Part 9

Lähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri jäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen. Kohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella kuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla hevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli Suomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he kertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä väkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti, missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset kyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen pelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan takaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme ilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa tahtoaan.

Kun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot mukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan kanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja samalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle pakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran pyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle matkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset jäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli laskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle suunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.

Jalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana päivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon. Nimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä Sundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa matkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet eteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan. Meidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa erään kalastajan tupaan.

Minulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni paneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin selkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja ja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi kuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet käskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja alttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin sanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko, joka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana siitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman kysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän minua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin paikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.

Hieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle. Uuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi venäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo kaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen loikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä ennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat menivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä silmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.

Heti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin penkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää, olivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle, missä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat pistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan koivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka sorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja haavoittunutta.

Palasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan reidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä, kun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä kohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin kuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja komensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut vielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen suoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme musketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.

Oli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa olla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka yläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin viidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle kallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän toiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi minun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle, vaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli kyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori ja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi he eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.

Mutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin hukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli kallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun olimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko näkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros, ettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä oli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen Jumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin eteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana tuntui seuraavan ihan kintereillämme.

Kuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön saarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme viitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat seurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa odotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä muutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse juoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää. Talossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne suojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa tuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta pakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston, jotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.

Jäljessä tuleva vihollisjoukko oli jo yhtynyt etumaisiin ja he kaikki lähenivät saaren rantaa. Emme jääneet siihen heitä odottamaan, vaan jatkoimme kiireesti matkaa saaren sisäosiin. Eräälle kalliolle kiivetessämme näimme kasakkain lyöden ja hutkien hyökkäävän pakenevain saarelaisten kimppuun. »Ollapa meillä kymmenenkään muskettia!» kuulin Juhon hammastensa lomitse murisevan. Mutta voimattomina täytyi meidän tyytyä kouristelemaan syyhyviä kämmeniämme ja ajatella vain omaa pelastustamme.

Koko jäljellä olevan päivän kiertelimme nyt Boksöön metsissä ja kallioilla kuullen tuolta ja täältä vihollisten ääniä ja hevosten hirnuntaa. Pimeän tullen laskeuduimme rannalle ja aioimme taas jäätikölle. Mutta jotteivät askeltemme jäljet taas seuraavana päivänä opastaisi vihollisia kintereillemme, riisuin saappaat jaloistani ja sovitin ne uudelleen paikalleen sillä tavoin, että oikean jalan saapas tuli vasempaan jalkaan terä taaksepäin sekä vasemman jalan saapas samalla tavoin oikeaan jalkaan. Kulkeminen oli sillä tavoin tosin verraten hankalaa, mutta sittenpä näyttivätkin askelemme tulevan sieltä päin, jonne juuri olimme menossa. Juho teki kehoituksestani saappailleen saman tempun ja sitten painalsimme musketteihimme nojaten yön pimeässä eteenpäin, kohti tuntemattomia kohtaloita.

Kun idässä jälleen näkyi kaita aamunkajastus, kohosi hämärästä eteemme autio luoto. Muutimme nyt kengät oikeinpäin ja kiipesimme maalle. Löydettyämme kallioiden välistä suojaisen paikan, kokoilimme risuja ja viritimme tulen. Lepuuttaen nuotion loimussa lopen väsyneitä raajojamme ahmimme nyt Boksööstä saamani leivän ja juuston. Kun aurinko tuli näkyviin, kiipesin lähimmälle kallionlaelle heittääkseni silmäyksen ympäristöön. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin luotoa lähenevän kokonaisen kasakkajoukon. He tulivat jälkiämme myöten ja olivat kai arvelleet niitä noudattaen osuvansa johonkin taloon tai tavarain kätköpaikalle.

Mitä meidän nyt tuli tehdä? Pienellä luodolla oli meidän mahdoton piiloutua niin, ettei vihollinen jälkiämme noudattaen löytäisi meitä. Yhtä mahdotonta oli myöskin ajatella pakoa toisiin saariin, sillä jäätiköllä saavuttaisi vihollinen hevosillaan meidät piankin. Ei siis muuta kuin pysyä alallaan ja antautua epätasaiseen taisteluun. »Jos täytyy tapella, niin eihän tuota ensi kertaa tapella paria-, kolmeakymmentä ryssää vastaan», sanoi Juho äkäisesti, kun nuotiolle palaten ilmoitin, mikä meillä oli edessämme.

Mutta pelastus tuli meille odottamatta, tarvitsemattamme ryhtyä taisteluun ylivoimaisen vihollisen kanssa. Juuri kun olimme sammuttaneet nuotion ja tarkastaneet aseemme, tuli koillisesta ankara myrskyn puuska, joka silmänräpäyksessä sai aikaan sellaisen lumituprakan, ettei käden pituutta eteensä nähnyt. Lähdimme heti liikkeelle ja tulimme päinvastaiselle rannalle kuin mistä olimme maalle nousseet. Saaresta lähteminen oli kuitenkin uhkarohkeata, sillä myrsky saattoi yhtä äkkiä asettua kuin oli noussutkin, jolloin vihollinen helposti keksisi meidät jäätiköllä. Kyyristyimme siis rannalle suuren kiven suojaan ja tuossa tuokiossa olimme puolitiestä lumeen peittyneet. Jonkin hetken kuluttua oli pahin myrskyn puuska jo ohi, mutta meidän jälkemme se oli ehtinyt lakaista tyystin umpeen. Kyyrötimme hievahtamatta alallamme ja pian alkoi kuulua luodolla kiertelevien venäläisten pulitusta. Muuan viisimiehinen joukkue kulki ohitsemme noin kymmenen syltä kivestä, mutta meitä he eivät huomanneet.

Kun vihollisen ääniä ei ollut enää hyvään aikaan kuulunut, uskaltauduimme kiven takaa liikkeelle, kiiveten lähimmälle kalliolle tähyilemään. Sieltä huomasimme kasakkain olevan jo luodosta melkoisen matkan päässä, ratsastaen takaisin samoja jälkiä kuin olivat tulleetkin. Iloisina laskeuduimme nyt kalliolta alas ja lähdimme luodon suojassa marssimaan päinvastaiseen suuntaan toivoen illaksi pääsevämme Skagöön saarelle.

* * * * *

TOINEN LUKU.

_Uskollinen toverini kaatuu rinnalleni, jonka jälkeen minä saan kestää elämäni vaikeimmat seikkailut._

Marssittuamme jonkin aikaa jäätikköä pitkin selkeni ilma kokonaan ja aurinko tuli jälleen näkyviin. Juho kulki rinnallani laahustavin askelin ja yht'äkkiä hän pysähtyi sekä pyysi saada hiukan levähtää jäällä, sillä etemmäs hän ei sanonut muuten jaksavansa kulkea. Noudatin hänen tahtoaan ja hän paneutui jäälle pitkälleen, musketinperä pään alla sekä vaipui heti uneen. Käyskelin hänen vierellään edestakaisin ja istuin sitten hetkiseksi jalkojani lepuuttamaan. Vihertävän valkoisena kimmeltävä jäälakeus levisi autiona joka suunnalle. Liikkeellä ei näkynyt minkäänlaista elävää ja hiljaisuus oli niin suuri, että saattoi kuulla oman sydämensä lyönnit.

Hetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.

»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle lähtiessämme.

»Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon sanatkin.

»Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme äänettöminä matkaamme.

Mutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen pysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis pysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi yhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin painoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä eteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma kuolema.

Juuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle, saavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme kulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta kun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta kohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta rannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin silmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä laukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen eteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman askelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen surmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini vihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani pamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta venäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.

Vuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se äkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani olevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana. Takaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen minua kohti.

»Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!» päätin minä mielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.

Suolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana painuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen pinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä leivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli ainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin onkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.

Vainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni eivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua. Mutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis onkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin suinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa yhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi. Kouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että kykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi ollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta ympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana pysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin rinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin ne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei vesi ollut päässyt sinne tunkemaan.

Taivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan yläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon kasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon kanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan huomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat hevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat lumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta minä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja: »Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen siipiensä varjossa.»

Kasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja katosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin poistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin peittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa jotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren seinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli jäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään pois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin railo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale vain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta noudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään ja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.

Oltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti kohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti kapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet melkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja kohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten mellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat kai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä, nälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.

Rannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä häämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt kuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin musketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni sammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani nostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen huusi:

»Shto durak!»

Kiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin paholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli siis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä, vetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään kaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin siellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja, levittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin puolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni olivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta luonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain värisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.

Ennen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä sietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä saappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti jalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla ja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin saappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle, jossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.

Jää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja sain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä kahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä merkitty.

Kun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen kohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan kapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää ajatella muuta kuin kuolemaa.

Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä punerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni oli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa värjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä kaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja kangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin kuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka puolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin suomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä morsiameni? Ah!--

Sietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä kuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani en nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman kurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin metsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten jälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia paenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään seuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi joukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet tavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan. Oven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt. Laskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä jalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin ensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin heinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen jälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta kostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat jalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa: »Herra, vieläkös muistat minua?»

Tuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt ja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä kuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan tyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa ja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada kunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen käyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan suojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa lämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.

Mutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan luota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas ihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui, ja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten huomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni jäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle. Vuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut suojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa vihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten, huolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he vähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen ulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin jäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät sekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan valkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella ja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja väsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin edestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen paljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan kiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.

Illan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen mieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi kalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän kertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä ja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan vilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se olisi vihollisia täynnä.