Part 1

TAPAUS SOTILAAN ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Pierre Berton

Suomennos

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1889.

Kenraali nukkuu päivällis-unta, mutta unensa on hyvin omituista laatua. Hän ei vastaa, kun häneltä jotakin kysytään; mutta hän kuulee kaikki mitä hänen ympärillänsä puhutaan; kun huoneessa olijain puhe loukkaa häntä, havahtuu hän, tulee äkkiä liikkeesen, kiivastuu, lakkaa kuorsaamasta, voidakseen riidellä ja saattaa jatkaa jupakkaansa sitten kokonaisen tunnin. Olin lyhyt aika sitten tullut käskyläis-upseeriksi tuon paksun, lyhytkaulaisen miehen luoksi enkä ollut juuri koskaan ajatellut häntä missään edullisessa valossa. Hänellä oli takanansa loistava sotilas-ura, mutta kerrottiin, että hän oli ollut kovin julma sodassa ja oli hänestä sanottu, ett'ei hän säästänyt sotamiehiään. Hän näytti vilpittömältä, mutta tuimalta käytöksessään, hän oli oikeutta noudattava, mutta ankara. Hän oli hiljainen ja harvapuheinen sekä saattoi viettää koko päivän tupakoiden, sanaakaan lausumatta. Hänen vanhoissa rehellisissä sotilaskasvoissansa ilmauntui vaan hidasmielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Olin tullut jo niin pitkälle epäilyksissäni, että kysyin itseltäni, salaisiko tuo näennäinen mietiskeleminen todellakaan mitään ajatusta. Hehkuiko tulta tuon paksun tuhkan alla? -- Elähdyttikö tuota lihaläjää mikään sielu? -- Siitä sain tilaisuuden muodostaa mielipiteeni ensi kerralla, kun olin läsnä kenraalin äkillisesti havahtuessa siten, kuin äsken olen maininnut.

Sinä iltana nukkui hän tai näytti nukkuvan, kuten tavallisesti. Keskustelu kahvipöydän ääressä käsitteli sotilas-elämän hyviä puolia ja vaivaloisuuksia. En muista, kuka se oli, joka sanoi, että sotilas-ura oli jaloin kaikista, syystä että jok'ikinen kunnianhimo oli sotilaalle sallittu, sekä onnellisin, koska velvollisuus aina esiyntyy selvästi ja täysin ymmärrettävästi niinkuin määrätty käsky; sitä on helppo tuntea ja sitä voi empimättä tai katumatta totella, vaikka kuinkakin kova se toisinaan voi olla.

"Kuka sen tyhmyyden virkkoi?" huudahti kenraali, avaten silmänsä ja äkkiä asettautuen suoraan asentoon nojatuolissansa sekä kääntyen meidän puoleemme. "Se on epäilemättä onnellinen mies, joka ei milloinkaan ole tuntenut mitään epäilystä sotilas-elämässänsä, ja jolle hänen velvollisuutensa, vaikkapa se olikin aivan selkeä hänen sielullensa, ei koskaan ole sitä täyttäessä tuntunut julmalta. Mitä minuun tulee, niin en ole sitä laatua. Usein, vallan usein on minun täytynyt kysyä itseltäni, mikä todellakin oli velvollisuuteni, ja kuinka kauas oikeuteni ulottui. Sotilas-urallani olen tehnyt tekoja, joita on pidetty sankaritöinä, mutta joita kuitenkin olen tehnyt vasta pitkän miettimisen jälkeen ja jotka olen murhemielin toimittanut. Niiden muisto katkeroittaa vielä mieltäni, koska en tänäänkään voisi sanoa, olenko tehnyt oikein vai väärin. Tahtoisinpa tietää, mitä te olisitte tehneet minun oloissani, sellaisessa tilaisuudessa, jossa kerran satuin olemaan ja josta nyt aion kertoa teille.

"Tämä asia tapahtui Italian sodan toisen jakson aikana Milanon valloituksen jälkeen. Tunnetteko noita tasangoita Lombardiassa, mikä on hedelmällisin ja yksitoikkoisin maa koko maailmassa? Alinomaa samoja maissi- ja vehnävainioita, samojen silkkiäispuiden ympäröiminä, samojen viiniköynnösten kietomina! Viiniköynnöksiä, riisiä ja vehnää, vehnää, riisiä ja viiniköynnöksiä; Turinista aina Paduaan saakka ihan vaihtelematta aivan samaa. Kokonaisien peninkulmien matkan on maisema yhtä tasainen kuin tämä piljaartivaate. Itsestään selvä on, että maisema, koska joka vainion lopulla sitä ympäröi joukko puita, ei milloinkaan tarjoa näköalaa kauemmaksi kuin noin sata meetriä eteenpäin, jos ei seudun tarkastaja halua kiivetä johonkin kellotapuliin. Jos ei ole varustautunut hyvillä oppailla tai tarkoilla, pienimpääkin huomauttavilla kartoilla, on äärettömän vaikea kulkea oikeaa tietä tuossa ketojen, polkujen ja soiden muodostamassa sekasorrossa, jota alituisesti katkaisevat virrat ja kanavat.

"Olin siihen aikaan kapteenina ja olin neljä vuotta kuulunut kenraali Marchant'in taapiin. Hänen komentamansa divisioona oli sillä hetkellä armeijan vasempana siipenä. Asemamme oli hyvin vaarallinen; kenraalitaapi ei ollut pitänyt tarpeeksi lukua teiden välimatkoista ja vaikeuksista, sen marssijärjestys oli huonosti mietitty. Sen kiertoliikkeen kautta, jota äsken oli aloitettu, olimme jo joutuneet muista eroitetuksi ja olimme vaarassa joutua vangeiksi. Itävaltalaiset joukot eivät olleet tulleet täydellisesti lyödyksi meidän ensimäisessä onnellisessa kahakassamme, ja voi heidän puoleltansa vielä odottaa jotakin rohkeaa hyökkäystä. Heillä oli sitäpaitsi se etuisuus meidän suhteemme, että he liikkuivat tutulla alalla. Saapuessamme noin kello kolme jälkeen puolenpäivän Fassanoon, jossa ensimmäiset rivimme pysähtyivät, ja jossa minun tuli pitää huolta etuvartioiden asettamisesta, näin torilla pienoisen pojan, jota joukko sotamiehiä ympäröi. Poika itki; minä kysyin häneltä syytä itkuunsa.

"'Herra kapteeni', vastasi muuan kersantti, 'emme voi ymmärtää sanaakan hänen mongerruksestansa.'

"'_Babbo_!' huusi poika. '_Io voglio vedere il babbo_!' (Minä tahdon nähdä isäni.)

"'_E dov' è il babbo_?' (Ja missä on isäsi?) kysyin minä. Kun poika kuuli omaa kieltänsä puhuttavan, rauhoittui hän hiukan ja sain pian kuulla hänen vaiheensa. Hänen nimensä oli Guiseppe Betti ja oli hän kotoisin San Nazaron kylästä, joka oli puolentoista peninkulman päässä sieltä.

"Hän oli noin kymmenen vuoden vanha, mutta näytti nuoremmalta, koska oli varreltaan vähäinen ja hento. Hänellä oli jotensakin iso pää, viisaat silmät, musta tukka, joka kiehkuroina peitti otsankin, sekä keltaisen ruskea iho, ja erinomaisen valkoiset hampaat. San Nazaron ja sen ympäristön asukkaat olivat paenneet kylistänsä ja siirtyneet Reggiolon vähäiseen kylään, joko pelosta että tappelu tapahtuisi niillä tienoin tai siitä syystä että itävaltalaiset olivat heidät karkoittaneet. Itävaltalaiset eivät nimittäin tahtoneet sallia keitään asukkaita jäädä noihin kyliin, peläten että me niistä saisimme tienoppaita, kulkeissamme Addan kahlamopaikkojen ja soiden kautta. Guiseppe'n äiti oli heti paennut kahden tyttärensä ja vanhan äidinäitinsä kanssa. Mies oli jäänyt jälelle ja olisi hän lähtenyt seuraavana päivänä tuon pienoisen pojan kanssa, koottuansa arvokkaimmat kapineensa rattaille. Hän oli viipynyt siellä, koska hänen todellisena talonpoikana oli vaikea erota kedoistaan ja talostaan, ja siten oli hän tullut pakoitetuksi viettämään osan yöstä Fossanossa. Mutta hänen herätessään olivat rattaat kadonneet; joku maankuleksija oli luultavasti varastanut ne hänen nukkuessaan.

"'Ne eivät voi olla kaukana', oli hän sanonut pojalleen. 'Odota täällä minua, äläkä liiku paikaltasi.

"Siitä hetkestä alkaen odotti poika isäänsä tuossa hylätyssä ja autioksi jääneessä kylässä, mutta isä ei tullut takaisin.

"Muutamia viikkoja aikaisemmin olin minä eronnut pojastani, joka oli melkein saman-ikäinen ja samankokoinen; huomasin jonkun yhdennäköisyyden hänen ja tämän onnettoman yksinjääneen olennon välillä, jota nyt koetin lohduttaa niin hyvin kuin taisin.

"'Minä olen nähnyt isäsi', sanoin niinä hänelle. 'Hän tulee tänä iltana takaisin luoksesi ja on käskenyt minun siihen saakka pitämään sinusta huolta.'

"Hymy palasi takaisin pojan huulille, kun puhuin hänelle hänen isästänsä; kuitenkin näytti hän vielä hiukan epäilevän ja kysyi minulta:

"'Oletteko itävaltalainen?'

"'En. Me olemme ranskalaisia.'

"'Niin, eihän teillä olekkaan valkoisia univormuja', huudahti hän iloisesti. '_Evviva la Francia! Evviva l' Italia_!' (Eläköön Ranska! Eläköön Italia!). Ja hän viskasi hattunsa korkealle ilmaan.

"Parin minuutin kuluessa oli hän tullut hyväksi ystäväksi niiden sotamiesten kanssa, joiden huostaan olin hänet jättänyt. Pidin huolta siitä, että hän sai jotakin syödäksensä, sillä hän oli kuolemaisillaan nälkään. Sitten lähdin eversti R:n seurassa Villa Nova'an, saadakseni etuvartijat paikoilleen asetetuiksi.

"Äkkiä huomasin tiensyrjässä, juuri kuin olimme kääntymäisillämme syrjätielle pienoisen puuryhmän läheistössä vähäiset kärryt, jotka vielä puoleksi olivat täytetyt joillakin jykeillä huonekaluilla ja talouskapineilla, joista jäännökset vielä olivat sirotettuina pitkin maata. Hevonen, joka oli vetänyt rattaita, oli kovimmassa kiiruussa tullut niistä irroitetuksi, sillä aisat olivat katkaistut poikki. Muutamia askeleita kauempana makasi talonpoikaisiin vaatteisiin verhottu mies pitkänään maassa, kasvot painettuina veren ja loan sekoitukseen, jonka ylitse joukko mustia kärpäsiä surisi. Tukeva sauva makasi hänen vieressänsä, se oli arvatenkin pudonnut hänen kurttuisesta kädestänsä. Pikku Guiseppen kertomus muistui heti mieleeni. Talonpoika oli omaksi onnettomuudekseen tavannut varkaat ja tullut murhatuksi, kun hän tahtoi puollustaa omaisuuttaan. Ruumis oli aivan kangistunut; hänen taskussansa oli nuoralla sidottu paperikääry, josta selvästi sain tietää, kuka kuollut oli. Hän oli todellakin Guiseppen isä. Koko tarkastus vaati ainoastaan silmänräpäyksen ajan; meillä oli muita asioita ajateltavana, enkä minäkään kovin paljon ottanut huomiooni noita vähäpätöisiä asioita; myöhemmin saivat ne vasta suuremman merkityksen minun silmissäni, ja nyt esiyntyvät ne muistossani ihmeteltävässä selveydessa. (Tätä sanoessaan rupesi kenraali kovasti puhaltelemaan; se oli hänen tapansa huokailla).

"Minä olin kuitenkin hartaasti ottanut osaa tuon pienen pojan kohtaloon, ja silloinkin kun paraikaa asettelin etuvartijoita ajattelin vaan häntä. Myönnän ett'ei tuohon osanottooni ollut ainoastaan syynä hänen surullinen ja liikuttavainen orpoutensa; pääasiallisesti herätti hän myötätuntoisuuttani sentähden että hän oli niin poikani kaltainen, joka hänkin voi ennen pitkää olla isätönnä. Me olemme nyt luodut siten, että itsekkäisyys seoittaa ryönäänsä meidän parhaimpiin ajatuksiimme. Se onnettomuus, joka meihin enin vaikuttaa, on joko se, joka juuri uhkaa meitä, tai se, joka juuri on meitä kohdannut.

"Loppupäätös kaikesta tästä oli, että ne huolet, jotka jo tätä ennen olivat minua rasittaneet olivat lisäyntyneet yhdellä uudella, ja että minä, sittenkuin olin palannut takaisin pääkortteriin ja antanut ilmoituksen kenraalille siitä mitä olin tehnyt ja saanut hänen käskynsä seuraavaa päivää varten, ratsastin takaisin Fossanoon, jossa olin viettävä yöni, ja heti sinne tultuani tiedustelin pikku ystävääni Guiseppeä.

"Tapasin hänet leikittelemässä sotamiesten kanssa ja iloinen oli hän kuin peipponen. Niin pian kuin hän näki minut, riensi hän minua vastaan.

"'_Ma mio padre, capetano! non è dunque venuto con voi_?' (Mutta isäni, kapteeni! eikö hän ole kanssanne?)

"'Ei.'

"'Oletteko nähneet häntä?'

"'Olen.'

"'Minkätähden hän ei tullut?'

"'Hän ei voinut vielä tulla, mutta minä lupasin hänelle, että veisin sinut äitisi luoksi. Huomen-aamulla lähetän sinut Reggioloon muutamain sotamiesten seurassa.'

"'Mutta eikö isäni tule mukaan?'

"'Ei'

"'Vaan kyllä kai te tulette?'

"'En.'

"'Mutta minä en mene niiden sotamiesten kanssa, jotka eivät osaa italian kieltä. Minä jään teidän luoksenne.'

"'Niin, tämän illan saat olla luonani.'

"Kuta enemmän häntä katselin, sitä selvemmin astui silmiini hänen yhdennäköisyytensä poikani kanssa. Palvelijani oli valmistanut minulle huononlaisen illallisen muutamassa kaupungin mökeistä ja hankkinut minulle muutamia heinäkimppuja, joille voisin asettautua levolle. Sinne vein myös tuon pienen pojan; hän söi äärettömällä ruokahalulla, minun seisoessani hänen vieressänsä ja katsellessani kuinka ruoka katosi hänen nuoreen suuhunsa. Pisara Chianti-viiniä irroitti hänen kielensä kantimen, ja hän laverteli alinomaa. Hänen sanansa ilmaisivat jonkunlaista ihailua, melkeinpä jumaloimista varsinkin hänen isäänsä kohtaan ja sitten kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat kaukaisemmassa tai likeisemmässä yhteydessä hänen kanssansa, tai olivat hänen omaisiansa. Hän teki minulle loistavan kuvauksen San Nazorosta, isänsä kylästä, joka epäilemättä oli kaunein kylä koko Lombardiassa, sekä isänsä talosta, joka vastaansanomattomasti oli kaunein talo San Nazarossa.

"Hänen isänsä kanat olivat kauneimmat kanat koko Italiassa, hänen aasinsa paras aasi, hänen riissivainionsa ihanin koko niemimaalla, hänen viinitarhastansa saatiin: parhaat rypäleet j.n.e. Se henkilö, joka oli Guiseppen ihailussa ylinnä hänen isänsä jälkeen, oli hänen setänsä, joka asui rämeen toisella puolella, Polesellassa. Jaloin näky mitä Guiseppe voi ajatella oli epäilemättä nähdä nuo kaksi veljestä sunnuntaisin yhdessä viinipullon ääressä.

"Hänen leikkipuheensa huvittivat minua; sain hänen avaamaan sydämmensä minulle ja vastasin ystävällisesti hänen lapsellisin kysymyksiinsä. Oli selvä, että hän oli minuun oikein mielistynyt; olin saanut osakseni kaiken hänen myötätuntoisuutensa. Illallisen jälkeen oli minulla paljon vaivaa kehoituksillani saada hänen levolle menemään; hänen pienet aivonsa olivat joutuneet kovaan kiihkoon ja hän puhui lakkaamatta. Vihdoin hän kuitenkin paneutui lemuavista heinistä valmistetulle vuoteelleni, jossa hän pian vaipui uneen hymy huulillansa, ja minä, joka yhä edelleen häntä katselin, nukahdin vihdoin itsekin.

"Kello kaksi aamulla nousin ylös, yö oli kulunut hiljaan ja levollisesti. Seudun ollessa vielä puolihämärään peitettynä nousi miehistö lepopaikoiltaan, kuormitti ja satuloi hevoset, ja kaikki valmistautuivat ollaksensa valmiina lähtöön. Sain ilmoitukset etuvartijoilta ja toivoin kohtaavani kenraalin Pizzale'ssa.

"Ennenkuin nousin hevosen selkään, palasin vielä kerran kortteliini, johon valkeneva aamuhämärä loi varsin himmeästi valoa. Pienoinen ystäväni makasi vielä syvässä unessa heinävuoteellamme. Hän oli epäilemättä tottunut varhain aamusin nousemaan vuoteeltansa; mutta viini oli tehnyt hänen unensa raskaaksi. Katselin häntä silmänräpäyksen ajan ja menin matkoihini.

"Olin lähettänyt käskemään sitä ala-upseeria, jonka tuli olla Reggioloon takaisin lähetettävien tyhjien sotavaravaunujen suojelusväen päällikkönä. Näytin hänelle pojan ja käskin hänen pitää huolta hänestä ja viedä hänet hänen äitinsä luo. Hän oli vanhentunut sotapalveluksessa, silmäili poikaa ystävällisin silmin ja sanoi: 'Kyllä toimitan käskynne, herra kapteeni!'

"Aamu valkeni, miehistö seisoi asettuneina riveihin. Kello neljä, sittenkuin väkeni jo oli lähtenyt marssimaan, lähdin itse ratsastamaan Pizzalea kohti.

"Olin tuskin ratsastanut puolta peninkulmaa, kun äkkiä pysähdyin; olin kuullut kiväärin-laukauksen. Heti sen perästä kuului toinen, sitten kolmas, ja kohta paukkui järjestetty kiväärin tuli, vaikka se ei ollut erittäin voimakas. Se kuului siltä suunnalta, johon joukkomme oli kulkenut. Marssimme oli siis kohdannut vihollisten vartijalinjan. Ajattelin juuri kääntyä takaisin, kuu jälleen pysähdyin kuullessani laukauksia, jotka kuitenkin kajahtelivat heikommin ja kuuluivat juuri kuin kaikuna edellisistä. Se ampuminen kajahteli kuitenkin vastakkaiselta suunnalta, Pizzale'sta päin. Olimmeko joutuneet kahden tulen väliin?

"Kiiruhdin takaisin Fossanoon; kylän ulkokulmassa kohtasin eversti B:n, joka oli järjestänyt kaksi pataljoonaansa vilkeriviin. Koska paljon lukuisemmat vihollisjoukot häntä kiivaasti ahdistivat, ei hän kauan voinut pitää puoltansa, joll'ei saisi apua. Käännyin jälleen joutuisasti Pizzale'en päin. Ratsastaessani täyttää laukkaa Fossanon torin poikki, näin pienen talonpoikaispoikamme ovemme kynnyksellä. Kiväärintuli oli hänet herättänyt ja hän katseli enemmän kummastuksella kuin levottomuudella kylän läpi marssivia sotamiehiä. Näin kaikki tuon ainoastaan vilaukselta, sillä riensin pois niin nopeasti kuin hevoseni suinkin jaksoi nelistää.

"Kenraali ei ollut kauemmin Pizzale'ssa; kolme neljännestuntia myöhemmin saavutin hänet Rebecco'ssa. Vaihdettuamme muutamia sanoja, oli meillä asemamme selvänä. Vihollinen oli osannut hyväksensä käyttää armeijasta eroitettua asemaamme, johon me olimme jätetyt, sekä maanlaadun luonnollisia etuja. Heidän hyvin mietityt liikkeensä tarkoittivat piirittää meidät, eroittaa meidät täydellisesti päävoimasta ja pakoittaa meidät avunpuutteessa antautumaan. Se ryhmä kyliä, joka oli hallussamme, Rebecco, Pizzale, Piana, San Nazzaro ja Fossano, muodostaa jonkunlaisen soikulais-muotoisen areenan, jota toiselta puolelta ympäröi Addan vuolas ja syvä virta ja toiselta puolelta läpitsepääsemättömät rämeet. Leveä maantie kulkee tämän areenan poikki Rebeccon ja Fossanon kohdalta, jossa ainoat kaksi mahdollista ulospääsyä löyty. Vihollinen oli asettunut vahvaan asemaan Rebeccon eteen, siten että se katkaisi meidät muusta armeijasta ja esti meidän muonakuormastojemme tulon; se karkasi meidän kimppuumme juuri samalla hetkellä, kuin aioimme avata meillemme ulospääsyn tuosta solukasta Sen yhdysliikkeet olivat turvatut Addan toisella rannalla. Meidän asemamme oli vahva ja me olisimme voineet pitää puolemme paljon voimakkaampaa vihollista vastaan, jos olisimme olleet muonalla varustetut. Pahaksi onneksi oli ruoka- ja ampumavaroja varastoissamme aivan riittämättömästi. Viivähtäneet kuormastot eivät olleet ehtineet jälessämme tulemaan edellisenä päivänä, ja vaikka voisikin otaksua, ett'eivät ne olleet joutuneet vihollisten käsiin, eivät ne kuitenkaan saattaneet meitä enää saavuttaa.

"Kenraali ei siekaillut silmänräpäystäkään, vaan osoitti tässäkin viheliäisessä asemassa tarkkaa käsitystänsä ja tavallista päättäväisyyttänsä vaaran hetkellä. Oikeinta oli olla peräytymättä, kun koko muu armeija kulki eteenpäin. Sittenkuin hän oli jättänyt niin ison osan joukostansa, kuin välttämättä tarvittiin, jotta voitaisiin viholliselle vastarintaa tehdä, asemiinsa Rebeccon luona, määräsi hän jäännökset joukoistansa marssimaan Fossanoon. Tykistö riensi sinne täyttä ravia, sillä eversti B. tarvitsi kiireistä apua. Olin eronnut hänestä kello viisi aamulla, ja oli kello jo puoli kahdeksan, kun palasin Fossanoon kenraalin seurassa.

"Oli todellakin viimeisellä hetkellä kun saavuimme. Kun olimme rientäneet haavoitetuilla täytettyjen katujen kautta, näimme tasangolla eversti B:n urhoollisten sotamiesten, jotka olivat jo kauan kestäneet itävaltalaisen tykistön tulta, hitaasti peräytyvän neljä kertaa suuremman vihollisjoukon edestä. Jos vielä hiukankin olisimme viipyneet, olisi tämä asemamme ollut menetetty.

"Onneksi oli meidän tykistömme ihan kintereillämme. Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat patteriat järjestyksessä ja pysäyttivät itävaltalaisten eteenpäin tunkeutumisen. Meidän ensimmäisiä kanuunanlaukauksiamme tervehtivät hurraahuudoilla nuo urhokkaat miehet, jotka kolme tuntia olivat taistelleet yksi neljää vastaan. Vielä tunnin ajan täytyi odottaa muiden rykmenttien tuloa, mutta niin kauan piti urhoollinen 37:äs rykmentti, tykistön avulla, puoltansa kylän edustalla, eikä väistynyt askeltakaan takaperin.

"Vihdoin saapuivat uudet joukot. Kenraali viskasi heidät heti vihollista vastaan, joka ensi rynnäkössä ajettiin takaperin puolen penikulman matka Robbioon päin. Mutta siellä kohtasivat meikäläiset lujan aseman, jota voimakas tykistö puollusti. Vihollisen rintaman edessä katkaisi kanava tien sotamiehiltämme. Kahden hyökkäyksen jälkeen täytyi meidän tunnustaa se tosiasia, että auttamattomasti olimme joutuneet saarroksiin.

"Joukkojemme askel askeleelta vetäytyessä takaisin Fossanoon, jonka puollustamiseen meidän nyt täytyi tyytyä, ratsastimme kenraali ja minä sinne täyttä laukkaa väkemme sijoittamiseksi tarpeellisia valmistuksia varten. Pysähdyimme ensimmäisten talojen kohdalle. Kenraali veti kulmiansa suonenvedontapaisesti ryppyyn ja pureskeli lakkaamatta sammunutta sikarriansa.

"'Emme saa pettää itseämme', virkkoi hän minulle. 'Jos emme saa apua, olemme hukassa. Hätätilassa saattaa tulla toimeen leivättä, mutta ei ilman ampumavaroja. Mitä apujoukkoihin tulee, lähetetään niitä meille ainoastaan siinä tapauksessa, että niitä pyydämme. Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla pääsisimme pois tästä hiirenloukusta? Eikö täältä ole mitään muuta tietä tai polkua?'

"'Ei ainakaan Adda-joen tällä puolella, mutta kenties sellainen tuolla rämeikössä löytyisi.'

"'Rämeikössäkö? Siis San Nazaron puolella? Mikä pataljoona oli San Nazarossa viime yönä?'

"'Ensimmäinen pataljoona 37:stä rykmentistä.'

"'Siis on majuuri Bourgeois antava meille tietoja.'

"Kannustimme hevosiamme ja kiiruhdimme majuuri Bourgeois'in luo, joka koetti koota kaksi komppaniaa pataljoonansa jäännöksistä ja järjestää niitä erään muurin suojaan.

"'Olen nähnyt', virkkoi hän, 'jotenkin huonon tien, joka koukertelee rämeen kautta. Sittenkuin olin tarkastanut sitä, kulkematta sitä kuitenkaan erittäin pitkälle, olen käskenyt vartioida sitä.'

"'Meidän täytyy saada opas, jotta voimme osata sitä kulkea.'

"'Niin, mutta mistä sellaisen voi saada?' sanoi eversti. 'Eihän näissä kylissä ole jälellä yhtään ainoata elävää sielua.'

"'Minä tiedän oppaan, herra kenraali', sanoi majuuri. 'Se on eräs hyväluontoinen talonpoika, joka rattaillansa on tuonut kuormastoamme Reggiolosta. Hän on kotoisin täältä ja tulee hänen tuntea kaikki tiet ja polut.'

"'Missä hän on?'

"'Torilla rattainensa.'

"'Kiitoksia, herra majuuri.'

"Silmänräpäys sen perästä puhuttelin minä opasta. Hän oli noin viidenkymmenen vuotias ja ulkomuodoltaan jotenkin yksinkertaisen näköinen. Hän tiesi huonon tien, joka johti San Nazarosta Polesellaan soiden läpi, ja Polesellasta oli minun helppo päästä pääkortteriin. Niin pian kuin olin luvannut rahoja, oli hän valmis opastamaan minua vaikka maailman äärimmäiseen päähän.

"'Sinun tulee ottaa sotamiehiä mukaasi ja tutkia tuota tietä', sanoi kenraali minulle, kun ilmoitin hänelle tämän hyvän uutisen. 'Sinun pitää ottaa selko mihin se johtaa, jotta joko voimme peräytyä sitä myöten tai sitä tietä saada apua. Mutta tärkeintä on, jos nimittäin sitä pääset kulkemaan, että riennät pääkortteriin ja ilmoitat minkälainen asemamme on. Pois nyt ja pidä kiirutta. Muutoin et enää tapaa täällä ketään hengissä.'

"'Tuossa on minun suojelusväkeni', sanoin minä.

"Olin juuri noiden tyhjien ampumavara-kärryjen läheisyydessä, joita ei oltu voitu lähettää takaisin Reggioloon, havainnut rakuunat, joiden olisi ollut määrä olla niiden suojelusväkenä. Guiseppe oli kiivennyt istumaan eräille rattaille.

"'Lapsi raukka!' sanoin itsekseni. 'Hän ei saa nähdä äitiänsä aivan heti.'

"Kenraali viittasi ja viisitoista miestä noiden tyhjien kärryjen vartijoista erkani muista ja liittäytyi minuun suojelusväekseni. Muuan niistä antoi oppaan istautua taaksensa hevosen selkään ja me ratsastimme tiehemme, pikku Guiseppe'n epätoivoisesti viittaillessa minulle hatullansa.

"Puoli tuntia myöhemmin olimme ratsastaneet ihmisistä ihan tyhjän Nazaron kylän läpi, ja nyt saavuimme huonolle tielle, joka useita mutkia tehden johti soiden sekaan. Nämät suot ovat juuri kylän edustalla viljellyt riissivainioina, mutta kilomeetrin matka ulompana muuttuvat ne todellisiksi rämeiksi, joissa vesikasvit levittelevät lehtiänsä vihertävälle vedenpinnalle, jossa tiheästi kasvaa kahiloita. Siellä täällä muodostavat puuryhmät pienoisia saaria ja peittävät näköalan, joka paitsi näitä esteitä ulottuisi laajalle tällä tasaisella maalla. Tie kiemuroi epätasaisena, likaisena, täynnä rattaiden jälkiä ja mädäntyneitä risukimppuja pitkin noita soita, ja keskeyttivät sitä joka silmänräpäys toiset tiet, ja toisinaan katosi se veden alle, mikä viime päivien myrskyjen johdosta oli melkoisesti noussut. Tämä oli oikea labyrintti. Asetutin oksia pahimmille paikoille, jotta löytäisimme tien takaisin. Oli selvä ett'ei saattanut ajatellakaan, jotta joukkomme voisivat peräytyä tämän loakon kautta, sillä tykistö ei millään tavoin pääsisi siitä kulkemaan.

"'Onko tie koko matkan näin huono?' kysyin minä tietsariltamme.

"'Ei se yhtä huono joka paikassa ole; kun päästään ulos metsätasangolle, niin johan se rupeaa jotensakin laatuun käymään, herra kapteeni. Mutta sitten muuttuu se vielä huonommaksi ja vaivaloisemmaksi aina Polesellaan saakka.'

"'Onko Polesellaan vielä pitkä matka?'

"'Emme ole vielä puolitiessäkään, herra kapteeni.'