Part 7

Siellä näkyi todellakin kahden karin välissä kahdeksan hevosta liikkuvan kirkolle päin. Kussakin reessä istui mies tai pari ja auringonvalossa välähtelevistä aseista päättäen olivat he juuri Kolkalla mellastaneita venäläisiä.

»He näkyvätkin olevan siksi kohteliaita, että tulevat itse meidän luoksemme», sanoin minä Juholle; »sitä parempi, että saamme täällä noiden ynseiden saarelaisten nähden suorittaa tilimme heidän kanssaan.»

Kirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse Kolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa sinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon ottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi näkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja tukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun solassa.

Jäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli levottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli esiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti voimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan. Melkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä sotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät jäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä siirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen kummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat. Jälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan suuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme viimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.

Tyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme hevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä takaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme lähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä venäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen. Sillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset kiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät kaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt jo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä kohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista korjaamaan.

Saimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista tavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin omistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän jälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he yhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.

Jo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin kaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden avulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa kävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia alkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi Kumlingeen.

Kun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli mainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta virrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni korkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen tähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin mielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä armon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa, joka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä toteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni keskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.

Pitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan ole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen. Kumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka nyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle Brändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja Kustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja lähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja, jotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.

Brändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta joka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin. Åfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle rakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun vihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki saaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin oleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä laatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun talon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: »Viholliset!»

Silmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen joukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes mustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen suojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui täällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita, kauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion palamaan.

Mutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä tarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja nousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös kalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin miekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne päästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä jaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita alas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.

Juoksin sitten yhtä menoa noin kolmisen penikulmaa ja pääsin onnellisesti Enklingen saarelle. Siellä oleilin pari päivää ja päätin uudelleen lähteä kurkistamaan, kuinka asiat olivat Brändöön puolella kehittyneet. Mutta noin puolitaipalessa näin erään karin takaa neljättäsadan miehen suuruisen venäläisjoukon marssivan vastaani arvatenkin matkalla Ahvenanmaalle. Tein siis oitis kokokäännöksen ja lähdin juoksemaan. Ohjasin tällä kertaa suuntani Kumlingeen, josta toimitin kiireesti kirjeen eversti Böcklerille Wargataan, missä hän oli leirissä sotamiesten ja ahvenalaisten talonpoikain kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä ilmestyi vihollisia Kumlingeenkin ja minun täytyi yhdessä kenttävääpeli Matti Jöökin komennossa olevain etuvartijain kanssa peräytyä Ahvenanmaalle.

Minulle ei jäänyt aikaa käydä Riikaa tervehtimässä, sillä kohta Wargataan tultuani komennettiin minut tiedustelulle takaisin Kumlingeen, minne arvatenkin oli vetäytynyt sekin joukkokunta, joka oli tullut minua vastaan merenjäällä. Saatuani hevosen, joita silloin muuten oli hyvin vaikea Ahvenanmaalta tavata, lähdin siis ratsastamaan Teilin selän yli.

Tultuani Kumlingen saaren läheisyyteen huomasin, että viholliset olivat pitkin rantaa asettaneet etuvartijoitaan. Ei siis ollut maalle yrittämistäkään. Sen sijaan ratsastin pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pysytellen koko matkan noin neljännespenikulman päässä rannasta. Saaren pohjoiskärkeen tultuani jatkoin ratsastustani Enklingeen, jonne saavuin myöhään illalla.

Maalle tultuani sidoin hevosen metsään ja lähdin jalan hiipien kylään nähdäkseni, oliko siellä vihollisia. Mutta kylä tuntui olevan aivan autio. Palasin silloin noutamaan hevostani, jonka vein muutaman talon tyhjään talliin ja koperoin parven nurkista heinänjätteitä sen eteen. Menin sen jälkeen tupaan, joka sekin oli asukkaista tyhjä, mutta jossa vielä tuntui hiukan lämmintä. Huolimatta edes tulta virittää riisuin viittani ja heittäydyin penkille pitkäkseni, sillä olin tuiki väsyksissä.

Kun muutamia tunteja nukuttuani nousin aamun sarastaessa, huomasin muurin vieressä verisen miehen ruumiin ja toisen pöydän jaloissa tuvan perällä. Täällä oli siis vihollinen elämöinyt edellisenä päivänä ja minä olin tietämättäni viettänyt yöni heidän uhriensa seurassa.

Löytämättä juuri mitään syötäväkseni lähdin oitis ratsastamaan takaisin Kumlingea kohti. Tällä kertaa ei vihollisen vartijoita näkynyt ainakaan pohjoisrannalla, joten minä pääsin onnellisesti maalle. Hevoseni sidoin tiheään viidakkoon ja lähdin itse nelinkontin ryömimään kylää kohti. Neljännespenikulman sillä tavoin kuljettuani kohtasin pensaikossa toisenkin nelinkontin kulkijan. Se oli muuan vanhanpuoleinen mummo, joka ennen vihollisten tuloa oli sullonut kalleimman omaisuutensa kirstuun ja piiloittanut sen tänne viidakkoon. Ryömimme yhdessä mummon piilopaikalle, mutta vihollinen oli löytänyt tiensä sinnekin ja vienyt aarteet muassaan.

Saatuani samalta vaimolta kuulla, että viholliset varustautuivat parasta aikaa lähtemään pois kylästä, konttasin sen jälkeen kylän yläpuolella olevalle vuorelle. Sieltä tarkastelin sitten kaikessa rauhassa pois marssivaa vihollista. Kun kylä oli tyhjentynyt kutsumattomista vieraistaan, laskeuduin alas ja menin postimiehen talolle, jossa olin asunut. Ennen lähtöäni olin täällä kätkenyt tallitunkioon puolentuopin tinapullon, jossa oli hiukan rahoja. Sen kaivoin nyt esiin lantakasasta. Samaan tunkioon oli muuan talossa asuva kalastaja kätkenyt myöskin rahansa, kaikkiaan viisikymmentä plootua kuuden taalerin kappaleissa. Mutta venäläiset olivat penkoneet tunkiota ja vieneet joka ainoan hänen rahoistaan vaikka eivät minun tinatuoppiani olleetkaan löytäneet.

Tämän jälkeen ratsastin takaisin eversti Böcklerin luo, joka juuri oli vetäytymässä Wargatasta Kastelholmaan, mutta pysähtyi minun tultuani entiseen asemaan. Vaivojeni ja kokemaini vaarain palkkioksi antoi eversti minulle kaksi dikatoonia. Sen jälkeen sain matkustaa Riikan luokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin ikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin saakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni.

* * * * *

YHDESTOISTA LUKU.

_Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme vihollisten päämajaan._

Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut verraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti. Tuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa uiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.

Tänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin laahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli silmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi vinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän talutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja horjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten räminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään suu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli puettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.

Mutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin housuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo nimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten varastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä oikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja viskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta lattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista matkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin minä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving. Ja minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa piankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni Juho Ahokkaaksi.

Kuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun puoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle vakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa saariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin vilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin saakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani sousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle. Siellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka liittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin, tapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään vaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille kuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä taaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä Turussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme Perniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin vaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin lähdimme matkaan.

Olimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita vihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen, vieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini oli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.

Illalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä havaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri kaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa, oli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla. Enin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli sijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus oli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista törkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin oli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia naisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa. Ruhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti linnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella aseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät koskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana sisämaassa.

Illalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan pirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen sotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni leivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin korvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella pulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa minunkin nimeni, arvellen »Leving-hirtehisen» saaneen jo surmansa. Kehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin sain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja että häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko ulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä partaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me olimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan painoksi kimpaleen keitettyä lihaa.

Syötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua valitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi sotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin hypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa hoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle tultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin sieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi oli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki kuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa viinivaroja.

Kellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja huomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis varovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle, jonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt kaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia aluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja huomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti tulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen. Laskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka merkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt vitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että tuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.

Olin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani potkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului äkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:

»Kakoi tshort tam v'lednike navodet--kuka paholainen siellä kellarissa mellastaa?»

Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen ponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin pelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani kohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri kellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:

»Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä ja siinä!» toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä olkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella äänellä suomalaisia kirosanoja.

»Mitä siellä on tekeillä?» kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.

»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä, valkeakin juuri sammuu!»

Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä samaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui todellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin tuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen jalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin häntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin. Mursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei työni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti aukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin kattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen sekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti tarkoin silmäni.

Penkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi. Sotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja haukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja tyrkkäsi minua kylkeen sanoen:

»Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!»

Juhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä juuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan päällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies kellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi hän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen pimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka vähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken varalta laittautua mahdollisimman kauas talosta.

Kadulle tultuamme kuljimme kevätyön hämärässä eteenpäin Juhon kiskoessa minua sauvallaan perässä ja minun vatsaani pidellessä, valitellessa ja tuon tuostakin kompastuessa. Pari kertaa pysähdyttivät vartijat meidät, mutta kun me kummallakin kertaa laskimme suustamme kokonaisen valitusten tulvan siitä, kuinka meidät oli yökortteeristamme karkoitettu, käskivät he meidän kiireimmiten painaltaa sinne, missä pippuri kasvaa. Sitäpä me juuri hartaasti halusimmekin.

Päivällä kaupunkiin tullessamme oli Juho tullin ulkopuolella nähnyt kolme makasiineiksi muurattua rakennusta, joiden luona oli lastattu jauhokuormia ja jotka olivat näyttäneet olevan täynnä kuleja. Tultuamme niiden luokse emme ihmeeksemme keksineet vartijoita läheisyydessä missään päin. Otimme nyt sytytyspallot nopeasti housuistamme, iskimme niihin tulta ja pistimme yhden pallon jokaisen makasiinin nurkan alle. Ryömimme sen jälkeen nelinkontin pitkin peltoja ojia myöten eteenpäin ja pääsimme kunnialla Vähä-Heikkilän taakse metsään. Kiipesimme siellä muutamalle kukkulalle ja näimme makasiinien olevan ilmitulessa. Ympärillä vilisi sotamiehiä mustanaan, mutta heidän pelastusyrityksensä ei vedettömällä paikalla voinut mitään merkitä.

Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan sen jälkeen matkaa ja saavuimme parin päivän perästä onnellisesti takaisin Perniöön, josta lähetin ilmoituksen päällystölleni Ahvenanmaalle.

* * * * *

KAHDESTOISTA LUKU.

_Muutamien seikkailujen jälkeen palaan Ahvenanmaalle, jossa teen epätoivoisen ratsastusretken pelastaakseni morsiameni._

Palattuamme siis edellisessä kerrotulta retkeltämme Perniöön yhtyi meihin taas vänrikki Sahlman sekä muutamia muita kotiseudulleen hajaantuneita entisiä sotilaita, joten meitä lopulta oli seitsenmiehinen joukko. Retkeilimme sitten pohjoiseen päin ja saavuimme Tammelan pitäjään. Täältä kaappasimme kenraali Robert Brucen lähettämän postin, jota kaksi rakuunaa oli viemässä päämajaan. Sen jälkeen jouduimme samassa pitäjässä taisteluun kuusikymmenmiehisen venäläisjoukon kanssa. Siinä oli eräs välskäri rykmentin kirstun kanssa ja hänellä saattojoukkona kahdeksankuudetta miestä erään luutnantin komennossa. He olivat matkalla Hämeenlinnasta Turkuun päin. Saimme heidän tulostaan kuulla pitäjän kappalaiselta Oxeniukselta, ja päätimme hyökätä tuon lähes kymmenkertaisen vihollisjoukon kimppuun.

»Kuinka monta niitä ypäjäläisiä olikaan, jotka sinä kerran heinätalkoissa löit käpälämäkeen?» kysyin Juholta odotellessamme vihollista erään avaran niityn laidassa Haaviston kylän alla.

»Seitsemän», vastasi Juho vakavasti, lisäten heti perään vaatimattomasti: »mutta minä olinkin silloin juuri parhaillaan nousuhumalassa.»

»Sepä se», sanoin, »nyt sinulla ei ole edes nousuhumalaa ja meidän olisi yritettävä seitsemän kuuttakymmentä vastaan. Siinähän tulee vähän päälle kahdeksan miestä yhtä vastaan. Mitäs arvelet?»

»No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty», vastasi Juho rauhallisesti.

Kohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme heidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen pitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat viholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme yhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi pyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan edes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti Holmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn ja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme mekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut kolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa. Toistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman sekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin vitkastelematta heidän kimppuunsa.

»Kyllä kelpaa!» huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan ympärilleen kuin kaskenkaatajan.

Taistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja viisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi kahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa takaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja viittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.