella, ajattelin että opas ehkä oli ollut oikeassa ja ettei kukaan meistä pääsisi perille. Pidin häntä koko ajan silmällä. Hän ratsasti täyttä laukkaa edessäni kahden rakuunan välissä, selkä köyryssä ja painaen alas päätänsä joka kerta, kun luoti suhisi ohitse.

"Kiväärinluoti paiskasi hänen vasemmalla puolellansa olevan rakuunan, jonka tuli suojella häntä vihollisten luoteja vastaan, alas satulasta; ratsastin heti kaatuneen rakuunan sijalle oppaan viereen, suojaten omalla ruumiillani sitä miestä, jonka henki oli meille niin kallis. Meillä oli tuskin kaksisataa meetriä jälellä, kun näin oppaamme äkkiä kohottavan kätensä taivasta kohti ja sitten raskaasti putoavan maahan hevosen selästä.

"Hyppäsin heti maahan ja juoksin hänen luoksensa, muiden rakuunain kiitäessä ohitsemme ikäänkuin tuuliaispää.

"Hän oli pudonnut kasvot päin maata; käänsin hänet selälleen ja etsin hänen haavaansa. Luoti oli sattunut hänen rintaansa, juuri sydämmen yläpuolelle. Otin hänet syliini, nostin hänen päätänsä ja huusin hänelle kuin mielipuoli: 'Tie!... osoita minulle tie!'

"Hän avasi isot hurjistuneet silmänsä, katseli jäykästi tuijotellen minua, päästi sitten rinnastansa syvän huokauksen ja oikaisihe viimeisessä suonenvedon tempauksessa; hän oli kuollut.

"Luodit satelivat ympärilläni taajaan kuin rakeet, minun yhä vielä uppiniskaisesti pudistellessa ruumista. Nousin sitten ylös, riensin pois ja saavutin vahingoittumatonna joukkoni jäännöksen, viisi miestä, joista kolme oli haavoitettu.

"Hevoseni oli seurannut muiden mukana ja pysähtynyt niiden kanssa; istuuduin jälleen satulaan. Minkätähden ei minun, arvelin itsekseni, onnistuisi löytää tuota hyvää tietä. Kello oli yksitoista edeltäpuolenpäivän. Koetin päästä niin selville kuin mahdollista siitä, millä paikoin nyt olimme, muutoin ihan selvästi muistaen, miltä suunnalta olin nähnyt Polesellan kellotapulin. Viiden minuutin kuluttua jakautui tie kahteen haaraan. Valitsin sen, joka näytti lähestyvän Polesellaa Ratsastimme puolen tunnin matkan, kohdaten melkein joka askeleella uusia teitä, jotka kulkivat ristin rastin meidän tiemme kanssa. Vihdoin katosi tie veden alle. Annoin miesten toimittaa tutkimuksia puunoksilla, koska toivoin löytäväni kaalamopaikan, mutta pehmeää mutaa oli vaan kaikkialla. Ala-upseeri oli uskaltanut liian kauas hevosineen, ja meillä oli paljon vaivaa vetäessämme häntä ylös suosta. Valitsin toisen tien, se mutkistui huomaamatta ja toi minut takaisin lähtöpaikkaani. En tahdo väsyttää teitä kertomalla teille kaikkia noita turhia yrityksiä, tuota ratsastusta pohjattomien soiden välillä, liikkumattomassa vedessä auringon raukaisevaisesti paahtaessa. Enemmän kuin kolme tuntia olimme nyt kuleksineet ympäri onnen kaupalla, ja sadannen kerran näimme valitsemamme tien katoavan veden alle. Etumaisena ratsastava rakuuna huudahti äkkiä: 'Kaalamo! Tässä on kaalamo; nyt on tie tiedossa!' Hän oli tuskin saanut nuo sanat suustansa, kun näimme äkkiä hänen hevosensa vajoavan alas liejuun. Mies, joka säikähti tuntiessaan maan vaipuvan allansa, kohoutui satulassa ja aikoi hypätä lujalle maalle; mutta hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui tuohon pohjattomaan syvyyteen, jonne hitaasti vajosi ja upposi. Muta tukehdutti hänen hätähuutonsa, päänsä katosi, hänen kätensä tekivät vielä muutamia epätoivoisia liikkeitä vedenpinnan yläpuolella, ja sitten oli kaikki loppunut. Uinaileva vedenpinta sai jälleen tyynen, vihertävän ulkomuotonsa, eikä siihen jäänyt muuta jälkeä hevosesta ja ratsastajasta, kuin kaksi mustaa täplää, joiden pinnalla kaksi isoa vesikelloa poreili.

"Palasimme takaisin uupuneina, ja ollen epätoivoisessa mielentilassa tuon kamalan näyn tähden saavuimme muutamien silmänräpäysten jälkeen lähtöpaikkaamme, sen peloittavan tasangon läheisyyteen, jonka poikki olimme luotisateen läpi ratsastaneet ilman mitään hyötyä ja saaden osaksemme ainoastaan kalliisti ostettua kokemusta.

"Käskin riisua satulat hevosilta ja annoin sitten väkeni levätä, ruveten itse miettimään asemaamme. Ei ollut toivomistakaan, että ilman oppaatta löydettäisiin tie tuossa vaarallisessa sokkelossa; mutta jos mieli meidän päästä takaisin, täytyi meidän ratsastaa tasangon poikki. Päätin vihdoin ratsastaa siitä yksinäni, antaakseni kenraalille tiedon yrityksemme epäonnistumisesta.

"Ratsastin täyttä laukkaa, hevoseni sai ainoastaan vähäpätöisen naarmun, ja minä pääsin onnellisesti tasangon poikki. Sillä hetkellä olisi luoti voinut pelastaa minut siitä välttämättömyydestä että täytyi tunnustaa vastoinkäymiseni ja sitäpaitsi olla läsnä niissä kauhistavissa seurauksissa, mitä tällä vastoinkäymiselläni oli oleva. Oksat, jotka olin asetuttanut, näyttivät minulle tien. Ratsastin San Nazaron kylän läpi ja olin noin kello 4 Fossanossa.

"Kenraali seisoi vielä pureskellen samaa sikaria kylän ulkopuolella, jonka hän oli varustuttanut rovituksilla ja jossa väkemme puollusti itseään urhoollisesti. Hän huomasi minut jo etäältä ja riensi vastaani innolla, mikä suretti minua haikeasti. Kerroin hänelle oppaan kuolemasta ja turhasta ratsastuksestani soiden keskellä. Lopetin kertomukseni ja hän oli vaiti.

"'Mitä aiotte nyt tehdä, herra kenraali?' kysyin minä vihdoin häneltä.

"Hän katsahti minuun epätoivoisella silmäyksellä.

"'Mitä tahdot, että tekisin? Me laukaisemme viimeiset kanuunanlaukauksemme, ja tänä iltana ei ole enää kymmentä patruunaa jälellä miehen osalle. Huomenna on puolet divisioonastani kuolleina tai haavoitettuina, ja toinen puoli saa vankeina marssia Tyroliin. Mitä minuun itseeni tulee, niin vannon, etteivät he saa minua elävänä. Mutta hevosesi on uuvuksissa, hanki itsellesi toinen ja tule sitten minun tyköni.'

"Olin astunut alas hevosen selästä, panin ohjakset käsivarrelleni ja palasin jalkasin kylään niiden haavoitettujen kanssa, jotka mennä retostelivat sairasten hoitolaan. Siellä täällä muodostettiin komppanioita, toiset odottivat kivääri jalalla sitä silmänräpäystä, jolloin he komennettaisiin uudestaan luotituiskuun. Kaikki olivat; synkässä mielentilassa; ei kuulunut sanaakaan, ei huutoa mitään, ainoastaan kiväärintulen alituinen rätinä. Ne upseerit, joita kohtasin, vaihtoivat kanssani kädenlikistyksen tai surumielisen silmäyksen, mutta eivät mitään sanoneet. Sydämmeni oli pakahtumaisillaan.

"Siten oli siis käynyt meidän innostuksemme ja urheutemme! Siinä oli siis kaikkein toiveidemme loppu! Olimme niin iloisina lähteneet tälle sotaretkelle, olimme alkaneet sen niin onnellisesti ja nyt olimme hukassa, sillä tämän vastoinkäymisen jälkeen ei ollut meillä enää mitään toivoa. Tämä vähäinen joukko, josta olimme niin ylpeät, johon oli kerätty niin oivallista väkeä, jotka täydellisesti luottivat päällikköönsä, ei olisi siis enää huomenna olemassa. -- Eloon jääneet näistä vanhoista sotamiehistä, jotka kaikki olivat taistelleet Afrikassa, saisivat nöyryytettyinä kulkea vihollisten ohitse muutamain itävaltalaisten korpraalein vartioimina! Mitä tulee noihin uljaisiin upseereihin, joiden joukossa minulla oli niin paljon ystäviä, ei heistä arvatenkaan jäisi monta henkiin. -- Ja mikä oli oleva kenraalini kohtalo, tuon sankarimaisen ja rehellisen miehen, jonka edestä olisin antanut hakata itseni tuhansiksi kappaleiksi? En voinut olla käsittämättä mitä näin hänen silmistänsä. Tiesin että hän oli langettanut oman tuomionsa, että hän oli etsivä kuolemaa. Ja minkälaista kuolemaa? Toista on miehen, jonka sydän on oikealla paikallaan, kaatua voittajana lippunsa luona, kuin etsiä tuonelassa turvapaikan, jotta ei tarvitsisi kuulla huutoa: 'Varus, anna minulle takaisin minun legioonani!'

"Kenraali parka! Minä olin ollut hänen viimeinen pelastuslautansa! Hänen sotamiestensä henki ja hänen oma kunniansa oli ollut minun käsissäni, mutta en ollut voinut suojella sitä mikä oli minulle uskottu! Oi, minäkin halusin kuolla, tahdoin kaatua hänen vieressänsä. Kaatua! Mitä hyötyä siitä olisi? Halvin sotamiehistämme saattoi saman tehdä. Olinko sitä varten saanut epolettini?

"Kärsin kauheaa sisällistä tuskaa sillä hetkellä; kävelin ympäri tuijottelevin silmin ja huultani purren. Minulla oli kuume ja minusta tuntui että olisin voinut lyödä härän kuoliaaksi puristetulla nyrkilläni.

"Torilla, keskellä muona- ja ruutivaunujen, haavoitettujen ja kuolevien sekasortoa, tapasin käskyläiseni ja käskin hänen hankkia minulle pirteän hevosen.

"Samassa silmänräpäyksessä kuulin jonkun huutavan: _Capitano! Capitano!_ ja pienoinen poika tuli juosten minua vastaan; se oli pikku Guiseppe.

"'Missä te näin kauan olette viipyneet, kapteeni? Luulinpa melkein ett'ette koskaan tulisi takaisin.'

"Tuon lapsen näkeminen murhetutti minua; minusta tuntui kuin olisin nähnyt oman poikani. Tunsin sydämmellistä sääliä häntä kohtaan. Lapsi raukka, ajattelin minä. Miten on hänen käyvä keskellä kaikkea tätä kurjuutta.

"'Mutta mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Te olette haavoitettu!' Satuin silmäilemään vasenta kättäni, joka oli verinen. Lykkäsin takinhihan ylös ja näin että luoti oli lipaissut käsivarttani; milloin ja missä, sitä en tietänyt. Siinä oli vaan naarmu, mutta verta siitä juoksi kovasti.

"Guiseppe oli juossut pois, mutta tuli pian takaisin, tuoden vedellä täytetyn pullon. Auttaessaan minua pesemään pois veren ja sitoessaan nenäliinani haavalleni, sanoi hän minulle:

"'Te menitte siis San Nazaroon aamulla, kun ratsastitte pois sotamiesten kanssa?'

"'En mennyt San Nazaroon. Polesellaan minä olin matkalla.'

"'Oletteko olleet Polesellassa? Näittekö siellä minun setääni?'

"'En päässyt Polesellaan." "Minkätähden ette päässeet?'

"'Syystä ett'en tuntenut tietä.'

"'Tietä San Nazarosta Polesellaan? Sen tien minä tunnen vallan hyvin.'

"Istuin kivellä, ja hän seisoi edessäni. Sitoessani haavaani, vastasin pojan kysymyksiin aivan koneentapaisesti, tietämättä oikein mitä hän minulta kyseli. Kun hän virkkoi viimeiset sanansa, kohotin päätäni ja katsoin häntä suoraan silmiin.

"'Sinäkö Bambino?'

"'Niin, minä juuri! minä olisin kyllä osoittanut teille oikean tien, mutta sitä ei ole helppo löytää, varsinkin jos on paljon vettä.'

"'Tunnetko sinä tien rämeen poikki?'

"'Miks'en tuntisi? Käynhän joka viikko markkinoilla Polesellassa.'

"'Tule siis. Pian!'

"Poika taputti käsiänsä ja alkoi hyppiä ilosta. Käskyläinen toi esille hevoseni; hyppäsin satulaan ja otin Guiseppe'n mukaani, asettaen hänet satulankaarelle eteeni.

"'Juokse kenraalin luo', virkoin minä käskyläiselle, 'ja sano hänelle että olen löytänyt oppaan ja että olen lähtenyt Polesellaan. Pidä hyvästi kiinni, Guiseppe!'

"Ajoin taas kiivasta ravia, samaa tietä, jota ennen, olin ratsastanut. Talot, puut ja kedot kiitivät ohitseni, mutta minä en nähnyt mitään, silmäni etsivät vaan tuota kirottua kellotapulia, jota en voinut saavuttaa. Sylissäni pidin poikaa, joka pienillä käsillänsä oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.

"Lensimme San Nararon läpi; Guiseppe sanoi, kuka asui missäkin talossa.

"'Tuossa asuu pastori! tuossa on Tommason talo ja tuossa asuu vanha Rita.'

"Kauempana, kylän toisessa päässä, osoitti hän pientä talonpoikaistaloa, joka oli jotenkin huononpuoleinen ulkonäöltään, sanoen:

"'_Qvesta è la nostra casa_!' (Se on meidän talomme!)

"Sitten hän huokasi.

"'Jos isäni olisi ollut kotona, olisimme pysähtyneet. Te olisitte viipyneet hetkisen meidän luonamme, niin olisi hän tarjonnut teille pullon hyvää viiniä, samanlaatuista kuin mitä hän noutaa kellarista silloin kun setäni Ascanio tulee meille sunnuntaisin.'

"Olimme jo kaukana sieltä.

"'Nyt', sanoi hän, 'on meidän poikettava vasemmalle.'

"Ne osoitukset, joita hän vähintäkään epäröimättä antoi minulle siitä tiestä, jota jo kerran olin kulkenut, todistivat että hän tunsi sen erinomaisen hyvin. Ikävöin maltittomasti perille pääsemistäni ja kannustin hevostani.

"'On oikein hauska lentää eteenpäin tällä tavalla," virkkoi poika. "Olen kyllä ratsastanut isäni kanssa hänen hevosellaan, mutta en koskaan näin nopeasti.'

"Ratsastimme soiden läpi, ja hänen pienoinen kätensä ohjasi minua pensaston kautta, joka pikaisesti kiiti ohitsemme. Näin vihdoinkin jälleen tuon kirotun kellotapulin Polesellassa. Olimme juuri ratsastamaisillamme tasangolle, kun äkkiä pysäytin hevoseni, joka tuon odottamattoman liikkeen tähden vaipui takajaloilleen.

"'Mikä hätänä?' kysyi Guiseppe.

"Olin epätoivoissani ensimäisestä vastoinkäymisestäni ja mietin vaan miten voisin päästä Polesellaan silloin kun Guiseppe tarjoutui näyttämään minulle tietä, enkä silloin ollut muuta ajatellut kuin että tavalla tai toisella yrityksessäni onnistuisin. En ollut ajatellut tuota vaarallista tietä, jota ratsastaessamme olin menettänyt sotamieheni, ja jota itse ainoastaan kummallisen sattumuksen avulla kahdesti olin vahingoittumatonna ratsastanut, enkä ollut muistanut sitä uhkaavaa vaaraa, jolle alttiiksi olin asettava tämän lapsen.

"Mutta nyt näin jälleen tämän kauhean tasangon; muutaman rakuunani ruumis makasi sen alussa ikäänkuin uhkaavana vartijana, muistuttaen minua vaarasta. Kuolleita tai haavoitettuja hevosia ja sotamiehiä makasi tasangolla pitkin tietä. Vasemmalla näkyi ojanne kanavan luona, josta kuolo oli heitä kohdannut; siellä oli nyt kaikki hiljaista, mutta tiesin vallan hyvin, että kiväärintuli oli alkava niin pian kuin astuin askeleen eteenpäin. Katselin Guiseppeä, joka kohotti isot, viattomat silmänsä minun puoleeni; ajattelin että olin kenties vievä tuon heikon ja turvattoman olennon suoraan kuoleman kitaan, ja kauhistuksen vavistus karsi läpi koko ruumiini.

"Nuo jaloissani makaavat, kuolleet sotamiehet eivät rasittaneet omaatuntoani. Heidän velvollisuutensa oli mennä kuolemaan ja minun velvollisuuteni oli johtaa heitä kuolemaan, mutta mahdottomalta tuntui minusta tehdä samaa lapselle, joka ei ymmärtänyt vaaraa ja jolla oli mitä sokein luottamus siihen käteen, joka johdatti sitä teurastuspenkille.

"Kauhu, jota mielessäni tunsin, kuvautui epäilemättä kasvoissani, ja Guiseppe sen kyllä huomasi.

"'Mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Miks'emme ratsasta eteenpäin?'

"'Meidän täytyy antaa hevosen hiukan levähtää.'

"Astuin alas hevosen selästä, mutta jätin hänet sinne istumaan. Kuinka hän olikin niin poikani näköinen! Käänsin pois silmäni, sillä hänen katseensa saattivat ajatukseni häiriöön. Kysyin itseltäni mitä minun oli tekeminen. Siinä tuokiossa huomasi hän kaatuneen rakuunan liikkumattoman, ruohikossa makaavan ruumiin.

"'_Dorme lui_?' (nukkuuko hän?) kysyi hän.

"'_E morto_' (hän on kuollut), vastasin minä. Poika teki ristinmerkin ja katsoa tuijotteli ruumiisen pikemmin uteliaisuudella kuin kauhulla; käsitys kuolemasta on sillä iällä vielä niin epäselvä.

"Minusta tuntui, kuin olisi minun aivan mahdoton ratsastaa etemmäksi hänen kanssansa. Ja kuitenkin! kuulin kaukaa kanuunain kumean jyskeen ja kivääritulen rätinän, mitkä äänet muistuttivat minulle taipumatonta välttämättömyyttä. Kuolema odotti tuolla alangossa, mutta meidän täytyi rientää eteenpäin! Minkätähden niin monen sotilaan henki, ehkä koko armeijan kohtalo riippui tästä heikosta olennosta? Minkätähden riippui kaikkien pelastus hänestä yksistään?

"Ja jos hän yksinään voi pelastaa meidät kaikki, jos kohtalo, jos Jumala oli määrännyt ja valinnut hänet siihen toimeen, oliko se minun syyni? Enhän tuntenut muuta kuin myötätuntoisuutta tuota isätöntä lasta kohtaan, joka oli niin oman poikani näköinen. Mutta olinko oikeutettu viskaamaan pois tätä ainoaa pelastuksen mahdollisuutta? Oliko tämä yksi elämä enemmän arvoinen kuin tuhansien muiden?

"Ja sitäpaitsi -- hänen henkensä oli oleva vaarassa, mutta olinhan itse kahdesti tuosta samasta vaarasta pelastunut. Miksi ei hänkin voisi onnellisesti karttaa kuolemaa? Minä olin suojeleva häntä, olin peittävä häntä omalla ruumiillani, ja saatoimme ehkä onnellisesti päästä perille. Niin, meidän oli koetteleminen! Kyllä me vahingoittumattomina perille pääsisimme!

"Mutta kammoittavalta tuntui minusta viedä tuota lasta vaaraan, ilmoittamatta hänelle ensin että hän oli tasangon poikki kanssani ratsastava henkensä kaupalla. Hän katseli vielä tuota kuollutta sotamiestä; minä nojauduin satulan nuppuun ja sanoin hänelle:

"'Guiseppe! Ethän pelkää?'

"'Pelkää?' virkkoi hän kääntäen suuret, kummastuneet silmänsä minun puoleeni. 'Minkätähden minä pelkäisin?'

"Ajattelin että pelkäät ehkä ampumista."

"'Sitä minä olen kuullut varhaisesta aamusta alkaen; miksi minä sitä nyt pelkäisin?'

"'Sinun on tiedettävä, että kun tulemme tasangolle koetetaan meitä ampua.'

"'Koettavatko ne ampua meitä? No, mitä se tekee?'

"'Mutta, näethän, tuo sotamies, joka makaa tuossa, hän aikoi myöskin ratsastaa tasangon poikki, mutta viholliset ampuivat häntä ja nyt hän on kuollut.'

"'Vai niin!' Poika tuli vakavaksi ja katseli rakuunaa.

"'Etkö nyt pelkää.'

"Hän kääntyi jälleen puoleeni, silmäili minua ja sanoi minulle:

"'Ollessani teidän kanssanne en pelkää.'

"'Sinä olet oikeassa', huudahdin niinä. 'Ei mitään pahaa ole sinulle tapahtuva; olen sen kyllä estävä. Ratsastakaamme nyt niin joutuin, etteivät he saa aikaa nähdäkään meitä. Täyttä laukkaa!'

"Tunsin taas olevani kuumeentapaisessa mielentilassa. Tarkastin hevosen mäkivöitä; katsoin suitset, ohjakset ja satulavyön. Kaikki oli reilassa; hyppäsin taas satulaan. Asetin ohjakset vasempaan käteeni; oikealla pidin pojasta kiinni ja nojauduin hänen ylitsensä, niin että melkein kokonaan peitin häntä.

"'Pidätkö hyvästi kiinni?'

"'Pidän.'

"Vapisin kuin haavanlehti ja purin hampaitani yhteen. Siitä hetkestä tiedän mitä pelkääminen merkitsee.

"'Ja nyt eteenpäin!'

"Hevoseni teki pitkän loikauksen, tuntiessaan kannukset, ja kiiti ulos tasangolle. Kuinka se lensikin eteenpäin, tuo raisu hevonen, mutta miten aika kuitenkin tuntui minusta niin pitkältä! Olimme jo ehtineet enemmän kuin kolme sataa meetriä, eikä vielä ollut yhtään laukausta ammuttu. En uskaltanut silmäillä ojanteesen päin. Olin kokonaan kiintynyt hevoseni ohjaamiseen ja tuontuostakin täytyi minun väistää ratsuani syrjään niiden kuolleiden hevosten tähden, jotka makasivat tiellä. Olimme jo päässeet kahden sellaisen ohitse, eikä vihollinen ollut vielä mitään merkkiä siellä olostansa antanut. Tietä ei siis enää vartioittu ja olimme esteittä pääsevät perille.

"Mutta niin ei käynyt. Pamaus, jota pian seurasi toinen ja vielä yksi, osoitti että vihollinen yhä oli väijymässä ja että vaara vieläkin oli sama. Mutta kaikki luodit suhahtelivat takanani; hevoseni nopeus oli meidän pelastuksemme. Iskin kannukset sen sivuihin, samalla kun tuo pikkuinen poika kohotti päätänsä, kuunnellaksensa tuota hänelle outoa ääntä, mitä luodit aikaansaivat, jotka ilmassa lauloivat valitusvirttänsä.

"Kiihtynyt hevoseni pikemmin lensi kuin juoksi, ja olimme ainakin kerinneet jo kaksi kolmannesta tiestä, kun meitä siltä osalta kanavaa mikä läheni tietä kohtasi plutoona-ampuminen. Hevoseni teki hurjan hyppäyksen sekä rymähti äkkiä maalian, ja minä vierin kymmenen askelta eteenpäin pojan kanssa. Olin melkein samassa silmänräpäyksessä jaloillani; olin satuttanut itseäni pahoin ja nilkutin, mutta saatoin kuitenkin seisoa jaloillani; läheisyydessä makasi Guiseppe. Hän makasi pitkänään tomuisella tiellä ja nousi istualleen, silmät hurjistuneina ja itse aivan huumautuneena tuosta kovasta kolauksesta. Ilahduin suuresti nähdessäni hänen liikahtavan ja tartuin häneen kiinni nostaakseni häntä seisomaan, mutta hän parkasi heti sydäntä vihlovalla äänellä ja kaatui takaisin maahan. Hänen oikea reitensä oli murtunut polven yläpuolelta.